Tekstin koko

Blogi

Arkisto

Seurakunnan Blogit

Maahanmuuttaja ja jouluevankeliumi

Maanantaina 11. joulukuuta 2017 | Inga-Lill Rajala



Pari vuotta sitten Hyvinkäälle tuli suuri määrä turvapaikanhakijoita vastaanottokeskuksiin. Joulun aikoihin järjestin parin ystäväni kanssa pienen juhlahetken kymmenelle afgaanille. Kutsuimme heidät syömään yhdessä kanssamme, sillä halusimme jollakin tavalla jakaa jouluiloa heillekin.

Aterian jälkeen annoin kaikille joulukortit, joissa kuvattiin pyhää perhettä, sekä erikseen netistä löytämäni darinkielisen jouluevankeliumin. Hiljaisuus oli syvä heidän lukiessaan kertomusta omalla kielellään. Pian yksi miehistä sanoi ystävälleni, suomalaiselle papille: "Voisitko kertoa meille vielä omin sanoin näistä tapahtumista?" Ja niin ystäväni aloitti kertomalla, miten "parituhatta vuotta sitten Syyriassa hallitsi käskynhaltija..." Samalla katsoin turvapaikanhakijoita, ja oivalsin, että nuo alueet Keski-Aasiassa ovat tulleet tutuiksi heille pitkien pakomatkojen aikana. Miehet ja naiset kuuntelivat keskittyneesti. Kertomuksen jälkeen he vielä halusivat tarkentaa, että "olihan asia niin, että Joosef ei ollut Jeesuksen oikea isä." 

"Me olemme kuulleet ja lukeneet näistä tapahtumista omasta kirjastamme, Koraanista, mutta näissä kertomuksissa on yksi ero. Me emme usko, että Jeesus on Jumala, vaan profeetta. On mahdotonta, että Jumala voisi tulla maailmaan ihmisenä. Hän on liian suuri sellaiseen. Ei Jumala voisi mitenkään alentaa itsensä", he selittivät.

Keskustelu jatkui edelleen ja kaukaa, itäisiltä mailta tulleet vieraamme saivat kuulla lisää joulun ihmeestä.  Lauloimme, juttelimme ja lopuksi pappisystäväni kysyi, saisiko hän siunata meidät kaikki. Se sopi uusille ystävillemme hyvin. Erosimme toisistamme halauksin ja hyvän joulun toivotuksin.

Minulle tuo yhdessäolo merkitsi paljon. Opin ehkä ihmettelemään enemmän kuin aikaisemmin Jumalan tulemista ihmiseksi. Kun itse on kuullut suloisesta Jeesus-lapsesta jo pyhäkoulusta alkaen, ei enää osaa ihmetellä eikä ihastella sitä, että Jeesus on samaan aikaan Jumala ja ihminen.

Jumala halusi syntyä maailmaan samalla tavalla kuin ihmiset - kasvamalla ensin äidin kohdussa yhdeksän kuukautta. Niin pieneksi ja mitättömäksi Jumala tuli. Hän oli kutsunut maailman merkittävimpään tehtävään Marian, nuoren naisen, joka oli valmis antamaan itsensä Jumalan käyttöön. Jumala itse oli antanut Marialle sen, mitä tämä tarvitsi lapsen odotukseen ja synnyttämiseen. Hän ei siis pyytänyt Marialta jotain sellaista, mitä tällä ei ollut. Mekin saamme antaa itsemme, lahjamme, varamme tai varattomuutemme, osaamisemme tai vajavuutemme Jumalalle ja pyytää häntä ottamaan ne käyttöönsä.

Ei kommentteja

Onnea 100-vuotiaalle!

Maanantaina 4. joulukuuta 2017 | Veli-Pekka Toiviainen



Syntymäpäivänä lausutaan ja osoitetaan onnitteluja, palautetaan mieleen menneitä ja katsotaan tulevaisuuteen. Niinpä minullakin nousi ensimmäisenä mieleen sota-ajan puolustuspanokseni. Olimme lähteneet juhannuksen alla 1944 toisen kerran sotaa pakoon Antreasta, selviytyneet Elisenvaaran suurpommituksesta ja saapuneet mummilaan Kokemäen Risteelle. Joen yli meni rautatiesilta ja junat toivat Porin satamasta viljaa Risteen viljasiiloihin, kansakunnalle elintärkeää viljaa, sillä muutoin nälänhätä oli todellinen uhka. Aseistetut sotilaat vartioivat siltaa sabotaasin varalta. Minä, hiukan vajaa 5-vuotias, marssin perässä ruokaveitsi olalla. Isä oli rintamalla, minä vartioin täällä, rinta pystyssä.

Satavuotisen itsenäisyytemme ensimmäistä kolmannesta värittivät sodat: vapaussota-kansalaissota, talvisota, jatkosota ja Lapin sota. Toinen kolmannes oli eheytymisen ja rakentamisen aikaa tuloksena pohjoismainen hyvinvointivaltio, viimeisin kolmannes on ollut kansainvälistymisen aikaa.

Olemme juuriltamme kuitenkin itsenäisyyttämme vanhempia. Seitsemän vuosisadan ajan olimme vanhan Ruotsin ydinaluetta vuoteen 1809 asti. Mutta olemme olleet myös osa roomalaiskatolista maailmanimperiumia.  Kävi nimittäin niin, että kun piispa Tuomas hävisi ristiretkensä Novgorodin  joukkoja komentavalle Aleksanterille (Nevskille)  paavi Gregorius IX  ilmoitti kirjeessään 23.1.1229 ottaneensa Suomen suojelukseensa, ts. apostolisen istuimen suojeluksessa olevaksi valtioksi. Se oli turva Novgorodia vastaan, vahvempi kuin pikkupojan ruokaveitsi. Seuraava paavi Innocentius IV vahvisti saman kirjeellään 27.8.1249. Gregorius IX oli viikko edellisen kirjeensä jälkeen 31.1.1229 lähettämällään kirjeellä siirtänyt piispanistuimen Nousiaisista Turun Koroisiin, mitä pidetään myös Turun perustamisajankohtana. Voisimme siis viettää reformaation 500-vuotisen merkkipaalun lisäksi läntisen kristillisyytemme juurien ulottumista ainakin 768 vuoden päähän.

Kansainvälisyys on tuonut omat haasteensa globalisaation ulottuvuuksin. Emme ole sivussa, jossain maailman pohjoisella reunalla, vaan keskellä uutta. Suomikin on kansainvälinen ja kirkko on sitä mitä suurimmassa määrin. Edessä on siis uusia haasteita. Se Kokemäenjoen rautatiesiltaa vartioinut vajaa viisivuotias pikkupoika on tänään 78-vuotias mies, joka haluaa edelleenkin olla tulevaan katsova, elämänuskoinen, isänmaataan palveleva, kristitty kansalainen.

Ei kommentteja

Viisas kuin aasi!

Maanantaina 27. marraskuuta 2017 | Esa Kokko



Olemme kuulleet sanottavan, että joku on tyhmä kuin aasi, niin kuin tuo eläin olisi jääräpäinen ja vailla järkeä, kun ei ota totellakseen käskijänsä sauvaa. Itse asiassa aasi on erittäin viisas eläin, usein käskijäänsä fiksumpi. Sen sijaan, että aasi olisi tyhmä, meidän on pikemminkin ajateltava toisen sanonnan mukaisesti, että saapas on tyhmä!  

Hienon Citikkani taustapeilin varressa roikkuu Kanarian saarilta tuliaisena saamani pehmoaasi se on musta ja sillä on päällään keltainen liivi, jossa lukee: "I love Ferrari." Sitä katsoessani mieleeni tulee usein rakkaan vaimoni vuosien takainen Rhodoksen-matka. Hän oli ystävättärensä kanssa tutustumassa saaren pohjoispäähän ja päätti ajaa aasitaksilla. Hän oppi, että koska aasi varoo koipiaan jyrkillä rinteillä kulkiessaan, se ei ota vastaan sellaista käskyä, jota totellessaan se on vaarassa katkaista koipensa.

Aasi ei liiku senttiäkään, jos se saa toteuttaakseen vaarallisen komennon. 
Tämä aasin jääräpäisyys ja kuurous eli niin sanottu tyhmyys onkin täten mitä suurinta viisautta! Aasin täytyy niin sanotusti tulla oikein motivoiduksi, jotta se lähtee liikkeelle. 

Näin ollen ymmärrämme, miksi Jeesus ratsasti kaupunkiinsa nuorella aasilla. Jeesus kun ei käske eikä komentele meitäkään, vaan hellästi suostuttelee meitä seuraajikseen! Jeesus jutteli varmaankin tuolle aasille tähän tapaan: " Älä hätäile, pääset pian emosi turvaan, lainaan sinua vain hetken. Jaksat kyllä kantaa minua tämän lyhyen matkan verran. Tarvitsen sinua kulkuneuvokseni, sillä maan mahtavat ratsastavat kyllä korskeilla hevosillaan, mutta Sakarjan kirjan mukaan Messias tulee hiljaisena ja nöyränä aasin selässä. Minun tehtäväni kaupungissa on nimittäin antaa itseni sovitusuhriksi koko maailman syntien edestä. Ajattele positiivisesti, sillä suostumalla tähän hankkeeseen pääset maailmanhistoriaan!"

 Me olemme ensimmäisen adventin ja palmusunnuntain evankeliumin aaseja, joilla Vapahtajamme ratsastaa. Hän kutsuu meitä omistamaan oman paikkamme kirkkohistoriasta seuraamalla Häntä Jumalan valtakuntaan. Hänen taakkansa on kevyt kantaa ja Hän on luonteeltaan lempeä. Hän ei käske eikä komentele vaan vetää puoleensa evankeliumillaan: "Katsos, niin paljon olen rakastanut sinua ihmislapseni, että sinun autuutesi tähden jätin taivaan riemuni, tulin ihmiseksi ja kärsin katkeran ristinkuolon. Kun omantunnon hädässäsi syntiesi taakan alla turvaat vain Minuun, et joudu kerran kadotukseen vaan pääset taivaallisiin hääjuhliini!"

Ei kommentteja

Kaksi kynttilää

Maanantaina 20. marraskuuta 2017 | Anja Tauriainen



"Hyvinkään muistojuhlatoimikunta pyytää kaupunkilaisia sytyttämään juhlapäivän kunniaksi ikkunalleen kaksi kynttilää kello 18", luki Hyvinkään kaupungin itsenäisyyspäivän tiedotteessa. Yhdestä tiedotteessa olleesta lauseesta syntyi tämä blogini aihe.

Muutimme Hyvinkäälle vuoden 1990 syksyllä. Tuolloin jatkoin jo lapsuuden perheestäni tavaksi tullutta perinnettä käydä itsenäisyyspäivänä kello 18 jälkeen kävelemässä ja katselemassa ikkunoita. Ihmettelin, kun täällä ei näkynytkään kynttilöitä ikkunoilla. Syntymäkaupungissani Oulussa äitini iskosti minuun jo pienenä itsenäisyyspäivän kynttilöiden polttamisperinteen, jonka luulin olevan tapana kaikkialla.

Kaksi kynttilää piti laittaa kaikille niille ikkunoille, joista oli näkymä kadulle. Oulun Tuirassa on isoja kerrostaloja ja oli hienoa nähdä, kuinka talon jokaisella ikkunalla paloi kaksi kynttilää. Se oli vaikuttava näky. Tuolloin taloyhtiöt jakoivat asukkaille kynttilät.

Vielä 1980-luvun alussa poltettiin aitoja kynttilöitä Oulun Lyseon jokaisella ikkunalla. Arvaatte varmaan, että niitä piti olla sytyttämässä, sammuttamassa ja vahtimassa aika monta ihmistä. Me oppilaat olimme vapaaehtoisina tuossa tehtävässä. Oli jännittävää ja tärkeääkin hiippailla pimeässä koulussa vahtimassa kynttilöitä.

Lopetin perinteen muutamiksi vuosiksi yhden läheltä piti tilanteen vuoksi 1990-luvulla. Tuolloin nuorimmaiseni oli noin kaksi vuotias ja hänen päälakensa ylsi juuri ja juuri keittiönpöydän tasolle. Laitoin mielestäni kynttilät hänen ulottumattomiin, mutta toisin kävi. Olin sytyttämässä yläkerran ikkunoille kynttilöitä, kun tytär huusi alakerrasta, että "äiti, verhot palaa!" Minä syöksyin pää kolmantena jalkana alakertaan ja totesin, että puuvillainen alaverhokappa oli tulessa ja tuli oli menossa kohti sivuverhoja ja sähköisiä jouluvaloja. Mietin ja hoksasin, että lattiamatto on puuvillaa, joten sieppasin sen ja sammutin tulipalon alun matolla.

Verhon alakappa lähti roskiin ja mattoon jäi tuosta itsenäisyyspäivästä musta läntti muistoksi. Lapset totesivat, että "onpa hyvä, ettei äiti juossut ulos niin kuin kaikki ohjelmassa 911." No ei käynyt mielessänikään pötkiä pakoon.  Lapsi oli saanut tönäistyä pöydälle jääneillä pöytätableteilla kynttilän kumoon - muuta siihen ei tarvittu. Palon alun sammutettuani tärisin aikani ja päätin, että niin kauan, kun on pieniä lapsia, en polta kynttilöitä.

Nyt lapseni ovat jo aikuisia ja jälleen itsenäisyyspäiväni perinteisiin kuuluu kaksi kynttilää. Kävelyllä käyn myös katselemassa monellako ikkunalla kynttilöitä palaa. Tavaksi on tullut käydä itsenäisyyspäivän kävelyllä ystävän kanssa. Samalla kertaa saamme raitista ilmaa, päivittää tapahtumat ja vuodattaa ilomme ja surumme.  

Mutta moniko meistä tietää miksi noita kahta kynttilää poltetaan? Perinne kynttilöiden polttamisesta on lähtöisin 1700-luvun Ruotsin vallan ajalta. Kynttilöillä juhlistettiin tuolloin kuningasperheen merkkipäiviä tai heidän vierailujaan Suomessa. Venäjän vallan alla kynttilöitä poltettiin keisariperheen merkkipäivien kunniaksi. Kynttilöistä tuli 1800-luvun lopulla kapinan työkalu. Sortovuosina niitä poltettiin 5. helmikuuta Runebergin päivänä venäläistämisen vastalauseen symbolina. Vuonna 1914 perustettiin Suomessa jääkäriliike, jonka aate oli aluksi tulenarka. Kynttilät ikkunalla viestittivät jääkärikoulutukseen Saksaan meneville miehille, että talo / asunto on heille turvallinen majapaikka. Suomen itsenäistymisen jälkeen syksyllä 1919 vakiinnutettiin kynttilöiden poltto 6.12. päivälle. Aikoinaan toiminut Itsenäisyyden liitto kehotti vuonna 1927 polttamaan kynttilöitä kello 18 - 20. (Iltalehti 6.12.14, Ville Halonen, Tiesitkö? Tästä syystä itsenäisyyspäivän iltana sytytetään kaksi kynttilää)

Odotan innolla itsenäisyyspäivän iltaa, jotta pääsen sytyttämään kynttiläni ja sen jälkeen katsomaan ikkunoita. Toivon näkeväni useita ikkunoita, joilla on kaksi kynttilää, kuten Hyvinkään muistojuhlatoimikunta on toivonut. Tämäkin on kaunis tapa, jolla voimme kunnioittaa sata vuotiasta isänmaatamme.

Kiitos, Jumalamme, kun annoit kauniin maan virren 581 sanoihin on helppo yhtyä:

" Kiitos, Jumalamme,
kun annoit kauniin maan,
annoit jylhät metsät,
loit vedet virtaamaan.
Kiitos sisukkaasta
työstä isien,
kiitos isänmaasta
ja kohtaloista sen."

Hyvää itsenäisyyspäivän odotusta!

Yksi kommentti

Uskon maisemia

Maanantaina 13. marraskuuta 2017 | Laura Jokinen

 

Maalit ja pensselit esiin, on jälleen tiistai-ilta. Olen käynyt tänä syksynä seurakuntakeskuksessa yhdessä reilun kymmenen muun maalaamisesta kiinnostuneen kanssa. En ole pitänyt itseäni maalarina, mutta tässä ryhmässä ei ole kokemuksella väliä. Tarkoitus on antaa värien siirtyä paperille oman sielun maiseman tahdissa.

Kurssilla pysähdytään kristinuskon sanoman äärelle luovasti eläytyen, maalaten, keskustellen ja hiljentyen. Lähtökohtina luetaan aiheeseen liittyviä tekstejä tai kuunnellaan musiikkia. Kuvan toteutuksessa on jokaisen oma jälki tärkeä. Maalaaminen voi olla leikkiä tai sukeltamista, vaikka pelkkää väriä. Kurssi on tarkoitettu niin aloittelijoille kuin kokeneillekin kuvantekijöille. Kurssin vetäjinä toimivat taiteilija, TM, Anna Rauhala ja pastori, psykoterapeuttiopiskelija Petra Pohjanraito.

Tiistai-ilta alkaa siis Annan valitsemilla Raamatun kohdilla, runoilla, musiikilla. Jokaisella kerralla on oma teemansa; esim. jalanjäljet, puut, kalliot, meri. Keskustelemme tekstien lomassa ajatuksista, joita herää. Samalla kun kuuntelen tekstejä ja toisten ajatuksia, alkaa mielessäni kulkea eri värejä, kuvioita, sieluni maisema. Käteni haluavat päästä pian pensseleiden ja värien kimppuun. Levittäydymme kukin paperimme ääreen ja rauhallinen yhdessä olo antaa jokaiselle mahdollisuuden maalata omaa sisintään.  Joku ehtii tehdä useamman teoksen, toinen maalaa yhtä paperia. Värejä on monia, jokainen teos on erilainen, ihan niin kuin me maalaritkin.



Kun olemme maalanneet omat uskon maisemat, kokoonnumme jakamaan niistä sen mitä haluamme. Tämä jakaminen on ollut erittäin tärkeää ja on ollut mielenkiintoista kuulla mitä joku muu näkee omassa paperissani. Toinen voi nähdä maalauksessa jotain mitä en ole tullut ajatelleeksi ja se tuntuu hyvältä.





Päätämme illan Petran valitsemiin teksteihin ja rukouksiin. Palaan kotiin oma teos kainalossa ja minulla on hyvä olla. Olen saanut hetken rauhoittua arjen keskellä. Olen saanut kotiin taideteoksen, joka herättää tunteita joka kerta katsoessani sitä. Siinä on sielun värejä ja uskon maisemia.

Vielä ehdit katsomaan myös Hyvinkääläisten taiteilijoiden näyttelyä "Minun uskoni", joka on avoinna 19.11. asti  Hyvinkään kirkon yläsalissa. Hyvinkään seurakunnan juhlavuoden viimeinen taidenäyttely osui Reformaation juhlaviikolle, ja se järjestetään yhteistyössä Hyvinkään Taiteilijaseuran kanssa. Aukioloajat: ma-su 12-16 ja lisäksi keskiviikkoisin 16-19. Äänestä suosikkiteostasi näyttelyssä käydessäsi. Kolme eniten ääniä saaneiden teoksien nimet julkaistaan näyttelyn jälkeen.

Ei kommentteja

500 vuotta reformaatiota

Tiistaina 7. marraskuuta 2017 | Kosti Kallio

Koko luterilainen maailma on tänä vuonna muistellut reformaation 500-vuotista historiaa sekä viettänyt monia juhlia tänä merkkipaaluvuonna. Myös Hyvinkään seurakunnassa on muistettu ja juhlittu tätä tapahtumaa.   Kesäkuussa seurakunnastamme tehtiin retki Saksaan Lutherin jalanjäljille. Sain osallistua matkaan ja tutustua moniin historiallisiin kohteisiin, joista olin kuullut elämäni aikana paljon, mutta vasta nyt näin omin silmin nuo kuuluisat paikat.

 

Martti Lutherin patsas ja kirjoittaja Wittenbergin kaupungintalon edessä

 

Selfie Wittenbergin linnankirkon oven edessä, johon on kiinnitetty pronssiin valettuna 95 teesiä.  

31.10.1517 Luther naulasi 95 teesiä, josta tapahtumasta reformaatio eli uskonpuhdistus alkoi. Noin vuosi sitten ehdotin, että pitäisimme Hyvinkään kirkossa reformaation juhlamessun tuona muistopäivänä. Idea tuli Japanin kautta, kun muistelin, että Tokiossa pidettiin tuona muistopäivänä aina juhlamessu. Asiasta tuli totta ja viime tiistaina vietimme tuon juhlamessun. Iloinen asia oli, että lähes 200 seurakuntalaista oli kuullut kutsun osallistua juhlamessuun! Ensimmäiset sata henkeä saivat Luther-ruusu-rintamerkin rintaansa.  Esa Kokko saarnasi Lutherin taistelusta puhtaan armo-opin puolesta. Uskon, ettei kenellekään jäänyt epäselväksi, miten me pelastumme yksin armosta, yksin uskosta Jeesukseen Kristukseen.  Pelastukseen ei tarvita rahalla ostettuja aneita, ei pyhimysten rukouksia, koska Jeesus yksin on pelastajamme. Tulipa itse Martti Lutherkin (Mika Valtonen) paikalle todistamaan, että näin on! 

Hyvinkään kamarikuoro toi musiikillisen antinsa messuun Erkki Hannosen johdolla. Uruissa toimi, Anna-Maija Virtanen ja kanttorina Marjut Sipakko. Itse sain toimia liturgina ja Hanna Tolonen laati juhlan esirukouksen. Messu noudatti viikkomessun kaavaa, jossa synnintunnustus oli saarnan jälkeen ennen uskontunnustusta.  Lopussa lauloimme seisaaltaan Lutherin virren, Jumala ompi linnamme. Yläsalissa joimme juhlakahvit päälle. Olin iloinen, kun monet tulivat kiittämään juhlamessusta. Kiitos kuuluu ennen muuta Taivaan Isälle onnistuneesta reformaation juhlamessusta!

Ei kommentteja

Haudalla

Maanantaina 30. lokakuuta 2017 | Carita Lehto

 

Hautausmaan rautainen portti on raskas mutta kaunis. Avaan sen ja astun sisään. Talutan pyörää, koska mummu opetti, että hautuumaalla ei saa ajaa pyörällä. Katse hakeutuu vanhojen puiden runkoja pitkin korkeuksiin. Suuret puut muodostavat kauniin lehtikaton kurkottaessaan monisäikeisiä oksiaan kauas taivaalle. Kaarevan katon alla tuntuu levolliselta kulkea. Saavun haudalle. Lasken pyörän korista kanervat jykevän hautakiven viereen odottamaan istutustaan. Sipaisen tuulen viskaaman oksan pois kiveltä. Huomaan, että jäkälää on tullut taas viime kerrasta lisää. Kivi on vähän vinossa. Olen kysynytkin sen oikaisemisesta, mutta asialla ei kuulemma ole kiire. Ei ole vielä tarpeeksi kallellaan korjattavaksi. Vähän niin kuin ihmiselossa. Pikkuvikoja, mutta pystyssä pystytään.

Reilu neljäkymmentä vuotta sitten seisoin usein pikkutyttönä tällä samalla haudalla, kun mummu puhdisti hautakiveä. Mummu oli minua 60 vuotta vanhempi. Hautaan oli siunattu hänen aviomiehensä, minun vaarini tai ukkini, en tiedä, kumpi hän olisi ollut, kun hän oli kuollut ennen minun syntymääni. Mummun elämä oli kulkenut Kytäjän maaseudulta villatehtaalle kaupunkiin. Ruotsin kieli oli vaihtunut suomeen. Mummu oli ollut kaksi kertaa naimisissa. Ensimmäinen aviomies ei ollut mummun muistoissa kovassa huudossa. Muistan, että kun mies tuli kerran vastaan, mummu ilmoitti, että nyt mennään kadun toiselle puolelle ja silloin minua vietiin reippaasti kädestä pitäen. 

Mummulla ei tietenkään ollut autoa eikä pyöräilykään enää oikein sujunut, koska hän oli melko pyöreää sorttia. Mummun kanssa käveltiin. Paljon. Torille, konditoriaan, mustikkametsään, suutarille, ompelijalle - aina sinne, mihin oltiin menossa. Hautakiven puhdistusta varten oli ensin kävelty apteekkiin ostamaan jotakin vaarallista happoa. Sitten käveltiin pitkä matka hautausmaalle. Mummu varoitteli, että happoon ei saa koskea, koska se syövyttää. Kerran happoa lensi mummun sukkahousuille kiven puhdistustyössä ja niihin tuli paljon pieniä reikiä. Se harmitti mummua, koska hänellä oli aina hame ja hameen kanssa piti olla sukkahousut. Palaan ajatuksistani tähän hetkeen. Pitäisiköhän minunkin mennä apteekista hakemaan jotain happoa, kun hautakivessä kasvaa jäkälää? Saakohan sellaisia happoja enää käyttää? Mitähän se sellainen happo oikein oli? Kuuluuko hautakivissä kasvaa jäkälää? Vai kuuluuko hautuumaatapoihin poistaa jäkälä? En tiedä. Mummu osaisi vastata.

Omia hautajaisiaan varten mummu alkoi säästää rahaa pienestä eläkkeestään jo hyvissä ajoin. Keräsi arkkurahaa, ettei tarvitsisi muita vaivata hautajaiskustannuksilla. Kun oli tiukkaa rahasta eikä arkkurahavarastoon ollut ilmaantunut pitkään aikaan täydennystä, hän huokaili äänekkäästi, että varmaan jää kuoltuaan maan päälle, kun ei ole ehtinyt arkkurahaa saada kasaan. Tähän hänelle aina vastattiin, ettei ketään jätetä maan päälle. Mummu näytti epäilevän. Mummulla oli paljon hassuja sanontoja. Tasaisin väliajoin hän huokaili joutuvansa ennenaikaiseen hautaan, kun oli niin voipunut. Lempiaiheeni lapsena oli pyytää häntä kertomaan, millaista oli ennen vanhaan. Mummu kertoi mielellään. Maalaili mieleeni menneen ajan tapahtumia. Kuvittelin, kuinka ilmahälytyksen tullessa ikkunat peitettiin mustalla kankaalla ja kuinka taloa rakennettaessa otettiin talteen kaikki puretun talon naulat - ne ruostuneetkin.

Mummun kanssa käytiin kirkossa. Mummu opetti iltarukouksen. Opetti hän senkin, että ihmisen tekemät synnit voivat muuttua mustasta vitivalkoisiksi, jos niitä katuu ja pyytää anteeksi. Mummu kertoi, että taivaassa ei ole ihmisellä enää tuskaa eikä pelkoa. Siellä on kaikki hyvin. Yksi mummun ohjeista oli, ettei kirkossa saa katsoa taaksepäin. Nykyään kyllä rohkeasti katselen, mutta aina muistan tuon ohjeen.

Hieman yli kaksikymmentä vuotta sitten seisoin samaisen haudan äärellä. Hauta oli aukaistu. Mummu oli kuollut ja vietettiin hänen hautajaisiaan. Sydämessä tuntui raskaalta. Kaipasin kovasti mummua. Tuntui pahalta ajatukselta laskea hänet haudan lepoon, vaikka ymmärsin, että ei hän ole enää täällä. Sielu on jo matkannut Luojan luokse. Ikävä oli niin kova, että ajatus jälleennäkemisen lohdusta ei tuolloin lohduttanut.

Niin kuin monen muunkin kipeän asian elämässä, aika on korjannut tämänkin surun. Sydämessä keveni vähitellen. Ajattelen mummua usein, mutta en ole enää surullinen, korkeintaan joskus surumielinen. Mummulla oli vahva usko Jumalaan. Kiitos, mummu, että näytit sen minulle. Kiitos, että opetit minuakin nostamaan elämän vaikeina hetkinä katseeni taivaalle.

Keräilen tavarani pyörän koriin ja heilautan kättä hyvästiksi hautakiven suuntaan. Kesäkukat ovat vaihtuneet mummun haudalla kanerviin. Talutan pyöräni hautausmaan portille. Auringon lämpö tuntuu vielä kasvoilla. Sinisellä taivaalla kulkee hitaasti valkoisia pilviä.

Yksi kommentti

Vihapuhetta vai rakkautta

Tiistaina 17. lokakuuta 2017 | Inga-Lill Rajala

Jokin aika sitten seurasin facebookissa erään tuttavani sivulla käytyä keskustelua maahanmuuttajista. Ystäväni oli linkittänyt sivullensa artikkelin, jossa sanottiin mm. "vihaan muslimeja ja opetan myös lapsiani vihaamaan heitä". Olin järkyttynyt ja kysyinkin omassa viestissäni, miten hän voi kristittynä sanoa allekirjoittavansa moiset sanat. Tiesinhän, että hänkin tuntee Raamatun kehotuksen rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään - mistä päin maailmaa tuo lähimmäinen sitten onkin kotoisin. Itse asiassa Raamattu kehottaa rakastamaan jopa vihamiestä.

Facebookissa on siis käymässä melkoinen sota vihaa lietsovien ja maltillisempien, ihmisarvoa puolustavien ihmisten välillä. Minäkin sain osakseni vihaisia kommentteja vain siksi, että muistutin lähimmäisen rakkaudesta. Joku kirjoitti: Mikä sinä luulet olevasi? Kaikki maahanmuuttajiin suvaitsevaisesti suhtautuvat "suvakit ovat Luciferin enkeleitä".  Sanat löivät kovaa. Olin hämmentynyt ja masentunut.

Nykyinen vihapuhe ja väkivallalla uhkailu ei ole mitään uutta. Sitä on ollut kaikkina aikoina. Näyttää kuitenkin siltä, että nopea tiedonvälitys ja kommentointi sähköisessä mediassa, on tehnyt siitä entistä helpompaa. Ihmisten sisäiset ja ulkoiset esteet itsensä hillitsemiseksi ovat heikentyneet.

Viha alkaa pienestä...

Raamatussa on kymmeniä esimerkkejä siitä, miten jopa melko pienestä harmin siemenestä voi kasvaa silmitön viha. Jokainen varmaan muistaa Kainin ja Abelin. Kerran Jumala katsoi suopeasti Abeliin tuomiin eläinuhriin mutta ei Kainin uhriin. Raamattu kertoo, että Kain suuttui kovasti ja hänen "katseensa synkistyi".  Jumala yritti puhua hänelle järkeä tuossa vaiheessa ja varoitteli, että "synti on ovella vaanimassa" ja että Kainin tuli "pitää se kurissa". Mutta Kain ei välittänyt varoituksista. Suuttumus kasvoi vihaksi, murhanhimo myrkytti hänen mielensä ja lopulta hän toteutti suunnitelmansa veljensä tappamiseksi.

Viha lannistaa myös ne, jotka eivät ole vihan suoranaisia kohteita. Tuhannet ihmiset esimerkiksi tiesivät, mitä keskitysleireillä tapahtui, mutta silti vain harvat nousivat vastustamaan Hitlerin hirmutekoja.

Kirjassa Vainottu, pastori Jukka Norvanto Lainaa kirjailija Ronald Boyd McMilania, kun tämä kertoo tapaamisestaan rabbin kanssa keskitysleirillä. Rabbi oli sanonut: "Näitä krematorioita ei rakennettu alkujaan tiilistä, vaan sanoista. Kaikki alkoi valheista, joialuksi laskettiin liikkeelle vitseinä, iskulauseina ja väitteinä. Niinpä pian meistä juutalaisista tuli persoonattomia, ihmisyydestä riisuttuja, eläimiin verrattavia olentoja ja eläimille voi tehdä mitä tahansa. Me emme huomanneet mitä oli tulossa, ennen kuin oli liian myöhäistä."

Viha on sokeaa, mieletöntä ja kohtuutonta. Usein se saa voimansa valheista, juoruista ja joukkohysteriasta. Valitettavasti meidän aikanamme on myös niitä, jotka aivan tahallaan syöttävät mediaan valeuutisia. Meidän on oltava valppaina, ettemme jaa eteenpäin valheita. Ne ovat vihan polttoainetta.

Mitä voin tehdä vihalle?

Raamatussa on hyviä esimerkkejä myös vihan hallinnasta. Kuningas David joutui elämänsä aikana vihan kohteeksi. Hän ei kuitenkaan kostanut kärsimäänsä pahaa - esimerkiksi pahimmalle vainoojalleen, kuninkaalle, vaan hän kertoi rehellisesti omat vihan, pettymyksen ja ahdistuksen tunteensa Jumalalle.

Joskus raamatunlukijat kauhistuvat Davidin kostonhimoisia sanoja: "Kunpa surmaisit Jumala, väärintekijät. Enkö vihaisi sinun vihollisiasi, Herra, enkö inhoaisi sinun vastustajiasi. Vihamieheni vainoaa henkeäni, suistaa minut pimeyteen... Tuhoa viholliseni, sinä uskollinen. Hävitä kaikki, jotka vainoavat henkeäni, minä olen sinun palvelijasi."

David näyttää meille, että meillä ihmisillä on joskus niin järkyttävän vaikeita tilanteita, että sydämemme täyttyy vihalla. Hän osoittaa meille myös, mitä meidän tulee tehdä vihallemme. Meidän ei tarvitse jäädä vihan vangeiksi, sillä viha tuhoaa sisimpämme. Saamme antaa vihan tunteemme, pettymyksemme ja kostonhalumme Jumalalle. Hän ottaa ne vastaan. Meidän ei tarvitse yrittää esittää Jumalalle olevamme pyhempiä kuin olemme. Hän tuntee meidät joka tapauksessa "salatuimpaan saakka".

Rakkaus voittaa vihan

Suomessa seurakunnat ovat olleet avainasemassa maahanmuuttajien tilanteen ymmärtämisessä ja auttamisessa. On tarjottu sekä konkreettista että henkistä apua, ystävyyttä ja suomalaiseen elämänmenoon totuttelemista. Ilman tuhansien vapaaehtoisten apua tätä työtä ei olisi voitu tehdä niin laajasti. Onneksi on ollut maahanmuuttajiin suopeasti suhtautuvia ihmisiä - näitä parjattuja "suvakkeja". Usein nämä vapaaehtoiset auttajat ovat juuri niitä samoja ihmisiä, jotka auttavat myös vanhuksia, sairaita ja köyhiä lähimmäisiä.

Kirkot opettavat kristillisestä perinteestämme ja uskostamme, sillä se kiinnostaa! Eräässä Hyvinkään seurakunnan maahanmuuttajille suunnatussa tilaisuudessa pappi kertoi kristinuskon keskeisimmät totuudet lyhyesti ja ytimekkäästi. Hän piirsi ympyrän ja siihen sanan rakkaus. Ikään kuin terälehdiksi keskuksen ympärille hän lisäsi sanat rakkaus Jumalaan, lähimmäiseen, itseensä, luontoon - ja vihamieheen. Kun vieressäni istunut afgaani kuuli tämän viimeisen sanan, hän huudahti ääneen: "Tuo on hyvä!" Maahanmuuttajat saivat myös kuulla Jumalan rakkaudesta, Jeesuksesta, joka ristillä otti vastaan vihan, kärsi syntiemme tähden ja voitti kuoleman.

Ei kommentteja

Mitä on hengellinen ohjaus?

Maanantaina 9. lokakuuta 2017 | Carina Lievendahl

Viime viikon blogissa työtoverini Elina Antikainen nosti esiin kysymyksen: mitä on sielunhoito? Hän totesi sen olevan tilan antamista. Jatkan hengellisestä ohjauksesta, mitä se voisi olla?

Hengellinen ohjaus klassisessa merkityksessä koetaan hengellisen ohjaajan ja hänen ohjattavansa välisenä suhteena. Laajemmassa merkityksessä se voi olla hengellistä matkakumppanuutta, joka voi kuulua koko seurakunnan elämään ja seurakuntalaisten elämään. Hengellinen matkakumppani auttaa toista matkakumppania tunnistamaan Jumalan puhuttelun elämässään. Hengellinen ohjaus voi siis olla tavallisessa arjessa meidän kristittyjen yhteistä vaellusta, jossa kyselemme Jumalan tahtoa elämässämme.

Hengellisen ohjauksen on ajateltu olevan suppeammassa merkityksessä kokeneiden kilvoittelijoiden armolahjaa. Lutheria voi pitää hengellisenä opastajana, katekismuksen ja Raamatun sanan mietiskelyyn ohjaavana rukouksen teologina. Moni on saanut postilloista ja katekismuksista rohkaisua, ne ovat toimineet hengellisenä opastajana uskon ja elämän polulla. Kirkkomme seuraperinne on pitänyt yllä hengellistä ohjausta ja sielunhoitoa rinnakkain; se on näkynyt keskinäisenä lohdutuksena ja rohkaisuna.

Hengellinen matkakumppanuus on parhaimmillaan tilan tekemistä Jumalan ja ihmisen kohtaamiselle. Tärkeää ei ole se, että ohjaaja puhuu, vaan että Jumala puhuu. Viisas rinnalla kulkija, matkakumppani, auttaa siten toista tunnistamaan Jumalan puhuttelun ja rohkaisee matkakumppaniaan vuoropuheluun Jumalan kanssa.

Hengellinen matkakumppanuus ottaa todesta ihmisen tämänhetkisen elämän. On hyvä käyttää sekä uskon että psykologian kieltä sekoittamatta niitä toisiinsa. Pohtiessamme Raamatun sanaa ja seurustellessamme Jumalan kanssa, jumalasuhde voi kokea muutoksia. Matkakumppani voi olla pohtimassa yhdessä, mitä tunteita ja tarpeita toisessa herää, mistä se kertoo? Tässä todellisuudessa Jumalan rakastava läsnäolo on häntä hoivaamassa.

Kerron tarinan abba Antonioksesta, Egyptin kuuluisimmasta erämaaisästä, sen ajan hengellisestä ohjaajasta. Kuolinvuoteellaankin hän ohjasi oppilaitaan. Eräs heistä kysyi: "Abba, Antonios. Sinä olet suuri Jumalan mies. Sinä olet kuin Mooses." Abba Antonios oli pitkään hiljaa. Lopulta hän vastasi: "Viimeisellä tuomiolla Jumala ei kysy minulta: Antonios, miksi et ollut kuin Mooses? Hän kysyy minulta: Antonios, miksi et ollut Antonios?"

Voinko siis olla matkakumppani, jota kantaa menneiden kristittyjen sukupolvien saatto ja kirkon elävä perinne ja usko? Keskellä tätä maailmaa, jota elämme juuri nyt. Monet meistä etsivät hengellistä sisältöä elämäänsä, jossa kokemuksen kieli on sydämen kieli, joka on rukousta Jumalan kanssa. Siinä rukouksessa Jumala, ihminen, kirkon perinne, ympäröivä maailma ja elämä, otetaan todesta. Edellä viitaten: Antonios saa olla Antonios. Sinä saat olla sinä, Jumalan rakastavassa läsnäolossa.

Ei kommentteja

Mitä on sielunhoito?

Maanantaina 2. lokakuuta 2017 | Elina Antikainen

Jo eläkkeellä oleva pastori katselee minua silmälasiensa takaa ja esittää kysymyksensä uudelleen.
Mitä on sielunhoito? Sano se niin ytimekkäästi kuin pystyt.
Jaa-a... Tietenkin kuuntelemista..
Mietin hetken ennen kuin lisään
Vierellä kulkemista. Ahdistuksen vastaanottamista. Tilan antamista...
Vanhempi pastori jatkaa
Sanoit lopuksi sen, mikä sielunhoidossa on mielestäni kaikkein tärkeintä.
Tilan antaminen.

Jotta voin antaa tilaa, minun täytyy ensin tehdä sitä. Syksyn alussa sain kodissani muutaman neliön lisää. Kiipesin ullakolle, jonka häkkikomerossa säilytin vanhaa pöytää ja neljää tuolia. Päätin tuoda pöydän alas. Tuolien kohdalla mietin pidempään. Kuinka monta tuolia tarvitsen? Itselleni yhden? Ehkä kuitenkin kaksi? Vai kaikki neljäkö? Ja keitä varten? Ajattelin ystäviäni, jotka voisivat istua tuoleilla. Ja kenties niille istuutuisi myös joku, jonka olemassaolosta en vielä edes tiedä. Päätin tehdä istumatilaa hänellekin.

Tilan antaminen on pätevä ohje niin sielunhoitoon kuin moniin oman elämän ihmissuhteisiin. Mutta vaikea. On vaikeaa tehdä toiselle tilaa. On vaikeaa antaa toiselle niin paljon tilaa kuin hän tarvitsee. Silti kuitenkin juuri sitä toivon itsellenikin. Että minulle tehdään ja annetaan tilaa.

Tilan antaminen on myös sen hyväksymistä, että jokin tuoleistani saattaa jäädä tyhjäksi. Joku saattaa istua tuolillani, mutta monet kysymykset voivat jäädä vaille vastausta. Joku istuutuu tuolilleni vain pieneksi hetkeksi. Tilan antamiseen kuuluu, että annan toisen nousta tuolilta jatkamaan omaa matkaansa. Tila täyttyy hiljalleen muistoilla ja lopulta syntyy taas lisää tilaa, tilaa jollekin uudelle.

Ei kommentteja

Sinäkö messuun?

Maanantaina 25. syyskuuta 2017 | Kai Ojala

"Sinäkö messuun?" Näitä sanoja ystäväni käytti, kun kuuli minun menevän sunnuntaiaamuna messuun. Vaikka ystäväni tiesi minun olevan sairaalapappi, hänen oli vaikeaa ymmärtää sitä, että käyttäisin vapaa-aikaani messuun ja vielä sunnuntaiaamuna. Meillä syntyi mielenkiintoista pohdintaa teemasta ja hänen luvallaan kirjoittelen siitä blogitekstiini. Vaikka olen koulutukseltani teologi, niin lähestyn aihetta hyvin käytännöllisesti ja jätän teologiset termit toiseen kertaan. Olen Martti Lindqvistin (suomalainen teologi, kirjailija ja eetikko) kanssa samaa mieltä siitä, että nostaessani messun teemoja esille, niin puhun niistä omalle kehitysvaiheelleni ja elämäntilanteelleni ominaisella tavalla. Kirjoittamiani ajatuksia en olisi kenties allekirjoittanut kymmenen vuotta sitten. Tilanteeni voi olla myös uudenlainen kymmenen vuoden kuluttua.

Miksi siis menen sunnuntaiaamuna messuun?

Menen messuun rauhoittumisen, yhteyden ja ehtoollisen tähden.

Luterilaista jumalanpalvelusta on syystäkin kritisoitu sen harmaasta sävystä. Ystäväni mukaan ortodoksisessa jumalanpalveluksessa kaikki aistit pääsevät vahvemmin osallistumaan mm. tuoksuineen ja väreineen. Ystäväni mukaan nuorempaa väkeä vetävät lennokkaat ylistystilaisuudet tempaavat ihmiset mukaansa ja antavat toisella tavalla eväitä tunnekokemukseen, kuin kirkkoni klo 10 messu. Näin keski-ikäistyvänä olen oppinut arvostamaan kirkkomme tuttua ja turvallista messua entistä enemmän. Minulle messu on hiljentymistä ja pysähtymistä Pyhän äärelle ennen uuden viikon alkua. Minulle tuo emotionaalista turvaa kirkonmenojen tuttu ja turvallinen eteneminen. Se rauhoittaa minun sisäistä maailmaani.

Huomaan usein jumalanpalveluksissa pohtivani sitä, miten olen osa sukupolvien ketjua. Näillä kirkonpenkeillä ovat istunut iloineen ja suruineen lukemattomat ihmiset ennen minua ja näin uskon myös istuvan minun jälkeeni. Papin kertoessa jumalanpalveluksessa parien avioliittoaikeista tai lukiessa lähimmäisen kuolinilmoitusta tajuan olevani pieni osa tätä ihmiskuntaa, jossa ihmisen ilot ja surut eivät juuri ole muuttuneet. Samalla koen yhteyttä kirkkokansan kanssa, joka on tullut kirkkoon erilaisista elämäntilanteista.

Yhteiskunta ja sen vaatimukset usein väsyttävät minua. Usein koen riittämättömyyttä näiden vaatimusten tähden. Tulee tunne, että pitäisi olla enemmän. Työmarkkinat asettavat meille perusteltuja vaatimuksia ja saamme korvauksen ansioittemme mukaan. Minulle ehtoollisessa kiteytyy evankeliumin ydin. En saa siinä ansioni mukaan, vaan saan olla vastaanottamassa. Armossa on kyse siitä, että minä kelpaan ja olen tarpeeksi Kristuksen täytetyn työn tähden. Vaikka en kaikkia hienouksia ymmärtäisikään ehtoollisen mysteeristä, saan ottaa osaa johonkin sellaiseen, jossa Jumala palvelee minua.

Nämä kolme asiaa rohkaisevat minua lähtemään myös ensi sunnuntaina messuun. Lähdetäänkö yhdessä?

Lähteet: Lindqvist, M 1999. Surun tie. WSOY: Helsinki.

Ei kommentteja

Päivä vain ja hetki kerrallansa

Tiistaina 19. syyskuuta 2017 | Inkeri Toiviainen

Eilen radion aamuhartauden pitäjä mietti, miten hän eläisi tämän päivän, jos tietäisi, että se on viimeinen. Hän arveli, että ehkä ei tiuskisi lapsilleen, ehkä kertoisi puolisolleen, että tämä on tärkeä ja rakas ja ehkä kiinnittäisi erityistä huomiota kaikkiin kohtaamisiin päivän aikana.

Tapasin eilen sattumalta vanhan koulukaverini, jonka kanssa olimme neljä ensimmäistä kouluvuotta samalla luokalla. Hänestä tuli mieleeni pidetty opettajamme, joka oli aina hymyilevä ja jolle me lapset olimme todella tärkeitä. Opettajamme sanoi meille kerran: "Muistakaa lapset, että jokainen hyvästijättö voi olla viimeinen."  Ei ole samantekevää, kuinka eroamme toisistamme; vihassa vai sovussa.

Elämän kiireiden keskellä, olisi tärkeää osata tarttua hetkeen, keskittyä olennaiseen. Ruotsalaisen virsirunoilija Lina Sandellin ehkä tunnetuin virsi "Päivä vain ja hetki kerrallansa" (Blott en dag, och ett ögonblick i sänder) sanoittaa tätä asiaa hyvin. Idean lauluun Sandell sai tarinasta, joka kertoo vanhasta seinäkellosta. Seinäkello lakkasi käymästä. Kellotaulu ryhtyi selvittämään vikaa. Syypääksi osoittautui heiluri, joka oli laskenut, että sen piti vuorokaudessa heilahtaa edestakaisin 86 400 kertaa. Tätä jatkuisi viikosta viikkoon, vuodesta toiseen, loputtomiin. Työmäärän suuruus lamaannutti heilurin, ja se teki lakon. Kellotaulu ehdotti, että heiluri kokeeksi heilahtaisi edestakaisin kuusi kertaa. Näin tapahtui, mutta heiluri selitti: "Eivät nämä kuusi kertaa tunnu raskaalta, mutta minunhan on työskenneltävä kuusi kertaa miljoonia kertoja." Kellotaulu huomautti nyt, että heiluria huoletti vain työn ajatteleminen, ei työ sinänsä.  "Vaikka voitkin jonakin hetkenä ajatella niitä miljoonia heilahduksia, jotka sinun on tehtävä, sinulta ei kuitenkaan vaadita kuin yksi heilahdus kerrallaan."

Soveltaessaan tätä kertomusta syntyneen virren sanoihin Lina Sandell viittasi Raamatun sanaan: "Niin kuin sinun päiväsi, niin olkoon sinun voimasikin." (5. Moos.33:25, vanha käännös) ja Jeesuksen sanoihin: "Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet" (Matt. 6:34).

 (Tauno Väinölä kertoi tarinan seinäkellosta Kotimaa-lehdessä 25.7.2003) 

Ei kommentteja

Rajat ja "rajattomat"

Maanantaina 11. syyskuuta 2017 | Veli-Pekka Toiviainen

Kaikenlainen koheltaminen hyppii silmille lehtien palstoilta, keskusteluissa kanssalähimmäisten kokemuksista rippileireiltä ja koulumaailmasta, niin myös kauppiaiden kokemuksista kauppoja kiusaavista "terroristeista". Kun iän puolesta alun toiselle kymmenelle ehtineet lapset makoilevat kauppojen pakastealtaissa, sotkevat maitohyllyjä, rikkovat pakkauksia ja lähettelevät some-kuvia rohkeuden osoituksina maailmalle tai pieni nuorisoryhmä terrorisoi rippikoululeiriä täydellisen piittaamattomasti on syytä herätä kysymään, miksi näin? Miten olemme tulleet tähän? Mitä olisi tehtävä?

Tietystikään kyse ei ole kaikista murrosikäisistä, ei kaikista lapsista tai nuorista. Koheltajia löytyy sitä paitsi joka ikäluokasta. Kuitenkin on aihetta kysyä: miksi?

Syy-yhteyksiäkin voidaan osoittaa moneen suuntaan: perheen murrokseen, työttömyystilanteeseen, tekniseen murrokseen, some-kulttuuriin, ylikorostuneeseen individualismiin jne. Ehkä selkeimmin murros on tullut silmille some-kulttuurin kentällä: Selfie-kuvia ja vihapuhetta levitetään estottomasti ajattelematta ja tajuamatta tuon taivaallista seurauksista. 

Mielestäni kaksi näkökulmaa nousee muita selkeämmin ja painokkaammin esille. Ensinnäkin netin "rajattomuus" on avannut portit ja mahdollisuudet työntää bittiavaruuteen kaikkea mahdollista, asiallista ja asiatonta, hyvää ja huonoa, rakentavaa ja särkevää. Ennen nettiaikaa käytössä oli huomattavasti rajallisempia välineitä: puhe, kirjoitus, piirros, keskustelu, kaikki rajallisine tiloineen. Nyt nettiin mahtuu mitä vain, kaikki, rajoittamatta, jos niin haluaa. Siitä on tullut - ihmisen myötä - "raketinlaukaisualusta", rajaton tila kaikenlaiseen koheltamiseen. Sinne voi tyhjentää katkeransapekkaat "vatsahapponsa" viuhtovaan vihaan asti. Ja "saastepilvet" leviävät.

Tämä nostaa toisen näköalan esiin entistä voimakkaammin: selkeiden rajojen asettamisen tarpeen myös ilmaisulle. Ilmaisuvapaus ja sananvapaus sen osana ei voi sisältää rajatonta vapautta ilmaista mitä ja miten tahansa, vastuutonta ilmaisuoikeutta. Jokaisella pelillä on sääntönsä, sallivat ja rajoittavat ohjeensa: jalkapallolla, golfilla, pesäpallolla, korttipeleillä... Yhteiskuntakaan, ihmisyhteisö ei selviä ilman niitä. Ei perhe, ei järjestö, ei taloyhtiö, ei kunta, kaupunki, seurakunta eikä valtio selviä ilmansääntöjä.  Rajoja tarvitaan, murrosikäisille yhtä lailla kuin kaikenikäisille Telluksen tallaajille. Vanhemmat eivät voi ulkoistaa perusvastuutaan muille.

Rajattomuus johtaa kaaokseen, tervehenkinen ohjaus terveempään yhteiseloon. Siksi kysyn: uskallammeko asettaa rajoja?

Ei kommentteja

Jumalan täysihoidossa

Tiistaina 5. syyskuuta 2017 | Johanna Rantalankila

Seurakunnan tilaisuudet ovat mieltä avartavia.  Parisen viikkoa sitten tapasin nimikkolähetin. Hän totesi: "Te kaikki olette teologeja." Havahduin - mitä hän puhuikaan? Olenhan lähetyssihteeri, koulutukseltani aivan jotain muuta. Katselin kuuntelijakuntaa ja samalla pohdin millainen tietotaito tähän joukkoon sisältyy.  Joukossa oli monen eri alan ammattilaisia ja nyt meidät vielä todetaan teologeiksikin.

Nimikkolähetti kertoi maasta, jossa pääuskonto ei ole kristinusko.  Kun Jeesuksen rakkaus ja armo meitä kohtaan tulee todeksi, se aina puhuttelee.  Samalla se herättää kiinnostuksen mistä kristinuskossa onkaan kyse.  Jumalan Sana ei ehdy, aina löytyy uusia ulottuvuuksia. Kun lähetystyön tarkoitus on se, että paikalliset ottavat vastuun kirkon toiminnasta, on tarve kouluttaa paikallisia työntekijöitä. Maassa, jossa kristinusko on vähemmistö, paikallisten kristittyjen lähtökohta kristinuskoon on varsin ohut. Me suomalaiset olemme saaneet kuulla Jeesuksesta kenties jo pyhäkouluajoista lähtien. Uskonto on koulun oppiaine, suurin osa on käynyt rippikoulun ja meidän yhteiskunta perustuu kristillisiin arvoihin.  Siinä suhteessa me todellakin olemme teologeja.

Jäin pohtimaan elämääni. Elän Suomessa, jossa on kohtuullinen toimeentulo. Yhteiskunta huolehtii ns. huono-osaisista. Luonnonmullistuksia täällä ei ole. Ihmisiä kohdellaan tasa-arvoisesti.  Kuunnellessani nimikkolähettiä, joka elää aivan toisenlaisissa oloissa, huomaan kuinka olosuhteet Suomen ja ko. maan kohdalla ovat hyvin poikkeavat.  Omassa arjessani silti huomaan löytäväni asioita, joihin en ole tyytyväinen. Kun löytää oikean vertailukohdan, huomaan napisevani turhasta.

Jeesus sanoo Raamatussa: menkää ja kertokaa! Kertokaa opetuksistani, kertokaa uskosta, kertokaa rakkaudestani. Menkää kaikkialle! Meidät kaikki - niin sinut kuin minutkin on kutsuttu näihin talkoisiin. Talkoot ovat vielä kesken, sillä kaikkia ei ole tavoitettu. Osa talkoolaisista lähtee maailmalle lähetystyöntekijöiksi, muilla talkoolaisilla on lähettäjän tehtävä. Olemme kuitenkin samoissa talkoissa ja kaikki talkoolaiset ovat yhtä tärkeitä.  Tehtävää riittää niin kotimaassa kuin maailmalla.

Alussa kaksitoista kaveria otti nämä talkoot tosissaan.  Vaikka väkeä oli vähän, he lähtivät kun käsky kävi. Ja mikäs meillä on  tehtävän suuruuden edessä:, kun Jeesus lupaa:  "Minä olen sinun kanssa  kaikki päivät maailmanloppuun saakka."  (Matt 28:20)
Eiköhän tartuta talikkoon!

Yksi kommentti

Länsirintamalla ei mitään uutta

Keskiviikkona 30. elokuuta 2017 | Anne Blomqvist



Viime viikolla vierailin Länsi-Belgiassa, jossa vuosina 1914-1918 käytiin tuhoisia taisteluita Ranskan ja Saksan rintamalinjojen välillä. Alueella kuoli tuolloin puoli miljoonaa ihmistä.  Sotaan osallistui sotilaita useista eri maista. Alueella sijaitsee lukuisia brittiläisten ja saksalaisten sotilaiden hautausmaita, joiden vainajista suurin osa on nimetty tuntemattomaksi, mutta Jumalan edessä, tunnetuiksi.

Vierailut hautausmailla olivat osa viisipäiväistä eurooppalaista bibliodraama konferenssia, joka kokoontuu vuosittain. Tänä vuonna konferenssi järjestettiin Belgiassa. Konferenssissa tutustutaan usein isäntämaan historiaan retkien kautta. Hautausmaakierros jatkui vierailuun Ypresin kaupungissa, jossa on 56 000 kadonneen brittiläisen muistomerkki, johon on kaiverrettu kaikkien nimet. Muistomerkillä on järjestetty vuodesta 1928 joka ilta seremonia kello 20, jossa lasketaan tervehdyksiä eri puolilta maailmaa sotilaiden muistolle. Belgialaiset ovat ottaneet tehtäväkseen huolehtia eri kansallisuuksia edustavien sotilaiden haudoista.

Konferenssissa osallistujia oli yhteensä 73 henkilöä. He olivat Belgiasta, Saksasta, Ruotsista, Puolasta, Hollannista, Sveitsistä, Eestistä, Italiasta ja Unkarista. Suomesta meitä oli kaksi. Omassa työryhmässäni jaoimme muistoja ja tietojamme maidemme sotahistoriasta. Kerroin inkeriläisistä ja karjalaisista isovanhemmistani, joiden historiaa olen tutkinut. Lopuksi piirsin kuvan Karjalasta, koivuja, kuusia, lampaita, puron ja pienen punaisen mökin metsän siimeksessä. Kerroin, että me menetimme tämän.

Kun isäni viime vuonna oli sairaalassa tajuttomana, lauloin hänelle Karjalan kunnailla ja muita kansan lauluja. Karjala on vertauskuva kadonneelle paratiisille, mutta myös kuva taivaasta. Siitä tuli yhteyden silta, laulaminen helpotti surua menetetyistä asioista, mutta oli myös ele sovinnosta sukupolvien välillä. Sain työpajan jäseniltä palautetta ja kiitosta, vaikka he tiesivät jotain Suomen ja Neuvostoliiton välisestä sodasta toisessa maailmansodassa, minä kerroin kansamme surusta ja menetyksistä sydämen kielellä. Isovanhempani joutuivat selviämään sodan aikana hengissä. Sodan jälkeen korkeat vaatimukset pärjätä, väsymys kovasta työstä, taloudelliset huolet, sairaudet ja katkeruus omien unelmien toteutumattomuudesta heijastuivat lapsiin. Haitalliset käytösmallit siirtyivät nuoriin vanhempiini vanhempina.

Kotiin tultuani luin Helsingin Sanomista (28.8) artikkelin Elinan Sanan romaanista, jossa hän kertoo suhteestaan sodassa traumatisoituneeseen isäänsä. Kirjailijan kokemukset ovat heijastuneet lähes samankaltaisina minuun, kolmannen sukupolven edustajaan. Lapsuudesta asti olen kyseenalaistanut mielessäni auktoriteetit, jotka väittävät tietävänsä, kritisoivat ja määräilevät muita. Sisälläni on voimakas tarve korjata epäoikeudenmukaisuuksia ja parantaa maailmaa. Siksi ei ole sattumaa, että minusta tuli pappi. Työpajan lopuksi pyydettiin pohtimaan, mikä on Jumalan viesti sinulle henkilökohtaisesti siinä hetkessä. Minun viestini on: "Tulee aika, jolloin te tulette yhdessä minun kotiini ja siellä on oleva rauha ikuisesti."

Ei kommentteja

Ystävyydestä - kiitos ystävilleni

Maanantaina 21. elokuuta 2017 | Anja Tauriainen

Olen kesän aikana ajatellut ystävyyttä useita kertoja. Ystäväpiirini koostuu monista eri-ikäisistä ja taustoiltaan erilaisista ihmisistä. Erilaisten ystävien kautta pääsee näkemään ja kokemaan monenlaisia asioita joita ei muuten ehkä koskaan tulisi kokeiltua. Ystävyys on sekä ilojen että murheiden jakamista. Se on antamista, saamista ja jakamista.

Murheen ja synkkyyden hetkillä ystävien tärkeys näkyy suurimmillaan. Silloin kun ihminen on ihan surkeana surusta ja huolesta, on hyvä kun voi purkaa kuormaansa ja saada lohdutusta. Jaettu suru ja murhe puolittuvat, kun sen saa puhuttua ystävän kanssa. Hyvä ystävä uskaltaa antaa negatiivistakin palautetta ja uusia näkökulmia asioihin. Ystävä tietää myös sen hetken jolloin pitää toista tökätä eteenpäin.

Myös riemun ja ilon jakaminen on tärkeää. Tiedätte varmaan tunteen, kun sisällä kuplii ja on ihan täpinöissään jostakin asiasta. Kyseessä on ehkä jokin varmistunut tuleva tapahtuma tai ihana tapahtuma perhepiirissä. Siitä on päästävä kertomaan jollekin, mutta siihenkin tarvitsee luotettavan kuulijan, joka ymmärtää. Todellinen ystävä uskaltaa painaa jarrut pohjaan, kun havaitsee toisen menevän ojasta allikkoon.

Kesän aikana olen saanut kokea ja jakaa omiani sekä ystävieni iloja ja suruja. Olen viettänyt ikimuistoisia hetkiä maailmalla ja kotimaassa. Ystävien kanssa olen päässyt festareille, marjametsiin, lenkeille, marjapuskiin ja teatteriin. On tullut eväitä elämän reppuun ja saanut perspektiiviä muilta ihmisiltä. Olen saanut itkeä ja olla rikki, mutta myöskin nauraa niin paljon, että mahaan koskee.

Ystävyys - tuttavuus ja yhteenkuuluvaisuus ovat kaikki tärkeitä asioita jokaiselle ihmiselle. Ne eivät ole koskaan itsestään selviä vaan niitä pitää vaalia. Niiden vaalimisen eteen tehty työ tuottaa iloa ja voimaannuttaa. Niistä syntyy polttoainetta arjen aherrukseen.

Kiitän kaikki ystäviäni sydämeni pohjasta, sillä olen saanut teiltä paljon. Te kaikki olette todella tärkeitä ja olen onnellinen, että saamme olla ystäviä. Toivon sydämeni pohjasta, että ystävyytemme jatkuu edelleenkin ja voimme yhdessä jakaa ilojamme sekä murheitamme.

Ystävyyttä kuvaa kauniisti Paavalin Korinttolaiskirje "Rakkaus on" muunnettuna ystävyyden ylistykseksi.

Ystävyys on pitkämielinen.
Y
stävyys on lempeä.
Ystävyys ei kadehdi.
Ystävyys ei kerskaa.
Ystävyys ei pöyhkeile.
Ystävyys ei käyttäydy sopimattomasti.
Ystävyys ei etsi omaansa.
Ystävyys ei katkeroidu.
Ystävyys ei muistele kärsimäänsä pahaa.
Ystävyys ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa.
Kaikki se peittää.
Kaikki se uskoo.
Kaikki se toivoo.
K
aikki se kärsii.
Parasta maailmassa on ystävyys!

Yksi kommentti

Kuutsi, mikä se on ja mitä siellä tehdään?

Torstaina 17. elokuuta 2017 | Anni Viuhko

Kuutsi on seurakunnan rippikoulu- ja nuorisotyön yhdessä järjestämä leiri, jonne kutsutaan kaikki vuoden aikana rippikoulunsa käyneet. Viikonloppu on täynnä erilaista ohjelmaa, on laulua ja leikkiä, opetusta ja hartautta, tekemistä ja hiljaisuutta. Ja kaikkea tätä tehdään ja koetaan yhdessä.

Suuri leiri ei mitenkään onnistuisi ilman avustajina toimivia vanhempia nuoria. Tässä yhden avustajan kertomus leiriltä:

Perjantaina me avustajat lähdimme 15.45 kohti Päiväkummun leirikeskusta iloisin mielin ja odotukset korkealla. Teimme vielä viimeiset valmistelut, jotta kaikki olisi kunnossa kun leiriläisbussit saapuvat. Ensimmäisenä piti löytää jokaiselle oma paikka, mihin majoittua. Kun se oli hoidossa, siirryimme kohti telttaa aloitustapahtumaan. Siellä meille kerrottiin leirin säännöistä, sekä kaikkea muuta tarpeellista. Suuri teltta täyttyi naurusta ja puheensorinasta, kun koko noin 170-henkinen leiriporukka odotti ohjelman alkamista. Aloitustilaisuuden jälkeen kävimme syömässä ja seuraavaksi oli illan keikan vuoro, jossa saimme nauttia gospelräppäri Mikavelin musiikista. Konsertin jälkeen oli iltahartaus, jonka jälkeen alkoi hiljaisuus ja pääsimme nukkumaan.

Aamulla herätessämme kahdeksan aikaan kävimme syömässä ja sen jälkeen hiljennyttiin aamuhartauteen. Tämän jälkeen alkoivat kanavat. Itse kävin musakanavassa, jossa laulettiin ja musisoitiin ja toisena kanavana minulla oli cross dancing, jossa opettelimme yksinkertaisen koreografian ja tanssimme sen mukaan. Kanavia, joista sai valita kaksi mieleistä oli useita erilaisia: pohdittiin omaa elämää, sosiaalista mediaa, Jumalan luomistyötä, Jeesuksen todellisuutta ja paljon muutakin. Kanavien jälkeen kävimme syömässä ja sitten alkoivat erilaiset työpajat. Pajoina oli letun paistoa, korujen askartelua, kengurupainia, kuplajalkapalloa, kynsilakkapajaa, jalkapallobiljardia ja vaikka mitä mukavaa aktiviteettia. Työpajojen jälkeen kokoonnuimme päivän pläjäykseen, jossa Leevi Helo johdatteli meitä Raamatun sanan äärelle. Päivän pläjäyksen jälkeen oli taas aika syödä, ja täydellä vatsalla olikin hyvä nauttia toisten nuorten tekemästä, erittäin huolella valmistellusta satuaiheisesta iltaohjelmasta. Iltaohjelman jälkeen söimme iltapalan, menimme iltahartauteen ja nukkumaan. Aamulla meillä oli aamupala ja sen jälkeen messu, jonka valmisteluun itsekkin sain osallistua. Tämän jälkeen meillä oli aamushow, jossa saimme nauttia rippileirien sketseistä. Sitten kävimme syömässä ja siivosimme majoitusrakennukset.

Vielä ennen lähtöä kokoonnuimme yhdessä lopetustapahtumaan jossa saimme nauttia tarinankertoja Kiisi Isotalon tarinatuokiosta. Lopetustapahtuman jälkeen bussit jo odottivatkin meitä valmiina aloittamaan matkan kotia kohti. Kerrassaan mahtava ja tapahtumarikas viikonloppu. Iso kiitos kaikille leirillä olleille ja sitä järjestäneille.

Kuutsin teemana oli Olipa kerran. Monesti sadut päättyvät sanoihin "Sen pituinen se..", mutta Kuutsin tarina jatkuu taas ensi vuonna!

Ei kommentteja

Lasten leirikesä 2017

Tiistaina 8. elokuuta 2017 | Kirsi Kupiainen




Hyvinkään seurakunnan varhaisnuorisotyö järjesti kesän aikana 7 leiriä ja osallistui Espoon ja Helsingin hiippakuntien yhteiselle Aarre -telttaleirille. Seurakunnan järjestämät leirit olivat kaksi leiriä eskariin menevistä toka-luokalle meneviin, 11-14-vuotiaiden, 9-10-vuotiaiden, 7-8-vuotiaiden leirit, isovanhempi- lapsenlapsi -päivä ja kummi-kummilapsipäivä. Yhteensä siis 8 leiriä, 206 leiriläistä, 51 vapaaehtoista ja 25 työntekijää. Työntekijät ovat saaneet muutaman kerran pakata ja purkaa leiritavaroita ja omia henkilökohtaisia tavaroitaan. Suurin työ on aina telttaleirissä: tavaroita pakataan viikko ja siivotaan ja kuivatetaan kuukausi.

Leireillä ollaan paljon ulkona, syödään hyvin, saunotaan, askarrellaan ja eletään yhdessä.
Sääksin leireillä hyödynsimme tänä vuonna omaa luontopolkuamme. Lapsista oli jännittävää kävellä vanhassa merenpohjassa, nähdä jätinkatu ja tehdä nuotioruokaa. 7-8-v. leirin aikaan oli jo mustikoita. Oli aika hilpeä näky, kun Vihtilammen rantaan vaelsi mustikkanaamaisia, -käsisiä ja -suisia lapsia. Myös säät olivat kohtuulliset ja vesipedot pääsivät vauhtiin.

Lasten tekemisen ja energian purkamisen tarve on suuri, mutta leireillä puhutaan myös Jeesuksesta ja Jumalasta. Puhuminen ei tarkoita sitä, että lapset istuisivat pelkästään hiljaa paikallaan ja kuuntelisivat. Nykyisin raamattutunnit ovat myös osallistumista, tekemistä, pelejä, raamattuleikkiä, keskustelua, askartelua, maalaamista... Tosin Sääksin kappelin tultua käyttöön, nämä tilanteet ovat kuin itsestään rauhoittuneet. Kiitos siis päättäjille kappelista!

Tämän kesän kaikkien leirien teemana on ollut reformaatio. Hiippakuntaleirillä oli paikalla jopa itse "Martti", jota lapset saivat jututtaa. Sääksin leireillä pidettiin esillä reformaation tärkeitä asioita: kaste, ehtoollinen, usko, Martti Luther, armo ja elämämme kallein asia. Jos me seurakuntana ja kirkkona lakkaamme toteuttamasta kirkon perustehtävää (Matt. 28: 18-20), voimme pistää kirkon ovet kiinni. Tämän tehtävän toteuttamisesta on onneksi Hyvinkään seurakunnan kasvatustiimissä hyvin selkeä yhteisymmärrys! Jospa ihan oikeasti jonkun elämän kallein asia olisi Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen.

Tässä työssä työstää paljon hartauksia ja raamiksia, joita pitää toisille. Mutta tämä työ hoitaa myös samalla itseä. Kun leirillä istut työtoverien pitämissä jutuissa, saat hengen ravintoa. Tai joskus lapset laukovat kuolemattomia lauseita tai tekevät jotain, mikä piirtyy verkkokalvolle loppuiäksi. Tässä tunnelmapala 7-8-v. leiriltä.

Tänä vuonna kastetta käsiteltiin niin, että rakensimme lasten kanssa kastejuhlan. Jokaisella isosryhmällä oli oma tehtävänsä. Yksi ryhmä oli perhe, yksi ryhmä kummit, kolmas hoiti tarjoilun, neljäs valitsi virret, viides laittoi kastepöydän. Perheryhmä valitsi keskuudestaan vanhemmat ja sisarukset, antoi lapselle nimen, kirjoitti kaste- ja kummitodistukset. Lapsen nimeksi tuli tällä kertaa Aleksander. Olisittepa nähneet, millä hellyydellä 8-vuotias poika, joka oli valittu lapsen isäksi, piti kättään nuken pepun ja niskan alla ja miten hän jännitti hartioitaan. Ihan kuin hän olisi pitänyt sylissään oikeaa lasta. <3 Kesätyöntekijä ja nuorisotyönohjaaja olivat aika lähellä kyynelehtimistä. Ja minkä virren lapset valitsivat toiseksi kastevirreksi. Ihmettelin, että miten sillä ryhmällä kestää niin kauan valita virsiä. Edellisellä leirillä se kesti 2 minuuttia. No, koska nämä lukivat virren sanoja! Päätösvirreksi kastejuhlaan tuli virsi 500. Itkuhan siitä tuli. Hyvä itku.

Käyn Jeesus kasvois etehen, sä kuule pyyntö pienoisen,
sun kätes laske päälleni ja anna siunauksesi.

Sä siunaa isää, äitiä, myös siskoja ja veljiä,
mun kotiani kallista ja rakkaitani kaikkia.

Mua saata sanaas oppimaan ja totuuttasi tuntemaan,
niin että sinun omanas mä seuraisin sun tahtoas.

Ja viimein meidät autuuteen vie täältä eloon iäiseen
Suo meidän taivaan kodissa sun kiitostasi veisata.

Yksi kommentti

Mikä ihmeen Kohti-ilta?

Tiistaina 1. elokuuta 2017 | Hannele Karppinen

Minulla on pitkään ollut unelma, että meidänkin seurakunnassa voisi olla sellaisia iltoja, joissa jokainen osallistuja voisi tulla toisen ihmisen ja Jumalan kohtaamaksi. Niissä seurakuntalaiset kantaisivat suurimman osan vastuusta ja niissä olisi hyvää opetusta, musiikkia ja rukousta ja mukaan uskaltaisi tulla sellainenkin, jolle kristinuskonasiat eivät ole kovin tuttuja. Kirkossamme on eri puolilla erilaisia tämän tyyppisiä iltoja. Muutama vuosi sitten kirkolliskokouksen tulavaisuusvaliokunnassa Tampereen nuorten aikuisten Uusi Verso -verkoston pappi Timo Pöyhönen oli kertomassa heidän toiminnastaan ja periaatteistaan, ja se kuulosti hyvin innostavalta. Pekka Simojoella ja EtCetera-kuorolla on Majataloillat. Kuopiossa taas on Kutsu yhteyteen -iltoja, jotka ovat tarkoitetut kaiken ikäisille. Minun unelmassani myös tällainen yli kuusikymppinen voi olla mukana.

Viime syksynä Pekka Simojoki sanoi Hyvinkäällä heidän pitämänsä Majataloillan jälkeen, että meidän pitää Hyvinkäällä aloittaa omat Majataloillat. Olen sen jälkeen kohdannut monia eri ikäisiä seurakuntalaisia, joilla on samansuuntaisia unelmia. Ja sitä ennenkin on joidenkin kanssa ollut puhetta näistä haaveista. Tuomasmessujen vastuuhenkilöt ovat kokeneet, että nykyisellään homma ei oikein toimi. Vapaaehtoisia on vaikea saada mukaan, paitsi että kuoro on kyllä toiminut koko ajan. On myös aloitettu maailmojen messut, joille on tarvetta. Sunnuntai-iltoja ei tahdo riittää kaikille erilaisille messuille. Lisäksi on muutaman kerran lukukaudessa Toivon illat, joissa seurakuntalaiset kantavat lähes kaiken vastuun.

Ehkä aika oli nyt kypsä niin, että kesän kynnyksellä joukko työntekijöitä ja innostuneita seurakuntalaisia kokoontui, ja tuloksena oli päätös aloittaa uudet illat, joissa yhdistetään Tuomasmessu, Maailmojen messu ja ainakin osittain Toivon illat. Koottiin suunniteluryhmä, joka on kokoontunut pari kertaa kesäkuussa. Iltojen nimeksi valittiin Kohti-illat. Mitä kaikkea tuo nimi sitten sisältääkään: "Sua kohti Herrani", ihminen kohtaamaan toista ihmistä, Jumalan Sana tulee kohti, ... ?

Haaveena on, että illat eivät olisi aina samojen ihmisten pyörittämiä, vaan että vastuuta jaetaan. Sillä porukalla, joka nyt on saatu kokoon, yritetään sunnuntaina 10.9. päästä alkuun. On muodostettu vastuuryhmiä tai tiimejä, joita ovat ohjelmatiimi, rukoustiimi, pyhäkoulutiimi, musatiimi, soppatiimi ja varmaan pitää vielä perustaa vastaanottotiimi ja tiedotustiimi. Tarkoitus on aloittaa ilta klo 16.30, jolloin on tarjolla jotakin keittoa tms syötävää, jotta lapsiperheetkin voisivat osallistua, sekä samaan aikaan kirkossa musisoi Toivon iltojen bändi. Klo 17 alkaa osio, jossa on ainakin yhteislaulua, seurakuntalaisen puheenvuoro, opetusosuus ja esirukousta. On mahdollisuus rukouspalveluun. Pyhäkoulu kokoontuu kahdessa ryhmässä. Klo 17.45-18 alkaa lyhyt ehtoollisosuus, jonka tietysti toimittaa pappi. Sen jälkeen on mahdollisuus sielunhoitoon, keskusteluun, toisten kohtaamiseen. Kansainvälisyys on tarkoitus huomioida ja saada mukaan myös muualta Suomeen tulleita. Ja toiveenamme on, että myös nuorisotyö ja nuoret lähtisivät tähän mukaan ja seurakuntayhteys voisi toteutua vauvasta vaariin.

Tule mukaan 10.9. katsomaan, miten pääsemme alkuun! Siellä voi liittyä mukaan ideoimaan, kehittämään ja toteuttamaan tulevia Kohti-iltoja. Kaikenikäisiä tarvitaan.

 

 

Ei kommentteja

Yksi sinulta puuttuu

Maanantaina 24. heinäkuuta 2017 | Janne Rönni

Kauan, kauan sitten, kaukaisessa maassa eli muuan mies, jolla vaikutti elämä olevan kunnossa ja elämä niin sanotusti hymyili. Olipa hän vielä saanut kerättyä paljon omaisuutta niin ettei hänen tarvinnut olla juuri mistään huolissaan, vaan hän pystyi elämään elämäänsä huolettomasti. Kaikki näytti olevan ulkoisesti erinomaisesti. Miestä kuitenkin askarrutti yksi kysymys: miten ihminen voi pelastua, miten saada ikuinen elämä. Mies tunsi kymmenen käskyä ja säädökset ja toteutti niitä omasta mielestänsä oikein mallikelpoisesti, hän oli esimerkillinen. Mutta kysymys pelastuksesta, ikuisesta elämästä ei vaan hellittänyt vaikka kuinka hyvin toimi ja teki. Omat teot eivät tuntuneet riittävän, ei sitten millään.

Muuan miehen korviin kantautui uutisia merkillisestä miehestä, joka kierteli lähiseuduilla ja opetti kansaa hyvin vakuuttavasti ja kuulemma monet olivat lähteneet seuraamaan häntä. Mies oli puhunut jotain Jumalan valtakunnasta ja kuinka sinne pääsisi. Muuan mies päätti lähteä tapaamaan tuota miestä. Miehet kohtasivat. Muuan mies polvistui hänen eteensä ja he kävivät keskustelun, josta muuan mies tuli hyvin surulliseksi. Hän oli kysynyt tältä opettajalta, jota monet kutsuivat Ihmisen pojaksi, että mitä hänen tulisi tehdä, jotta saisi perittyä iankaikkisen elämän. Opettaja oli vastannut, että hän tietää kyllä kaikki käskyt. Muuan mies totesikin, että nuoresta pitäen hän oli niitä noudattanut. Opettaja katsoi miestä ja sanoi: "Yksi sinulta puuttuu. Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja annat rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa. Tule sitten ja seuraa minua."

Muuan mies oli unohtanut yhden tärkeimmistä käskyistä: "Minä olen Herra, sinun Jumalasi sinulla ei saa olla muita jumalia." Miehelle oli omaisuus noussut liian tärkeäksi, josta ei malttanut luopua. Mikä on se mihin turvaamme elämämme? Mihin laitamme toivomme, jos kaikki tuntuu katoavan? Mitään ei voida täältä viedä mukanamme, kun aikamme on tullut täyteen. Ainoa kestävä turva on meille annettu Jumalassa. Hänen armossansa on meille turva niin elämässä kuin kuolemassa. Tahdommeko turvautua Jumalan armoon ja heittäytyä Hänen varaansa? Helppoa se ei aina ole, mutta saamme luottaa siihen, että Hänellä on hyvät suunnitelmat meitä kaikkia varten. Aina ne eivät kohtaa omien suunnitelmiemme kanssa. Mutta lopulta kaikki koituvat niiden parhaaksi, jotka turvautuvat Ihmisen poikaan, Jeesukseen, omana vapahtajana ja lunastajana.

 

 

 

Ei kommentteja

Vaihtoehtoinen totuus

Tiistaina 18. heinäkuuta 2017 | Veli-Pekka Toiviainen



"Vaihtoehtoinen totuus" tuli USA:n viimesyksyisten presidentinvaalien myötä uudella rytinällä esiin, olihan se "trumpilaisen" maailmanselityksen keskeinen tekijä. Nyt olemme saaneet vuoden verran seurata tätä vaihtoehtototuuden vaellusta niin maailmanpolitiikan suurissa kuin vähän pienemmissäkin kuvioissa. Syytä onkin seurata. Olemmehan lähtökohtaisesti pitäneet mainitun viran haltijaa länsimaisen arvomaailman keskeisenä edustajana. Näin ei ole enää. Se on suuri menetys USA:lle. Läntisen kristillis-roomalais-kreikkalais-juutalaisen elämänkatsomuksen arvopohjat lepäävät Atlantin valtameren tällä puolen. Täällä ne ovat syntyneet vuosituhansien saatossa. Täällä niistä on  myös erityistä huolta kannettava. Niiden lyhytnäköistä murtamista tapahtuu yhtä lailla tällä puolen Atlantia.

lmiöhän ei sinänsä ole uusi. Uutisten välittäjät joutuvat kenties useammin kuin muut sen kanssa tekemisiin. Valeinformaatio ja valeuutiset risteilevät digieetterissä tiheinä. Poimi sieltä sitten esiin totuus. Siinä missä  USA:n presidentti käyttää aseenaan "suuria vääristeleviä sanoja ja kielikuvia" Venäjän presidentin kättä pidempänä ovat lähimenneisyydessä olleet "vihreät miehet". Vielä idempänä kiinalainen Weibo-palvelu myy kuvitteellisia profiileja 2300 eurolla, sillä rahalla heltiää 300 000 seuraajaa! 2400 eurolla voi ostaa viikon mittaisen toimittajan mustamaalaus-kampanjan, jota tviitataan kymmeniätuhansia kertoja ja saa 100000 vierailua! (lähde Wikipedia).

Vaihtoehtototuus on muuntunut selkeäksi valheeksi, jolla rahastetaan ja tienataan hyvin! Totuus alistuu rahalle.

Historian tuntevat muistavat 2. maailmansodan aikaiset Hitlerin ja Goebbelsin toimet, jotka johtivat holokaustiin seitsemän vuosikymmentä sitten,  miljoonien juutalaisten, romaanien ja vammaisten kuolemaan rotuopin perusteella. Siihen puolestaan johti valeteos "Siionin viisaitten salaiset pöytäkirjat", joka oli osoittavinaan juutalaisten radikaalin suunnitelman maailman valloittamiseksi.

Sen pohjalta puolestaan löytyy juutalaisen kansan hyväksymishuuto Jeesuksen ristiinnaulitsemiselle: "Hänen verensä saa tulla meidän ja meidän lastemme päälle" (Matt. 27:25). Jatko kertoo: "Silloin Pilatus (roomalainen) antoi myöten (juutalaiselle kansalle)". Siitä löytyy radikaaleja elementtejä, joiden varaan on helppo rakentaa vaihtoehtototuus viholliskuvineen.

Itse kohtasin tämän toimiessani  1980-luvulla Ruotsissa Strängnäsin hiippakunnassa. Silmät kirkkaina eräät selittivät juutalaisten maailmanvalloitussuunnitelmien todenperäisyyden. Mieleeni palautui Israelin kesäsodassa 1967 surmansa saanut Jerusalemin puutarhahaudan arabikristitty hoitaja, jonka seuraaja sanoi juutalaisholokaustin kauhutapahtumissa näkyneen myös sen, miten Jumala on suurempi kuin holokausti: tämä tuhotyö johti hänen mukaansa lopulta siihen, että valittu kansa (juutalaiset) palasi omaan maahansa ja sai lopulta oman itsenäisen valtion (1948). Pahalla oli määräpituinen liekanarunsa. Lopulta senkin oli sopeuduttava Jumalan suunnitelmiin. Totuudelle ei ole vaihtoehtoa.

Olennaisin viite elämänkatsomuksellisesta totuudesta löytyy ristin juurelta, roomalaisen maaherran Pilatuksen kysymys Jeesukselle: "Mikä on totuus?" Olihan Jeesus juuri julistanut: "Sitä varten minä olen syntynyt ja sitä varten tullut tähän maailmaan, että todistaisin totuuden puolesta. Jokainen, joka on totuudesta, kuulee minua" (Joh. 18: 37-38).

Ei kommentteja

Martti Lutherin jalanjäljillä

Maanantaina 10. heinäkuuta 2017 | Pentti Helttunen

 

Sain olla mukana seurakunnan tekemällä opintomatkalla Saksaan, Martti Lutherin jalanjäljille. Lensimme Frankfurtiin, josta bussilla menimme ensin Hyvinkään ystävyyskaupunkiin Bad Hersfeldiin. Teimme jalkaisin kaupukikierroksen paikallisen oppaan johdolla. Eisenachissa olimme kaksi yötä. Tutustuimme Eisenachissa Wartburgin linnaan, jossa Luther oli suojassa sekä hengellisen että maallisen vallan tuomioilta. Eisenachissa kävimme Bach-museossa mm. kuuntelemassa Bachin musiikkia ja saimme olla kuulemassa pienen konsertin vanhoilla soittimilla. 
Erfurtissa tutustuimme augustinolaisluostariin, jossa Luther aloitti munkkina v.1505 ja vihittiin papiksi v.1507. Luostari oli kuuluisa ankaruudestaan.  Wittenbergiin Luther siirtyi v.1511 ja sai tohtorin arvon seuraavana vuonna sekä aloitti luennoimisen yliopistossa "Pyhän Raamatun professorina". Luostarin tornihuoneessa, jota ei enää ollut nähtävissä, hänelle avautui roomalaiskirjeen kohta "Vanhurskas on elävä uskosta", vuosi lienee ollut 1518. 
Wittenbergissä kävimme linnan kirkossa, jonka oveen Lutherin kerrotaan naulanneen 95 teesiä anekauppaa vastaan 31.10.1517, josta uskonpuhdistuksen katsotaan alkaneen. Nyt ovessa on metalliset latinankieliset teesit nähtävinä. Kirjapainotaidon vuoksi teesit levisivät nopeasti eri puolille Eurooppaa. Paavin kirkko vaati Lutheria peruuttamaan puheensa eli sanomaan yhden sanan "revoco - peruutan", mutta Luther vastasi "Kristus eläköön, Martti kuolkoon" . Heinäkuussa 1520 paavi Leo X antoi bullan eli julisti Lutherin pannaan. Luther poltti sen ja paavi julisti hänet kirkonkiroukseen v. 1521. Luther kutsuttiin v. 1521 Wormsin valtiopäiville, jotka keisari Kaarle V kutsui kokoon. Lutheria vaadittiin peruuttamaan kirjoituksensa, mutta hän kieltäytyi peruuttamasta tekstejään, ellei niitä "Raamatun sanalla ja selvillä järkisyillä" osoitettu vääriksi.   Keisari suuttui ja julisti Lutherin valtakunnankiroukseen ja espanjalaiset sotilaat tahtoivat Lutherin roviolle, mutta saksalaiset osoittivat suosiotaan. Kotimatkalla Lutherin kannattaja Saksin vaaliruhtinas Fredrik Viisas järjesti hänen "kaappauksensa" ja vei Lutherin Wartburgin linnaan, missä hän vietti 10 kuukautta esiintyen Junker Jörkinä, parrakkaana Yrjö-ritarina. Tänä aikana hän käänsi Uuden Testamentin saksaksi yhdessätoista viikossa ja sen ilmestyttyä hän luopui käyttämästä munkinkaapua.  Koko Raamatun Luther avustajineen julkaisi saksan kielellä v. 1534. 
Wittenbergissä tutustuimme Luther-taloon eli hänen kotiinsa. Monien aikalaistensa hämmästykseksi Luther avioitui karanneen nunnan Katariina von Boran kanssa v.1525. Heille syntyi kuusi lasta, toiseksi vanhin kuoli jo ensimmäisenä elinvuotenaan ja kolmas lapsi kuoli 12-vuotiaana isänsä syliin.  Tästä Luther  ei enää toipunut, sillä ilo oli kadonnut hänen elämästään. Itse hän eli vielä neljä vuotta tämän jälkeen. 
Luther kävi elämänsä aikana kaksi merkittävää teologista kiistaa. Ensimmäinen koski tahdon vapautta Erasmus Rotterdamilaisen kanssa ja toinen Kristuksen läsnäoloa ehtoollisessa Ulrich Zwinglin kanssa. 
Martti Luther syntyi v. 1483 ja kuoli v. 1546 Eislebenissä. Hänet haudattiin Wittenbergin linnankirkon saarnatuolin eteen, jossa hauta on edelleen. Hänen viimeisiä sanojaan olivat "Wir sind Bettler, das ist wahr" - Me olemme kerjäläisiä, se on totta.
Lutherin suhtautuminen juutalaisiin vaihteli hänen elinaikanaan. Nuorta Lutheria syytettiin omana aikanaan liiallisesta myötämielisyydestä juutalaisia kohtaan. Esimerkiksi Jeesuksen ristiinnaulitsemisen Lutherin mukaan suoritti ihmiskunta eikä juutalaiset. Juutalaiset tulisi käännyttää kristityiksi rakkaudella eikä pakolla. Jeesus tulisi esitellä juutalaisille valitun kansan messiaana. Iän myötä Lutherin suhtautuminen juutalaisiin muuttui kielteiseksi, josta kirjoitin edellisessä blogikirjoituksessani.

Uskonpuhdistuksen perusperiaatteet:
Sola fide - yksin uskosta
Sola Scriptura - yksin kirjoituksista
Sola Christus - yksin Kristuksesta tai Kristuksen kautta
Sola gratia - yksin armosta
Sola Deo gloria - kunnia yksin Jumalalle         

Ei kommentteja

Elämän syvin hetki

Maanantaina 3. heinäkuuta 2017 | Tuija Mattila

 

 

Lapsenlapsemme Adele on tuonut elämäämme aivan uutta iloa, valoa ja syvyyttä.Vasta nyt - isoäidin roolissani - alan oppia ymmärtämään lapsia ja sitä kuinka ainutkertainen vaihe lapsuus on ihmisen elämässä.
Adele on ilon lapsi. Herätessään aamulla hänen silmänsä loistavat ja suunsa kaareutuu hymyyn, kun hänelle sanoo "Hyvää huomenta". Aamupalalla hän on vielä vähän ikään kuin tokkurassa, mutta viimeistään hampaiden pesun jälkeen hänen "moottorinsa käynnistyy" ja sammuu vasta illalla juuri ennen nukahtamista.
Jokainen uusi päivä on hänelle mahdollisuus tehdä ja kokea kaikkea uutta ja erilaista. Leikkiminen, pilvien katselu taivalla tai muurahaisen kävelyn seuraaminen on hänelle elämää, tekemistä ja olemista. Adele kutsuu minua Mammaksi ja puolisoani Ukoksi - nuo maailman upeimmat arvonimet annoimme itsellemme Adelen synnyttyä 3.5 v sitten. 
Laittaessani hänet yökyläpäivinä illalla nukkumaan sanon Adelelle usein, että "Adele on Mamman kulta ja Ukon timantti". Tuo lause saa hänet nauramaan ja miltei joka kerta hän painaa päänsä olkapäälleni ja on vaan - ikään kuin maistellen sitä, mitä hänelle juuri sanoin. Siinä on elämän syvin hetki.

Ei kommentteja

Särkynyt sydän kokonaiseksi Jumalan rakkaudella

Maanantaina 26. kesäkuuta 2017 | Hanna Tolonen

 

Juhannuspäivänä mummon kasvimaan särkynyt sydän -kukka puhutteli ulkomuodollaan. Se sai pohtimaan ihmissydämen toiminnan kautta sitä, miksi sydämen on tarpeellista olla särkynyt, että se osaa kaivata apua ja parantajaa. Onko sydämesi joskus särkynyt? Pysyykö ihminen elossa puolikkaalla sydämellä? Raamattu puhuu paljon sydämestä, mutta mitä sydämellä tarkoitetaan? Sydän on se, josta elämä lähtee, joten kaikkein tärkeintä on varjella sydän elävänä. Jumalan sana ja puhe antaa elämän ihmisen sydämelle ja se on eläväksi tekevä lääke koko ruumiille (Snl.4:20-23). Mikä sydän todellisuudessa on? Sydän on ajattelun, älyn, ymmärryksen, tahdon ja tunteen keskus ihmisessä, joka todellisuudessa sijaitsee ihmisen aivoissa. Kuitenkin ilman sydämen toimintaa myös aivotoiminta vähitellen lakkaa verenkierron estyessä. Sydämen toiminnan ja rakenteen avulla voimme ymmärtää jotain särkyneen sydämen ja kokonaisen sydämen paradoksista ja samalla elämän ja kuoleman paradoksista, josta Raamattu puhuu. Keskiössä on ihmisen sydän, joka kuljettaa elämää joka puolelle ihmisen elimistöä.    
     Sydäntautien poliklinikalla muutama prosentti potilaista saa diagnoosiksi särkyneen sydämen syndrooman. Potilas kärsii rintakivuista, hengenahdistuksesta ja rajusta väsymyksestä, kuten sydämen vajaatoiminnasta kärsivä, mutta tutkimusten jälkeen nousee esiin, että psyykkinen ahdistus, kipu ja kärsimys aiheuttavat fyysiset sydänoireet.  Kyseiset oireet ovat syntyneet esimerkiksi läheisen menetyksen tuoman surun myötä. Koska ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, ihmisen psyyken joutuessa ahtaalle, oireet ilmenevät monesti ja erityisesti pitkittyessään fyysisinä sairauksina. Sydämen särkymisen voi kokea ahdistuksena ja syvänä masennuksena, yksinäisyytenä tai hyljätyksi tulemisen tunteena, vaikkei fyysisiä sydänoireita ilmenisikään. Onko sinun sydämesi särkynyt menetettyäsi läheisen tai rakkaasi sairastumisen myötä? Onko elämäsi rakkaus hyljännyt sinut? Mikä auttaa silloin, jos koko ihmisyytesi syvimpään kohtaan sattuu ja se on avohaavoilla? Auttaako se, että joku jakaa tuskaasi? Tuskaani on helpottanut se, että joku kuuntelee hätääni. Myös lohduttava hymy, rutistus ja ystävällinen katse ovat balsamia haavoille. Särkynyt sydän parantuu toisen luona ja jaettu tuska on helpompi kantaa.
    Ihmisen sydämen rakenteen ja toiminnan selvittämien paljastavat suuria hengellisiä salaisuuksia, millainen on ehyt, kokonainen ja elävä sydän. Ihmisen sydän on kaksiosainen ja kahtiajakautunut pumppumekanismi, jossa on oikea ja vasen puoli. Molemmilla puolilla on eteinen ja kammio, eikä oikean ja vasemman puolen veri sekoitu. Oikea puoli pumppaa likaisen, elimistön miljardeista soluista tuodun soluhengityksen jätökset, hiilidioksidi -pitoisen laskimoveren keuhkoihin, josta se hengitetään ulos. Sisäänhengityksellä puolestaan tuodaan happea verisoluille ja puhdas, happirikas veri kuljetetaan vasempaan kammioon eteisen kautta, josta se siirtyy päävaltimosta ympäri elimistöä vieden happea ja keräten ravinteita miljardeihin elimistön solutehtaisiin. Sydämen vasen puoli on suurempi lihas ja pumppaa elämää elimistöön, kun taas oikea puoli palauttaa likaisen veren takaisin sydämeen. Ihminen ei kykene elämään puolikkaalla sydämellä vaan tarvitsee molemmat puolet. Valtimokovettumataudissa, sydämen pinnalla olevat suonet tukkeutuvat ja kivettyvät kovasta rasvasta, jolloin sydämen joustavuus kärsii ja pumppauskyky heikkenee. Sairautta kutsutaan nimellä sydämen vajaatoiminta, jolloin verenkulkeutuminen voi kohdistua oikeaan tai yleisemmin vasempaan sydänlohkoon aiheuttaen erilaisia oireita, kuten hengenahdistusta, kipua, väsymystä tai turvotusta. Raamattu puhuu synnin paaduttavasta eli kovettavasta vaikutuksesta ihmisen sydämelle. Se rampauttaa ja sairastuttaa ihmistä. Tiede jo todistaa sen, että psyyken huolet näkyvät lopulta fyysisinä oireina. Tärkeää on, että sydämen molemmat puolet ovat terveitä. Hengellisessä mielessä syntiin langennut ihminen on tämä oikea puoli sydämestä, joka ei pysy elossa ilman oikeaa puolta. Mitä tarvitaan, että sydän on elävä ja ehyt?  
  Ihminen on luotu Jumalan suunnitelmissa Jumalan yhteyteen. Ihminen ei ole elävä, jos on erossa Jumalasta. Siksi sydän on puolikkaana kuollut, jos on erossa Jumalasta. Kirkkoisät ovat systemaattisesti tulkinneet Jumalan kuvan tarkoittavan samaa, mitä tarkoitetaan kokonaisella sydämellä. Ihminen ei ole yksinään Jumalan kuva. Ihminen on Jumalan kuva kahden yhteytenä - kokonaisena sydämenä. Luomiskertomuksen mukaan mies ja nainen ovat yhdessä Jumalan kaltaisuus ja kuva (1.Moos. 1:27). Kahden ykseys muodostaa kuvan. Tarvitaan kahden suhde - toinen heijastamaan kuvaa peilikuvan lailla ja toinen itse Kuvana, jota katsellaan. Naisen ja miehen välinen suhde kuvastavaa vertauskuvallisesti ennen kaikkea ihmisen ja Jumalan välistä suhdetta - kahdesta erilaisesta voi tulla Jumalan kuva kahden yhteytenä. Avioliitto kuvaa sitä pitkää matkaa, mikä tarvitaan, että kahdesta voi tulla yhtä. Kirkkoisä Augustinus puhuu levottomasta sydämestä tai sielusta. "Jumala, sinä olet luonut meidät yhteyteesi ja sydämemme on levoton, kunnes se löytää levon sinussa (Tunnustuksia 1.1.)"." Raamatun mukaan on yksi ainoa todellinen Jumalan Kuva, joka on Jeesus Kristus, Jumalan Poika. Hän on täydellinen Kuva ja Kaltaisuus, koska on täydellisen puhdas ja viaton ihminen ja samalla Jumala, joka on kaiken luonut (Joh.1:14,18, Hebr.1:3, 2. Kor.4:4, Kol.1:15). Koska ihmisessä kuva on turmeltunut ja erossa Jumalasta ilman yhteyttä Jumalaan, Poika tuli lunastamaan meidän vapaaksi ristinkuolemansa kautta ja häneen yhteenliittymällä syntinen ja puolikas sydämemme eheytyy ja parantuu kokonaiseksi: Kristusta katselemalla. Jeesus ymmärtää häpeän kietomia ja särjettyjä sydämiä paremmin kuin kukaan. Hänen sydämensä murtui minun tähteni. Hän kärsi minun kipuni ja kantoi syntini ja sairauteni.
  Omakohtaisen levottomuuteni ja onnellisuuden ja rakkaudenkaipuuni myötä voin sanoa, että minun levottomuuteni rauhoittui, kun löysin särkyneelle sydämelle lääkärin, joka osaa minut parantaa. Yritin etsiä hoitoa eri puolilta levottomuuteeni, menestyksestä työelämässä, maallisesta rakkaudesta, talonrakennuksesta, hauskanpidosta. Hetkellistä tyydytystä ne toki toivat, kunnes tyhjyys ja levottomuus tyytymättömyyden kera palasivat. Häpeäni ja kokemus kelpaamattomuudesta ajoivat yhä kauemmaksi Jumalan rakkaudesta. Kuitenkin Jeesuksen rakkauden mittaamattomuus veti minua puoleensa magneetin lailla. Psalmin sanoihin oli helppo samaistua: " Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani. (Ps. 42:6, 43:5)." Olin janoinen ja nälkäinen, etsin sydämeni tyynnyttäjää. " Minun sieluni janoaa Jumalaa, elävää Jumalaa. Milloin saan tulla temppeliin, astua Jumalan kasvojen eteen? (Ps.42:3)?" Henkisesti ja fyysisesti murrettuna olin lopulta valmis kääntymään katuen Jeesuksen puoleen sanoen: "Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua suurta syntistä. Puhdista minut verelläsi, paranna rakkaudellasi." Augustinuksen omakohtaiseen etsintään, joka liittyy Psalmin sanoihin, on helppo samaistua. Ihmiseen on rakennettu etsintäkoodi, joka ajaa meitä etsimään onnellisuutta, jonka löydämme löydettyämme todellisen rakkauden, Jumalan rakkauden. Jumala on todellinen parantaja ja ylilääkäri, joka parantaa hitaasti, mutta varmasti särkyneen sydämen, joka antautuu hänen käsiensä alle. Siksi on tarpeellista, että sydämemme on särkynyt, sillä ei terve sydän ole tarvitseva, eikä tarvitse parantajaa. Hän parantaa minun sydämeni rakastamaan myös muita ihmisiä ja rakkaitani ihan uudella tavalla.
   Parantuuko sydämeni kertaheitolla? Sydämen oikea puoli kuvaa hyvin ihmisen tilaa, sillä me teemme syntiä myös pelastettuna jatkuvasti sydämen tasolla ja tarvitsemme parantajaa, sillä sydämessä eli ajattelumme keskuksessa synti asuu ja pesii. Ihmiselle oikea tila on jatkuva kääntyminen eli syntien katuminen, jota sydämen oikean puolen toiminta kuvaa. Meidän pitää tuoda syntimme Herran eteen, kuten verenkierto tuo hiilidioksidipitoisen veren elimistöstä sydämeen. Silloin hän antaa synnit anteeksi ja vuodattaa meihin puhdasta verta Henkensä kautta. Ihminen on täysin riippuvainen puhtaasta ja hapekkaasta verestä, joka tuodaan sydämestä valtimoiden kautta miljardeihin elimistön soluihin. Samoin me saamme tuoda taakkamme hänen kannettavakseen ja hän antaa elämänsä vaihtokaupassa.
    Kuningas Daavid oli Jumalalle mieluinen ja otollinen mies syystä, että Daavidin mielenlaatu, nöyrä katumus, tuo ihmisen oikealle paikalle Jumalan eteen. Daavidin katumuspsalmin sanat rohkaisevat jokaista särkynyttä ihmistä, joka etsii lohduttajaa. "Särkynyttä ja murtunutta sydäntä, et sinä Jumala halveksi (Ps.51:19)." Särkynyt sydän parantuu sairaasta eheäksi Jumalan Kuvaa eli Poikaa katselemalla - hiljalleen sydämenlyöntien ja hengityksen tahdissa.  

2 kommenttia

Susia lammasturkissa?

Maanantaina 12. kesäkuuta 2017 | Reijo Huuskonen

"Uskonto on oopiumia kansalle". Näin Karl Marx noin 150 sitten. "Jumala-usko on järjetöntä ja aiheuttaa yhteiskunnalle vahinkoa" Näin sanailee puolestaan uusateisti Richard Dawkins kirjassaan Jumalharha vuodelta 2006.

Uskontojen kielteisiä puolia on kautta aikain, mutta erityisesti viime vuosina nostettu esiin. Eikä tietenkään syyttä; uskontojen nimissä on aikaan saatu monenlaista hämmennystä ja tuhoa. Mutta kritiikin myötä on sitten usein heitetty lapsi pesuveden mukana.

Viimeisimmässä Kirkonmäki-lehdessä arvioin kahta tuoretta romaania, jotka kuvaavat hurskauden hämärämpiä puolia suomalaisessa hengellisessä kentässä. Kirja Yksi näistä pienimmistä  availee vanhoillislestadiolaisuuden piirissä tapahtunutta lasten hyväksikäyttöä. Vaikka vuoret järkkyisivät liikkuu taas körttiläisyyden ja helluntailaisuuden maastoissa.

Näiden romaanien jälkeen käteeni on osunut kaksi tietokirjaa, joissa samaa aihepiiriä tutkaillaan haastattelujen ja tutkimuksen valossa. Ensimmäinen, Aila Ruohon Pyhä, pahat ja pelokkaat on varsin asiallinen, uskonnon pelkoja tuottavasta vaikutuksesta eri näkökulmia peilaava. Toinen, Terho Miettisen ja Raija Pellin Harhaanjohtajat vahvassa uskossa on vilpittömästä yrityksestään huolimatta puurot ja vellit sekoittava puolitieteellinen opus.

Aila Ruoho on tutkinut vuosia hengellistä väkivaltaa. 2015 hän käsitteli Jehovan todistajia kirjassa Vartiotornin varjossa sekä yhdessä Vuokko Ilolan kanssa vanhoillislestadiolaisia 2014 teoksessa Usko, toivo ja raskaus. Kirja oli sen vuoden tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana.

Terho Miettinen on helluntailaistaustainen Uskontojen uhrit ry:n puheenjohtaja, Raija Pelli televisiostakin tuttu rikostoimittaja. Heidän yhteisteoksensa tematiikka on selvästi ajan hermolla. Ensimmäinen painos myytiin nopeasti loppuun. Valitettavaa siksi on, että tärkeän aiheen käsittelystä jää puolivillainen tuntu.

Kirjan alussa maalaillaan värikkäästi muutamien nimeltä mainittujen hengellisten vaikuttajien toimintaa. Mm. Leo Meller, Pirkko Jalovaara, Markku Koivisto ja Patrick Tiainen saavat omat lukunsa. Analyysiosassa sekoittuvat sitten psykologiset ja psykiatrisen teoriat tekijöiden omiin havaintoihin ja tulkintoihin. Kuvaukset parantamisbisneksestä, johtajakulteista, seksuaalisuudesta ja rahasta vallan välineinä ovat sinänsä osuvia. Kaikkina aikoina on ollut susia lampaan vaatteissa.

On tärkeää, että ajan ilmiöihin tartutaan ja tarvittaessa harhapoluista ja -ohjaajista varoitetaan. Neuvoohan Paavalikin Uudessa testamentissa: "Älkää sammuttako Henkeä... Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää." Raamattu arvostaa hengellistä raittiutta.

Hyvinkään seurakunnassa on muutaman vuoden ajan syksyisin ollut Ajassa liikkuu -tapahtuma. Pastori Esa Kokko on ansiokkaasti järjestänyt asiantuntijoita kyseiseen viikonloppuun yhdessä Uudenmaan Kansanlähetyksen kanssa. On todella tarpeen etsiä väyliä ojan ja allikon eli "alihengellisyyden", tämän maailmanajan menoon sopeutumisen ja "ylihengellisyyden", kaiken maailman uusien tuulien riepottelun välillä.

Ei kommentteja

Armon suojasta – rukouksen siiville

Tiistaina 6. kesäkuuta 2017 | Hanna Tolonen

 

Lapsen kasvattaminen ja lapsen elämän seuraaminen auttavat ymmärtämään Jumalan ihmeellisiä käskyjä paremmin. Samalla avautuvat syyt, miksi käskyjä on tarpeellista noudattaa ja miksi käskyjen noudattaminen rinnastetaan rakkauteen.  Helluntain Raamatunteksti (Joh. 14:15-21) yhtäältä lupaa lahjoittaa Hengen ja samalla edellyttää vastausta ihmiseltä Hengen vastaanottamiseksi. Lahjan vastaanottajana ihmisen tulee suostua kuuliaisuuteen käskyjä noudattamalla, jolloin Henki vuotaa sydämeemme aktiivisen ja käytännöllisen kuuliaisuuden kautta. Rukous on ihmiselle hengen kieli, jossa hän voi nousta Hengen siivillä korkeuksiin ja koskettaa Jumalan hyvyyttä ja ihmeellistä rakkautta. Rukouksessa saamme voimaa, opetusta ja viisautta jokapäiväiseen elämään.

"Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni. Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen Puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä Puolustaja on Totuuden Henki (Joh 14:15-16)."  Jae 21 ja 23 toistavat ja tarkentavat kyseisen lupauksen sisältöä. Jae 23: "Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani, Minun Isäni rakastaa häntä ja me tulemme hänen luokseen ja jäämme asumaan hänen luokseen." Pyhä Henki, Totuuden Henki opettaa ihmistä tuntemaan ja muistamaan Jumalan.  Arameankielinen teksti tuo esiin sen, että käsky tai sana tulee varjella sydämessä, joka osoittaa rakkauden Jumalaan.  Jer.31:31-34 profetoi ennen pakkosiirtolaisuutta ja Hesekiel pakkosiirtolaisuuden aikana tapahtumaa, "Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä." Tarvitaanko kuuliaisuutta syystä, että Jumalan totuus varjeltuu, kasvaa ja virtaa ulos sydämestämme? Vuorisaarnassa Kristus osoittaa, että käskyt ovat osoitettu ennen kaikkea sydämellemme ja sydän tulee parantaa, sillä sydämestä lähtevät väärät teot.

Hän osoittaa, että Hänen teoissaan ja elämässään toimii Isä ja teot ovat Isän tekoja. Hän kehottaa opetuslapsia osoittamaan rakkautensa opettajaansa tottelemalla käskyjä ja elämällä ne todeksi. Kuuleminen tai kuuliaisuus on tarkoittanut Vanhassa Testamentissa systemaattisesti sitä, että kuuleminen sisältää tottelevaisen teon ja ainoastaan silloin se on Jumalan näkökulmasta "kuultu käsky". Rakkaus osoitetaan teoissa, joka on yhtenevä Kristuksen sanojen kanssa (Joh. 14:15, 21, 23). Tottelemattomuus puolestaan johtaa ymmärtämättömyyteen. Profeetat kuuluttavat ja toistavat tätä väsymättä Vanhassa Testamentissa ja linja jatkuu sekä Jeesuksen että Paavalin puheissa. Profeetat ilmoittavat toistuvasti: "he eivät tahtoneet vaeltaa hänen tietää, eivätkä totella hänen lakiaan (Jes.42:24)." Kuuleminen on ymmärtävää kuulemista ja Jumalan näkökulmasta asia on kuultu ainoastaan käskyjen aktiivisen toteuttamisen kautta. Täten rakkaus jalkautuu liikkeessä - teoissa. Lisäksi teot todistavat myös muille ihmisille Jumalasta.  

Miksi tottelevaisuus on tärkeää ja miksi se on Jumalan vaatimus? Me olemme Isän lapsia ja tarvitsemme Jumalan kasvatusta ymmärtääksemme. Yleensä opimme opetuslapsiksi samalla lailla kuin lapsemme oppivat asioista - yrityksen ja erehdyksen kautta elämänkoulussa. Omien lapsien kasvun seuraaminen todistaa ihmeellisesti käskyjen noudattamisen tärkeydestä. Miten usein olen kieltänyt lasta tekemästä jotain tai kehottanut tekemään jotain ja vastaus on aina "joo, joo," mutta lapsi ei ole kuitenkaan noudattanut käskyä. Silloin turhautuneena joudun tokaisemaan: "Miksi et kuuntele?" Johon lapseni vastaa: "Kyllä minä kuulin." "Miksi et sitten tee sen mukaan?" Kun lapsi lopulta monen pyynnön jälkeen suostuu käskyä noudattamaan, silloin koen, että asia on kuultu. Samalla tavalla Jumalan käskyt vaativat vastausta meiltä. Tästä syystä tekemättä jättäminen on kuulemattomuutta siihen saakka, kunnes pyyntö toteutetaan. Tottelevaisuus puolestaan on Jumalan silmissä rakkautta häntä kohtaan. Käskyt ajavat joko tottelemattomuuden syntiin tai tottelevaiselle ne muodostavat suojaavan verkon ja varjelevat sydäntä pysymään Jumalassa.  Ulkoiset sanat ja teot ovat sydämen jatke ja siksi käskyjen noudattaminen on tärkeää, että sydän, josta elämä lähtee, pysyy puhtaana Kristuksen yhteydessä. 

Käskyjen noudattaminen on myös armon ja rakkauden koulu, sillä ihminen on rakennettu siten, että ihminen oppii tekemisen kautta ymmärtämään syntisyyden ja armonkaipuunsa.  Lapsena olin usein kuriton enkä totellut vanhempien käskyjä vaan usein kielto kiehtoi ja toimi yllykkeenä tottelemattomuuteen. Enoni tuli kyläilemään upouudella kromatulla moottoripyörällä ja olin heti menossa koskettamaan kromattuja pintoja, jolloin äitini tokaisi "älä vaan koske pakoputkeen" selittämättä sen kummemmin, miksi siihen ei saanut koskea. Jäin yksin ulos muiden mennessä sisään ja saman tien laskin käteni tulikuumalle pakoputkelle, jonka seurauksena ymmärsin silmänräpäyksessä, miksei siihen saanut koskea juostessani kiljuen käsi rakkuloilla joenuomaan kättäni vilvoittamaan. Tottelemattomuuteni seuraus oli näkyvä, mutta oppikoulu oli hyvin tarpeellinen. Opin silmänräpäyksessä äitini kiellon suojelevan merkityksen. Jumala on tarkoittanut rakkaudessaan käskynsä varjelemaan ja suojaamaan meidän ihmisyyttämme synnin vahingoittavalta vaikutukselta. Samalla tavalla kuin lapsen kunnioitus vanhempiin tulee esiin käskyjen noudattamisessa, samalla tavalla tulisi noudattaa Raamatun käskyjä, sillä ne varjelevat sydämemme synnistä. Kuuliaisuuden kautta osoitamme kunnioituksen Jumalaan.

Kuuliaisuus on Jumalan tuntemisen koulu, sillä opimme ymmärtämään Jumalaa käskyjen tottelemisen myötä. Toisaalta tottelemattomuuteni tekee minut riippuvaisiksi hänen armeliaisuudestaan. Kun huomaan toimivani väärin, menen katuen hänen eteensä tunnustamaan syntini. Näin lapsi ymmärrettyään rikkeensä tulee luokseni katuen ja sanoo: " Äiti, olit oikeassa, anteeksi, kun en totellut, mutta nyt ymmärrän." Käskyt osoittavat syntisyytemme ja sen, että tarvitsemme jatkuvasti armahtavaa Jumalaa. Jumala on antanut käskynsä varjellakseen sydämemme pahasta. Vanhemmat toimivat samoin lastensa kanssa, kieltojen ja käskyjen tarkoitus on suojella lasta ja rakkaus on motiivina kielloille, vaikkei lapsi usein miellä asiaa niin.  Miten ihana on aina sovinnon hetki, kun pikkuinen käpertyy kylkeen ja pyytää anteeksi. Samalla tavalla käskyjen rikkominen ajaa syntisen Mestarin jalkojen juurelle - ristille, mistä armon virta ja elämä lähtee. Käskyjen noudattamisen tarkoitus on johtaa meidät tuntemaan Jumalaa yhä enemmän ja rakkautemme häneen kasvaa samassa suhteessa. Kuitenkin Jumalan salaisuus on niin suuri, että opittuaan ymmärtämään jotain saa pian huomata, ettei tunne salattua Jumalaa juuri ollenkaan. Jano ja kaipaus yhä syvällisempään tuntemiseen tulee kristityn voimaksi, joka ajaa kaipaavan sydämen yhä lähemmäksi Jumalaa.

Kristus sanoo, että hän ei jätä meitä orvoiksi, vaan antaa meille toisen, (samanlaisen) persoonallisen Hengen, Puolustajan (αλλον παρακλητον).  Puolustaja tarkoittaa kreikankielellä puolustajaa, puolestapuhujaa, mutta myös useiden tekstien merkityssisällöt viittaavat sen merkitsevän lohduttajaa, auttajaa. Substantiivin taustalla oleva verbin merkityssisältöjä ovat suostutella, kehottaa, opettaa, neuvoa. Esimerkiksi kirkkoisät Origenes ja Augustinus käänsivät usein puolustaja -termin lohduttajana (myös Luther Uuden Testamentin saksannoksessaan 1545) perustellen väitettä sillä, että useat Raamatunkohdat antavat ymmärtää Hengen tarkoittavat kaikkia edellä mainittuja ja lisäksi rakkautta, armoa, valoa ja voimaa.  Virret nostavat esiin monipuolisen tulkintatavan Pyhän Hengen roolista " Pyhä Henki, lohduttaja, valon lähde ainoa, Pyhä Henki, Puolustaja, sydämeni taivuta (Virsi 117:1)."

Koska Kristus on meille tie, totuus ja elämä (Joh. 14:6) ja Hänessä me elämme, liikumme ja olemme (Apt. 17:28), siksi hän lähetti Pyhän Henkensä. Henki kirkastaa Kristusta ja osoittaa tien Jumalan tuntemiseen. Kristus teki ihmiselle sanansa usein helpommin ymmärrettäväksi käyttämällä maantieteellisiä, luonto- ja eläinmaailman vertauksia. Vertaus kanaemosta (Luuk. 13:34) tai kotkaemosta ( 5. Moos. 32:10-11) esiintyy Raamatun tekstissä. Sana selittää Jeesuksen ominaisuuksia ja toimintaa ymmärrettävien asioiden kautta. Kristus ylösnousseena ihmisenä ja Jumalana on kanaemo, joka halajamalla haluaisi koota poikasensa siipiensä suojaan. Jeesus itki katkerasti nähdessään ennalta rakastamansa Israelin kansan tuhon ratsastaessaan Jerusalemiin, koska kansa ei tuntenut pelastajaansa. Tämä mielikuva kutsuu ymmärtämään sen, että ylösnoussut Kristus on kuin Kotkaemo, joka samalla tavalla kutsuu orpoja, eksyneitä, janoisia lapsiaan luokseen, mutta ymmärtämättömyydessään ja tottelemattomuudessaan ne piipertävät yhä kauemmaksi emostaan, eivätkä tahdo tulla parannettavaksi ja turvalliseen suojaan. Kuuliaisuutta tarvitaan, että ihminen pysyy lähellä Jumalaa. Kristityn elämän suurin haaste on "pysyä Sanassa" ja pysyä lähellä Häntä - armon alla. Ne, jotka tulevat hänen luokseen kokevat Kristuksen siipien suojassa Pyhän Hengen rakkauden parantavan työn - Hengen sekä lohduttajana että puolustajana. Samalla opetuslapsi oppii tuntemaan totuuden noudattamalla käskyjä ja rakastamaan vähitellen Totuuden kirkasta valoa.  Hän ympäröi omansa uskon kilvellä ja suojelee ja varjelee heitä kuin silmäteräänsä. Kotkan siivin hän myös nostaa ja kantaa omiaan ja opettaa lentämään. Lentämällä nousemme korkeammalle, taivasta kohden. Lennämme ikään kuin rukouksen siivin Hengessä ja totuudessa. Rukoillessamme nousemme Kristuskotkan siivillä kohti korkeuksia. Vain Kristuksessa ja hänen kauttaan me voimme nousta ylös lähemmäksi Jumalan kasvoja. Kristuksen suojaisasta sylistä voimme turvallisesti nousta rukouksen siivin hengessä korkeuksiin.

Kuuliaisuuden kautta Jumala opettaa meitä ymmärtämään tahtoaan, aarteitaan ja armon lahjojen suuruutta. On tärkeä ymmärtää konteksti, jossa Kristus puhuu rakkauden ja käskyjen noudattamisen rinnakkaisuudesta - juuri ennen Getsemanen kärsimystielle lähtöään. Teollaan hän antaa itsensä syntiuhriksi rakkaudesta meihin. Hän osoittaa nöyrän itsensä tyhjentävän kuuliaisuuden Isän tahdolle ja viitoittaa tien olemalla esimerkki opetuslapsilleen. Kun toimimme Jeesuksen esimerkin mukaisesti ja osoittamamme rakkauden Jumalaan kuuliaisuuden tekoina, silloin lahjoittamamme samalla lahjaksi saadun rakkauden lähimmäisillemme. Opetuslapset odottivat kuuliaisina Jerusalemissa kunnes Henki korkeudesta vuodatettiin heille avuksi, voimaksi. Hengen avulla ihminen voi tehdä Jumalan tekoja ja oppia tuntemaan Häntä. Helluntaina vuodatetaan Pyhä Henki opetuslasten sydämeen - uusi liitto - laki sydämessä, joka todistaa Pyhät kirjoitukset todeksi.  Käännä kasvosi Herran puoleen, nouse rukouksen siivin, silloin Hengen virvoittavat vedet vuodataan sydämeesi ja sitä lahjaa voit vuodattaa elämäsi kautta lähimmäisillesi. "Lahjaksi saatte, lahjaksi antakaa."

Yksi kommentti

Perhesynttärit

Maanantaina 29. toukokuuta 2017 | Petteri Kerko

 

Kirkonmäellä vietettiin sunnuntaina 7.5. perhesynttäreitä nimellä 100-vuotinen perhe. Päivä oli osa seurakunnan 100- juhlavuotta, ja se aloitti samalla Uusimaa-viikon tapahtumat saaden Suomi 100 -statuksen.

Paikalle kerääntyi aamusta alkaen runsaasti perheitä ja vähän vanhempiakin hyvinkääläisiä. Perhemessu aloitti tapahtuman klo 10. Kirkkoon kokoontui yli 400 ihmistä viettämään perheiden juhlamessua. Janne Rönni toimi liturgina ja Laulunaperot ja sävelkeijut lauloivat ihanasti. Petteri Hakasen sekä Kiisi Isotalon saarna oli hauska ja toiminnallinen, mukana erikoisvieraana Jakke jääkarhu. Kaiken kaikkiaan jumalanpalvelus oli koskettava ja lämminhenkinen, josta jää varmasti koolla olleiden mieleen kaunis muisto.

Perhemessun aikana kirkonmäelle oli jo kerääntynyt parisataa ihmistä, ja he sekä kirkkovieraat saivat nauttia Luojan antamasta kauniista säästä, jauhelihakeitosta, letuista ja erilaisista työpajoista ratsastuksesta ja autorata-ajosta kynsienlakkaukseen ja tarinatelttaan, katuliitutaiteeseen sekä moneen muuhun. Ilmapallojakin sai ja kakkua juhlan kunniaksi. Onnitteluseinälle kerääntyi päivän mittaan runsaasti onnitteluja 100-vuotiaalle Hyvinkään seurakunnalle. Kirkon yläsalissa avattiin klo 13 Perheitä maailmalta niminen lasten ja nuorten kuvataidenäyttely, joka oli koottu kansainvälisestä lasten taiteen arkistosta. Yhden Joukon yhtyeen (Jouko Mäki-Lohiluoma) konsertti päätti juhlapäivän n. klo 16.

Vaikka päivä oli seurakunnan kasvatuksen tiimin järjestämä, muidenkin työalojen työntekijöitä oli vapaaehtoisten mukana toteuttamassa päivää.  Lämmin kiitos kaikille mukana olleille yhteisestä kokemuksesta!

Ei kommentteja

"Kevät toi, kevät toi..."

Maanantaina 22. toukokuuta 2017 | Marja Liisa Liimatta

Muistanet varmaan laulun "Kevät toi, kevät toi muurarin. Kevät toi, kevät toi maalarin.."  Hyräilen sitä mielessäni juuri nyt aivan tietystä syystä: kevät tuo sairaalasielunhoitoon uuden sairaalapapin. Järvenpään päihdesairaalan työtoverimme lähtee "muille maille vierahille" -  jälleen yhtä laulua  siteeratakseni.

Elämän aikana ehtii kokemaan monenlaisia muutoksia. Luopumiselta ja muutoksen tuomalta surulta ei voi välttyä. Vain aika tekee tehtävänsä; se suo muutokseen sopeutumisen omalla ajallaan. Sanon näin nyt omasta tuoreesta kokemuksesta. Olenhan luopumassa reilun 20 vuoden aikana hyvin läheiseksi käyneestä työyhteisöstä ja vastuualueestani Joensuussa tultuani valituksi johtavaksi sairaalapapiksi tänne Hyvinkäälle. Aloitan tositoimet 1.7. Esirukoilijoita tarvitaan meidän sairaalasielunhoidonkin puolesta!

Hyvinkäällä on jo kevät muotoutumassa kesäksi. Hiirenkorvistahan sen vähintään näkee. Ajattelen, että elämään tulleesta muutoksesta voisi puhua myös vuodenaikatermein. Kun sopeutuminen uuteen on alkanut, tuntuu kuin elämään olisi koittanut kevät.  Itselleni se on vaatinut asiasta puhumista kuuntelemaan suostuneelle. Uskaltaudu sinäkin puhumaan. Se auttaa aina, olipa muutoksen syy mikä tahansa. Välillä suurinta rohkeuttaan osoittaakin silloin, kun uskaltaa tunnustaa olevansa heikoimmillaan.

Minulla on nyt mukava odotuksen hytinä ja tutina sisikunnassa. Kuka onkaan uusi työtoverimme, mitä kaikkea oma työni tuokaan tullessaan? Elämään mahtuu niin mukavasti monenlaista.

Ei kommentteja

Mennään pyhäkouluun!

Maanantaina 15. toukokuuta 2017 | Anna-Mari Tukeva


Perhe valmistautuu sunnuntaiaamuna kirkkoon. Pienimmätkin ovat innoissaan lähdössä mukaan. He tietävät, että kirkossa on messun aikana pyhäkoulu. Ennen lähtöä he käyvät tarkistamassa huoneestaan, millaisia tarroja pyhäkoulutaulussa jo on. Se on bussitaulu, johon kerätään matkustajia. Täytyy muistaa, mitä jo on, jotta pyhäkoulussa voi valita taas uuden matkustajan.

Perheen saapuessa kirkkoon heitä on vastassa temppelipalvelija. Hän kertoo, että messun aikana on pyhäkoulu. Pienimmät ajattelivat, että kyllähän me se tiedetään - ainahan se on. He hymyilivät ja katsoivat äitiään, päätään nyökyttäen. Sinne me mennään. Perhe istuutuu kirkonpenkkiin siten, että pienimpien on helppo lähteä pyhäkouluun.

Ensin lauletaan virsi ja rukoillaan. Pienimmät odottavat milloin pappi sanoo, että nyt alkaa pyhäkoulu. Ja vihdoin sanookin. Pyhäkoulun pitäjä nousee penkistä ja kutsuu lapsia mukaan. Perheen pienimmät menevät muiden mukana. Kiva kun meitä on monta, joku sanoo matkalla.

Pyhäkoulu on kirkossa tutussa paikassa. Morsiushuoneessa. Sinne on hyvä mennä, kun se on lähellä, mutta kuitenkin saa olla omassa rauhassa. Istutaan piiriin, kuka lattialle, kuka tuolille. Pyhäkoulun pitäjänä on tänään Salla. Hän on etukäteen valmistanut kaiken valmiiksi. Yhdessä sytytetään kynttilä ja yksi lapsista pääsee soittamaan triangelia. Rukoillaan tuttu pyhäkoulun rukous. Sitten katsotaan, ketä on paikalla. Kaikki saavat sanoa nimensä, pienimpiä voivat isommat auttaa. Tänään on aiheena Jumalan antama käsky: Rakkauden kaksoiskäsky. Salla lukee sen Lasten Raamatusta. Sitten hän kyselee, millaisia ajatuksia tästä tulee mieleen, kuka on lähimmäinen, miten Jumalaa voi rakastaa. Jutellaan hetki. Sallalla on mukana erivärisiä papereita, joihin on jo valmiiksi kirjoitettu Rakkauden kaksoiskäsky. Jokainen saa oma paperin. Isommat saavat kirjoittaa itse oman tekstin. Paperi koristellaan niin, että siitä tulee hieno taulu. Piirretään siihen kehyksetkin. Pienimmät tekevät omien taitojen mukaan hienoja tauluja ja isommillakin tulee upeita tauluja. Pyhäkoulussa myös lauletaan. Tämän päivän laulut ovat Lasten virsikirjasta: Jumalan kämmenellä ja Kenelle ojennan käteni. Yksi lapsista kertoo, että Jumalan kämmenellä on tuttu, koska se laulettiin pikkuveljen ristiäisissä. Lopuksi vielä kerätään yhdessä kynät takaisin laatikkoon ja istutaan omille paikoille. On vuorossa kynttilän sammutus. Puhalletaan yhdessä. Sitten se, mitä on odotettu jo kotoa lähtiessä: tarrat. Salla ottaa tarrat esille ja jokainen saa valita oman. Uudet pyhäkoululaiset saavat bussitaulun, johon tarran voi heti liimata. Kiitos kivasta pyhäkoulusta. Sitten palataan takaisin kirkkosaliin. Siellä onkin alkanut ehtoollinen, joten sopivasti perheet pääsevät yhdessä lastensa kanssa alttarille. Pienimmät saavat siunauksen. Takaisin penkkiin tullessa pienimmät näyttävät heti vanhemmilleen, mitä saivat pyhäkoulusta: Itse tekemäni taulun ja valitsemani tarran. Pidetään ne tallessa ja viedään kotiin!

Pyhäkoulu on lasten oma kirkkohetki, jonne voi vanhempi tai isovanhempi tulla pienimpien kanssa yhdessä ja isommat jo itsekseen. Pyhäkoulu on joka sunnuntai Hyvinkään kirkossa ja Paavolan seurakuntakodissa. Toki joskus pyhäkoulun pitäjä voi olla pois syystä tai toisesta. Silloin voisi vaikka joku paikalla olijoista ottaa pyhäkoulun pitämisen hoitaakseen. Lasten kanssa voi keksiä yhdessä ohjelmaa pyhäkouluun, jos sitä ei omasta "takataskusta" löydy.

Pyhäkoulu on myös Tuomasmessuissa, Toivonilloissa ja Vehkojalla. Lisäksi pyhäkoulua voi käydä kirjeen muodossa. Kirje tulee 8 kertaa vuodessa, siis aina kun uusi Lasten kirkko -lehti ilmestyy.

Pyhäkoulukin viettää lomaa. Kesällä ei ole pyhäkoulua, jos ei joku innostu "extempore" sitä pitämään. Se on toki mahdollista. Pyhäkoululaisten kevätretki on Sääksissä sunnuntaina 4.6. Sinne saa tulla sekä vanhat että uudet pyhäkoululaiset vanhempineen, kummeineen tai muiden läheisten aikuisten kanssa. Pidämme siellä yhteisen pyhäkoulun, nautimme nyyttäreistä, saunomme ja ehkä joku uikin.

Pyhäkoulut jatkuvat taas syksyllä. Pyhäkoulun pitäjien tapaaminen, niin uusien kuin vanhojenkin, on elokuussa keskiviikkona 16.8. Silloin suunnitellaan tulevan kauden pyhäkouluja.

Pyhäkoulu on kirkon kasteopetusta. Siellä lapsilla on mahdollisuus ihmettelyyn ja osallistumiseen yhdessä muiden lasten ja pyhäkoulun pitäjän kanssa. Näin uskonnolliset tavat ja symbolit tulevat lapsille tutuiksi heidän omaan ikäkauteensa sopivalla tavalla. Mennään siis pyhäkouluun!

Ei kommentteja

Luonnosta hengellinen kokemus

Perjantaina 5. toukokuuta 2017 | Tarja Tauriainen

 
Sveitsin puistossa sijaitsevan Havaitse Jumala luonnossa
-muistokiven suunnitteli Carl Standiger vuonna 1914.

Ympäri maapalloa on tehty 2000-luvulla lukuisia tutkimuksia siitä, minkälaisia terveyttä ja hyvinvointia edistäviä vaikutuksia luonto tarjoaa ihmiselle. Luonto edistää merkittävästi ihmisen fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista terveyttä ja hyvinvointia. Luonnon virkistyskäytöllä on kansanterveydellistä merkitystä. Luonto on tasavertaisesti jokaisen ihmisen käytössä. Luontoympäristö parantaa mielialaa, henkistä uupumusta,  koettua stressiä sekä vähentää negatiivisia tunteita, kuten vihaa ja surua. Luonnossa liikkuessa pienet yksityiskohdat ja suuremmat kysymykset löytävät oikeita mittasuhteita. Puut, vesistönäkymät, peltoaukeamat, eläimet,  linnunlaulu, sininen taivas ja pilvet koetaan miellyttäviksi.

Tänä päivänä on myös työpaikoilla huomattu luonnon elvyttävä ja inspiroiva vaikutus ihmisten työssä jaksamiseen.  Jo nyt pidetään kävelykokouksia luonnossa tai ripustetaan iso maisemakuva kokoushuoneen seinälle.  Henkilöille, jotka eivät pääse luontoon voi näyttää kuvia tai videoita luonnosta. Varsinkin iäkkäät ihmiset kärsivät, jos eivät saa minkäänlaista kontaktia luontoon.

Luontokokemus voi olla myös hengellinen. Onhan Luoja luonut luonnon, eläimet ja kasvit. Metsästä etsitään hiljaisuutta. Omaa sisäistä rauhaa ja levollisuutta tavoitellaan hiljentymällä ja sulautumalla ympäröivään luontoon. Erityisesti elämän kriisivaiheissa metsän merkitys hyvinvoinnille korostuu. Vanhat, isot puut symboloivat vakautta, turvallisuutta ja suojaa sekä edustavat pysyvyyttä ja voimaa. Olen kuullut monen ihmisen sanovan, että metsä on kuin kirkko.

Hyvinkäätä reunustaa upea Salpausselän harju. Siellä kävellessä voi vain ihmetellä upeita kallioita ja kiviä, jotka ovat jääkauden sulettua jääneet niille sijoilleen. Olleet samoilla paikoilla Jeesuksen maan päällä ollessa kuin missä ne tänä päivänä ovat. Siinä paikassa ihminen tuntee itsensä pieneksi. Raamatun monet kertomukset tapahtuvat luonnossa: veden äärellä, vuorilla, puutarhoissa, jne.

Luontoaiheen voi nähdä monessa kirkon tapahtumassa. Kuka on joskus päässyt kokemaan metsäkirkon, muistaa sen pitkään vaikuttavana kokemuksena. Hyvinkään kirkossa ja Paavolan seurakuntakodissa on alttaritauluna ikkuna luontoon, joista meillä on upea mahdollisuus seurata eri vuodenaikoja ja säitä messujen aikana. Hyvinkäällä on historiallinen Alttarikivi Hämeenkadun itäpäässä. Rippileirit pidetään luonnon helmassa. Tutkimuksissa on todettu, että aikuinen palaa helpommin luontoon, jos hänelle on opetettu luonnossa liikkuminen  jo lapsena.

Hyvinkään seurakunta järjestää Luontoväen messun sununtaina 27.8.2017 klo 13. Toivon mukaan luonnossa?
"Jumalan valtakunta on kuin sinapinsiemen, jonka mies kylvi kasvimaahansa. Sen taimi kasvoi ja oli lopulta kuin puu" (Luuk.13:19).

 

 

Ei kommentteja

Hyvinkään Seurakunta | PL 29 (Hämeenkatu 16), 05801 Hyvinkää | puh. 040 8050 200 |