Tekstin koko

Blogi

Arkisto

Arkisto

16 kirjoitusta

Kirjoitukset vuodelta 2011

Harras harrastus

Torstaina 29. joulukuuta 2011

On aika koota tilastoja seurakunnan toiminnasta. Tarvitsemme mitattavia tietoja, kuten tilaisuuksien, ryhmien ja leirien lukumääriä ja osallistujamääriä. Muuten olemme sen varassa, mitä luulemme vuoden aikana tapahtuneen: onko toiminta lisääntynyt vai vähentynyt, ja miltä osin se on muuttunut. Haluamme järjestää sellaista toimintaa, johon ihmiset mielellään osallistuvat. On paljon, mikä säilytetään vuodesta toiseen. Joka vuosi aloitetaan myös jotain uutta, ja jotta uudelle olisi tilaa, täytyy jotain joskus lopettaakin.

Seurakunnalla on toimintaa. Monenlaista toimintaa. Seurakunta näkyy toimintansa kautta. Se on kuitenkin olemassa, vaikka ei olisi yhtään palkattua työntekijää, joka järjestää toimintaa ja ilmoittaa toiminnasta erilaisin viestein. Seurakunta olisi todella olemassa, vaikka sillä ei olisi "toimintaa"! Sillä niin kauan kuin on ihmisiä, jotka uskovat Kristukseen ja pitävät toisiinsa yhteyttä, on olemassa kristillinen seurakunta. Ensimmäiset kristityt tunnustivat, että Jeesus Kristus on Herra (Jumalan Poika), ja tämän tunnustuksen ympärille seurakunta edelleen muodostuu. Ei tarvita näkyvää toimintaa. Sellainen melko näkymätön toiminta kuin että kaksi ihmistä rukoilee yhdessä, joku rukoilee toisten puolesta tai joku auttaa avun tarvitsijaa, on seurakunnan toimintaa. Siitä ei ilmoiteta lehdissä, mutta jos näin tapahtuu, seurakunta on olemassa.

Tämän takia vuositilastojen äärellä mieleeni tulevat aina perhosharrastajat. Kerran perhosten keräilijää haastateltiin, ja hän toivoi sydämestään, että nuoret löytäisivät tämän mielenkiintoisen harrastuksen. Seurakunnan toiminnan ei pitäisi olla samassa mielessä harrastus. Ei pidä toivoa, kuten perhosharrastaja, että laji saisi lisää harrastajia. Pitää toivoa ja rukoilla, että Jumala kutsuisi seurakuntansa yhteyteen yhä uusia ihmisiä. Usko on tärkeintä, ei aktiivisuus. Kaikkien usko ei ole näkyvää sillä lailla, että he osallistuvat ja toimivat seurakunnassa. Usko ja seurakunta eivät ole harrastuksia. Ne ovat jotain, mikä on olemassa tilastoihin saatavista lukumääristä riippumatta. Ne ovat olemassa silloinkin, kun niitä ei voi mitata, nähdä eikä kuulla.

Pidän tilastoista. Niitä harrastan mielelläni.

Yksi kommentti

Joulun odotus

Maanantaina 19. joulukuuta 2011 | Riikka Hautakoski

Pienten päiväkerholaisten kanssa joulun odotus on jännää aikaa. Mietitään mitä toivotaan pukilta, kirjoitetaan pukille lahjatoivekirje ja sitten aletaan jännittyneinä odottaan sitä suurta päivää jouluaattoa. Monesti itse aikuisena meinaa unohtaa sen miten jännää ja pitkää on pienelle tuo odottaminen. Kumpa me aikuisetkin voisimme iloita odottamisesta ja kaikesta pienestä. Heittäytyä lapsenlailla tähän hetkeen, uskaltautua tekemään lumienkeleitä lumeen, iloita joulun odotuksesta.

Vaikka kerhossa puhummekin joulupukista ja jännittyneinä odotetaan joulua lasten kanssa, emme unohda sitä mitä ensimmäisenä jouluna tapahtui, Jeesus syntyi ja paimenet ja tietäjät kävivät katsomassa Jeesusta. Leikkien lomassa lapset pysähtyy kerhossa olevan seimen äärelle katselemaan ihan omaan tahtiin. Joskus joku pysähtyy siihen pitemmäksikin aikaa joskus vain vilasee ohimennen. Voi kun osaisi itsekin pysähtyä edes pieneksi hetkeksi kaiken joulun valmistelun keskellä. Itselläni on tämän adventin aikana soinut usein päässä Lumienkeleitä- laulu ja sitä on tullut useampia kertoja kuunneltuakin.

Kerran kun aamupiirissä juteltiin mitä kukin on toivonut pukilta, kun lapset oli kaikki vastanneet kysyi työpari myös minulta. Häkellyin ja mietin hetken, lopulta sanoin että toivon jonkun hyvän kirjan. Pieni hetki meni niin eräs pieni poika tuumas "toivo Hevisaurus-kirjaa", oli vaikeaa pitää pokkaa kun toinen sydämestään yritti auttaa minua, mutta ei ihan taida olla kirjamaku sama tuolla pienellä pojalla ja minulla. Mutta hän oli heti valmis auttamaan minua, kun en osannut itse päättää mitä kirjaa toivon.

Nyt ihan viimeisillä viikoilla on jännitys ja odottaminen tiivistynyt aika ylitsepääsemättömäksi. Varsinkin pienet koululaiset on väsyneitä syksyn uurastukseen ja jännitys ja odottaminen voi tuntua monesti ylivoimaiselta. Mutta vielä on jaksettava monta pitkää päivää odottaa.

Haluan toivottaa teille kaikille tuon allaolevan laulun säkeistön myötä oikein rauhallista ja siunattua joulun odotusta ja joulun aikaa.

"Aikaan kynttilöiden, kirkkaan adventin,

joulukuisten öiden, kuulen jostakin:

Hoosianna, meitä lapsia.

Hoosianna auta Jumala."

Ei kommentteja

Minä riitän - joulunakin.

Maanantaina 19. joulukuuta 2011 | Outi Korppinen

Jouluun liittyy paljon monenlaisia odotuksia ja paineita. Pitää olla oikeanlaista ruokaa, lahjoja, lunta, koristeltu ja mieluummin aito joulukuusi. Kauniisti katettua, hyvin siivottua, pölytöntä ja puhdasta. Kireäilmeiset ihmiset kiiruhtavat ruuhkissa kauppakeskuksiin, ärsyyntyvät jonoista ja radion joulurallatuksista. Ja kun joulu vihdoin koittaa, ollaan niin väsyneitä, että itku tulee kun piparit palavat uunissa ja glögi on liian kuumaa.

Myös joulun keskeiseen sanomaan liittyy odotuksia. Vanha testamentti on pullollaan ennustuksia, joissa profeetat ennustivat, että Daavidin sukuun syntyy suuri kuningas, joka hallitsee Israelia ja joka pelastaa kansan kurjuudesta ja lopettaa sodat kansojen keskellä. Että Jumala itse nostaa hallitsijan tästä suvusta. Jesajan kirjassa sanotaan näin:

Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Suuri on hänen valtansa, ja rauha on loputon Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnassaan.

Uudessa testamentissa kerrotaan kuinka Jumalan Poika syntyi jouluna vaatimattomassa eläinten suojassa ja nukkui ensimmäiset yönsä eläinten ruokakaukalossa. Elämänsä Jeesus eli tavallisen kansan keskellä ja vietti aikaansa jopa kaikkein halveksituimpien kanssa. Hän käveli suurimman osan matkoistaan ja jos ei kävellyt, otti ratsukseen aasin eikä hevosta, toisin kuin kuninkailla yleensä oli tapana. Pääsiäisenä Jeesus vangittiin syytettynä Jumalan pilkasta ja tapettiin kuin kuka tahansa rikollinen. Vastasiko Jeesus niitä odotuksia, joita hänelle oli asetettu?

Jeesus itse sanoo Ilmestyskirjassa, Raamatun viimeisillä lehdillä: "Minä olen Daavidin juuriverso ja suku, kirkas aamutähti." Pääsiäisaamun tyhjän haudan nähneet naiset ja tämän jälkeen Jeesuksen nähneet opetuslapset todistavat siitä, että jotakin suurta on tapahtunut.

Joulun sanoma ei ole se, että pitäisi ylittää itsensä, venyä enemmän kuin voi ja kerätä suorituspisteitä. Jumala syntyi keskelle tavallisten ihmisten elämää. Maria ja Joosef - kokemattomat vanhemmat, paimenet - yötöissä olevat raskaan työn raatajat ja vaatimaton eläinten suoja ovat jouluevankeliumin ytimessä. Näinkö siksi, että me saisimme taas tänäkin jouluna huokaista, että tämä riittää? Minun ei tarvitse olla itseäni suurempi, riittää että Jumala on.

Nuorisotyön puolesta haluan toivottaa sinulle, hyvä blogin lukija, siunattua ja levollista joulua!

 

Ei kommentteja

Joulun lahja

Tiistaina 13. joulukuuta 2011
Ei kommentteja Lue koko kirjoitus

Hyvä yhteishenki

Lauantaina 26. marraskuuta 2011

 

 

 

 

 

 

 

Lapseni lähti seurakunnan syyslomaleirille Sääksiin tietämättä, tunteeko hän muita osallistujia ennestään. Bussimatkalta tuli tekstiviestejä. Kysyin sitten viestillä, onko bussissa tuttuja, ja vastaus oli lyhyt "ei". Äidin omalletunnolle tämä tietenkin kävi, mutta olo huojentui illalla, kun lapsi soitti sanoakseen hyvää yötä. Hän kertoi iloisella äänellä päivän tapahtumista, ja aloitti toteamalla: "Täällä on ihan hyvä yhteishenki."

Leiristä tuli jälleen kerran hieno kokemus lapselle. Äitinä lähetän hänet aina matkaan luottavaisin mielin, sillä tiedän leirin olevan ammattitaitoisten ihmisten toteuttama. He haluavat ja osaavat järjestää leirejä, joilla on hyvä yhteishenki ja joilla kaikista osallistujista huolehditaan. Heidän toimintaansa ohjaavat hyvät (siis omieni mukaiset) arvot ja tavoitteet, vaikka ne eivät aina lapsille näy. Lapsilla on vain leirillä kivaa, he saavat uusia kavereista ja mieleenpainuvia elämyksiä.

Lapsille on tarjolla monia hyviä harrastuksia ja arvostan kaikkia aikuisia, jotka esimerkiksi valmentavat jossain lajissa. Arvostan heitä todella paljon. Mutta minua harmittaa joka kerta, kun lasten harrastusten parissa toimivat aikuiset kiroilevat tai puhuvat muuten asiattomia, tupakoivat lasten nähden tai pukeutuvat olutmainospaitaan. Ehkä olen tässä asiassa vähän moralisti, mutta mielestäni aikuiset käyttäytyvät silloin harkitsemattomasti. Seurakunnan toiminnassa aikuiset tiedostavat olevansa lapsille esimerkkejä ja esikuvia, ja valitsevat sekä sanansa, tapansa että vaatteensa sen mukaisesti. Osaltaan tämä myös luo lapsille turvallisuutta ja sen myötä sitä hyvää yhteishenkeä.

Ei voi mitään, nyt tuli kehutuksi omia. Mutta myös "asiakkaana", "palvelujen käyttäjänä" ja seurakuntalaisena voin todella suositella Sääksin leirejä ja seurakunnan kerhotoimintaa!

Ei kommentteja

Mukana ystävä kallehin

Torstaina 17. marraskuuta 2011

Taannoin kuulin taas vanhan tutun Kari Rydmanin "Niin kaunis on maa" kappaleen. Tuo koskettava laulu on alunperin sävelletty auto-onnettomuudessa kuolleen lapsen muistoksi ja sanoitettu arvoneutraalissa hengessä. Olin kuulevinani siinä sanottavan.. "Au-rin-ko nou-see oon kas-teet-ta maas-sa"...Oivalsin huolimattomasti kuulemieni sanojen sisältävän lähes kirkkososiologisen profetian 70- luvulta, joka alkaa pikku hiljaa käydä toteen. Aika moni lapsi nimittäin on jo maassamme ilman kristillistä kastetta. Tällä hetkellä on Suomessa kastettavien lasten määrä laskenut alle 80 %:n, ja Helsingissä kasteen saaneiden lasten määrä on enää noin puolet syntyneistä lapsista.

Kuljemme siis vauhdilla kohti arvoneutraalia yhteiskuntaa. Yhä useamman vanhemman selitys lapsensa kastamatta jättämiselle on, että lapsi saa aikuistuttuaan itse valita uskonto- ja kirkkokuntansa. Kääntäen voisi ajatella, että yhä harvempi kasvattaja haluaa ottaa vastuuta siitä, millainen arvoperusta ja uskonkäsitys jälkikasvulle muodostuu. Lieneekö kohta myös niin, että vastuuta väistävät vanhemmat eivät myöskään aio ottaa kantaa muihinkaan lapsellensa valmiiksi tarjottuihin malleihin kuten äidinkieleen, sukupuoleen tai kansallisuuteen. Sukupuolineutraaleja kasvatusmallejahan jo on kokeiltukin. Samalla logiikalla voisi kysyä, miksi siis puhua vauvalle suomea, jos hän itse vartuttuaan haluaisikin mieluummin äidinkielekseen kiinan tai espanjan.

Mutta vakavasti ajatellen, millainen on ihminen, joka pienestä pitäen samoilee arvoviidakossa ilman navigaattoria ja rämpii erilaisten uskomusten hetteikössä vailla pitkospuita. Mitä tuumaa ihmistaimi, joka aikuistuttuaan joutuu pohtimaan ollako mies vai nainen, suomalainen vai venäläinen, kristitty vai shintolainen, puhuako äidinkielenä suomea vai serbokroatiaa.

Vastaus on helppo. Sellainen ihminen on eksyksissä ja turvaton. Turvattomalta ihmiseltä puuttuu perusarvojen tuoma mielenrauha, tieto siitä kuka hän on, mistä hän on tulossa ja minne menossa. Kun näitä kysymyksiä omin voimin ratkoo ja niihin vastauksia maailman markkinoilta etsii, niin ihminen joutuu hukkaan, tuskastuu, turhautuu, kiertää kehää ja jää lopulta hyvin yksin.

Lapsuuden vuosina, kun elämää opitaan ja rakennetaan, turvallisuuden tunne on keskeinen. Olipa mörkö minkämoinen hyvänsä, niin turvallisen, rajat piirtävän ja vastuuta ottavan aikuisen läsnäoloa ja ohjausta tarvitaan. Kun sen lisäksi voi vielä uskoa siihen, että vaikka polku olisi kuinka liukas tai tie kivinen, niin sittenkin suojelusenkeli varjelee, Jeesus kulkee vierellä ja Taivaan Isä antaa suojan. Se on parasta turvaa, mitä ihminen voi kasvaessaan saada.

Sitten kun ehtoon hetki jokaiselle joskus koittaa ja kuolema koputtaa olkapäälle, parhaiten elämästä luopumisen tuskan kestävät meistä ne, joilla on vahva ja usein juuri lapsuudessa luotu perusturvallisuuden tunne. Turvaa tuo luottamus siihen, että ei jää yksin missään tilantessa. Kuoleman lähestyessä parasta, mitä ihminen voi toivoa, on saada pitää vierellä turvallinen lähimmäinen ja luja usko siihen, että edelleen suojelusenkeli varjelee, Jeesus kulkee vierellä ja Taivaan Isä antaa suojan.

 Ajattelen niin, että on vastuullisuutta antaa lapsensa saada kaikki ne turvallisen elämän arvot, jotka ovat ympärillämme jo olemassa, helposti saatavilla ja perinteeseen sidottuja. Sille pohjalle voi sitten huoletta rakentaa oman, myös kriittisenkin, arvopohjan. Luja perusta kestää maailman tuulissakin. Kristillisen kasvatuksen ja siihen liittyvien arvojen kanssa saa aikuistua turvallisin mielin, sitä turvaa ei tarvitse ostaa eikä ansaita, se on lahja, joka kantaa koko elämänmatkan. Se jää vielä silloinkin, kun kaikki muu riisutaan.

Yksi kommentti

Musiikilla läpi harmaan syksyn

Tiistaina 15. marraskuuta 2011 | Helena Lehtinen

Ranskassa vietetyn viiden viikon lomamatkan jälkeen tänne syksyiseen Suomeen palaaminen tuntui sekä ikävältä että mukavalta. Katukuva oli muuttunut kovasti erinäköiseksi kuin mitä se oli lähtiessä: lehdettömiä puita, kuraisia kadun varsia ja vaatteisiinsa pakkautuneita ihmisiä. Lisäksi uskomattoman paljon vakavia kasvoja, lannistuneita ja vihaisia, kesän lämmön unohtaneita. Paluuni jälkeen etsin edes yhtä innostunutta ystävällistä ilmettä ensimmäisinä päivinä kaupassa käydessäni tai koiraa ulkoiluttaessani. Harvassa oli. Joitakin sentään.

Noin viikko matkalta paluuni jälkeen aloitin jälleen kuoroharjoitusten pitämisen. Kyllä tuntui hyvältä kun kohtaamani ilmeet olivatkin sitten aivan toista kuin kaupungin kasvot. Oli iloisia ja innostuneita ihmisiä hymy kasvoillaan, kalsasta ja pimeydestä huolimatta. Seuraavan kahden tunnin ajan musiikki ja laulu, yhteisen tekemisen ilo ja yhteenkuuluvuuden tunne veivät meitä mukanaan laulusta toiseen. Mielessäni pyörähti tuon harjoituksen aikana kauan sitten oppimani Jukka Salmisen laulun sanat: "Kun tuuli ulvoo ulkona on lämmin sisällä, hyvältä näin tuntuu tämä pieni elämä".

Musiikilla on valtava merkitys ihmiselle. Se vaikuttaa meihin fyysisesti ja psyykkisesti monin eri tavoin. Näitä moninaisia vaikutuksia ei oikeastaan voi edes luetella. Riittävää lienee todeta että musiikilla on vapauttava vaikutus ihmiseen ja se lisää ihmisen mielihyvän tunnetta. Musiikin avulla voi jopa lisätä omien sisäisten prosessiensa ymmärtämisen tasoa, tehdä tunteistaan tiedostettuja ja käsitellä niitä tunteen tasolla. Voisi myös väittää että jokainen ihminen saa musiikista itselleen juuri sen mitä juuri sillä hetkellä kaipaa ja tarvitsee, tietoisesti tai tiedostamattaan. On jopa sanottu että musiikin avulla voidaan vähentää sellaista stressiä ja ahdistusta, joka voi häiritä lääketieteellistä prosessia ja hoitoa.

Näitä muutamia positiivia asioita ajatellessa ymmärtää miksi seurakunnan kuoroissa on paljon laulajia, vapaaehtoisia maallikoita jotka palvelevat seurakuntaa omalla merkittävällä panoksellaan. Ja merkittävää myös on että he samanaikaisesti hoitavat omaa hyvinvointiaan tässä mainiossa sosiaalisessa harrastuksessa. Näin hyvä kiertää.

Omassa työssäni koen usein miten musiikki virkistää ja puhdistaa ja antaa uutta voimaa. Sen avulla työpäiväkin voi olla virkistävä ja täynnä iloa ja valoa. Toisinaan kokousten ja palaverien tuoksinassa odotan innolla illan harjoituksia ja kuorolaisten kohtaamista, sitä "oikeaa työtä" joka antaa ja jossa saa jakaa yhdessä muiden kanssa jotakin näkymätöntä mutta silti niin koskettavaa. Musiikin avulla ei ehkä pääse läpi harmaan kiven, mutta läpi harmaan syksyn se varmasti vie, joten jätä huoletta levy päälle ja tule rohkeasti mukaan musiikin pariin!

Ei kommentteja

Epäilyttävä henkilö

Sunnuntaina 13. marraskuuta 2011

Kollegani Saija kirjoitti kommelluksestaan toimituskeskustelun yhteydessä. Vaikka ympärillä on juuri nyt vakavia ja surullisia tapahtumia, kerron silti mitä melko koomista minulle tapahtui aikaisemmin syksyllä.

Eräänä arkiaamupäivänä olin alakoulun pihalla sahaamassa oppilaan pyörän lukkoa poikki. Kyllä, kaikenlaisista tilanteista sitä itsensä löytää! Valpas opettaja tietenkin oli tilanteen tasalla ja lähti ulos, kun näki ikkunasta epäilyttävän henkilön epäilyttävissä puuhissa. Hän aloitti korrektisti kysymällä, olenko aivan luvallisella asialla.

Vastasin esittäytymällä Hyvinkään seurakunnan kappalaiseksi. Sitten kerroin esiintyväni viereisen valvontakameran tallenteissa jo ennestään muutaman kerran, sillä olin koko perheen voimin jo käynyt yrittämässä irrottaa pyörää telineestä pihtien avulla. Taisin mainita vielä senkin, että rehtori kyllä tuntee minut, ja tuntee moni opettajakin. Ja totesin tietenkin myös, että pyörä kuului lapselleni, joka oli hukannut lukkoon sopivan avaimen. Opettaja uskoi minua, poistui paikalta, enkä tiedä kumpi meistä oli nolompi!

Yksi kommentti

Työ, ilo ja kutsumus

Torstaina 3. marraskuuta 2011 | Virpi Koivisto

Kysyn uudelta työtoverilta, miten hän on viihtynyt työssään. Hän vastaa, että on kokenut syvää iloa nykyisessä tehtävässään. Nyt olen oikealla paikallani, hän jatkaa. Mistä tuollainen työnilo syntyy? Tuntuu, että nykyään tapaa vain harvoin ihmisiä, jotka kokevat iloa työstään ja työssään.  Päinvastaisia barometreja on kylläkin luettavissa mihin tahansa työpaikkaan liittyen, myös seurakuntaan ja kirkkoon. Toisaalta epävarmoina aikoina monet ilmaisevat kuitenkin ilonsa myös siitä, jos ylipäätään on työpaikka ja jos sen saa pitää.

Kirkon ja seurakunnan työssä kokemus työnilosta syntyy tutkimusten mukaan ihmisten välisten kohtaamisten kautta, työtovereitten ja tiimin yhteistyön sujumisesta sekä siitä, että työssä toteutuu pyhän kohtaamisen mahdollisuus, hartaus ja hengellisyys. Ilo syntyy kun kokee sekä itsensä että oman työnsä tarpeelliseksi. "En ollut turhaan paikalla". Moni seurakunnan työntekijä iloitsee mahdollisuudesta kohdata työssään kaikenikäisiä ihmisiä.

Kirkon ja seurakunnan työhön hakeudutaan nykyään ainakin kahdella eri tavalla. Tutuin tapa on hakeutua kirkon työhön suoraan koulusta suorittamaan ammattitutkintoa ja siirtyä sen jälkeen työelämään. Vieläkin on siis nuoria, jotka "lähtevät lukemaan papiksi". Myös toisenlainen vaihtoehto on nykyään yleistynyt. Esimerkiksi teologiaa opiskelevien joukossa on enenevässä määrin opiskelijoita, joilla on jo takanaan sekä ammattitutkinto että usein myös jo melko pitkäkin työura jollakin muulla työelämän alueella kuin seurakunnassa. Insinöörit, lentoemännät, fysioterapeutit, puutarhurit ja monien muiden eri alojen ihmiset löytävät itsestään kutsumuksen papin tehtävään ja ovat sen vuoksi valmiita sekä vuosien opiskeluun että monissa tapauksissa myös palkkatason alenemiseen aikaisempaan työhön verrattuna. Kirkolle ja seurakunnalle tällaiset työntekijät ovat suuri siunaus. Samalla myös erilaiset työkulttuurit tulevat keskenään tekemisiin ja saattavat terveellä tavalla haastaa toisiaan.

Omassa työssäni on ollut ilo ohjata teologiaa opiskelevien työssäoppimisjaksoja ja kohdata kutsumustaan kyseleviä eri ikäisiä papiksi opiskelevia. Tuo sama ilo, jota alussa mainittu työtoveri koki, tulee usein vastaan opiskelijoiden raporteissa seurakuntaharjoittelusta. Kovan ja vaativan työelämän keskelläkin löytyy siis vielä myös vanhan ajan kutsumustyötä eikä työn ilokaan ole kokonaan tästä maailmasta kadonnut.

Ei kommentteja

Nuoret ovat seurakunnan tulevaisuus.

Keskiviikkona 2. marraskuuta 2011 | Outi Korppinen

Kun lupauduin kirjoittamaan blogia, ajattelin, että ehkä voin olla tällä paikalla avaamassa ikkunoita nuorten maailmaan seurakunnassa ja vähän sen ulkopuolellakin. Nuorisotyössä saan seurata vierestä sitä, miten nuorten maailma kehittyy ja mitä he toivovat aikuisilta ja elämältä ylipäänsä.

Syyskuun 24. päivä nuortenillassa olin yhdessä Hyvinkään seurakunnan lapsiasiahenkilö Jasmina Salosen kanssa kyselemässä nuorilta millaisesta seurakunnasta nuoret unelmoivat. Paikalla oli n.30-40 nuorta ja nuoret miettivät unelmaseurakuntaansa 2-5 hengen ryhmissä.

Nuorten toiveet ovat selkeitä: Vaikka nykyinen seurakunta on monella tapaa hyvä, toivovat nuoret enemmän monipuolista toimintaa ihan arkipäivään ja toisaalta mielekästä toimintaa myös sen jälkeen, kun on kasvanut isoskoulutusiän yli. Leiritoiminnan nuoret kokevat mielekkääksi. Myös yhteistyötä toisten seurakuntien kanssa toivotaan.

Jumalanpalveluselämään nuoret ottivat kantaa sen verran, että he toivovat jumalanpalvelusten olevan rennompia ja vähemmän vakavia.

Nuoret ajattelevat myös muita seurakunnan jäseniä. He ajattelevat, että seurakunnan diakoniatyötä pitäisi mainostaa enemmän, köyhien ja kodittomien auttaminen on tärkeää ja vapaaehtoistyöntekijöitä pitäisi olla enemmän. Lasten pitäisi käydä pyhäkoulussa, mutta pyhäkoulu nimenä kuulostaa liian vakavalta, joten sitä pitäisi miettiä tarkemmin. Lastenleireillä pitäisi olla leirimummoja ja -pappoja ja musiikkitapahtumia pitäisi olla enemmän. Kaikenkaikkiaan nuoret ajattelevat, että kirkon tulee olla suvaitsevainen, vastaanottava, kristillisten arvojen mukainen ja tasa-arvoinen, ja toimintaa tulee olla kaikenikäisille.

Jasmina kirjoitti nuorten toiveet puhtaaksi ja toimitti niistä yksityiskohtaisen listan seurakunnan päättäjille. On tärkeää, että nuorten toiveita ja tarpeita kuunnellaan ja että niihin myös pyritään vastaamaan jollakin tavalla. Monet asiat nuorten unelmista jo toteutuvatkin ainakin jollain tapaa, ja monet asiat ovat menossa siihen suuntaan, mitä nuoret toivovat. Nuoret ovat seurakunnan aktiivisia jäseniä ja toivottavasti he ovat sitä vielä monen kymmenen vuoden päästä. Tietenkin työntekijät kantavat vastuun siitä, millaisten rajojen sisällä toimitaan ja asioiden toteutumiseen vaikuttavat monenlaiset tekijät, eikä pienimpinä työntekijä- ja raharesurssit.

Mutta vaikka nuoret nyt ovatkin aktiivisesti nuorten toiminnassa mukana, olisi tärkeää, että he viihtyisivät ja voisivat löytää oman paikkansa seurakunnassa myös sitten, kun he ovat nuoria aikuisia, äitejä, isiä, työssäkäyviä veronmaksajia, isovanhempia. Ja että he voisivat luottaa siihen, että heittääpä elämä eteen mitä tahansa, seurakuntaan on aina ovet auki. Nämä ovat asioita, joita on hyvä pohtia aina aika ajoin kun seurakunnan toimintaa suunnitellaan, ja mietitään seurakunnan ja kirkon tulevaisuutta.

 

Ei kommentteja

Tahatonta komiikkaa toimituskeskustelussa

Perjantaina 28. lokakuuta 2011 | Saija Lottonen

Huolestunut ääni puhelimen toisessa päässä varmistaa vielä kerran: "Voinko mä todella saapua keskusteluun työvaatteissani? Kun raksalla ne eivät aina tahdo pysyä puhtaina..." Vakuutan, että sillä ei ole mitään merkitystä millaisissa vaatteissa omainen saapuu paikalle. Tärkeintä on sopia hautaukseen liittyvistä asioista ja keskustella vainajan elämästä. Ja niin me sovimme tapaamisen keskiviikoksi, heti pappien työkokouksen jälkeen. 

Työkokous kestää ja kestää... Minuuttia vaille kaksi kipitän hiki hatussa portaat alas pääoville, ettei omaisen tarvitse odotella. Mutta siellä hän kuitenkin jo istuu, neonkeltaisessa turvaliivissä ja työvaatteissa. Suunnistan miehen luo, kättelemme ja toivotan hänet tervetulleeksi työhuoneeseeni. "Ole hyvä, istu vain alas. Ajattelin sellaista, että voisimme heti ensimmäiseksi käydä hieman toimituksen kulkua läpi, ihan käytännön asioita. Tämän jälkeen kuulisin mielelläni vainajan elämästä..." Sanat jäävät leijumaan ilmaan. Mies tuolissa valahtaa valkoiseksi ja purskahtaa nauruun. "Tuota, sinulla taitaa tässä nyt olla väärä henkilö. Minä tulin allekirjoittamaan Rauhannummen kappelin urakkasopimusta, ihan vielä ei tarvitse sopia hautauskuvioista". Nauramme vedet silmissä ja kaksin kerroin. Ei ole kuulemma aiemmin miehelle vastaavaa tapahtunut. No ei ole minullekaan, vaikka kaikenlaisia koomisia tilanteita ja mokia kylläkin!

Välillä olemme kollegoiden kanssa yhdessä ihmetelleet, miten vähän loppupeleissä mokia tapahtuu (niin että olemme itse niistä tietoisia J ). Kohtaamme kuitenkin viikoittain satoja ihmisiä ns."kentällä", eli toimituksissa, kouluissa, erilaisissa tilaisuuksissa tai vaikkapa ihan kaupassa käydessämme.

Kun meiltä muutama viikko sitten työkokouksessa kysyttiin, olisimmeko innostuneita kirjoittamaan seurakunnan nettisivuille blogia, tunsin heti vahvaa kutsumusta. Ajattelin, että haluan kirjoittaa nimenomaan papin arjesta. Siitä, mitä se on toimitusten tai messujen ulkopuolella. Haluan kertoa, mistä arkinen työmme viikolla koostuu. Papin työ on erittäin monipuolista ja antoisaa. En tiedä onko olemassa mitään muuta ammattia, jossa päivittäin saa kokea kaikki elämän värit näin vahvasti. Saamme elää iloissa, suruissa, elämässä, kuolemassa, hyvässä ja pahassa.

Tulevana viikonloppuna saan elää iloissa - kastan neljä suloista vauvaa! Maltan tuskin odottaa, sillä minusta kasteet ovat ehdottomasti tämän työn parasta antia!

Yksi kommentti

Piispanvaali 4.11.2011

Tiistaina 25. lokakuuta 2011 | Ilkka Järvinen

Espoon hiippakunta saa uuden piispan 2012 helmikuun alusta. Tehtävään ovat tarjolla teologian tohtorit ja kirkkoherrat Seinäjoelta ja Leppävaarasta, Tapio Luoma ja Kalervo Salo. Molemmilla on omat kotisivut (www.tapioluoma.fi ja www.kalervosalo.info). Kannattaa käydä katsomassa.

Piispaa pääsevät valitsemaan hiippakunnan papit ja maallikkovalitsijat. Kumpikin ryhmä on saman suuruinen eli yhtä paljon teologeja ja maallikoita. Piispahan on koko hiippakunnan esipaimen ja molemmat painottavat mielestäni sitä, että tärkein työ tapahtuu seurakunnissa sekä työntekijöiden että esimerkiksi luottamushenkilöiden toimesta.

Nurmijärven rovastikunnan osalta vaali on 4.11. klo 10 Hyvinkään seurakuntakeskuksessa ja samana päivänä sitten tiedämme uuden piispan nimen. Olipa se joko Tapio tai Kalervo niin toivotamme uuden piispan tervetulleeksi hiippakuntaan ja seurakuntiin vierailemaan, aikanaan myös tänne pohjoisosaan, Hyvinkäälle.

Syksy on kääntymässä marras- ja joulukuuhun. Sinulle lukijani toivottelen pimeänä vuodenaikana jaksamista ja voimia.

 

 

 

Ei kommentteja

Onko piispa mediapersoona?

Keskiviikkona 5. lokakuuta 2011

Espoon piispaehdokkaat

 

 

 

 

 

 


Espoon hiippakuntaan, johon Hyvinkään seurakunta kuuluu, valitaan vaalilla uusi piispa 4.11.2011 nykyisen piispan Mikko Heikan jäädessä eläkkeelle. Kotimaa-lehti kirjoitti 22.9.: "Kirkko ei saa Espoon hiippakunnan uudesta paimenesta värikästä mediapersoonaa."

Vastaavia näkemyksiä esitetään usein piispanvaalien yhteydessä. Taannoin eräs toisen hiippakunnan piispaehdokas vitsaili, että ensin häntä pidettiin värittömänä, mutta sitten häntä alettiin kuvailla harmaaksi, eikä enää tarvinnut olla aivan väritön. 

Espoon piispanvaalin kaksi ehdokasta ovat Tapio Luoma ja Kalervo Salo. Molemmilla on viisaan miehen maine kirkossa, ja molemmat työskentelevät nyt kirkkoherroina. Itse en toivokaan, että uusi piispamme tunnettaisiin etukäteen värikkäänä mediapersoonana. Epäilen, ettei kukaan kovasti halua piispoiksi mediasta tuttuja ns. värikkäitä pappeja. Ensimmäisenä nimittäin tulevat mieleen kohuotsikot papeista, jotka eivät suinkaan ole nousseet otsikoihin sellaisten ominaisuuksien takia, joita piispalta edellytetään. He esiintyvät mediassa, koska ovat tehneet jotain sopimatonta tai vähintään erikoista. Toisena mieleen tulevat ne muutamat papit, jotka esiintyvät televisio-ohjelmissa tai kirjoittavat lehtiin. He esiintyvät mediassa ja usein ihan hyvällä tavalla, mutta se ei sinänsä tee heistä sopivia piispoiksi.

Olen todella iloinen, jos tuleva piispamme, kumpi se sitten ehdokkaista onkaan, tuo uskoa ja kirkon asioita mediassa esiin positiivisesti ja monipuolisesti. Olen iloinen, jos hän tulee median kautta suomalaisille yhtä tutuksi kuin tähän asti tunnetuimmat piispamme. Mutta siitä huolimatta minun mielestäni piispan valinnassa ei paina mitään, onko hän ennestään tunnettu "värikkäänä mediapersoonana". Tavallisen kirkkoherran on sitä paitsi vaikeaa olla sellainen.

Tavallisesta kirkkoherrasta, joka hoitaa hyvin työnsä, voi kuitenkin tulla hyvä piispa. Kirkkolain mukaan piispa johtaa hiippakuntansa hallintoa ja toimintaa sekä valvoo seurakuntia ja pappeja. Näiden tehtävien lisäksi piispaan kohdistuu erittäin monenlaisia muita odotuksia eri suunnilta. Yksi odotus on, että hän olisi värikäs mediapersoona. Itse en odota piispaltamme sitä. Odotan, että hän on luotettava johtaja. Piispan työ ei paljonkaan näy sellaisenaan seurakuntalaisten elämässä, mutta hänen toimintansa vaikuttaa kuitenkin siihen välillisesti. Hyvän johtajan työn hyvät seuraukset näkyvät kyllä ruohonjuuritasollakin, vaikka moni ei niitä osaa johtajaan asti jäljittää.

Jos uusi piispa avustajineen tämän lisäksi osaa käyttää työssään hyväksi mediajulkisuutta, niin se on tietenkin hyvä asia. Jos piispasta tulee mediapersoona, niin tulkoon hänestä mieluummin viisas ja vaikuttava mediapersoona kuin värikäs sellainen.

(Kuvan lähde: Kotimaa24.fi)

Ei kommentteja

Maailman muuttaja

Maanantaina 19. syyskuuta 2011
Yksi kommentti Lue koko kirjoitus

Hyvinkään Seurakunta | PL 29 (Hämeenkatu 16), 05801 Hyvinkää | puh. 040 8050 200 |