Seurakunnan Blogit

Ruotsalainen kukkakauppaketju julkaisi joitakin viikkoja sitten mainoksen, jossa pääsiäistä kerrottiin vietettävän kevään kunniaksi.  Monet asiakkaat reagoivat ja muistuttivat, että pääsiäinen on kristillinen ja juutalainen juhla, jonka sisältö on hengellinen. Liikeketjun sivuille ilmestyi pahoittelu: "Epäonnistunut ja väärä sanamuoto on valitettavasti päässyt laadunvalvontamme ohi. Pyydämme syvästi anteeksi, ja tietysti mekin olemme sitä mieltä, että pääsiäistä edelleen vietetään myös uskonnollisista syistä."

Pahoittelu oli aiheellinen. Kaikki asiakkaat eivät silti olleet täysin tyytyväisiä. Joku huomautti, että pääsiäistä vietetään nimenomaan uskonnollisista syistä, ja muut ihmiset vain nauttivat vapaapäivistä. Moni kuitenkin kiitti oikaisusta ja pahoittelusta.

Viettäköön jokainen tätä keväistä hengähdystaukoa niin kuin haluaa. Itse en kuitenkaan halua päästää mitään hukkaan, enkä sen takia pitäisi vain vapaapäiviä (no, ei niitä yleensä pääsiäisenä olekaan). Mielestäni menee paljon hukkaan, jos jättää pääsiäisen viettämättä.

Pääsiäistä hengellisessä mielessä voi viettää monella tavalla. On sitten kotona tai matkoilla, on helppo jokaisena päivänä lukea Raamatusta tai vaikka netistä pääsiäisen tapahtumia, rukoilla ja kuunnella pääsiäismusiikkia tai laulaa itse. Tämän voi tehdä yksin tai yhdessä. Radiosta, TV:stä tai vaikka Mobiilikirkosta voi seurata hartauksia.

Itse saisin pääsiäisestä eniten irti, jos tuhkakeskiviikosta alkaen kävisin joka pyhä kirkossa, ja hiljaisella viikolla joka päivä. Paastonajan ja pääsiäisen jumalanpalvelukset koskettavat syvästi, minkä taas koin niissä tilaisuuksissa, joissa olin mukana. Meidän seurakunnassamme tasokas musiikki ja draama vielä syventävät hengellistä kokemusta. Nyt on myöhäistä ryhtyä sataprosenttisen aktiiviseksi tämän vuoden osalta, mutta kyllä se tekisi hyvää. Jospa ensi vuonna?

Pääsiäisaika ei muuten kirkkovuodessa lopu pääsiäismaanantaihin, vaan jatkuu helluntaihin asti. Pääsiäisviikko on vasta pääsiäisen jälkeinen viikko, ja myös silloin on ollut tapana pitää jumalanpalveluksia joka päivä. Niin suuri juhla pääsiäinen on. Olisipa muuten hienoa, jos sitä vietettäisiin kirkossa päivittäin kahden viikon ajan!

Kuva: ChristianPhotos.Net - Free High Resolution Photos for Christian Publications

Tammikuussa ajatukset siirtyvät jo kummasti kohti kevättä ja kesää. Toimintaa on mietittävä ja järjesteltävä kohti uusia vuodenaikoja, vaikka samanaikaisesti vielä luodaan näitä talven lumia ja heitellään sointupalloja ilmaan. Kuorojen harjoitukset käyvät kiivaana kohti pääsiäistä ja kesäteatteriakin viritellään toden teolla.

Tässä kaiken touhun keskellä sain onnekseni osallistua lauluyhtye KokoNaisen kanssa lauluyhtyekurssille kahden päivän ajan. Kouluttajana toimi lauluyhtye Rajattomista monille tutuksi tullut Soila Sariola. Kurssipaikkana oli Nurmijärven Klaukkalan Aitohelmi.

Viikonlopun anti oli erinomainen. Päivät olivat positiivisia ja innostavia eikä vähiten siksi, että viisi hyvin erilaista lauluyhtyettä oli koolla janoamassa uutta tuoreutta tekemiseensä ja saamassa palautetta laulamisestaan. Kurssilla tarjoutui mahdollisuus kuunnella muiden ryhmien laulamista, kommentoida sitä, saada ja antaa palautetta, peilata omaa tekemistään ja osaamistaan toisten laulajien kanssa. Äänenkäytölliset ja ryhmädynaamiset vapauttavat harjoitukset olivat täyteläisiä ja erittäin kokonaisvaltaisia. Evääksi meille jäi useampia asioita ja muutama todellinen helmi työkaluksi laulamiseemme. Niiden asioiden kimpussa nyt sitten ahkeroimme. Kiitos loistavalle Soila Sariolalle innostavasta, ammattitaitoisesta ja tuoreesta ohjauksesta

Merkittävää näin työntekijän silmin oli huomata tälläkin kurssilla seurakuntien merkitys kuorolauluharrastuksen kasvattajana. Kurssi ei ollut siis kirkon järjestämää koulutusta vaan kansalaisopiston toimintaa. Tästä huolimatta viidestä ryhmästä kolme oli tavalla tai toisella seurakunnan toiminnasta lähtöisin ja ohjelmistot koostuivat siten paljolti hengellisistä lauluista. Tämä on mielestäni erittäin merkittävää. Ilman seurakuntien ylläpitämää aktiivista ja monipuolista musiikkielämää laulamisen harrastamiseen olisi huomattavasti vähemmän mahdollisuuksia. Merkittävä etu on myös se, että seurakuntien kuorojen ja lauluryhmien vetäjät ovat palkattuja työntekijöitä. Tämä nimenomaan mahdollistaa näin laaja-alaisen ja samalla myös tasokkaan kuorotarjonnan, jota seurakunnat kautta Suomenmaan tarjoavat kaikille halukkaille. Vuoden 2010 tilaston mukaan seurakunnissa oli yhteensä yli 3000 musiikkiryhmää. Kirkon työntekijänä olen tästä ylpeä ja onnellinen.

Kurssilla puhuttiin paljon myös musiikin parantavasta voimasta, josta olen jo aiemmin tänne kirjoittanut. Musiikki ja ääni ovat meissä ihmisissä hyvin vahvasti. Se on lahjaksi annettu ja sitä on lupa käyttää monin eri tavoin. Musiikki ja ääni ovat luomakunnassa läsnä. Ääni on jotain alkukantaista. Se on meissä sisällä, se soi ja kuuluu vaikka et olisi kykenevä puhumaan tai kuulemaan. Äänet ja äänteet merkitsevät muutakin kuin ymmärretyksi tai väärin ymmärretyksi tulemista puhumisen muodossa. Omatuntokin soi, se suorastaan soimaa.

Kurssin aikana lauluyhtye iHMeTyS lauloi Pekka Simojoen laulun jonka kertosäkeessä on fraasi: "Tartu käteen Jumalan älä minkään anna estää, kuule kuinka sydämesi sykkii ja soi." Tämän fraasin myötä toivon, että etsit ja ihmettelet. Kokeile, et voi epäonnistua. Soi.

(Julkaistu Aamupostin Sana sunnuntaiksi-palstalla 8.1.-12)

Maailman ensimmäisestä sateenkaariliitosta kerrotaan ensimmäisessä Mooseksen kirjassa. Se ei olekaan sellainen liitto, mikä helposti tulee ensimmäisenä sanasta mieleen. Se on liitto, jonka itse Jumala tekee kaikkien maan päällä elävien olentojen kanssa. Jumala lupaa, että tuo liitto kestää kaikkiin tuleviin sukupolviin asti. Jumalan ja maan välisestä liitosta merkiksi Jumala asettaa sateenkaaren pilviin.

Sateenkaarta on kiehtovaa katsella. Sitä tähyilee silloin, kun yhtä aikaa sataa ja paistaa aurinko, mutta läheskään aina kaarta ei näy. Se ilmestyy näkyviin, kun ilmestyy. Auringonvalo taittuu ja heijastuu vesipisaroista hajoten väreiksi, katselijan iloksi, mutta täysin ilman ihmisen mahdollisuutta vaikuttaa sateenkaaren näkemiseen.

Kun Jumala Raamatussa puhuu liitostaan elävien olentojen kanssa ja tuon liiton merkistä, hän sanoo: "Kun annan pilvien nousta taivaalle ja sateenkaari näkyy pilvissä, muistan liiton, jonka olen tehnyt kaikkien elävien olentojen, kaiken elollisen kanssa." Sateenkaaren näkyessä Jumala muistaa solmimaansa liittoa! Jumala muistaa liittyneensä ja liittyvänsä niiden elämään, jotka elävät maan päällä. On kai siis myös ihmisen syytä pitää sateenkaarta muistutuksena Jumalan uskollisuudesta. Liiton muistaminen vahvistaa sitoutumista liittoon. Kun tulee mieleen, että "minä olen liitossa Jumalan kanssa", niin mieleen tulee myös: "Jumala on pysynyt uskollisena, ja niin haluan minäkin pysyä liittoon uskollisesti sitoutuneena".

Liitto, josta sateenkaari muistuttaa, koskee kaikkea elävää maan päällä. Siihen sisältyy Luojan lupaus, ettei hän enää koskaan anna tulla sellaista tuhotulvaa, josta Nooa arkkeineen pelastui mutta joka hukutti kaiken muun. Luoja ei välitä vain ihmisestä, vaan koko luomakunnasta. Sateenkaari kaartuu yli kaiken: ihmisten, eläinten, metsien, peltojen, vesien. Se muistuttaa Jumalan valtavasta lupauksesta ja antaa toivon myös sukupolville, joita ympäristön tila ja kysymys sen tulevaisuudesta ahdistavat.

Jumala sanoo: "Kaari näkyy pilvissä, ja kun minä sen näen, muistan ikuisen liiton, jonka olen tehnyt kaikkien elävien olentojen, kaikkien maan päällä elävien kanssa."

On aika koota tilastoja seurakunnan toiminnasta. Tarvitsemme mitattavia tietoja, kuten tilaisuuksien, ryhmien ja leirien lukumääriä ja osallistujamääriä. Muuten olemme sen varassa, mitä luulemme vuoden aikana tapahtuneen: onko toiminta lisääntynyt vai vähentynyt, ja miltä osin se on muuttunut. Haluamme järjestää sellaista toimintaa, johon ihmiset mielellään osallistuvat. On paljon, mikä säilytetään vuodesta toiseen. Joka vuosi aloitetaan myös jotain uutta, ja jotta uudelle olisi tilaa, täytyy jotain joskus lopettaakin.

Seurakunnalla on toimintaa. Monenlaista toimintaa. Seurakunta näkyy toimintansa kautta. Se on kuitenkin olemassa, vaikka ei olisi yhtään palkattua työntekijää, joka järjestää toimintaa ja ilmoittaa toiminnasta erilaisin viestein. Seurakunta olisi todella olemassa, vaikka sillä ei olisi "toimintaa"! Sillä niin kauan kuin on ihmisiä, jotka uskovat Kristukseen ja pitävät toisiinsa yhteyttä, on olemassa kristillinen seurakunta. Ensimmäiset kristityt tunnustivat, että Jeesus Kristus on Herra (Jumalan Poika), ja tämän tunnustuksen ympärille seurakunta edelleen muodostuu. Ei tarvita näkyvää toimintaa. Sellainen melko näkymätön toiminta kuin että kaksi ihmistä rukoilee yhdessä, joku rukoilee toisten puolesta tai joku auttaa avun tarvitsijaa, on seurakunnan toimintaa. Siitä ei ilmoiteta lehdissä, mutta jos näin tapahtuu, seurakunta on olemassa.

Tämän takia vuositilastojen äärellä mieleeni tulevat aina perhosharrastajat. Kerran perhosten keräilijää haastateltiin, ja hän toivoi sydämestään, että nuoret löytäisivät tämän mielenkiintoisen harrastuksen. Seurakunnan toiminnan ei pitäisi olla samassa mielessä harrastus. Ei pidä toivoa, kuten perhosharrastaja, että laji saisi lisää harrastajia. Pitää toivoa ja rukoilla, että Jumala kutsuisi seurakuntansa yhteyteen yhä uusia ihmisiä. Usko on tärkeintä, ei aktiivisuus. Kaikkien usko ei ole näkyvää sillä lailla, että he osallistuvat ja toimivat seurakunnassa. Usko ja seurakunta eivät ole harrastuksia. Ne ovat jotain, mikä on olemassa tilastoihin saatavista lukumääristä riippumatta. Ne ovat olemassa silloinkin, kun niitä ei voi mitata, nähdä eikä kuulla.

Pidän tilastoista. Niitä harrastan mielelläni.

Jouluun liittyy paljon monenlaisia odotuksia ja paineita. Pitää olla oikeanlaista ruokaa, lahjoja, lunta, koristeltu ja mieluummin aito joulukuusi. Kauniisti katettua, hyvin siivottua, pölytöntä ja puhdasta. Kireäilmeiset ihmiset kiiruhtavat ruuhkissa kauppakeskuksiin, ärsyyntyvät jonoista ja radion joulurallatuksista. Ja kun joulu vihdoin koittaa, ollaan niin väsyneitä, että itku tulee kun piparit palavat uunissa ja glögi on liian kuumaa.

Myös joulun keskeiseen sanomaan liittyy odotuksia. Vanha testamentti on pullollaan ennustuksia, joissa profeetat ennustivat, että Daavidin sukuun syntyy suuri kuningas, joka hallitsee Israelia ja joka pelastaa kansan kurjuudesta ja lopettaa sodat kansojen keskellä. Että Jumala itse nostaa hallitsijan tästä suvusta. Jesajan kirjassa sanotaan näin:

Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Suuri on hänen valtansa, ja rauha on loputon Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnassaan.

Lapseni lähti seurakunnan syyslomaleirille Sääksiin tietämättä, tunteeko hän muita osallistujia ennestään. Bussimatkalta tuli tekstiviestejä. Kysyin sitten viestillä, onko bussissa tuttuja, ja vastaus oli lyhyt "ei". Äidin omalletunnolle tämä tietenkin kävi, mutta olo huojentui illalla, kun lapsi soitti sanoakseen hyvää yötä. Hän kertoi iloisella äänellä päivän tapahtumista, ja aloitti toteamalla: "Täällä on ihan hyvä yhteishenki."

Leiristä tuli jälleen kerran hieno kokemus lapselle. Äitinä lähetän hänet aina matkaan luottavaisin mielin, sillä tiedän leirin olevan ammattitaitoisten ihmisten toteuttama. He haluavat ja osaavat järjestää leirejä, joilla on hyvä yhteishenki ja joilla kaikista osallistujista huolehditaan. Heidän toimintaansa ohjaavat hyvät (siis omieni mukaiset) arvot ja tavoitteet, vaikka ne eivät aina lapsille näy. Lapsilla on vain leirillä kivaa, he saavat uusia kavereista ja mieleenpainuvia elämyksiä.

Lapsille on tarjolla monia hyviä harrastuksia ja arvostan kaikkia aikuisia, jotka esimerkiksi valmentavat jossain lajissa. Arvostan heitä todella paljon. Mutta minua harmittaa joka kerta, kun lasten harrastusten parissa toimivat aikuiset kiroilevat tai puhuvat muuten asiattomia, tupakoivat lasten nähden tai pukeutuvat olutmainospaitaan. Ehkä olen tässä asiassa vähän moralisti, mutta mielestäni aikuiset käyttäytyvät silloin harkitsemattomasti. Seurakunnan toiminnassa aikuiset tiedostavat olevansa lapsille esimerkkejä ja esikuvia, ja valitsevat sekä sanansa, tapansa että vaatteensa sen mukaisesti. Osaltaan tämä myös luo lapsille turvallisuutta ja sen myötä sitä hyvää yhteishenkeä.

Ei voi mitään, nyt tuli kehutuksi omia. Mutta myös "asiakkaana", "palvelujen käyttäjänä" ja seurakuntalaisena voin todella suositella Sääksin leirejä ja seurakunnan kerhotoimintaa!

Ranskassa vietetyn viiden viikon lomamatkan jälkeen tänne syksyiseen Suomeen palaaminen tuntui sekä ikävältä että mukavalta. Katukuva oli muuttunut kovasti erinäköiseksi kuin mitä se oli lähtiessä: lehdettömiä puita, kuraisia kadun varsia ja vaatteisiinsa pakkautuneita ihmisiä. Lisäksi uskomattoman paljon vakavia kasvoja, lannistuneita ja vihaisia, kesän lämmön unohtaneita. Paluuni jälkeen etsin edes yhtä innostunutta ystävällistä ilmettä ensimmäisinä päivinä kaupassa käydessäni tai koiraa ulkoiluttaessani. Harvassa oli. Joitakin sentään.

Noin viikko matkalta paluuni jälkeen aloitin jälleen kuoroharjoitusten pitämisen. Kyllä tuntui hyvältä kun kohtaamani ilmeet olivatkin sitten aivan toista kuin kaupungin kasvot. Oli iloisia ja innostuneita ihmisiä hymy kasvoillaan, kalsasta ja pimeydestä huolimatta. Seuraavan kahden tunnin ajan musiikki ja laulu, yhteisen tekemisen ilo ja yhteenkuuluvuuden tunne veivät meitä mukanaan laulusta toiseen. Mielessäni pyörähti tuon harjoituksen aikana kauan sitten oppimani Jukka Salmisen laulun sanat: "Kun tuuli ulvoo ulkona on lämmin sisällä, hyvältä näin tuntuu tämä pieni elämä".

Musiikilla on valtava merkitys ihmiselle. Se vaikuttaa meihin fyysisesti ja psyykkisesti monin eri tavoin. Näitä moninaisia vaikutuksia ei oikeastaan voi edes luetella. Riittävää lienee todeta että musiikilla on vapauttava vaikutus ihmiseen ja se lisää ihmisen mielihyvän tunnetta. Musiikin avulla voi jopa lisätä omien sisäisten prosessiensa ymmärtämisen tasoa, tehdä tunteistaan tiedostettuja ja käsitellä niitä tunteen tasolla. Voisi myös väittää että jokainen ihminen saa musiikista itselleen juuri sen mitä juuri sillä hetkellä kaipaa ja tarvitsee, tietoisesti tai tiedostamattaan. On jopa sanottu että musiikin avulla voidaan vähentää sellaista stressiä ja ahdistusta, joka voi häiritä lääketieteellistä prosessia ja hoitoa.

Näitä muutamia positiivia asioita ajatellessa ymmärtää miksi seurakunnan kuoroissa on paljon laulajia, vapaaehtoisia maallikoita jotka palvelevat seurakuntaa omalla merkittävällä panoksellaan. Ja merkittävää myös on että he samanaikaisesti hoitavat omaa hyvinvointiaan tässä mainiossa sosiaalisessa harrastuksessa. Näin hyvä kiertää.

Omassa työssäni koen usein miten musiikki virkistää ja puhdistaa ja antaa uutta voimaa. Sen avulla työpäiväkin voi olla virkistävä ja täynnä iloa ja valoa. Toisinaan kokousten ja palaverien tuoksinassa odotan innolla illan harjoituksia ja kuorolaisten kohtaamista, sitä "oikeaa työtä" joka antaa ja jossa saa jakaa yhdessä muiden kanssa jotakin näkymätöntä mutta silti niin koskettavaa. Musiikin avulla ei ehkä pääse läpi harmaan kiven, mutta läpi harmaan syksyn se varmasti vie, joten jätä huoletta levy päälle ja tule rohkeasti mukaan musiikin pariin!

Kysyn uudelta työtoverilta, miten hän on viihtynyt työssään. Hän vastaa, että on kokenut syvää iloa nykyisessä tehtävässään. Nyt olen oikealla paikallani, hän jatkaa. Mistä tuollainen työnilo syntyy? Tuntuu, että nykyään tapaa vain harvoin ihmisiä, jotka kokevat iloa työstään ja työssään.  Päinvastaisia barometreja on kylläkin luettavissa mihin tahansa työpaikkaan liittyen, myös seurakuntaan ja kirkkoon. Toisaalta epävarmoina aikoina monet ilmaisevat kuitenkin ilonsa myös siitä, jos ylipäätään on työpaikka ja jos sen saa pitää.

Kirkon ja seurakunnan työssä kokemus työnilosta syntyy tutkimusten mukaan ihmisten välisten kohtaamisten kautta, työtovereitten ja tiimin yhteistyön sujumisesta sekä siitä, että työssä toteutuu pyhän kohtaamisen mahdollisuus, hartaus ja hengellisyys. Ilo syntyy kun kokee sekä itsensä että oman työnsä tarpeelliseksi. "En ollut turhaan paikalla". Moni seurakunnan työntekijä iloitsee mahdollisuudesta kohdata työssään kaikenikäisiä ihmisiä.

Kirkon ja seurakunnan työhön hakeudutaan nykyään ainakin kahdella eri tavalla. Tutuin tapa on hakeutua kirkon työhön suoraan koulusta suorittamaan ammattitutkintoa ja siirtyä sen jälkeen työelämään. Vieläkin on siis nuoria, jotka "lähtevät lukemaan papiksi". Myös toisenlainen vaihtoehto on nykyään yleistynyt. Esimerkiksi teologiaa opiskelevien joukossa on enenevässä määrin opiskelijoita, joilla on jo takanaan sekä ammattitutkinto että usein myös jo melko pitkäkin työura jollakin muulla työelämän alueella kuin seurakunnassa. Insinöörit, lentoemännät, fysioterapeutit, puutarhurit ja monien muiden eri alojen ihmiset löytävät itsestään kutsumuksen papin tehtävään ja ovat sen vuoksi valmiita sekä vuosien opiskeluun että monissa tapauksissa myös palkkatason alenemiseen aikaisempaan työhön verrattuna. Kirkolle ja seurakunnalle tällaiset työntekijät ovat suuri siunaus. Samalla myös erilaiset työkulttuurit tulevat keskenään tekemisiin ja saattavat terveellä tavalla haastaa toisiaan.

Omassa työssäni on ollut ilo ohjata teologiaa opiskelevien työssäoppimisjaksoja ja kohdata kutsumustaan kyseleviä eri ikäisiä papiksi opiskelevia. Tuo sama ilo, jota alussa mainittu työtoveri koki, tulee usein vastaan opiskelijoiden raporteissa seurakuntaharjoittelusta. Kovan ja vaativan työelämän keskelläkin löytyy siis vielä myös vanhan ajan kutsumustyötä eikä työn ilokaan ole kokonaan tästä maailmasta kadonnut.

Kun lupauduin kirjoittamaan blogia, ajattelin, että ehkä voin olla tällä paikalla avaamassa ikkunoita nuorten maailmaan seurakunnassa ja vähän sen ulkopuolellakin. Nuorisotyössä saan seurata vierestä sitä, miten nuorten maailma kehittyy ja mitä he toivovat aikuisilta ja elämältä ylipäänsä.

Syyskuun 24. päivä nuortenillassa olin yhdessä Hyvinkään seurakunnan lapsiasiahenkilö Jasmina Salosen kanssa kyselemässä nuorilta millaisesta seurakunnasta nuoret unelmoivat. Paikalla oli n.30-40 nuorta ja nuoret miettivät unelmaseurakuntaansa 2-5 hengen ryhmissä.

Nuorten toiveet ovat selkeitä: Vaikka nykyinen seurakunta on monella tapaa hyvä, toivovat nuoret enemmän monipuolista toimintaa ihan arkipäivään ja toisaalta mielekästä toimintaa myös sen jälkeen, kun on kasvanut isoskoulutusiän yli. Leiritoiminnan nuoret kokevat mielekkääksi. Myös yhteistyötä toisten seurakuntien kanssa toivotaan.

Jumalanpalveluselämään nuoret ottivat kantaa sen verran, että he toivovat jumalanpalvelusten olevan rennompia ja vähemmän vakavia.

Nuoret ajattelevat myös muita seurakunnan jäseniä. He ajattelevat, että seurakunnan diakoniatyötä pitäisi mainostaa enemmän, köyhien ja kodittomien auttaminen on tärkeää ja vapaaehtoistyöntekijöitä pitäisi olla enemmän. Lasten pitäisi käydä pyhäkoulussa, mutta pyhäkoulu nimenä kuulostaa liian vakavalta, joten sitä pitäisi miettiä tarkemmin. Lastenleireillä pitäisi olla leirimummoja ja -pappoja ja musiikkitapahtumia pitäisi olla enemmän. Kaikenkaikkiaan nuoret ajattelevat, että kirkon tulee olla suvaitsevainen, vastaanottava, kristillisten arvojen mukainen ja tasa-arvoinen, ja toimintaa tulee olla kaikenikäisille.

Jasmina kirjoitti nuorten toiveet puhtaaksi ja toimitti niistä yksityiskohtaisen listan seurakunnan päättäjille. On tärkeää, että nuorten toiveita ja tarpeita kuunnellaan ja että niihin myös pyritään vastaamaan jollakin tavalla. Monet asiat nuorten unelmista jo toteutuvatkin ainakin jollain tapaa, ja monet asiat ovat menossa siihen suuntaan, mitä nuoret toivovat. Nuoret ovat seurakunnan aktiivisia jäseniä ja toivottavasti he ovat sitä vielä monen kymmenen vuoden päästä. Tietenkin työntekijät kantavat vastuun siitä, millaisten rajojen sisällä toimitaan ja asioiden toteutumiseen vaikuttavat monenlaiset tekijät, eikä pienimpinä työntekijä- ja raharesurssit.

Mutta vaikka nuoret nyt ovatkin aktiivisesti nuorten toiminnassa mukana, olisi tärkeää, että he viihtyisivät ja voisivat löytää oman paikkansa seurakunnassa myös sitten, kun he ovat nuoria aikuisia, äitejä, isiä, työssäkäyviä veronmaksajia, isovanhempia. Ja että he voisivat luottaa siihen, että heittääpä elämä eteen mitä tahansa, seurakuntaan on aina ovet auki. Nämä ovat asioita, joita on hyvä pohtia aina aika ajoin kun seurakunnan toimintaa suunnitellaan, ja mietitään seurakunnan ja kirkon tulevaisuutta.

Espoon hiippakunta saa uuden piispan 2012 helmikuun alusta. Tehtävään ovat tarjolla teologian tohtorit ja kirkkoherrat Seinäjoelta ja Leppävaarasta, Tapio Luoma ja Kalervo Salo. Molemmilla on omat kotisivut (www.tapioluoma.fi ja www.kalervosalo.info). Kannattaa käydä katsomassa.

Piispaa pääsevät valitsemaan hiippakunnan papit ja maallikkovalitsijat. Kumpikin ryhmä on saman suuruinen eli yhtä paljon teologeja ja maallikoita. Piispahan on koko hiippakunnan esipaimen ja molemmat painottavat mielestäni sitä, että tärkein työ tapahtuu seurakunnissa sekä työntekijöiden että esimerkiksi luottamushenkilöiden toimesta.

Nurmijärven rovastikunnan osalta vaali on 4.11. klo 10 Hyvinkään seurakuntakeskuksessa ja samana päivänä sitten tiedämme uuden piispan nimen. Olipa se joko Tapio tai Kalervo niin toivotamme uuden piispan tervetulleeksi hiippakuntaan ja seurakuntiin vierailemaan, aikanaan myös tänne pohjoisosaan, Hyvinkäälle.

Syksy on kääntymässä marras- ja joulukuuhun. Sinulle lukijani toivottelen pimeänä vuodenaikana jaksamista ja voimia.

Espoon hiippakuntaan, johon Hyvinkään seurakunta kuuluu, valitaan vaalilla uusi piispa 4.11.2011 nykyisen piispan Mikko Heikan jäädessä eläkkeelle. Kotimaa-lehti kirjoitti 22.9.: "Kirkko ei saa Espoon hiippakunnan uudesta paimenesta värikästä mediapersoonaa."

Vastaavia näkemyksiä esitetään usein piispanvaalien yhteydessä. Taannoin eräs toisen hiippakunnan piispaehdokas vitsaili, että ensin häntä pidettiin värittömänä, mutta sitten häntä alettiin kuvailla harmaaksi, eikä enää tarvinnut olla aivan väritön. 

Espoon piispanvaalin kaksi ehdokasta ovat Tapio Luoma ja Kalervo Salo. Molemmilla on viisaan miehen maine kirkossa, ja molemmat työskentelevät nyt kirkkoherroina. Itse en toivokaan, että uusi piispamme tunnettaisiin etukäteen värikkäänä mediapersoonana. Epäilen, ettei kukaan kovasti halua piispoiksi mediasta tuttuja ns. värikkäitä pappeja. Ensimmäisenä nimittäin tulevat mieleen kohuotsikot papeista, jotka eivät suinkaan ole nousseet otsikoihin sellaisten ominaisuuksien takia, joita piispalta edellytetään. He esiintyvät mediassa, koska ovat tehneet jotain sopimatonta tai vähintään erikoista. Toisena mieleen tulevat ne muutamat papit, jotka esiintyvät televisio-ohjelmissa tai kirjoittavat lehtiin. He esiintyvät mediassa ja usein ihan hyvällä tavalla, mutta se ei sinänsä tee heistä sopivia piispoiksi.

Olen todella iloinen, jos tuleva piispamme, kumpi se sitten ehdokkaista onkaan, tuo uskoa ja kirkon asioita mediassa esiin positiivisesti ja monipuolisesti. Olen iloinen, jos hän tulee median kautta suomalaisille yhtä tutuksi kuin tähän asti tunnetuimmat piispamme. Mutta siitä huolimatta minun mielestäni piispan valinnassa ei paina mitään, onko hän ennestään tunnettu "värikkäänä mediapersoonana". Tavallisen kirkkoherran on sitä paitsi vaikeaa olla sellainen.

Tavallisesta kirkkoherrasta, joka hoitaa hyvin työnsä, voi kuitenkin tulla hyvä piispa. Kirkkolain mukaan piispa johtaa hiippakuntansa hallintoa ja toimintaa sekä valvoo seurakuntia ja pappeja. Näiden tehtävien lisäksi piispaan kohdistuu erittäin monenlaisia muita odotuksia eri suunnilta. Yksi odotus on, että hän olisi värikäs mediapersoona. Itse en odota piispaltamme sitä. Odotan, että hän on luotettava johtaja. Piispan työ ei paljonkaan näy sellaisenaan seurakuntalaisten elämässä, mutta hänen toimintansa vaikuttaa kuitenkin siihen välillisesti. Hyvän johtajan työn hyvät seuraukset näkyvät kyllä ruohonjuuritasollakin, vaikka moni ei niitä osaa johtajaan asti jäljittää.

Jos uusi piispa avustajineen tämän lisäksi osaa käyttää työssään hyväksi mediajulkisuutta, niin se on tietenkin hyvä asia. Jos piispasta tulee mediapersoona, niin tulkoon hänestä mieluummin viisas ja vaikuttava mediapersoona kuin värikäs sellainen.

(Kuvan lähde: Kotimaa24.fi)