Tekstin koko

Blogi

Arkisto

Seurakunnan Blogit

"Malagan evankeliumi"

Maanantaina 24. huhtikuuta 2017 | Veli-Pekka Toiviainen



Olimme Hiljaisella viikolla jälleen keskellä "Malagan evankeliumia" eli Semana Santan kulkueita. Tämä "evankeliumi", evangelium secundum Malacam, virittää palmusunnuntaista pääsiäiseen vastustamattomasti mukana olijan kaikki aistit.  Kyseessä on keskiaikaan asti juontuva kulkueiden kirjo, eräänlainen kymmenien prosessioiden barokkinäytelmä, jossa Kristuksen pyhä kärsimys näyttäytyy silmiemme edessä: Kärjessä astelee puolin askelin 100-200 veljeskunnan eli cofradian jäsentä huppupäähineissään ja kaavuissaan. Heitä seuraa parinsadan miehen kantama lavetti, trono, Kristus-veistoksineen. Perässä seuraa huppupäähineisiä "nasaretilaisia" tai katumuksentekijöitä eli penitenttejä.  Sitten on vuorossa autuaan Neitsyen trono. Sitäkin seuraa satojen ellei tuhansien seuraajien joukko. Kaikki aistit on haastettu mukaan, soittokunnat soittavat, parvekkeilta kuuluu saeta, valituslaulu. Huudot kajahtavat yössä. Katselija kadun laidalla on osallistuja, joka ilmaisee suhdettaan tronon sanomaan. Kärsimys, kuolema, ylösnousemus, sovitus eletään todeksi viikon aikana lähes neljänkymmenen tronon kulkiessa silmien edessä ja mielen liittyessä näihin katumuksentekijöihin ja Kristuksen seuraajiin.

Kyseessä ei siis ole katseltava spektaakkeli, vaan "suuri katekeesi", oppimistapahtuma, jossa evankeliumin sanoma nykyistyy. Kärsimyshistoria ei jää kahden vuosituhannen päähän, se nykyistyy tähän ja nyt, osallistujan elämäntilanteeseen, myös turistin. Aistit, ymmärrys, tahto, kaiken haastaa "Malagan evankeliumi". Jokainen Semana Santaan saapunut, puolesta miljoonasta miljoonaan, on osallistuja, ei katselija. Olet osallistujana mukana pyhässä tapahtumassa.

Semana Santan kulkueita ei järjestä kirkko eikä kaupunki, vaan veljeskunnat, cofradias eli hermandades. Niitä on Malagassa nelisenkymmentä, vanhimmat jo 1400-luvulla muodostettuja. Veljeskunnat vastaavat lähinnä meidän herätysliikkeitämme monitahoisine toimineen mm. sosiaalisella kentällä.

Pohjolan asukas saattaa hätkähtää, kun kiirastorstaina Välimeren toiselta puolelta Ceutasta ja Melillasta saapuneet legioonalaiset saattavat rynnäkkökiväärit olalla Kristusta ja laulavat El Novio de la Muerte, "kuoleman sulhanen". Sitä on kuitenkin edeltänyt keskiviikkoiltana vangin vapautus El Rico-veljeskunnalle 1759 myönnetyn oikeuden perusteella. Vapautettu kulkee prosession mukana hyväntekeväisyyden merkkinä. Sisäinen ja ulkoinen vapaus näyttäytyvät yhdessä.

Mallia nämä kulkueet ovat antaneet moneen maahan, myös Suomeen. Yhä useammilla paikkakunnilla järjestetään Hiljaisen viikon kulkueita.

 

Ei kommentteja

Pääsiäinen jatkua saa! Yes! Yes!

Tiistaina 18. huhtikuuta 2017 | Anna Helenius

Tyhjä hauta

Kanttorin elämässä kirkkovuosi kulkee monikerroksisesti yhtä aikaa mukana jatkuvasti. Näin keskellä parasta kevättä mielessä saattaa pyöriä ensi joulun ohjelmistohankinnat kuorolle tai pyhäinpäivän loppusoiton harjoittelu urkujen äärellä. Lyhyemmällä tähtäimellä pääsiäisen riemullista ohjelmistoa harjoitellaan kuoron kanssa kiivaasti paaston aikana, vaikka tosiasiassa kirkkovuodessa ollaan vasta siirtymässä pitkäperjantain tunnelmiin. Kaikista nopein kirkkovuoden kulku tapahtuu kuitenkin päiväkotien ja koululaisten pääsiäishartauksissa. Alle puolessa tunnissa siirrymme palmusunnuntaista kiirastorstain ja pitkäperjantain kautta pääsiäisaamuun saakka.

Tänä vuonna pääsiäiseni ehdottomat huippuhetket olivat hiljaisella viikolla juurikin koululaisen pääsiäishartauksissa. Hartauden päätteeksi oli alkamassa laulu "Pääsiäinen jatkua saa". Mietin mielessäni, että mitenhän tämä mahtaa sujua? Toteutuuko yhteislaulu vai tuleeko tästä soolo? Mielessä oli sekin, että vasta viikolla minä itsekin tämän laulun opettelin. Lapset ovat niin spontaaneja, että ilmaisevat mielipiteensä heti myös kirkossa. Hämmästykseni oli suuri, kun laulun nimen kuultuaan alkoi penkistä kuulua kuhina ja kuiskintaa: "Yes, yes yes!" Laulua oli selvästi harjoiteltu koulussa, se oli lapsille tuttu ja he pitivät siitä! Eikä tämä tapahtunut vain kerran, vaan kolmasti peräkkäisissä hartauksissa. Koskettavaa oli myös se, että lapset olivat oivaltaneet sen, mikä pääsiäisessä on parasta: Jeesus elää kanssamme!

Mitä siitä puhuttiinkaan siitä lasten kaltaisuudesta? Annetaan ilon näkyä! Katsokaa, hauta on tyhjä!!! YES!

Pääsiäinen jatkua saa

Täältä kun me lähdemme kulkemaan,
pääsiäinen jatkua saa.
Toiveikkaasti astumme tulevaan.
Pääsiäinen jatkua saa.

Hän kanssamme käy
tuleville teille,
kanssamme käy,
ilon antaa meille.
Jeesus nousi ylös haudastaan!

Vaikka moni vaikeus odottaa,
pääsiäinen jatkua saa.
Vapahtaja heikkoja vahvistaa.
Pääsiäinen jatkua saa.

Hän kanssamme käy...

sävel Pekka Simojoki
sanat Anna-Mari Kaskinen

Yksi kommentti

Kokemus ristin tiestä Vilnassa

Tiistaina 11. huhtikuuta 2017 | Anne Blomqvist

Vilnius ristisaatto

Vuonna 2015 olin Liettuassa eurooppalaisessa, ekumeenisessa Raamattua käsittelevässä konferenssissa. Se järjestettiin Vilnan katolisen Pyhän Joosefin pappisseminaarin tiloissa. Lähellä on puisto, jota kutsutaan englanniksi Vilnius Calvary. Puistoon on rakennettu 35 ristin tien asemaa, ne ovat pylväiden varassa olevia avoimia katollisia kappeleita, jonka takaseinässä on aseman aiheen mukaan maalattu kuva. Ristin tien asemia on kuitenkin tavallisimmin neljätoista. Vilnan alkuperäinen ristin tien puisto rakennettiin 1600-luvulla. Puisto on aikojen saatossa palanut muutaman kerran ja Neuvostoliiton aikana suurin osa asemista räjäytettiin dynamiitilla. Liettuan itsenäistyessä 1990 ristin tien kappelit rakennettiin uudelleen 12 vuodessa ja helluntaina 2002 puisto siunattiin uudelleen käyttöön. Ristin tien viimeinen asema on kirkon vieressä oleva rakennus, jonka sisällä on suuri marmorista tehty hautapaasi, jolla Jeesus lepää.

Paikalliset seminaarin järjestäjät veivät meidät ristin tien vaellukselle. Asemien välit kuljettiin ristisaatossa. Joka välillä oli yksi ristinkantaja ja kaksi kynttilän kantajaa. Kantajat vaihdettiin asemalla. Olin onnellinen, koska olen aina halunnut osallistua ristin tien vaellukseen ja sain toimia sekä ristin- että kynttilän kantajana. Asemien välit käveltiin hartaassa tunnelmassa ja laulettiin Taize-lauluja. Puhuttelevaa oli, että erään kappelin lattialla laitapuolen kulkija oli nukkumassa patjalla peittojen alla hämärtyvässä illassa. Mies muistutti minua kaikista apua tarvitsevista lähimmäisistä ja Jeesuksen opetuksesta: Kaiken, minkä olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistä, sen te olette tehneet minulle.

Ensimmäinen ristin tien asema on Jeesuksen tuomitseminen. Olen kääntänyt englanninkielisestä käsiohjelmasta tekstin, joka luettiin asemalla:

"Kello on yli kymmenen aamulla. Oikeudenkäynti on tulossa päätökseen. On esitetty raskauttavia todistuksia. Maaherra tietää, että Jeesus on annettu hänen käsiinsä kateuden tähden, hän yrittää absurdia siirtoa: valintaa Barabbaksen, ryöstäjän ja murhaajan, ja Jeesuksen välillä, joka sanoo olevansa Kristus. Ihmiset valitsevat Jeesuksen ja Pilatus huudahtaa: Mitä minä nyt teen Jeesukselle? He kaikki vastaavat: Ristiinnaulitse! Maaherra tiukkaa heiltä: Mitä pahaa hän on tehnyt? Taas kerran he vastaavat: Ristiinnaulitse! Ristiinnaulitse! Pilatus pelkää kasvavaa meteliä. Hän pyytää vettä ja pesee kätensä ihmisten nähden ja sanoo, mitä se tarkoittaa: Minä olen viaton tämän miehen vereen. Tämä on teidän asianne. Hän antaa Jeesuksen ruoskittavaksi ja sen jälkeen luovuttaa hänet ristiinnaulittavaksi. Ihmisten vimmaiset ja raivoisat kurkut vaikenevat, ikään kuin Jumala olisi viimein voittanut. Jeesus oli täysin yksin. Nyt eivät olleet kaukana ne päivät, kun Jumalan Pojan sanat tuovat valoa ihmisten sydämiin: Niiden, jotka olivat odottaneet jonoissa ja heidät oli parannettu. Voittokulkueeseen, joka riemulauluin vastaanotti Jerusalemiin saapuvan Herran, joka ratsasti pienellä aasilla. Voi, jos ihmiset olisivat halunneet antaa Jumalan rakkaudelle erilaisen tavan tulla esiin. Voi, jos ihmiset olisivat tunnistaneet Herran päivän."

Ei kommentteja

Palaneen kotikirkon hiiltynyt risti

Maanantaina 3. huhtikuuta 2017 | Kai Ojala

Ylivieskan palaneen kirkon rauniot
Ylivieskan palaneen kirkon rauniot. Kuva Kai Ojala.

Minulla oli mahdollisuus käydä jonkin aikaa sitten lomailemassa vanhempieni luona Ylivieskassa. Vuosi sitten pitkäperjantaina sain vanhemmiltani surullisen viestin siitä, että Ylivieskan kirkko palaa. Tuo kirkko, johon sisältyi minulle niin paljon lämpöisiä muistoja. Muistan lapsuuden joulukirkot vanhempieni ja isosiskon kanssa, konfirmaation ja lapsikuoron harjoitukset kirkon parvelta. Nyt olin tullut aikaisin aamulla tuon palaneen kirkon raunioille ja otin siitä blogissani näkyvän kuvan. Missään ei näy ihmisiä ja hiljaisuus herättää minut ajattelemaan. Vaikka kirkkoa ei enää ole, nousevat mieleeni kokemuksista sen tuoksut ja sen jykevyydestä noussut turvallisuuden tunne. Nyt tuo jykevyys on poissa, mutta jotain pysyvää on jäljellä. Hiiltyneistä hirsistä on muotoutunut risti, joka kertoo elämän keskuksesta ja pääsiäisen ydinsanomasta. Meitä riisutaan ja riepotellaan, mutta onneksi on jotain keskeistä joka kestää kaiken. Siitä tämä hiiltynyt risti saarnaa minulle väkevää sanomaansa.

Ei kommentteja

Onnellisuus

Maanantaina 27. maaliskuuta 2017 | Anja Tauriainen

Suomalaiset ovat edelleenkin maailman viidenneksi onnellisin kansa. Tämä käy ilmi maaliskuussa 2017 julkaistusta YK:n aloitteesta julkaistavasta World Happiness Reportista. Tässä raportissa käytetään onnellisuuden mittapuuna muun muassa taloutta, sosiaalisia turvaverkkoja, väestön terveyttä ja korruption vähäisyyttä. Kärkikymmenikössä asemaamme heikentää käytetyistä kriteereistä, anteliaisuus, koska suomalaiset lahjoittavat hyväntekeväisyyteen vähemmän kuin muut maailman onnellisimmat.

Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA:n vuoden 2016 Onnellinen Suomi nimisestä arvo- ja asennetutkimuksesta luin, että meistä suomalaisista 80 prosenttia olisi onnellisia. Onnettomiksi tutkimuksen mukaan itsensä kokee noin 17 prosenttia. Tutkimuksesta selviää, että onnettomuuden kokemukset ovat kasautuneet toimeentulovaikeuksista kärsivien ryhmiin. Jopa 40 prosenttia työttömistä koki itsensä onnettomaksi. Ei ole mikään ihme, että taloudelliset huolet ihmisen onnellisuutta vähentävät.

Mitä se onnellisuus on? Vastauksia löysin useita ja osa vuosituhansien takaa. Osa vanhoista määritelmistä on käyttökelpoisia vielä tänäänkin.

Kreikkalainen filosofi Demokritos (n. 460-370 eaa) arvioi niin, että hän on oleva onnellinen, joka ei sure sitä mikä häneltä puuttuu, vaan iloitsee siitä mitä hänellä on. Tämä olisi varmasti aiheellinen oppi, jota kannattaisi noudattaa.

Filosofi Platon (427-347 eaa.) Kreikasta määritteli onnellisuuden hyvän saavuttamiseksi pysyvästi. Hänen mielestään onnellisuus oli tavallaan rakkauden jatke. Rakkauden hän määritteli kaipuuksi hyvään, joka puuttuu. Rakkauden kohdetta ei voi tämän määritelmän mukaan saavuttaa, mutta onnellisuus on lopulta muoto johon rakkaus voi johtaa.

Psykologi David Myersin (s. 1942-) mukaan onnellisuus on läpitunkeva tunne siitä, että elämä on hyvää. Omien tekojen lisäksi ihmisen onnellisuuteen vaikuttaa myös se, miten muut kohtelevat häntä. Myös oma ja läheisten ihmisten terveys ja riittävä toimeentulo lisäävät ihmisen onnellisuutta. Myers määrittelee onnellisuuden kokemuksen kokonaisuutena ja vastavuoroisena.

Ajattelemmeko nykyisin onnellisuutta liian paljon, että unohdamme sen löytyvän itsestämme. Kurotammeko koko ajan korkeammalle ajatellen, että sitten kun sitä, tätä tai tuota olen saanut tai tavoittanut, niin sitten olen onnellinen? Unelmat ovat hyvästä, mutta elämä heittelee tielle myös vastoinkäymisiä. Joskus vastoinkäymisten tullessa on uskallettava muuttaa suunnitelmia. Ei kannata roikkua unelmassa, jos siitä aiheutuu vain mielipahaa. Joskus on vain osattava päästää irti.

Onnellisuutta voin pohtia omasta näkökulmastani ja oman elonpolkuni opetusten kautta. Onni ei tule etsien vaan eläen - niin joku on joskus sanonut. Ja ainakin kohdallani se pitää paikkaansa. Muutamia vuosia sitten oma tilanteeni muuttui ja olin valinnan edessä mitä tehdä. Päätin, että kokeilen siipiäni ja hyppään tuntemattomaan. Ja tuon päätöksen jälkeen ymmärsin, että todellakin minä voin itse vaikuttaa omaan elämääni ja tehdä siitä onnellista. Opin päästämään irti ja jättämään asioita taakseni. Oli helpompaa jatkaa elämää ottamatta mukaan katkeruutta.

Usein tehdessämme virheitä vaivumme synkkyyden syövereihin, vaikka se on keinona huono. Parempi olisi ymmärtää, että "kun tekee virheitä, ei ole viisasta moittia itseään epäonnistujaksi tai hyödyttömäksi. Raamatussa sanotaan, että "synkkä mieli kuihduttaa ruumiin" eli vie voimat (Sananlaskut 17:22). Liika itsensä ruoskiminen vähentää onnellisuutta. Toki on hyvä epäonnistumiset ja virheet käydä läpi, jotta voi olla tekemättä samaa virhettä uudestaan.  

Minun onnellisuuteni ei ole kiinni rahasta tai tavarasta. Se koostuu ennen kaikkea läheisistä ihmisistä - kumppanista, lapsista, lapsen lapsista, ystävistä, mielekkäästä tekemisestä, mahdollisuudesta auttaa muita ihmisiä ja olla tarpeellinen, hyväksytty ja rakastettu. Eivät kaikki päiväni helppoja ole. Olen saanut osani sairauksista, murheista ja vastoinkäymisistä, mutta niidenkin keskellä pyrin näkemään pilkahduksen valoa, merkin toivosta ja uskon selviytymiseen. Se mitä en voi muuttaa, annan sen olla ja koetan jättää taakseni. Eteenpäin käy elävän mieli.

Kenenkään elämä ei ole ongelmatonta. Raamatussakin sanotaan, että on "aika itkeä" ja "aika valittaa" (Saarnaaja 3:4). Ongelmat ja haasteet kuuluvat elämäämme. Niinpä olisi hyvä pyrkiä kasvattamaan henkistä kestävyyttä vastoinkäymisiä kohdatessaan. Sen avulla voi toipua takaiskuista ja jatkaa eteenpäin.

Suomalaisen sananlaskun sanoin jokainen on oman onnensa seppä. Eli jokaisen onnellisuus on omanlaistaan. Omaa onneaan voisi koettaa löytää vaikka Benjamin Hoffin Nalle Puh ja Tao kirjan ajatusten avulla: "Toisin sanoen kaikella on oma sijansa ja tehtävänsä. Se pätee myös ihmisiin, vaikka monet eivät sitä näy käsittävän, jäävät vain roikkumaan väärään työpaikkaan, väärään ihmissuhteeseen tai väärään taloon. Kun tietää oman Sisäisen Luontonsa ja kunnioittaa sitä, tietää oman paikkansa. Tietää myös mikä ei sovi." "Meidän täytyy myöntää Olevat Olot. Jos esim. myöntää, että on heikko lihaksistaan, silloin voi toimia oikein ja vähitellen vahvistua. Mutta jos ummistaa silmänsä Olevilta Oloilta ja yrittää nostaa jonkun autoa ojasta, missä kunnossa on vähän ajan päästä?...Viisaat tietävät omat rajansa."

Ei kommentteja

Ei mitään uutta Lähi-idän auringon alla

Maanantaina 20. maaliskuuta 2017 | Reijo Huuskonen

Harmegiddo-kirja

Isisin loppu Mosulissa häämöttää! Tällainen uutinen kuvineen oli luettavissa tämän päivän Helsingin Sanomissa. Mutta millä hinnalla tuo irakilainen miljoonakaupunki vapautuukaan islamilaisen kalifaatin hirmuvallasta! Sotimisen keskellä arvioidaan olevan 600 000 siviiliä. Saarroksissa olevilla on pulaa ruoasta, haavoittuneet eivät saa apua. Naiset ja lapset ovat heikoimmilla, eli aivan samantapainen tilanne kuin naapurimaassa, Syyrian Aleppossa joku aika sitten.

Moni alueen asukas on sotien kuluessa lähtenyt hengenvaaran tähden pakoon. Valtaosa leiriytyy lähivaltioiden tilapäisleireillä, joista useat ovat jo muuttuneet pysyviksi.  Sadat tuhannet ovat ylittäneet aavikoita ja meriä kolkutellen myös Euroopan portteja. Pieni ripe on täällä meidän keskellämme, pohjan perillä, jossa tuskailemme kinastellen, antaako turvaa vai eikö.

Kun katselee ja lukee tietoja Lähi-idän historiasta, ei voi kuin vahvistua Raamatun Saarnaajan kirjan toteamuksen todenperäisyydestä: Ei ole mitään uutta auringon alla. Vuosituhansien ajan on kolmen maanosan yhtymäkohdassa taisteltu verissä päin vallasta ja kunniasta, väestöjä on siirretty, valloittajia paettu. "Hedelmällisen puolikuun" eli Egyptistä Israelin-Libanonin kautta Kaksoisvirtojen maan alueelle ulottuva kaistale on ollut milloin minkäkin suurvallan hallintareviiriä. Vanha testamentti kertoo erityisesti kolmen maailmanvalloitusta harjoittaneen mahdin noususta ja tuhosta: Assyrian, Babylonian ja Meedo-Persian.

Alueen värikäs historia on otollinen maaperä kirjalliselle luovuudelle. Dokumenttejahan riittää, alkaen nuolenpääkirjoituksista papyruksiin, pergamentteihin ja muihin kirjallisiin lähteisiin. Arkeologit kaivavat raunioista jäänteitä aikanaan loistaneista, mutta kukistuneista ja hiekan alle peittyneistä pääkaupungeista.

Itselläni on juuri nyt luennasssa Lauri Eirolan kirja Harmegiddo. Se kertoo romaanin keinoin Assyrian valtakunnan rappiosta ja Babylonian noususta 600-luvulla ennen Kristusta. Egyptin faarao nousi tuohon aikaan valtaamaan pohjoisia alueita, ja pieni kahtia jakautunut Israel joutui puristuksiin massiivisten sotajoukkojen välissä. Taistelutantereena on Ilmestyskirjankin mainitsema Harmageddon. Myös Jerusalem ja muita tuttuja nimiä vilahtelee kirjan lehdillä.

Lauri Eirolan esikoisromaani Assurin kehrä pari vuotta sitten oli lupauksia antava ja osallistui Helsingin sanomien esikoisromaanien kilpailuun. Pitkään kadoksissa ollut Ninive herää kirjassa eloon ja keskeinen rooli on Nebukadnessarilla, jonka suuruuden aikaa yritti Saddam Hussein parikymmentä vuotta sitten palauttaa. Nebukadnessar nöyrtyi, Hussein ei.

Lauri Eirolan tapainen toinen suomalainen Lähi-idän historiaan sukeltanut kaunokirjailija on Tom Erik Arnkil, joka on kirjoittamassa moniosaista Kuninkaan korva -sarjaa. Sen kolmen ensimmäisen osan nimet kertovat historian mahtimiehistä: Kyyroksen kirja, Kambyseen kirja, Vale-Bardijan kirja. Tulossa on vielä Dareioksen kirja. Vaikka romaanit ovat "tiiliskiviä", ainakin itselleni ne ovat olleet koukuttavia. Eirola ja Arnkil kantavat kunnialla Mika Waltarin historiaromaanien perintöä.

Kirjat suhteuttavat oivasti ja antavat taustaväriä tämän päivän uutisille.

Eirola, Lauri, Assurin kehrä
Like 2015, 405 s. ja
Eirola, Lauri, Harmegiddo
Like 2017, 413 s.

Ei kommentteja

Kiitos juhlavuodesta

Maanantaina 13. maaliskuuta 2017 | Carina Lievendahl

Puolimatkan hautausmaa
Puolimatkan hautausmaa (Kuva Ari Suomi) 

"Kiitos Jumalamme, kun annoit kauniin maan,
annoit jylhät metsät, loit vedet virtaamaan.
Kiitos sisukkaasta työstä isien,
kiitos isänmaasta ja kohtaloista sen." (VK 581:1)

Suomi, Hyvinkään seurakunta ja Hyvinkään kaupunki täyttävät tänä vuonna 100 vuotta. Tapahtumia on juhlavuoden kunniaksi paljon ja juhlavuoteen on tarttunut lisäksi Suomen sairaanhoitajain kristillinen seura (SSKS ry).

SSKS ry. valitsee joka vuosi yhdistykselle teeman, tänä vuonna teema on: Kiitos kotimaasta. Teemavuoden virreksi on valittu 581. Liityin SSKS ry:n jäseneksi vuosi sitten oltuani heidän kesäpäivillään viime vuonna Seinäjoella. Uusi tulokas otettiin lämpimästi vastaan ja tänä vuonna elokuussa järjestettävät kesäpäivät ovat Orivedellä, ja pääsin yhdeksi jäseneksi suunnitteluryhmään, josta iloitsen. Emeritusprofessori Reijo Pajamo on luvannut tulla päiviemme alkuun laulattamaan isänmaallisia ja kiitosaiheisia virsiä, laululla saamme kiittää satavuotiasta itsenäistä Suomea ja esi-isiämme edeltävästä työstä. Toivotan iloiseen joukkoomme lämpimästi tervetuloa mukaan: jo hoiva-alalla olevat sekä tulevat alalle aikovat opiskelijat sekä jo eläkkeellä olevat hoitotyön ammattilaiset.

"Sovinnossa meidän suo maata rakentaa,
että jokaiselle se kodin tarjoaa.
Kädestäsi maamme siunauksen saa,
ohjaa esivaltaa ja viisautta jaa." (VK 581: 2)

Terveydenhuollon uudistuksen myötä on tärkeää, että SSKS ry. toiminnassaan tekee yhteistyötä ja haluaa vahvistaa sairaalapappien, seurakuntien, sosiaali- ja terveydenhuollon palvelu- ja koulutusorganisaatioiden, erilaisten kristillisten yhteisöjen ja järjestöjen kanssa tehtävää yhteistyötä. Yhteistyötahoja ovat Sairaanhoitajaliitto, Suomen Kristillinen Lääkäriseura (SKLS), Kristillinen Hammaslääkäriseura (KHLS), Diakonia-Ammattikorkeakoulu ja Kirkkopalvelut sekä Nurses' Christian Fellowship International (NCFI) -järjestö. Hengellisyys on tärkeä osa potilaan ja heidän läheistensä hyvinvointia; se on fyysisten, psyykkisten ja sosiaalisten tarpeiden rinnalla oleva kaipaus ihmisessä. Hyvä hoitotyön ammattilainen osaa vastata tähän tarpeeseen ja SSKS ry. pyrkii tukemaan sitä, että hoitotyössä säilyy kristillinen ihmiskäsitys ja hengelliset arvot. Siksi yhteistyö opiskelijoiden, seurakuntien ja Kirkon sairaalasielunhoidon kanssa on osa kokonaisvaltaisen hoitotyön toteutumista. Sielun, mielen ja ruumiin
parhaaksi.

"Herra, Pyhän Hengen suo kodit rakentaa,
saavu perheisiimme ja rauhan mieltä jaa.
A
uta, Herra, että meistä jokainen oman paikan löytää,
käy työhön iloiten." (VK 581: 3)

SSKS ry:n rukous-, raamattu-, lähetys- ja keskustelupiirit toimivat ympäri Suomea alaosastojen kautta. Rohkaisen hoitotyön ammattilaisia tulemaan mukaan oman seurakuntamme ja sen lisäksi myös SSKS ry:n toimintaan. Saamme uskosta ja toisistamme voimaa hengellisyyden ylläpitämiseen hoitotyössä.  

"Rukoilemme rauhaa myös koko maailmaan, että kaikki kansat pian saavat isänmaan.
Sinä, Herra, saatat mielet avartaa, että ymmärrämme: on yhtä koko maa." (VK 581: 4)

Toisen paastonajan sunnuntain kirkkovuoden teema on rukous ja usko. Näiden edellä mainittujen satavuotisjuhlien lisäksi vietämme reformaation 500-vuotisjuhlaa, ja siksi reformaattori Martti Lutherin rukous kiinnittää katseen voimamme lähteeseen, Jeesukseen Kristukseen: 

"Herra, ei se riipu minun tahdostani, rukoilenko vai en, sinä itse olet käskenyt, ja minä tunnen, että minun on oltava sinulle kuuliainen. Ja myös lupauksesi on täydessä voimassaan. Siihen minä luotan. Siksi en rukoilekaan itseeni vedoten, en myöskään Mariaan tai Pietariin vedoten, vaan Jeesuksen nimeen vedoten, Jumalan nimeen, joka omalla käskyllään on määrännyt minut rukoilemaan. Aamen." 

Iloista juhlavuotta kaikille, Hyvinkään seurakunta ja Suomi 100 vuotta sekä uskonpuhdistus 500 v.!
Ilossa, kiitoksessa ja rukouksessa,

Carina Lievendahl
Hyvinkään seurakunnan sairaalapastori

Ei kommentteja

Kymmenen käskyä

Keskiviikkona 8. maaliskuuta 2017 | Kosti Kallio

Kymmenen käskyä

Hyvinkään kirkon käytävällä on kymmenen käskyn kiviset laintaulut luettavissa. Käskyt on kirjoitettu aikaisemmassa tekstimuodossa, mikä on itselleni jo lapsuudesta tuttua tekstiä.

Paastonaika on itsetutkistelun aikaa. Millä tutkisin itseäni?

Jumalan Mooseksen kautta antamat kymmenen käskyn laintaulut ovat hyvä itsetutkistelun peili. Kolme ensimmäistä käskyä kohdistuvat Jumalaan ja seitsemän jälkimmäistä kohdistuvat lähimmäiseen. Kun noita lukee, huomaan, etten ole yhtäkään käskyä kyennyt täysin täyttämään, vaikka halua siihen olisikin ollut.

Oletko sinä lukijani onnistunut käskyjen täyttämisessä? Jos rehellinen olet, tuskin.

Käskyjen lukeminen ja tutkiminen tekee meidät nöyriksi Jumalan edessä. Käskyjen tarkoitus on, että opimme tuntemaan syntisyytemme ja sen, ettemme pelastu tekojen kautta lakia täyttämällä. Silloin meille jää jäljelle ainoastaan Jumalan armo Jeesuksessa Kristuksessa, sillä Jeesus täytti lain puolestamme viimeistä piirtoa myöden. Siinä on meidän toivomme näin itsetutkistelun eli paaston aikana.

2 kommenttia

Amor vincit omnia

Maanantaina 27. helmikuuta 2017 | Petra Pohjanraito

Sydän

1. Kor. 13

"Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali."

Rakkaudellisen puheen erottaa sävystä ja puhujan katseesta. Lempeä katse ja lämmin äänensävy. Entä kun rakkaudellisuus puuttuu puheesta, jäljelle jäävät tyhjät sanat. Puhumme pappeina paljon, jatkuvasti. Meillä on paljon vastuuta siitä, mitä suustamme milloinkin päästämme ja sitä myös seurataan. Emme ole täydellisiä, päinvastoin, ehkä Jumala valitsi meidät juuri siksi, ettemme voisi kehuskella itsestämme. Korinttolaiskirjeen luvussa 13 on tiivistetty minun uskoni, se voisi olla uskontunnustukseni. Rakkaus on suurin, Amor vincit omnia: Rakkaus voittaa kaiken, peittää paljotkin synnit.

Toisinaan autoa ajaessani pohdiskelen syntyjä syviä, onneksi olen tähän mennessä pystynyt seuraamaan samalla liikennettä. Mieleni vaipuu aatoksiin. Ajatus siitä, että rakkaus on suurin, oli eräänä aamuna autolla ajaessani aatoksessani. Hautajaisiin matkatessani mietin sukua ja perhettä. Ajelin kohti kappelia.

En ollut nähnyt omaisia, en vainajan valokuvaa, jossa hän hymyilisi tulipunainen rippiruusu kokemattomassa kädessään, puhtaan valkeaa ylioppilaslakkia ylpeänä kantaen, umpirakastuneena puolisonsa kainalossa tai hopeisen harmaa viisaus hiuksissaan juhlapäivänä. Olin saanut joitain tietoja vainajasta, joiden varaan rakensin kuvani hänestä. Hänen kohtalossaan oli jotain, joka kosketti syvästi minua.

Ajattelin rakkautta, sen olemusta. Sitä, miten tässä elämässä haavoittuu ja haavoittaa, miten Jumalan rakkaus on sovinnollista ja voi luoda kuiluja umpeen. Lopulta ei ole mitään, mikä voisi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta.

Rakkauden ehdottomuuteen ja täydellisyyteen liittyy Jeesuksen kehotus rakastaa lähimmäistä niin kuin itseä ja samaan sarjaan kuuluu Paavalin kehotus voittaa paha hyvällä. Tehtävä, joka tuntuu sydämessä miltei mahdottomalta. Pahan kuuluu saada palkkansa, niin ajatellaan. Ja samaan aikaan totta edellisen kanssa on se, että pahaa voi opetella voittamaan hyvällä. Miten syvällinen viisaus on katkaista pahuuden ja koston kierre, joka on kylvänyt tuhoa perheissä, suvuissa ja kokonaisissa kansakunnissa. Mikä ihmisessä on sitä, mikä huutaa pääsemään tasoihin ja jopa kostamaan. Miten paljon jäätä voi sulattaa sillä, että näkee pahan teon läpi elävän ja tuntevan ihmisen ja jättää tuomitsematta. Rakkauden teot sulattavat jäätä ja muodostavat yhteyden lämpimän virran.

Sydämen railot alkavat kasvaa umpeen, tilaa jää anteeksiannolle ja sovinnolle. Sovinnon tekeminen on uskomme ytimessä. Sovinnon voi tehdä vähäisilläkin aineksilla ja omasta puolestaan, vaikka toinen ei olisi vielä valmis tai ei koskaan pyytäisi anteeksikaan. Silloin on mahdollista ymmärtää myös Jeesuksen tekemä sovinto Jumalan kanssa. Hän teki sen meidän puolestamme.

Jokainen meistä voi opetella tekemään hyvää myös pahaa koettuaan. Vaikka toinen olisi tehnyt jotain hyvinkin loukkaavaa, voi pikkuhiljaa alkaa tekemään sisimmässään sovintoa ja virittämään anteeksiantoa mielessään. Jossain vaiheessa voi tuntua mahdolliselta toivoa ja tehdä hyvää tuolle ihmisille. Helppoa se ei ole, mutta se voi olla tavoitteeni ihmisenä. Tällainen on rakkaus, rakkaus, joka voittaa kaiken myös oman pienuuteni ihmisenä. Ja aina on hyvä muistaa, että jokainen meistä on haavoittanut joskus toista. Miten hyvältä tuntuukaan, jos tuo toinen pystyy voittamaan tekemäni pahan hyvällä. Näin Amor vincit omnia tulee todeksi.

"Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.  Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus."

Ei kommentteja

Lutherin suhde juutalaisiin

Maanantaina 20. helmikuuta 2017 | Pentti Helttunen

 Luther-patsas

Jatkan edellistä blogikirjoitustani Israeliin liittyvällä aiheella. Uskonpuhdistuksen 500-vuotisen merkkivuoden aloitin tutustumalla Martti Lutherin kirjoihin. Aluksi luin hänen elämänsä loppupuolella eli v. 1543 julkaiseman kirjan "Juutalaisista ja heidän valheistaan". Nyt on menossa 650- sivuinen kirja "Galatalaiskirjan selitys", jossa Luther perusteellisesti selittää ja vääntää rautalangasta vanhurskauttamisoppia; "yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden".

Ensin mainitussa kirjassa minua suorastaan järkytti Martti Lutherin hirmuinen juutalaisviha. Johtopäätöksissään hän meni niin pitkälle, että kehotti "polttamaan synagogat, repimään rikki heidän asuntonsa, ottamaan pois heidän kirjansa ja Talmudinsa, kieltämään julkisesti rukoilemasta ja Jumalaa ylistämästä ja edes Jumalan nimen lausumista, heidän tulisi asua ulkosuojissa ja talleissa niin kuin mustalaiset, karkottaman heidät maasta" jne.

Historiatietojen mukaan Lutherin kehotuksia maan hallitsijat eivät kuitenkaan panneet käytäntöön siinä vaiheessa. Natsit 400 vuotta myöhemmin painattivat kirjasta lyhennetyn version jakaen sitä miljoona kappaletta ja käyttivät sitä propagandassaan. "Kristalliyönä" marraskuun 9. ja 10. päivän välisenä yönä v. 1938 natsit panivat Lutherin kehotukset täytäntöön ja seuraavina vuosina holokaustin seurauksena surmattiin julmasti 6 miljoonaa juutalaista.

Miksi Luther kirjoitti tällaisen kirjan? Taustaksi kerrotaan, että juutalaiset käännyttivät kristittyjä omaan uskoonsa ja käyttivät pilkkaavaa kieltä mm. Jeesusta kutsuttiin äpärälapseksi tai huoran pennuksi ja Mariaa siis huoraksi. Lutherilta pyydettiin vastinetta juutalaisten syytöksiin ja hän kirjoitti vastahakoisesti parikin kirjaa vanhoilla päivillään. Hän ruotii niissä juutalaisten opetuksia hyvin perusteellisesti ja kumoaa ne kirjoituksiin vedoten. Lutherhan oli koulutukseltaan alun perin oikeusoppinut ja ehkä siksi hän osaa taitavasti perustella mielipiteitään ja väittämiään, mutta juutalaiset eivät Lutherin perusteluja hyväksyneet.

Miksi ylipäätään juutalaiset ovat saaneet kokea käsittämätöntä vihamielisyyttä koko historiansa ajan? Sanotaan, että mitään muuta kansaa ei ole vastustettu kautta historian yhtä kiihkeästi kun juutalaisia. VT:n Esterin kirjassa kerrotaan suunnitelmasta ja päätöksestä noin 400 v. eKr, että "kaikki juutalaiset oli hävitettävä, tapettava ja tuhottava, nuoret ja vanhat, lapset ja vaimot". Suunnitelma epäonnistui ja siksi Israelissa vietetään vuosittain suurta puurim-juhlaa. Jeesus, opetuslapset ja alkuseurakunnan ihmiset olivat juutalaisia. Raamatun kirjoittajat lääkäri Luukasta lukuun ottamatta ovat juutalaisia. Paavali juutalaisena tajusi jännitteisyyden juutalaisten ja pakanakristittyjen kesken ja siksi hän kirjoittikin Roomalaiskirjeessä kummallekin ryhmälle ohjeita. Paavali itse sai kokea kristityksi kääntymisen jälkeen vainoa juutalaisilta, kun he syyttivät häntä petturiksi ja yrittivät tappaa hänet.

Alkuvuosisatoina pakanakristittyjen päästessä valtaan juutalaisiin alkoi kohdistua vainoa ja vihamielisyyttä. Kirkkoisämmekään eivät välttyneet vihapuheilta juutalaisia kohtaan. Se perintö on jatkunut tähän päivään asti ja näyttää vain kiihtyvän myös kristillisissä maissa puhumattakaan islamilaisista maista.

Mistä juutalaisia syytettiin? Teologinen syytös oli Jumalan eli Jeesuksen tappaminen. Ajateltiin, että kristittyjen pitää jollakin tavalla kostaa tämä juutalaisille.

Toinen syytös oli, että juutalaiset ovat paatuneita ja luopuneita, Jumala on hyljännyt heidät ja karkottanut kaikkien kansojen sekaan ja kristillinen kirkko on tullut valitun kansan tilalle, puhutaankin korvausteologiasta. Kolmanneksi osa kirkkoisistä olivat suunnan näyttäjiä 100 - 500 luvuilla. Eräskin toteaa, että "synagogahan ei ole ainoastaan ryövärien ja petkuttajien majapaikka, vaan myös demonien". Musta surma, luonnon katastrofit yms. sälytettiin juutalaisten syyksi. Samoin heitä syytettiin lasten sieppauksista ja kaivojen myrkyttämisestä. Ranskan vallankumouksen seurauksena juutalaisten asema Euroopassa parani ja he saivat kansalaisoikeudet takaisin. 

Suomen suhtautuminen juutalaisiin on vaihdellut historian saatossa. Papistonkin piirissä on esiintynyt voimakasta antisemitismiä. Suomesta luovutettiin natsien käsiin v. 1942 viisi turvapaikan saanutta juutalaista pakolaista ja heidän mukaansa lähti vapaaehtoisesti yhden vaimo ja heidän kaksi lastaan. Näistä kahdeksasta vain yksi selvisi hengissä. Päätöksen luovutuksesta teki silloinen sisäministeri hallituksen tietämättä. Tässä yhteydessä voi todeta, että v. 1974 suomalaiset rakensivat moshavin, osuustoiminnallisen suomalais-juutalaisen keskuksen Yad Ha Shmona (kahdeksan muistoksi). Pääminsteri Paavo Lipponen v. 2001 esitti Suomen puolesta virallisen anteeksipyynnön juutalaisille näiden kahdeksan juutalaisen karkottamisen johdosta.

Antisemitismi sana otettiin käyttöön 1800-luvulla, kun haluttiin juutalaisvihan ja juutalaisvastaisuuden tilalle fiksumpi ilmaisu.

Ei kommentteja

Asunnoton mies

Maanantaina 13. helmikuuta 2017 | Tuija Mattila

Seison kauppakeskuksen käytävällä lipas kädessäni. Olen keräämässä yhteisvastuukeräystä. Ihmiset kulkevat ohitseni, mutta aina välillä joku pysähtyy kohdalleni tiputtaakseen oman lahjoituksensa keräyslippaaseeni.

Kauppakeskuksen rullaportaita pitkin laskeutuu joukko nuoria ja yksi keski - ikäinen mies. Tunnistan miehen, mutta hän ei huomaa minua. Miehellä on yllään likaiset vaatteet, päässä ruhjeita ja askel on hieman hatara. Hän - suomalainen, keski-ikäinen, asunnoton mies - soljuu ihmisvirran mukana käytävällä eteenpäin.

Hetken päästä kuulen kovan kolahduksen. Tyylikäs, eläkeikäinen nainen yrittää laittaa ostoskärryjä paikalleen ja samalla hänen kyynärsauvansa putoavat kolisten lattialle. Seison paikoillani ja ihmettelen, että miksei kukaan mene auttamaan tuota naista. Näkeehän sen jo kauas ettei hän saa itse sauvojaan ylös lattialta.

Mitä sitten tapahtuukaan? Suomalainen, keski-ikäinen, asunnoton mies likaisissa vaatteissaan pysähtyy naisen kohdalla. Hän nostaa sauvat maasta ja ojentaa ne naiselle. Nainen katsoo hämmästyneenä miestä silmiin ja kiittää. Elämässään kovia kokenut asunnoton hymyilee naiselle ja jatkaa matkaansa hatarasti askeltaen käytävällä eteenpäin.

Seison kauppakeskuksen käytävällä lipas kädessäni enkä voi unohtaa sitä, minkä juuri näin tapahtuvan.

Ei kommentteja

Kirkon tulevaisuus

Maanantaina 6. helmikuuta 2017 | Hannele Karppinen

Marraskuun kirkolliskokouksessa käsiteltiin Tulevaisuuskomitean mietintöä, jota oli työstetty n. 1,5 vuoden ajan. Siellä käytiin lähetekeskustelua ja se lähetettiin jatkotyöstettäväksi kirkon tulevaisuusvaliokunnalle. Se taas puolestaan pyytää lausunnon perustevaliokunnalta, lakivaliokunnalta, hallintovaliokunnalta, talousvaliokunnalta ja yleisvaliokunnalta, jonka jäsen itse olen. Meille annettiin tehtäväksi tarkastella asiaa kolmesta näkökulmasta: seurakuntalaisuus, johtajuus, kieli ja neljänneksi ottaa kantaa mietinnön ehdotukseen nuorten kiintiöistä kirkolliskokoukseen. Kirjoittelen tässä nyt joitakin omia mietteitäni näiden asioiden äärellä.

Hienoa mietinnössä on, että se alkaa Ilmestyskirjan jakeella: "Minä olen A ja O, alku ja loppu, sanoo Herra Jumala, hän, joka on, joka oli ja joka tuleva on, Kaikkivaltias.", ja että siellä sanotaan sivulla 34, että kirkon on oltava rohkeasti kirkko.

Mietinnössä nostetaan seurakuntalaisten osuus seurakunnan elämässä hyvin tärkeäksi. Seurakuntaliset eivät ole vain seurakunnan palvelujen kohteita, vaan aktiivisia toimijoita. Kirkon työntekijämäärää on menneinä vuosikymmeninä kasvatettu niin valtavasti, että seurakunta mielletään yleisesti organisaatioksi, jonka työntekijät tuottavat palveluita jäsenilleen. Seurakunta olemme kuitenkin me kaikki jäsenet yhdessä ja me toimimme yhdessä työntekijöiden kanssa. Toki muutosta tähän suuntaan on jo pitkään ollut nähtävissä seurakunnissa eri puolilla maata, kun vapaaehtoisille on annettu uusia vastuutehtäviä. 

Perheemme oli 1980-luvulla 6 vuotta Swasimaassa ja siellä olimme mukana seurakunnassa, jossa kävi pappi kerran kuussa. Jumalanpalvelus oli silti joka sunnuntai. Toki siellä oli paikallisten lisäksi mukana monta lähetystyöntekijää eri organisaatioista, mutta ei pappeja. Kaikki suunniteltiin ja hoitui vapaaehtoisten toimesta, paitsi ehtoollisen toimittaminen. Siltä pohjalta minulle on luontevaa tämä komitean esittämä ajatus seurakuntalaisten aseman muutoksesta. 

Ajatteluun kuuluu myös, että seurakunnan rakennukset eivät ole työntekijöiden, vaan meidän, sillä me olemme seurakunta. Siksi mietinnössä ehdotetaan, että tilojen käyttöä tulisi sallia seurakuntalaisista lähtöisin olevaan toimintaan, kunhan se on seurakunnan uskon mukaista. Kirkkoherralla on tietysti päävastuu tilojen käytöstä. 

Tämä kaikki vaikuttaa johtajuuteen. Hyvä johtajuus korostuu ja kaikilla tasoilla myös johtajia täytyy kouluttaa isoon asennemuutokseen. Johtajilta vaaditaan kykyä ohjata vapaaehtoisia, olla enemmän coacheja eli valmentajia, suostua siihen, että ei-työntekijät tekevät monenlaista ja heihin pitää luottaa. Minua viehättää myös se kohta, että epäonnistuminen sallitaan. Jos menee pieleen, arvioidaan tilanne ja saa yrittää uudelleen. Hyvin tärkeää on seurakuntalaisten hengellisen elämän vahvistaminen. Tietenkin työntekijöiden ammatillinen osaaminen on valtava voimavara eikä sitä saa tässä prosessissa väheksyä.

Kieli on myös hyvin tärkeä kysymys. On puhuttava sellaista kieltä, jota ihmiset ymmärtävät kuitenkaan vesittämättä sanomaa. Monikielisyys on myös keskellämme ja minua viehättää ajatuksen poikanen, joka jossakin tuli esiin, että suomenkieltä ymmärtämätön ihminen mesussamme voi ymmärtää symboleja, vaikkei sanoja ymmärräkään. Siksi kannattaisi niitä viljellä myös tässä meidän sanan kirkossamme. Ajatellaanpa vaikkapa pantomiiminäytelmää, miten sen liikkeet voivat kertoa asian ilman sanojakin!

Viimeisenä nuorten kiintiöistä, joita mietintö esittää. Nuorilta kirkolliskokousedustajilta tuli selkeä viesti, että kiintiöt olisivat nuorten aliarvioimista. Hallinnosta kiinnostuneet nuoret voivat hakeutua oman seurakuntansa luottamuselimiin normaalin demokraattisen käytännön mukaan ja kun luottamusta syntyy, heitä voidaan valita kirkolliskokoukseen päättämään kirkon laajoista asioista. Toki seurakunnissa kannattaa perustaa vaikkapa nuorisovaltuustoja, joissa nuoret oppivat ajamaan heitä kiinnostavia asioita ja kantamaan vastuuta. Ja nuoria tulee kuunnella oikeasti. Ja lapsiasianvaikutusten arviointi on syytä päätöksenteossa pitää mielessä.

Aika näyttää, miten ehdotetut muutokset kirkossa etenevät, mutta ainakin valiokunnat ovat rivakasti tarttuneet töihin. Ja rukoilla saa tämänkin asian puolesta!

Yksi kommentti

Samassa ketjussa

Maanantaina 30. tammikuuta 2017 | Merja Telsavaara

 Paperiketju

Tätä kirjoittaessani olen ensimmäistä päivää töissä lähes parin viikon sairasloman jälkeen. Olin tosi vihainen kun sairastuin juuri silloin, kun työpaikalla oli tulossa paljon mielenkiintoisia tapahtumia. Vähäisillä voimillani heittelin kotona tavaroita ja olin vihainen, koska en halunnut olla pois kaikista minulle tärkeistä asioista. Miten ihmeessä voisin perua kaikki tulevat työtehtävät ja tapaamiset seurakuntalaisten kanssa? Miksi juuri nyt, miksi juuri minä? Nämä kysymykset ovat meille kaikille niin tuttuja, ihan liian tuttuja! Lopulta sairaus kuitenkin voitti enkä jaksanut sängyn pohjalla enää riehua ja kapinoida sairautta ja Jumalaa vastaan.

Siellä omassa sängyssä ja sairaalan päivystysjonossa odotellessa minulla oli kuitenkin aikaa ajatella. Mietin, että ehkä sairaudella oli minulle jotain sanottavaa. Ehkä joskus onkin vain hyvä luovuttaa ote siitä oravanpyörästä, mihin on yleensä aivan huomaamattaan hakeutunut. On eheyttävää huomata, että en olekaan mikään korvaamaton ratas työpaikkamme koneistossa, ja mitään peruuttamatonta ei tapahdu vaikka olisinkin sairaana pari viikkoa. Se sanonta, että "ketju on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki", ei siis pidä paikkansa ainakaan meidän seurakunnassamme. Hyvä niin, sillä olisi kauheaa ajatella, että koko työyhteisömme hajoaisi jos juuri minä en voisi pitää sitä kasassa.

Meidän seurakuntaamme ja koko kirkkoa pitää koossa paljon suurempi voima kuin me tavalliset ihmiset. Meitä heikkoja lenkkejä on paljon, jokainen mutkallaan kuka mihinkin suuntaan. Toiset meistä ovat katkeamaisillaan ja toiset elämänsä parhaimmassa kunnossa. Mutta ilman kaikkia meitä erilaisia lenkkejä yhdistävää Kristusta me emme pysyisi samassa ketjussa.

Vaikka meillä yksittäisillä seurakuntalaisilla olisi ongelmia ja ristiriitoja, kuulumme samaan Kristuksen kirkkoon. Ilman Kristusta meillä ei olisi kirkkoa eikä omaa kotiseurakuntaamme, missä saamme yhdistyä samaan ketjuun yhdessä muiden uskovien kanssa. Virren 454 mukaan: "Palvelijaa monta, yksi on Herra, Herra Jeesus Kristus. Palvelijaa monta, yksi on Herra. Hän yhdistää meidät."

Ei kommentteja

Riparit käynnistyivät vauhdilla

Tiistaina 24. tammikuuta 2017 | Janne Rönni

 

Ripari Sääksin leirikeskuksessa
Ripari Sääksin leirikeskuksessa kesällä 2016. Kuva Ari Suomi.

Viime sunnuntaina (22.1.) käynnistyi suurin osa tämän vuoden rippikouluista. Hieman alle kaksikymmentä ryhmää ja monen monta uutta rippikoululaista kokoontuivat Hyvinkään kirkkoon kahteen jumalanpalvelukseen. Yhteinen matka alkoi. Tällä matkalla korostuu ennen kaikkea oma asenne. Ei ainoastaan rippikoululaisen, vaan myös työntekijän. Millä asenteella itse lähtee tälle matkalle. Onko jo alkuunsa täysin hälläväliä, ei kiinnosta, vai antaisiko sittenkin mahdollisuuden nähdä ja kokea, mitä kaikkea ripari voi antaa ja mitä kaikkea siellä voikaan oppia. Malttaako luopua omista ennakkoluuloista?

Rippikoulu on suuri mahdollisuus tutustua itseensä, toisiin, omaan suhtautumiseen, omaan ajatteluun ja ennen kaikkea huikea mahdollisuus tutustua Jumalaan ja kristinuskoon. Eli tutustua siihen uskoon johon on kastettu tai johon mahdollisesti kastetaan. Harvoin tulee vastaan sellaisia tilanteita, että on oikeasti tilaa miettiä ja pohtia elämää ja omaa ajatteluaan näihin asioihin. 

Itse olen saanut osallistua moniin rippikouluihin ja laskuissa olen mennyt jo usein sekaisin, mutta yksi asia on varma: yksikään ripari ei ole ollut samanlainen. Eikä tule olemaan samanlainen. Jokainen on ollut aivan omanlaisensa. Onneksi näin. Muuten sitä itse kyllä kyllästyisin. Jokainen ryhmä on aivan ainutlaatuinen ja jokainen ihminen, joka ryhmään kuuluu tuo siihen oman tärkeän, ainutlaatuisen osansa. 

Riparit tulevat aina joka vuosi ja aina ne tuovat omat haasteensa. Miten saada riparista mielekäs ja että jokaisella olisi siellä hyvä ja turvallinen olla niin riparilaisella, isosella, isosten isosella, yövalvojalla kuin myös kaikilla työntekijöillä. Mutta myös sellainen, että sieltä voisi saada matkaevästä elämään, joka kantaa läpi elämän. 

Parhaimmat riparimuistot tulevat silloin, kun huomaa, että riparilla on saatu aikaan ilmapiiri, jossa jokaisella on hyvä olla ja uskalletaan jopa kysellä ja kyseenalaistaakin. Vetäjän roolista käsin parasta on myös se, että on saanut itse oppia jotakin uutta niin itsestäkin, toisista ihmisistä kuin Jumalastakin. 

Rippikoulut ilman Jumalaa, Jeesusta ja Pyhää Henkeä ei ole mitään. Suurin voimavara on siinä, että kaikki on lopulta vain ja ainoastaan Jumalan varassa. Hän saakoon vaikuttaa vahvasti myös tänä riparivuonna ja antakoon sitä parasta mitä vaan voi antaa: armonsa, rakkautensa, läsnäolonsa.

Loppuun vetoomus seurakuntalaisille: muistakaa rukouksissa tämän vuoden ripareita ja kaikkia niitä, jotka niissä on mukana jollain tavalla. Tuetaan heitä, annetaan tilaa olla nuoria, tilaa kysyä ja mahdollisuus ihmetellä, tutustua.

Siunauttua ja varjeltua riparivuotta 2017! 

Ei kommentteja

Tajua ihme

Maanantaina 16. tammikuuta 2017 | Outi Korppinen

Hyvää uutta vuotta nuorisotyöstä!

Vuoden vaihtuessa usein punnitaan sitä, mitä menneenä vuonna tuli tehtyä ja opittua ja millaisin aatoksin lähdetään kohti uutta vuotta. Parissa viikossa moni on jo huomannut, että paluu arkeen on tapahtunut. Arki tuo haasteita elämään, pulmallisia tilanteita ja jyrkkiäkin alamäkiä, toisinaan taas pyrhälletään eteenpäin elämän huippuhetkissä, elämä on hienoa ja mahtavaa. Kuitenkin suurin osa elämää on se kuuluisa tasainen arki: koulu, työ, ruokakaupassa käynnit, perheen kanssa vietetty aika, harrastukset, ystävät ja mitä nyt kenenkin arkeen kuuluu. Arjen keskellä toisinaan tulee miettineeksi, millaisia asioita haluaisi välittää elämästä eteenpäin nuoremmilleen, millaista esimerkkiä haluaisi olla antamassa. Miten täällä voitaisiin sulassa sovussa elää arkea niin, että jokainen voisi kokea niitä elämän huippuhetkiä, jokainen voisi mahdollisimman hyvin välttyä alamäiltä ja jos kuitenkin niin käy, että elämä heittää eteen sellaisia kierrepalloja, joiden kanssa on hankalaa pärjätä, miten jokainen voisi niissä tilanteissa auttaa toisia ja itseäänkin omalta osaltaan. Miten olen itse elänyt ja mitä tehnyt sen eteen, että elämä olisi tuollaista, jossa jokainen kantaa oman kortensa kekoon?

Olin ennen nuorisotyöhön tuloa töissä päiväkodissa ja sieltä lähtiessäni sain työkavereilta runon, joka ohjaa ajatuksia juuri siihen suuntaan: miten elää omaa arkea niin että kaikkien on hyvä olla? Runo on Robert Fulghamin käsialaa ja kuuluu näin:

Elämän taito
Kaiken, mitä todella tarvitsen tietääkseni
miten elää ja miten tehdä ja miten olla,
opin lastentarhassa.
Viisaus ei ole ylioppilastutkintovuoren huipulla
vaan tarhan hiekkalaatikossa.
Opin siellä nämä asiat:
Jaa kaikki.
Pelaa reilua peliä.
Älä lyö ihmistä.
Pane tavarat takaisin sinne mistä otit.
Siivoa omat sotkusi.
Älä ota tavaroita, jotka eivät ole sinun.
Pyydä anteeksi, kun loukkaat jotakuta.
Pese kätesi ennen kuin rupeat syömään.
Vedä vessa.
Pikkuleivät ja kylmä maito tekevät hyvää.
Elä tasapainoista elämää - opi jotakin ja ajattele jotakin
ja piirrä ja maalaa ja laula ja tanssi ja tee työtä vähän joka päivä.
Ota nokkaunet iltapäivisin.
Kun lähdet ulos maailmaan,
varo liikennettä,
pidä toista kädestä
ja pysyttele yhdessä toisten kanssa.
Tajua ihme.

Näiden sanojen sisään kätkeytyy arkista viisautta ja niiden myötä toivotan ihmeellisen arkista ja arkisen ihmeellistä vuotta 2017!

Ei kommentteja

Rakkaat muistot

Torstaina 12. tammikuuta 2017 | Saija Lottonen

Lapuan Tuomiokirkko talvella 2016
Lapuan tuomiokirkko talvella 2016. Kuva Minna Ylimäki-Hemminki.

Tammikuun 28. päivä 2007 oli kaunis pakkaspäivä. Muistan edelleen sen vatsanpohjassa tuntuneen jännityksen, kun ajelimme aamulla kohti Lapuan tuomiokirkkoa. Virkapuku ensimmäistä kertaa päällä ja ajatukset tulevasta. Miten pappeus muuttaa elämääni? Miten ensimmäinen messu sujuu tai ensimmäinen kirkollinen toimitus. Odotukset olivat, mutta vanha sanonta siitä, kuinka "työ tekijäänsä opettaa" osoittautui paikkaansa pitäväksi tulevien kuukausien ja vuosien saatossa.

Eräs kollegani ohjeisti minua pappisvihkimyksen jälkeen, että kannattaa alkaa pitämään päiväkirjaa omista töistä. Koska olen ahkera päiväkirjan kirjoittaja, se ei ole ollut minulle ongelma. Säilytän arkistossani toimituspuheeni, valokuvat rippikouluryhmistä sekä ihmisten nimet, joita olen kohdannut toimitusten kautta. Olen säilyttänyt jokaisen joulukortin, kirjeen tai valokuvan, joita seurakuntalaiset ovat lähettäneet minulle jälkikäteen kiitokseksi tai muistoksi. Säilytän ne varmassa tallessa, jotta jonain päivänä eläkkeellä voin kaivaa ne esille ja palata muistoissani niihin hetkiin.

Parin viikon päästä pappisvihkimyksestäni on kulunut kymmenen vuotta. Satoja toimituksia, tuhansia ihmisiä ja kymmeniä messuja... Olen saanut kaksi lasta ja olen melkein nelikymppinen nainen. Mitä nämä vuodet ovat tuoneet tullessaan? Pappi kulkee ihmisen rinnalla, rukoillen ja kuunnellen. Iloitsee uuden elämän ihmeestä ja rakkauden lahjasta. Suree ja lohduttaa sairauden ja kuoleman edessä. Pappi näkee elämän kaikki sävyt, väriskaalat mustan ja valkoisen välissä. Jos nuorempana olin ehdoton ja yksioikoinen asioiden suhteen, en osaa olla sitä enää. Olen oppinut ihmisiltä elämästä valtavan paljon ja olen siitä kiitollinen. Taivaan Isä on antanut voimaa tarvittaessa ja kannatellut vaikeina hetkinä. Ilon hetkinä olen myös muistanut kiittää. Kauniista kohtaamisista, erilaisista ihmisistä ja hyvistä työtovereista, siunauksesta. Elämä on lahja.

Yksi kommentti

Itämaan tietäjien juhla

Torstaina 5. tammikuuta 2017 | Jorma Ersta

 Loppiainen

Tammikuun 6. päivänä vietetään loppiaista, joka päättää joulun pyhät. Nimitys loppiainen tuli Suomessa käyttöön 1600-luvulla. Se viittaa sananmukaisesti joulun loppumiseen.

Loppiaisen perinteinen nimi epifania tarkoittaa Herran ilmestymistä.

Loppiaisella on ollut eri aikoina erilaisia merkityksiä. Katolisessa ja luterilaisessa kirkossa sitä on vietetty keskiajalta lähtien itämaan tietäjien muistopäivänä.

Monissa maissa loppiaista kutsutaankin kolmen kuninkaan juhlaksi.

Matteuksen evankeliumissa (2:1-12) kerrotaan, kuinka itämään tietäjät tulivat Betlehemiin osoittamaan kunnioitustaan Jeesus-lapselle, vastasyntyneelle juutalaisten kuninkaalle: "Kun tähti tuli paikalle, jossa lapsi oli, se pysähtyi siihen. Miehet näkivät tähden, ja heidät valtasi suuri ilo. He menivät taloon ja näkivät lapsen ja hänen äitinsä Marian. Silloin he maahan heittäytyen kumarsivat lasta, avasivat arkkunsa ja antoivat hänelle kalliita lahjoja: kultaa, suitsuketta ja mirhaa."

Raamatussa ei mainita tietäjien lukumäärää, mutta kirkollisessa perinteessä heitä on aina kolme. Tämä johtuu siitä, että Jeesuksen saamia lahjojakin oli kolme: kulta, suitsuke ja mirha.

Tietäjiä alettiin varhain pitää myös kuninkaina. Heidän nimikseen on mainittu Melchior, Balthasar ja Kaspar. Näiden kolmen kuninkaan kruunut näkyvät edelleen Ruotsin valtakunnanvaakunassa: Tre kronor.

Kristillisessä perinteessä tietäjien on ajateltu edustavan myös kolmea maanosaa: Eurooppaa, Aasiaa ja Afrikkaa. Näin he muistuttavat siitä, että joulun sanoma kuuluu kaikille kansoille. Kristus on koko maailman valo. Siksi loppiainen on lähetystyön juhla.

Loppiainen on jouluakin vanhempi kristillinen juhlapyhä. Jo 200-luvulla sitä vietettiin Jeesuksen syntymäjuhlana. Pian sitä alettiin viettää myös Jeesuksen kasteen juhlana.

Ortodoksisessa kirkossa loppiainen, teofania, onkin edelleen Vapahtajan kasteen juhla. Kolmas vanha loppiaisen teema on Kaanan häät.

Lännen kirkossa nämä alkuperäiset teemat ovat siirtyneet loppiaisen jälkeisiin pyhiin.

Jutun teksti: KT/Minna Saarelma-Paukkala

Ei kommentteja

Ajatuksia joulukirkosta

Tiistaina 27. joulukuuta 2016 | Anja Tauriainen



Joulupäivän aamuna heräsin ja katsoin kelloa 7:20. Aivoni rekisteröivät ajan ja älysivät, että ehdin joulukirkkoon, kunhan toimin nopeasti. Tuumasta toimeen ja niinpä olin Vanhassa kirkossa istumassa muutamaa minuuttia ennen kahdeksaa.

Ennen kirkonmenoja ehdin katsella kirkon kauniita kattokruunuja, joulukuusta, seimeä, alttaria ja alttaritaulua. Mieleni rauhoittui. Rutiinit rauhoittavat ja helpottavat oloa. Kirkossa saan vajota penkkiin ja olla osallistujana. Saan kuunnella musiikkia ja puhetta. Saan laulaa tai olla laulamatta.

Tämän vuoden joulukirkossa pappeina olivat Anne Blomqvist ja Kosti Kallio. Heiltä sainkin sitten paljon ajattelemisen aihetta. Päässäni kävi oikea aivomyrsky ja ahaa elämys toisensa jälkeen syttyi. Anne Blomqvistin saarnasta sain aiheen tähän blogikirjoitukseeni.

Anne Blomqvist kertoi saarnassaan, että Jeesus Jumalan ainoa poika, syntyi aikanaan eläinsuojassa maailmaan, jossa lapsia surmattiin. Hän syntyi tavallisten ihmisten hoidettavaksi ja kasvatettavaksi. Jeesuksessa Jumala syntyi ihmiseksi ja koki ihmisen osan. Jeesuksen, Vapahtajan syntymästä Jumalan enkelit ilmoittivat tuon ajan ammattikunnista halveksituimmalle eli paimenille. Maria ja Josef joutuivat Jeesuksen kanssa pakenemaan vainoja Egyptiin. 

Mitä tuo kaikki tarkoittaa, jos siirrämme asian nykypäivään. Se tarkoittaa mielestäni sitä, että Jumala on suuressa viisaudessaan yrittänyt osoittaa, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia asemastaan ja ammatistaan huolimatta. Meidän täytyy hyväksyä ja kunnioittaa ihmistä sellaisena kuin hän on. Jumala olisi ainoan poikansa voinut antaa syntyä vaikka kirjanoppineiden perheeseen, mutta niin ei käynyt.

Vielä nykyäänkin on sotia ja vainoa, joita ihmisten on pakko paeta. Maria ja Josefkin joutuivat pakenemaan Egyptiin pakoon vainoa. He saivat turvapaikan. Mitä tämän pitäisi etenkin kristityille ihmisille kertoa? Onko sanoma jotenkin aikojen kuluessa muuttunut noista aikojen takaisista?

Minua evankeliumi muistuttaa arkielämän suvaitsevaisuudesta. Tämän päivän kovat asenteet pakolaisia kohtaan ovat pelottavia. Minä toivon, että en joutuisi pakolaiseksi. Toivon sydämestäni, että saamme inhimillisesti ja oikeudenmukaisesti ratkaistua pakolaisasian.

Toivon vuodesta 2017 rauhaisampaa. Toivotaan rauhaa ja koettakaamme olla suvaitsevaisempia rauhan rakentajia kukin tykönämme. Elina Karjalaisen Upponallen sanoin:

" Uppo-Nalle kuutamossa kulki kohti kotia.
Kulkiessaan mietiskeli pommeja ja sotia.
- minä en tahtoisi koskaan jäädä
sotavaunujen alle,
siksi aion aina olla rauhallinen nalle.
Rauhan lauluja laulelen koko maailmalle.
Luonto kuunteli nallea hiljaa,
kuutamo valaisi kypsää viljaa,
Uppis tallusti elokuun yössä
mietteet ja mieli rauhantyössä."

Hyvää uutta vuotta!

Ei kommentteja

Odotus

Maanantaina 12. joulukuuta 2016 | Petteri Kerko

Joulukynttilä

Joulun aikaan, adventtiaikaan, liittyy odottamista. Lähtien liikkeelle siitä, että Joulua odottava nykyihminen voi samaistua Marian lapsen odotukseen; kuinka Joosef auttoi lasta odottavan kihlattunsa aasin selkään ja lähti Betlehemiin kirjoittautumaan veroluetteloon. Varmasti tuo matka oli Marialle raskas ja jännittävä. Hän mietti, että kunpa lapsi pian pääsisi maailmaan ja äitiys koittaisi. Odotukseen liittyi monia ajatuksia ja odotuksia nuorelle naiselle. Päättäväinen Joosef tuki kihlattuaan kaikin mahdollisin tavoin ja valmisteli samalla omaa isyyttään.

Tunnen kaksikin naista, jotka parhaillaan odottavat ja laskettu aika sattuu juuri Jouluaattoon tai Joulupäivään. Samalla pitäisi vielä tehdä Jouluakin. Mistä voimat?

Joulu on rakkauden juhla. Sitä valmistellessa on syytä muistaa armollisuus. Ei Joulun tarvitse olla suorittamisen mestarinäyte. Joulun voi vastaanottaa keskeneräisenäkin, vaikka kotona ei kaikki olisi tiptop ja monien yksityiskohtien muistaminen tuntuu raskaalta. Jumala on antanut Joulun ja Joulun lapsen. Meidän ei tarvitse pääasiassa suorittaa vaan ottaa vastaan. Hiljentyä hetkeksi kynttilän liekin äärelle ja antaa lepattaa sielun sopukkaan.

Siunattua Joulun odotusta!

Ei kommentteja

Ajatelman voimaa

Maanantaina 5. joulukuuta 2016 | Marja Liisa Liimatta

Kahden, eri paikkakunnilla olevien virkatehtävieni johdosta vaihdan junaa silloin tällöin Lahdessa.Lyhyiden ajatelmien suurkuluttajana ostin tuolta asemalta kerran kaksi postikorttia. Ja aina kun harjaan nykyisin hampaitani, toistan mielessäni vessamme seinällä olevien korttien ajatuksia. Toinen niistä on tällainen: "Onnellisuus ei ole ongelmien poissaoloa, vaan se on kykyä tulla niiden kanssa toimeen" ja lyhyempi ajatelma: "Ilo ei ole asioissa. Se on meissä."

Lyhytmuistisuuteni takia kartan pitkiä ulkoläksyjä. Minulle noilla tarkkaan harkituilla sananparsilla ja ajatelmilla on tärkeä rohkaiseva merkitys. Minäkin esimerkiksi nukun välillä huonosti huolten herättäessä aamuyön tunneilla miettimään ratkaisuja asioihini. Lyhyt ja tilanteeseen sopiva aforismi saattaa huolet ja harmit välillä oikeisiin mittasuhteisiin tai ajattelemaan murheita hieman toisesta näkökulmasta.

Noista ajatelmista tulevat mieleeni pyhäkouluajat. Muistan siellä saaneeni aina mukaani muistolauseen, joka useasti oli lyhyt katkelma käsitellystä raamatunkohdasta. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä herkemmin palaan - niin ilossa kuin surussa, onnellisina ja onnettomina päivinä, huolten ja huolettomien aikojen lomassa - tuttuun paimen-
psalmin kohtaan. Siunatkoon sinunkin uutta kirkkovuottasi tuttu ajatelma vuosituhansien takaa: "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu."     

Ei kommentteja

Yhdessä liikkumaan – kohti 100-vuotiasta Suomea

Maanantaina 28. marraskuuta 2016 | Tarja Tauriainen

Järvimaisema 

Ensi viikolla on Suomen itsenäisyyspäivä. Herää ajatukset mennee-
seen ja tulevaisuuteen. Ensi vuonna Suomi täyttää 100 vuotta. Se tuntuu pitkältä ajalta. Kuitenkin ei ole kuin vajaat 40 vuotta ennen omaa syntymääni, kun Suomessa vanhempamme ja isovanhempamme kokivat viimeiset sotakauhut. Olen ymmärtänyt ja uskon vakaasti Suomen selvinneen sodista pitkälti sen ansiosta, että Suomen kansaa kehotettiin silloin rukoilemaan ja kansa myös rukoili paljon Suomen puolesta. Oma äitini on lähtenyt kaksi kertaa evakkoon kotoaan Raja-Karjalasta. Minullekin tutuksi tullut paikka useampien siellä vierailujeni ansiosta.

Myös Hyvinkään kaupunki ja Hyvinkään seurakunta täyttävät ensi vuonna 100 vuotta. Uskonpuhdistuksen alkamisestakin tulee samana vuonna kuluneeksi 500 vuotta. On siinä paljon juhlan aihetta. Hyvinkään kaupunki, seurakunta, monet yhdistykset, järjestöt ja muut tahot ovat suunnittelemassa runsaasti juhlateemaan liittyviä ohjelmia. Meistä jokainen voi myös osallistua, esimerkiksi istuttamalla puutarhaansa  sinisiä ja valkoisia kukkia.

On mielenkiintoista seurata, mitä kaikkea saammekaan nähdä ja kokea. Kaikki juhlavuoden aiheet kuvastavat kansan kiitosta Suomen itsenäisyyttä kohtaan. Kaikki haluavat olla mukana juhlien järjestä-
misessä. Siinä syntyy hyvä maaperä rakentaa yhteistä hyvää Suomea.

Itse toimin vapaaehtoisena vertaisohjaajana nivelrikkoisille henkilöille. Nivelrikko on sairaus josta kärsii yli miljoona suomalaista. Nivelrikon tärkein hoito on liikunta. Olen suunnitellut Suomen satavuotisjuhla-
vuoden kunniaksi järjestää Hyvinkään nivelpiiriläisille vuoden 2017 aikana 100 kilometriä liikuntaa luonnossa: hiihtoa, lumikenkäilyä, sauvakävelyä, pyöräilyä ja monenlaista muuta luonnossa liikkumista. Saamme suomalaisina olla etuoikeutettuja, kun meillä on puhdas luonto, joka tarjoaa runsain mitoin myös terveysvaikutteita.

Voimme näyttää kiitollisuutemme Suomen itsenäisyydestä pitämällä huolta itsestämme, omasta  terveydestämme ja toinen toisistamme. Haastankin tässä jokaisen liikkumaan tai aloittamaan säännöllisen liikunnan oman terveytensä ylläpitämiseksi. Terve sielu terveessä ruumiissa on vanha sanonta, joka edelleen pitää paikkansa.

Rukoillaan edelleen yhdessä Suomen puolesta. Suomi on hyvä maa asua ja elää. Uusimman tiedon mukaan Suomi on tänä päivänä myös maailman turvallisin maa.

Evakon lapsi
Tarja Tauriainen

Ei kommentteja

Pitääkö olla huolissaan…

Maanantaina 21. marraskuuta 2016 | Anna Helenius

 Tanssiva tyttö

...kun jalkani alkaa polkea tahtia kirkossa?

Uusi virsikirjan lisävihko tuo kielellisen monikulttuurisuuden mukana käyttöömme musiikillista monikulttuurisuutta. Asia ei ole meille uusi, onhan nykyinenkin virsikirjamme kätkenyt kansiinsa muutamia toisistaan hyvinkin poikkeavia virsiä. Keskiajalta peräisin olevia hymnejä, kansanlaulupohjaisia sävelmiä, taidemusiikin tyyliin sävellettyjä virsiä ja kansainvälisiä gospeleita.

Lisävihkon virsissä musiikkityylit lisääntyvät edelleen. Mukana on mm. Taizé-lauluista tutuiksi tulleet toistoon perustuvat laulut. Virsi on tuolloin lyhyt, mutta sitä lauletaan useaan kertaan. Uutta ovat myös kaanonit. Kaanoneissa samaa sävelmää aloitetaan ryhmittäin laulamaan eriaikaisesti, jolloin kuulokuva on harmonisesti moniääninen. Tällainen kaanonvirsi on esimerkiksi virsi 921 "Leipä elämän". Käytännössä tämä voidaan toteuttaa vaikkapa niin, että toinen puoli kirkkosalia aloittaa ensin ja toinen puoli ensimmäisen säkeen jälkeen. Tai sitten voidaan esimerkiksi sopia, että naiset aloittavat ensin ja miehet toisella säkeellä. Näinkin pieni toteutustavan muutos pitää kyllä laulajan tarkkana ja on omiaan lisäämään seurakuntalaisten vastuuta yhteisestä laulusta.

Samaa vuorottelua löytyy virsistä, joissa on merkitty esilaulajan ja kaikkien yhdessä laulama osuus. Esimerkkinä tästä virsi 952 "Sanasi on meille leipää", johon on vuorottelun lisäksi kirjoitettu neliäänen kuorosovitus. Moniäänisiä sovituksia on lisävihkoissa muitakin. Nuoteissa on siis erikseen kirjoitettu korkea ja matala naisääni sekä korkea ja matala miesääni. Mikään ei tietenkään estä laulamasta näitä yksiäänisesti ilman "stemmoja".

Erilaisten musiikillisten toteutustapojen lisäksi myös erilaiset musiikkikulttuurit ovat rikkaasti esillä uusissa virsissä. Keskiajalta peräisin oleva, alun perin latinankielinen virsi 933 "Oi saavu jo Immanuel", on musiikilliselta maisemaltaan meditatiivinen. Sen sijaan tansanialaista sävelmää "Aurinko tanssii" (942) ei saata laulaa tai kuunnella ilman pientä hymynkaretta kasvoillaan. Ilo ja ylistys ovat irrottamattomasti liitettynä moniin uusiin virsiimme.

Musiikillinen monipuolisuus tuo meille samalla ripauksen haastetta. Korviimme juurtunutta tonaalista sointumaailmaa raikastaa esimerkiksi Jyrki Linjamaan säveltämä melodia virressä 925c. Tähän Pekka Kivekkään suomentamaan "Maa järkkyy, murtuu" löytyy sanat suomeksi ja ruotsiksi, mutta myös kolme erilaista melodiaa, joista yhden voi laulaa kahdella eri poljennolla!

Eräs rippikoululainen kysyi minulta kerran, onko sähkökitara jotenkin huono soitin, kun sitä ei ole mainittu Raamatussa? Vastasin, että jos sähkökitara olisi Raamatun aikaan ollut keksitty, olisi se varmasti ollut listalla mukana. Kaikki soittimet ovat tervetulleita kirkkoon. Lisävihkon kaikissa virsissä on sointumerkit, säestys voidaan toteuttaa eri soittimilla.

Eli pitääkö olla huolissaan? Ehkä ei. Musiikki on luomislahja, joka on tarkoitettu yhteiseksi iloksemme sävelmältä ja rytmiltään. Sekä musiikki että tanssi ovat mitä parhaimpia tapoja ylistää Jumalaa. Uusia virsiä lauletaan tutuksi 22.1., 5.2. ja 12.3.2017 Vanhassa kirkossa klo 18.

Ei kommentteja

Lapsen oikeudet

Maanantaina 14. marraskuuta 2016 | Anna-Mari Tukeva

Lysti-Lampaan satuhetki

Kansainvälistä Lapsen oikeuksien päivää vietetään joka vuosi 20. marraskuuta. Tänä vuonna YK:n lapsen oikeuksien sopimus täyttää 25 vuotta Suomessa. Tämän juhlavuoden 2016 teemana on yhdenvertaisuus lapsia ja nuoria osallistaen.

Lapsen oikeuksien sopimus on ihmisoikeussopimus, jolla edistetään ja turvataan lasten hyvinvointia. Sopimuksessa turvatut lapsen oikeudet eivät tosin toteudu itsestään. Niiden toteutuminen vaatii monien tahojen suunnittelua ja toteuttamista sekä yhteistyötä lasten ja nuorten parhaaksi.

Lasten asema Suomessa on kehittynyt hyvään suuntaan. Lasten kuolleisuus on alentunut ja lapsiin kohdistuva väkivalta vähentynyt. Lasten osallisuus ja vaikutusmahdollisuudet ovat lisääntyneet ja vahvistuneet. Päivähoito-oikeus on ulotettu kaikkiin alle kouluikäisiin lapsiin, esiopetukseen osallistuvat lähes kaikki kuusivuotiaat ja koululaisten iltapäivätoiminta on vakiinnutettu. Perhevapaita on kehitetty työn ja perheen yhteensovittamisen parantamiseksi. Nuorten alkoholinkäyttö ja tupakointi ovat vähentyneet.

Kuitenkin lasten keskinäiset erot ovat kasvaneet. Hyvinvointi ei jakaudu tasaisesti. Lapsiperheköyhyys on yleistynyt ja aiempaa useamman lapsen elämään on kasautunut ongelmia, jotka aiheuttavat ulkopuolisuutta ja syrjäytymistä. Vanhempien työelämän epävarmuus ja vaatimukset vaikuttavat perheiden ja lasten hyvinvointiin.

Lapsiasiavaltuutettu kannustaa kaikkia mukaan liputtamaan lapsen oikeuksien puolesta. Tänä vuonna 20.11. on sunnuntai. Se olisi hyvä päivä liputtamiselle. Samalla tämä asia tulisi yhä useamman tietoisuuteen.

Täällä Hyvinkään seurakunnassa vietämme Lapsen oikeuksien päivän tapahtumaa Hyvinkään kirkossa perjantaina 18.11. Aamupäivän aikana lapsiperheet täyttävät kirkon. On monenlaista mahdollisuutta osallistua ohjelmaan. Kirkossa saa suunnistaa kuvien avulla, leikkiä ja piirtää leikkinurkkauksessa, muovailla, tehdä itselleen supersankari viitan, tutustua mongolialaiseen elämään ja paljon muuta. Tietenkin Lysti-Lammaskin on mukana. Tapahtuma päättyy yhteiseen rukoushetkeen klo 11.30. Silloin hiljennytään miettimään Psalmin 139 sanomaa: Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen.

Sunnuntaina jatkamme Lapsen oikeuksien päivän viettoa Vehkojan seurakuntakeskuksessa. Katamme perhebrunssin klo 9.30 alkaen ja siitä siirrymme perhemessuun kirkkosalin puolelle klo 11. Sinne ovat lapset ja aikuiset tehneet yhdessä Hengen hedelmiä: ilo, rauha, rakkaus, hyvyys, kärsivällisyys, itsehillintä, ystävällisyys, uskollisuus ja lempeys. Nämä ovat lahjoja, jotka Jumala on antanut meille. Pyhä Henki saa vaikuttaa meissä niin, että nämä Hengen hedelmät tulevat esiin meissä toisten ihmisten iloksi ja hyväksi.

Ei kommentteja

Paavi juhlii reformaatiota

Tiistaina 8. marraskuuta 2016 | Virpi Koivisto

Reformaatio 500 v 

yhdessä meidän luterilaisten kanssa. Reformaation eli uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlallisuudet käynnistyivät lokakuun lopussa Lundissa. Monet meistä ovat televisiosta seuranneet historiallista tapahtumaa, kun paavi Franciscus osallistui näihin juhlallisuuksiin yhdessä luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkkojen kanssa. Ainakin itselläni aivan kyyneleet nousivat silmiin kun rauhan tervehdyksiä vaihdettiin luterilaisten ja katolisten välillä sydämellisissä merkeissä. Paljon on edistystä tapahtunut siitä, kun kirkot noin 500 vuotta sitten repesivät erilleen ja vuoropuhelu katkesi vuosisadoiksi.

Uskonpuhdistuksen juhlavuotta vietetään Suomessa monin tavoin ja se huomioidaan myös meillä Hyvinkäällä kuten kaikissa Suomen seurakunnissa. Vihamielisyydestä kirkkojen välillä on ainakin johtotasolla siis jo luovuttu, mutta matkaa todelliseen kristittyjen yhteyteen on vielä paljon. Seuraavan päivän lehtiuutinen kertoikin paljon pienemmillä otsikoilla miten paavi totesi, ettei katolinen kirkko tule "koskaan" hyväksymään papinviran avaamista naisille. Kaukana on myös se, että syntyisi ehtoollisyhteys kirkkojemme välille.

Kaikesta tästä huolimatta voi kuitenkin iloita siitä, että nyt korostetaan enemmän sitä, mikä yhdistää kuin sitä mikä meitä erottaa. Iloista juhlavuotta meille kaikille!

Aihepiiristä löytyy paljon tietoa seuraavista osoitteista:

http://www.reformaatio2017.fi/

http://sakasti.evl.fi/julkaisut.nsf/F6D94CB5EF912734C2257E2E0012D53C/$FILE/From%20Conflict%20to%20Communion%20FI.pdf

http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/DA1B501CC09E109FC22577AE002A3DD8/$FILE/Viisi%20ekumeenista%20toimintaohjetta.pdf

http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/DA1B501CC09E109FC22577AE002A3DD8/$FILE/Yhteinen%20julistus%20vanhurskauttamisopista.pdf

Ei kommentteja

Pyhien luita

Maanantaina 31. lokakuuta 2016 | Veli-Pekka Toiviainen



Syötkö pyhien luita? Mikä makaaberi kysymys varsinkin näin lähestyvän Pyhäinpäivän aikaan. Syödä nyt pyhien luita. Ei kun "pyhien luita".

Muistan hyvin ensihämmästykseni espanjalaisessa supermarketissa nähdessäni pyhien luupöydän: sääriluita, käsivarsia, "huesos de Santo", kahvin kanssa tarjoiltavaksi. Nämä piparit maistuivat vallan hyviltä jiposta huolimatta tai juuri siksi: luita ei - pipareita kyllä. Ei kannibaalista purtavaa, vaan makea marsipaanimantelinen muistutus kuolevaisuudesta. Reseptit juontuvat 17. vuosisadalle.

Pyhäinpäivään sisältyvät niin Kaikkien pyhien päivä kuin Kaikkien uskovien vainajien muistopäiväkin, ts. uskossa Kristukseen kuolleiden muistaminen. Kummallakin on historiallinen taustansa aina 300-luvun Syyriaan ja 700-luvun kelttien ja frankkien käytäntöihin. Uskonsa takia surmattujen määrä kasvoi sitä vauhtia, että oli mahdotonta säätää jokaiselle oma muistopäivänsä. Asia oli yhteinen. Nykykäytäntöä ei väritä niinkään marttyyrius kuin taistelevan ja riemuitsevan, jo perille päässeen seurakunnan yhteys täällä vielä kamppailevien kanssa, ts. kuoleman raja-aidan kaatuminen Kristuksen ylösnousemuksessa. Siihen viittaavat myös hautausmaille syttyvät kynttilämeret. Valon liekki - valon valtakunta, pimeiden hautojen ja hautausmaan keskellä.    

Ehkä tänään olisi kuitenkin syytä myös kysyä, kasvattaako kirkkomme "pyhiä ihmisiä"? Enkä tarkoita nyt sellaisia pyhiä, joita rukoillaan ja palvotaan, sellaisia jotka saavat meidät tuntemaan itsemme kelvottomiksi ja riittämättömiksi. Tarkoitan sellaisia pyhiä, sellaisia kristittyjä, jotka osoittavat meille tietä, kun olemme eksyksissä tai olemme epätietoisia, hämmennyksissä. He eivät tee sitä saarnaamalla tai paheksumalla vaan käytännöllisen konkreettisella tavalla. He varmaan nauraisivat ajatukselle, että heitä kutsuttaisiin pyhiksi tai pyhimyksiksi ja että heidän luitaan löytyisi piparipöydiltä. Arvelen, että sellaisten ihmisten, syntisten pyhien, yhteinen nimittäjä on palveleva rakkaus.

Ei kommentteja

Monin kielin keskeltämme nousee kiitos Kristuksen…

Maanantaina 24. lokakuuta 2016 | Anna Helenius

Maailman lapset

...aivan niin, tuttu virsi 449. Käytössä olevassa virsikirjassamme ei kuitenkaan löydy laulettavaksi kuin suomenkielisiä virsiä. Martti Luther ja Jaakko Finno, ensimmäisen suomenkielisen virsikirjan tekijä, pitivät 1500-luvulla tärkeinä kansankielistä jumalanpalvelusta ja kansankielisiä virsiä. Oman äidinkielen merkitys tunnustetaan edelleen korkealle nykyisessä monikulttuurisessa yhteiskunnassamme. Moni on sitä mieltä, että syvimpiä tunteita pystyy ilmaisemaan vain omalla äidinkielellään. Näin reformaation juhlavuoden kynnyksellä on hienoa huomata, että Lutherin ajatukset kantavat ja näkyvät myös uudessa virsikirjan lisävihkossa. Suomi on kansainvälistynyt, virsikirja kansainvälistyy myös!

Adventtina käyttöön otettavasta lisävihkossa on suomen ja ruotsin kielen lisäksi mm. myös pohjoissaamen ja inarinsaamenkielisiä virsiä. Jokaisessa 79 uudessa virressä on suomenkieliset sanat, mutta monissa vierestä löytyy muun kielisiä säkeistöjä. Kaikkiaan vieraita kieliä on mainittujen lisäksi englanti, arabia, ambara, espanja, heprea, kikongo, ranska, saksa, shona, venäjä, viro ja xhosa. Vieraskielisistä virsistä eniten on englanninkielisiä (15) ja ruotsinkielisiä (10).

Uutta lisävihkossa on myös tukiviittomat. Virteen yhtyminen on aivan mahdollista myös viittomakielellä ja tukiviittomat jokaisen virsikirjassa tekee sen nyt mahdolliseksi kaikille. Ohjeet ovat selkeät näyttäen viittojan käsien liikkeet kunkin sanan kohdalla hyvin havainnollisesti. Tukiviittomat ovat neljässä uudessa virressä. Voit käydä osoitteessa virsikirja.fi katsomassa esimerkiksi virren 919 "Jeesus, Jeesus kuule rukoukseni" tukiviittomat ja harjoitella ne jo valmiiksi!

Monen kielisille virsille on ollut tarvetta seurakunnissa jo pitkään. Hyvinkäälläkin on useita perheitä, joissa kaikille yhteinen kieli on esimerkiksi englanti. Syksyisin ja keväisin Hyvinkään kirkossa järjestettävässä maailmojen messussa kansainvälisyys on monella tapaa läsnä. Virret ja laulut valitaan monesta kulttuuritaustasta ja liturgiakin toimitetaan useammalla kielellä. Maailmojen messussa minulle puhuttelevin hetki on Isä meidän rukouksen lausuminen yhteen ääneen jokainen omalla äidinkielellään.

VK 979

"May the road rise to meet you,
may the wind be always at your back,
may the sunshine upon your face,
may the rain fall softly on your fields,
until we meet again may God hold you
in the palm of his hand."

Ei kommentteja

Suomen tarina – ja Hyvinkään…

Maanantaina 17. lokakuuta 2016 | Reijo Huuskonen



Suomen tarina -kirja

Tasavuosia tuppaa niin, ettei tahdo luvuissa pysyä! Kotikaupunki Hyvinkää täyttää ensi vuonna täydet sata, samoin seurakunta. Suomen tasavalta niin ikään saavuttaa sadan vuoden kunniakkaan rajapyykin 2017. Hyvinkään kirkkokuoro pääsi tänä vuonna ennakoimaan satavuotisjuhlia, koska se on perustettu 1916.

Juhlavuosina tavataan julkaista jotakin mustaa valkoisella - tai nyttemmin upein väriotoksin. Hyvinkään uusi historiateos on rakenteilla, ja taittaja virittelee piakkoin mallisivuja Hyvinkään seurakunnan 100-vuotishistoriaa varten. Kirkkokuoro julkaisi omansa jo viime keväänä.

Luen parastaikaa arvioitavakseni lähetettyä teosta Suomen tarina - Miten Suomesta tuli Suomi. Kustantaja on vähän oudompi nimi: Atlasart, eli akateemikko Paavo Haavikon perustaman Arthousen yksi jälkeläisistä. Tekijöinä ovat Timo Junkkaala ja Erkki Kuusanmäki. Timo on teologian tohtori ja historioitsija, opiskelukaverini 1970-luvulta ja työtoveri myöhemmiltä vuosikymmeniltä, Erkki taas lukuisia sarja- ja pilakuvapiirroksia tuottanut graafikko.

Sinivalkoisen opuksen kannessa on myös teksti Suomi/ Finland 100. Takakannessa kerrotaan, että kirja on osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlan 2017 ohjelmaa. Se sisältää 100 tarinaa ja kuvaa. Nimenomaan hauskojen piirroskuviensa ansiosta kirjaan tarttunee moni sellainenkin, joka ei muuten historiasta huvitu.

Timo Junkkaala jäi eläkkeelle pari vuotta sitten. Nyt paljastui, miten mies on käyttänyt aikaansa lastenlasten hoidon ohella. Lähdekirjallisuutta on täytynyt haravoida satoja tunteja, valintoja ja tiivistyksiä puntaroida jokaisen sadan tarinan kohdalla. Timo ansaitsi historian kannuksensa elämäkertateoksilla Frans Hannulasta, Urho Muromasta ja Osmo Tiililästä. Hän on myös teologisen tiedekunnan kirkkohistorian dosentti. Kirjan kansissa, esipuheessa tai kiitoksissa ei näillä meriiteillä hehkuteta.

Se, mistä ihminen on aikakausista riippumatta aina ollut kiinnostunut, ovat tarinat. Niitä on kertoiltu jo metsästyskulttuurin nuotioiden äärellä, ne ovat kansantarujen ydinaineistoa ja niitä kuuntelemme mielellämme mekin. Jos kuivan faktan saa kiedottuatarinoiden asuun, riittää kiinnostus.

Onko Timo Junkkaala osannut valita Suomen yli tuhatvuotisesta historiasta oikeat palaset ja muruset, siitä alan asiantuntijat voivat antaa paremman arvion. Joka tapauksessa paljon tuttua, mutta myös uusia ja yllättäviä yhteyksiä ja sitaatteja kirjoittaja on löytänyt. Teologitausta näkyy luonnollisesti, mutta kristinuskon merkittävästä vaikutuksesta ei tällaisessa pitkässä polussa voi vaieta.

Suosittelen lämpimästi näiden satavuotisjubileerauksien keskellä sataa tarinaa ja kuvaa siitä, miten Suomesta tuli Suomi!

 

Ei kommentteja

Tuntematon inkeriläinen

Maanantaina 10. lokakuuta 2016 | Anne Blomqvist

Inkerinmaan kartta

Isoisäni oli inkeriläinen Nikolai Ahvenainen Kupanitsasta. En ole tavannut häntä koskaan, mutta olen viime aikoina pohtinut hänen kohtaloaan. Venäjän luoteisosaan, nykyisen Pietarin länsi- ja pohjoispuolelle 1600-luvulta alkaen muuttaneita suomalaisia ja heidän jälkeläisiään kutsutaan inkeriläisiksi. Inkeriläiset ovat säilyttäneet pitkään suomalaisen identiteetin, kielen ja luterilaisuuden. Leningradin piirityksen aikana 1941-44 saksalaiset hallitsivat inkeriläisiä kyliä. Inkeriläiset piileskelivät miehittäjiä metsissä. Sotilaat ottivat heidän kotitalonsa haltuunsa. Inkeriläisiä otettiin kiinni ja vietiin sotavankileireille. Vankileirit eivät olleet yhtä tuhoavia kuin juutalaisille perustetut keskitysleirit, mutta epäinhimillisiä ja nöyryyttäviä siitä huolimatta. Ruokaa oli vähän ja monet kuolivat leireillä nälkään ja sairauksiin.

Muutama vuosi sitten kuulin puhuttelevan tarinan isoisästäni. Hänet laitettiin kaivamaan lapiolla kuoppaa toisen inkeriläisvangin kanssa. Vanginvartijoilla ja vangeilla tuskin oli yhteistä kieltä. Siksi vangit eivät tienneet, miksi kuoppaa kaivettiin. Isoisäni toverinsa kanssa tulkitsi, että heidät ammutaan ja haudataan siihen. Oli kysymys elämästä ja kuolemasta. Kun vartija katsoi muualle, isoisäni löi vartijaa lapiolla kaikin voimin. Vangit lähtivät juoksemaan karkuun, isoisäni vankitoveri ammuttiin. Olen miettinyt, kuinka traumaattinen ja syyllisyyttä herättävä tapahtuma tuo on isoisälleni ollut. Isoisäni piileksi miehittäjiä, kunnes toiset saksalaiset ottivat hänet kiinni.

Koska Suomi oli sodan aikana Saksan liittolainen, suomalaiset saivat neuvoteltua, että inkeriläisiä siirrettiin vuonna 1943 Suomeen 63000. Suomessa tarvittiin kipeästi työvoimaa. Ensin inkeriläiset vietiin vastaanottoleireihin, sieltä karanteenileireihin ja heidät ohjattiin töihin eri puolelle Suomea. Inkeriläisen siirtoväen identiteetti oli epäselvä, karjalaiset olivat evakkoja, mutta inkeriläisiä pidettiin sotavankeina, ruokapalkalla elävinä työläisinä. Isoisäni päätyi Pohjois-Karjalaan ja tapasi Lempi-mummini. Vuosina 1944-45 inkeriläisiä palautettiin Neuvostoliittoon 56000, suurin osa palasi vapaaehtoisesti luullen pääsevänsä takaisin kotiin, mutta heidät vietiin eri puolille Neuvostoliittoa. Jotkut inkeriläisistä taistelivat Suomen armeijassa ja heitä tarkoituksella autettiin pakenemaan Ruotsiin.

Isoisäni perusti perheen ja sai jäädä. Hän ei kuitenkaan sopeutunut Suomeen. Hän vei 50-luvun puolessa välissä vaimonsa ja neljä lastaan kotipaikkaansa Kupanitsaan Neuvostoliittoon. Elämä oli siellä hyvin köyhää, ankeaa ja lohdutonta. Nikolai turrutti itsensä alkoholilla. Hän käski perheensä lähteä lomalle Suomeen ja olla palaamatta takaisin. Lapset kymmenen vuoden molemmin puolin menettivät isänsä. Nikolai kuoli 60-luvun alussa viisikymppisenä. Virallinen tieto kuolemasta tuli Suomeen vasta vuosien päästä. Sukulaiseni ovat vähän aikaa sitten käyneet Kupanitsassa ja löytäneet Nikolain haudan.

Surullinen tarina menneisyydestä, eikä se ole selviytymistarina. Tarina, joka on hyvin ajankohtainen tänne tulleiden pakolaisten osalta. Mitä tapahtuu niille pakolaisille ja turvapaikan hakijoille, jotka käännytetään pois Suomesta? Monet potevat täällä suurta koti-ikävää ja kaipaavat perheitään ja sukuaan, jotka elävät sodan keskellä. Mutta mihin he palaavat? Ihmisestä tulee monella tavalla koditon. Sota ja väkivalta rikkoo ihmisen, hän menettää kotinsa, läheisensä, unelmansa ja luottamuksensa tulevaisuuteen. Uudelleen rakentaminen vie aikaa, kuinka moni ehtii näkemään sen, kun parempi aika nousee tuhkan ja raunioiden keskeltä?   

Kuva: Historiallisen Inkerinmaan kartta. http://sampodialogi.ru/inkeri.html

Ei kommentteja

Muuttuvat laulut vuosien mennen…

Maanantaina 3. lokakuuta 2016 | Anna Helenius

Vanha virsikirja

Tulevana adventtina Hyvinkään kirkossa otamme käyttöön virsikirjan uuden lisävihkon. Nykyinen virsikirjamme on nyt 30-vuotias ja sen on aika saada jatkokseen uusia virsiä. Kyseessä ei siis ole uusi kokonainen virsikirja, vaan lisäys nykyisen virsikirjaan.

Kanttorina kuulen usein kysymyksen, miksi virsikirjaa taas uudistetaan? Huolta aiheuttaa myös kysymys, onko sanoja taas vaihdettu? tai kuinkahan korkeita uudet virret mahtavat olla? Uudet asiat aiheuttavat aina hämmennystä. Kirkko edustaa jotakin pysyvää, luotettavaa ja turvallista. Silti kirkkokin seuraa aikaansa ja pyrkii kulkemaan nykyajan ihmisten rinnalla. Vaikka armo pysyy ajasta aikaan, puhuttu kielemme ja asiat ympärillämme muuttuvat jatkuvasti. On ehkä vaikeaa huomata ajan kuluvan, mutta jo edellisen, vuoden 1939 virsikirjan virret tuntuvat monet melko kaukaisilta. Puhumattakaan sitten vuoden 1701 virsikirjan virsistä! Moniko meistä edes ymmärtäisi esimerkiksi, mitä tarkoittaa  Edes vie meit' erisäm' tai Jam moesta quiesce querela? Nämä olivat 1700-luvun kirkkokansalle aivan tavallista suomenkieltä. Meille tutumpia ovat Maan korvesssa kulkevi lapsosen tie, Oi ihmeellistä armoa tai Maksettu on velkani mun, jotka nyt saavat eteensä numerot 971, 932 ja 960.

Lisävihkon tarkoituksena on toimia nykyisten virsien rinnalla tarjoten uutta tekstisisältöä, kieltä ja musiikkia. Lisävihkossa on huomioitu myös aiemmin vähälle jääneitä aiheita, kuten talvi, kaupunkilaisuus, isänpäivä, paastonaika ja luonnonsuojelu. Monissa uusissa virsissä luonteenomaista on kiitollisuus ja valoisuus. Nykyisessä virsikirjassamme ylivoimaisesti eniten virsiä on kirjoitettu e-molliin. Uusi lisävihko lisää duureja ja harjaannuttaa korviamme aivan uudenlaisiin sävellajimaailmoihin.

Virsi taipuu moneksi. Virsi voi olla hyvin henkilökohtainen asia, sitä voi hyräillä aivan itsekseen. Virsikirjaa voi käyttää myös rukouskirjana. Ennen kaikkea virsi on kuitenkin yhteislaulu, yhteyden kokemisen ja jakamisen väline. Lisävihko tavoittelee yhteislaulusta vielä laajempaa muotoa, yhteisöllistä laulua. Tällöin virsilaulu on olemista yhdessä Jumalan edessä, mutta myös vuorovaikutusta toinen toisemme kanssa.

Lisävihkossa uusia virsiä on 78 kappaletta, numeroilla 901-979 ja ne on ryhmitelty kuuteen osastoon. 1) Me kiitämme ja ylistämme. 2) Me rukoilemme. 3) Jumala on turvamme. 4) Odotuksesta täyttymykseen. 5) Osallisuus, yhteys ja vastuu. 6) Nyt ja aina. Näiden lisäksi käytössä on monipuoliset hakemistot eri näkökulmista. Lisävihkon virsiä on tarkastella mm. kirkkovuoden, messun, toimitusten, maittain tai kielten mukaan.

Palaan aiheeseen seuraavan kerran tarkastellen lisävihkon tekstejä ja kieltä.       

Ei kommentteja

Särkyneen mielen ääni

Torstaina 1. syyskuuta 2016 | Heidi Kajander-Maavuori

 Sairaalasänky

Mielisairaalan ullakolle rakennetusta kopperosta kuuluu äänekästä sananvaihtoa:
-  En minä voi tulla täältä, kauhistunut Maija itkee.
-  On tultava. Kukaan ei kaasuta ketään, ellen minä päätä, vastaa käskevä, hoitajaksi tulkittavissa oleva ääni.

Eletään vuotta 1939. Helsingin Lapinlahden sairaalan ylilentävien pommikonelaivueiden vuoksi potilaiden mielissä esiintyy aivan uudenlaisia pelkotiloja.

Tämänvuotinen Helsingin Taiteiden yö ja Radioteaternin ääni-installaatio "Ääniä sielujen huoneista" päästivät kuulijan hetkeksi näihin mielen maisemiin. Näyttelyn tuottaja Jessica Edén kertoi Yleisradion internetsivuilla rakentaneensa Lapinlahden entisen mielisairaalan huoneisiin yksittäisiä tiloihin sopivia kohtauksia. Kohtaukset on kirjoitettu sairaalan lääkärin, Anders Thiodolf Saelan muistiinpanojen pohjalta. Samalla näyttely avasi kävijälle eri vuosikymmenten hoitokäytänteitä.

Milloin ihminen on outo, milloin mielisairas tai jopa hullu? Kenellä on oikeus määritellä se, mikä nähdään normiksi? Kuinka kohdella hullua tai miten hoitaa häntä? Eri aikakausina mielen sairauksia hoidettiin oman aikansa psykiatrisen tietämyksen valossa. Toisinaan potilaille oli tarjolla sähkösokkeja tai pakkopaitaa, toisinaan teetä, seesteisiä sohvanurkkauksia ja loputonta ymmärrystä. Yhteistä keinoille oli syvä tarkoitus oikoa kussakin ajassa normaaliksi määritellyn ihmismielen ja sielunkin tilaan tullutta säröä.

Kokemus särkyneen mielen äänistä ei välttämättä ollut näyttelyvieraalle helppo. Eläkkeellä oleva kannelmäkinen Lars ei halunnut sukunimeään julki kertoessaan ajatuksistaan. Näyttelyssä etenkin huone, jossa Aleksis Kiven potilaana oloaikaa rekonstruoitiin, sai Larsin mietteliääksi:
- Äänet kertoivat kamppailusta, jota Kivi kävi mielessään, kun hänen veljensä vierailuajasta ilmoitettiin. Olen käynyt tässä sairaalassa aiemminkin, katsomassa omaa veljeäni.

Kokemus mielisairaalamiljööstä oli Larsille muistoja herättävä.
- Alkuun otti vähän koville.
- Muistan kolmenkymmenen vuoden takaa kuluneen ja pinttyneen rakennuksen, jonka sisäänkäyntiä vartioivat tiukkailmeiset vartijat. Sisäpuolella haisevissa, vanhoissa huoneissa meininki juoppohullun veljeni ympärillä vaikutti siltä, että "otetaan luonne pois". 

Tänä päivänä avohoito on yhä tavanomaisempi psykiatrisen erikoissairaanhoidon muoto. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) mukaan vuonna 2014 psykiatrista laitoshoitoa sai 25000 potilasta. Tämä on reilu kuudesosa verrattuna avohoitopotilaiden määrään. Vuodeosastoilla hoidetaan yleisimmin skitsofreniaa tai toistuvaa masennusta.
- Täällä tuli tunne, että ehkä nykyään mielenterveysongelmaisia kohdellaan paremmin ja hoidetaan siivommissa oloissa, Lars toteaa.      

Yhteiskunnan arjen keskellä eläminen hyödyttää useampia potilaita kuin laitoshoito, kertovat THL:n tilastot. Se merkitsee potilaissa toiseuden tunteen lisääntymistä.
- Hullu on vieraannuttavalla tavalla poissa, vaikka olisikin läsnä, kirjoittaa Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietikäinen kirjassaan Hulluuden historia.

Kulttuurityöläisten tiloiksi korjatun Lapinlahden sairaalan sisäpihan portit olivat auki, ja pihamaa täyttyi erilaista myyntikojuista ja kesäiltaa viettävistä ihmisistä. Lars kulki kevein askelin poispäin sairaalan alueelta. Kitaristi lauloi seinustalla hieman osoittelevasti Juice Leskisen sanoituksin:

"Sun kanssas katson maailmaa ja samaa unta nään,
kuin hullu huudan rakkauteni perään.
Sun kainaloosi käperryn ja jos sallit yöksi jään.
Ja kun aamu on en tiedä missä herään."

Ei kommentteja

Hyvinkään Seurakunta | PL 29 (Hämeenkatu 16), 05801 Hyvinkää | puh. 040 8050 200 |