Tekstin koko

Blogi

Arkisto

Arkisto

6 kirjoitusta

Kirjoitukset ajalta: marraskuu 2011

Hyvä yhteishenki

Lauantaina 26. marraskuuta 2011

 

 

 

 

 

 

 

Lapseni lähti seurakunnan syyslomaleirille Sääksiin tietämättä, tunteeko hän muita osallistujia ennestään. Bussimatkalta tuli tekstiviestejä. Kysyin sitten viestillä, onko bussissa tuttuja, ja vastaus oli lyhyt "ei". Äidin omalletunnolle tämä tietenkin kävi, mutta olo huojentui illalla, kun lapsi soitti sanoakseen hyvää yötä. Hän kertoi iloisella äänellä päivän tapahtumista, ja aloitti toteamalla: "Täällä on ihan hyvä yhteishenki."

Leiristä tuli jälleen kerran hieno kokemus lapselle. Äitinä lähetän hänet aina matkaan luottavaisin mielin, sillä tiedän leirin olevan ammattitaitoisten ihmisten toteuttama. He haluavat ja osaavat järjestää leirejä, joilla on hyvä yhteishenki ja joilla kaikista osallistujista huolehditaan. Heidän toimintaansa ohjaavat hyvät (siis omieni mukaiset) arvot ja tavoitteet, vaikka ne eivät aina lapsille näy. Lapsilla on vain leirillä kivaa, he saavat uusia kavereista ja mieleenpainuvia elämyksiä.

Lapsille on tarjolla monia hyviä harrastuksia ja arvostan kaikkia aikuisia, jotka esimerkiksi valmentavat jossain lajissa. Arvostan heitä todella paljon. Mutta minua harmittaa joka kerta, kun lasten harrastusten parissa toimivat aikuiset kiroilevat tai puhuvat muuten asiattomia, tupakoivat lasten nähden tai pukeutuvat olutmainospaitaan. Ehkä olen tässä asiassa vähän moralisti, mutta mielestäni aikuiset käyttäytyvät silloin harkitsemattomasti. Seurakunnan toiminnassa aikuiset tiedostavat olevansa lapsille esimerkkejä ja esikuvia, ja valitsevat sekä sanansa, tapansa että vaatteensa sen mukaisesti. Osaltaan tämä myös luo lapsille turvallisuutta ja sen myötä sitä hyvää yhteishenkeä.

Ei voi mitään, nyt tuli kehutuksi omia. Mutta myös "asiakkaana", "palvelujen käyttäjänä" ja seurakuntalaisena voin todella suositella Sääksin leirejä ja seurakunnan kerhotoimintaa!

Ei kommentteja

Mukana ystävä kallehin

Torstaina 17. marraskuuta 2011

Taannoin kuulin taas vanhan tutun Kari Rydmanin "Niin kaunis on maa" kappaleen. Tuo koskettava laulu on alunperin sävelletty auto-onnettomuudessa kuolleen lapsen muistoksi ja sanoitettu arvoneutraalissa hengessä. Olin kuulevinani siinä sanottavan.. "Au-rin-ko nou-see oon kas-teet-ta maas-sa"...Oivalsin huolimattomasti kuulemieni sanojen sisältävän lähes kirkkososiologisen profetian 70- luvulta, joka alkaa pikku hiljaa käydä toteen. Aika moni lapsi nimittäin on jo maassamme ilman kristillistä kastetta. Tällä hetkellä on Suomessa kastettavien lasten määrä laskenut alle 80 %:n, ja Helsingissä kasteen saaneiden lasten määrä on enää noin puolet syntyneistä lapsista.

Kuljemme siis vauhdilla kohti arvoneutraalia yhteiskuntaa. Yhä useamman vanhemman selitys lapsensa kastamatta jättämiselle on, että lapsi saa aikuistuttuaan itse valita uskonto- ja kirkkokuntansa. Kääntäen voisi ajatella, että yhä harvempi kasvattaja haluaa ottaa vastuuta siitä, millainen arvoperusta ja uskonkäsitys jälkikasvulle muodostuu. Lieneekö kohta myös niin, että vastuuta väistävät vanhemmat eivät myöskään aio ottaa kantaa muihinkaan lapsellensa valmiiksi tarjottuihin malleihin kuten äidinkieleen, sukupuoleen tai kansallisuuteen. Sukupuolineutraaleja kasvatusmallejahan jo on kokeiltukin. Samalla logiikalla voisi kysyä, miksi siis puhua vauvalle suomea, jos hän itse vartuttuaan haluaisikin mieluummin äidinkielekseen kiinan tai espanjan.

Mutta vakavasti ajatellen, millainen on ihminen, joka pienestä pitäen samoilee arvoviidakossa ilman navigaattoria ja rämpii erilaisten uskomusten hetteikössä vailla pitkospuita. Mitä tuumaa ihmistaimi, joka aikuistuttuaan joutuu pohtimaan ollako mies vai nainen, suomalainen vai venäläinen, kristitty vai shintolainen, puhuako äidinkielenä suomea vai serbokroatiaa.

Vastaus on helppo. Sellainen ihminen on eksyksissä ja turvaton. Turvattomalta ihmiseltä puuttuu perusarvojen tuoma mielenrauha, tieto siitä kuka hän on, mistä hän on tulossa ja minne menossa. Kun näitä kysymyksiä omin voimin ratkoo ja niihin vastauksia maailman markkinoilta etsii, niin ihminen joutuu hukkaan, tuskastuu, turhautuu, kiertää kehää ja jää lopulta hyvin yksin.

Lapsuuden vuosina, kun elämää opitaan ja rakennetaan, turvallisuuden tunne on keskeinen. Olipa mörkö minkämoinen hyvänsä, niin turvallisen, rajat piirtävän ja vastuuta ottavan aikuisen läsnäoloa ja ohjausta tarvitaan. Kun sen lisäksi voi vielä uskoa siihen, että vaikka polku olisi kuinka liukas tai tie kivinen, niin sittenkin suojelusenkeli varjelee, Jeesus kulkee vierellä ja Taivaan Isä antaa suojan. Se on parasta turvaa, mitä ihminen voi kasvaessaan saada.

Sitten kun ehtoon hetki jokaiselle joskus koittaa ja kuolema koputtaa olkapäälle, parhaiten elämästä luopumisen tuskan kestävät meistä ne, joilla on vahva ja usein juuri lapsuudessa luotu perusturvallisuuden tunne. Turvaa tuo luottamus siihen, että ei jää yksin missään tilantessa. Kuoleman lähestyessä parasta, mitä ihminen voi toivoa, on saada pitää vierellä turvallinen lähimmäinen ja luja usko siihen, että edelleen suojelusenkeli varjelee, Jeesus kulkee vierellä ja Taivaan Isä antaa suojan.

 Ajattelen niin, että on vastuullisuutta antaa lapsensa saada kaikki ne turvallisen elämän arvot, jotka ovat ympärillämme jo olemassa, helposti saatavilla ja perinteeseen sidottuja. Sille pohjalle voi sitten huoletta rakentaa oman, myös kriittisenkin, arvopohjan. Luja perusta kestää maailman tuulissakin. Kristillisen kasvatuksen ja siihen liittyvien arvojen kanssa saa aikuistua turvallisin mielin, sitä turvaa ei tarvitse ostaa eikä ansaita, se on lahja, joka kantaa koko elämänmatkan. Se jää vielä silloinkin, kun kaikki muu riisutaan.

Yksi kommentti

Musiikilla läpi harmaan syksyn

Tiistaina 15. marraskuuta 2011 | Helena Lehtinen

Ranskassa vietetyn viiden viikon lomamatkan jälkeen tänne syksyiseen Suomeen palaaminen tuntui sekä ikävältä että mukavalta. Katukuva oli muuttunut kovasti erinäköiseksi kuin mitä se oli lähtiessä: lehdettömiä puita, kuraisia kadun varsia ja vaatteisiinsa pakkautuneita ihmisiä. Lisäksi uskomattoman paljon vakavia kasvoja, lannistuneita ja vihaisia, kesän lämmön unohtaneita. Paluuni jälkeen etsin edes yhtä innostunutta ystävällistä ilmettä ensimmäisinä päivinä kaupassa käydessäni tai koiraa ulkoiluttaessani. Harvassa oli. Joitakin sentään.

Noin viikko matkalta paluuni jälkeen aloitin jälleen kuoroharjoitusten pitämisen. Kyllä tuntui hyvältä kun kohtaamani ilmeet olivatkin sitten aivan toista kuin kaupungin kasvot. Oli iloisia ja innostuneita ihmisiä hymy kasvoillaan, kalsasta ja pimeydestä huolimatta. Seuraavan kahden tunnin ajan musiikki ja laulu, yhteisen tekemisen ilo ja yhteenkuuluvuuden tunne veivät meitä mukanaan laulusta toiseen. Mielessäni pyörähti tuon harjoituksen aikana kauan sitten oppimani Jukka Salmisen laulun sanat: "Kun tuuli ulvoo ulkona on lämmin sisällä, hyvältä näin tuntuu tämä pieni elämä".

Musiikilla on valtava merkitys ihmiselle. Se vaikuttaa meihin fyysisesti ja psyykkisesti monin eri tavoin. Näitä moninaisia vaikutuksia ei oikeastaan voi edes luetella. Riittävää lienee todeta että musiikilla on vapauttava vaikutus ihmiseen ja se lisää ihmisen mielihyvän tunnetta. Musiikin avulla voi jopa lisätä omien sisäisten prosessiensa ymmärtämisen tasoa, tehdä tunteistaan tiedostettuja ja käsitellä niitä tunteen tasolla. Voisi myös väittää että jokainen ihminen saa musiikista itselleen juuri sen mitä juuri sillä hetkellä kaipaa ja tarvitsee, tietoisesti tai tiedostamattaan. On jopa sanottu että musiikin avulla voidaan vähentää sellaista stressiä ja ahdistusta, joka voi häiritä lääketieteellistä prosessia ja hoitoa.

Näitä muutamia positiivia asioita ajatellessa ymmärtää miksi seurakunnan kuoroissa on paljon laulajia, vapaaehtoisia maallikoita jotka palvelevat seurakuntaa omalla merkittävällä panoksellaan. Ja merkittävää myös on että he samanaikaisesti hoitavat omaa hyvinvointiaan tässä mainiossa sosiaalisessa harrastuksessa. Näin hyvä kiertää.

Omassa työssäni koen usein miten musiikki virkistää ja puhdistaa ja antaa uutta voimaa. Sen avulla työpäiväkin voi olla virkistävä ja täynnä iloa ja valoa. Toisinaan kokousten ja palaverien tuoksinassa odotan innolla illan harjoituksia ja kuorolaisten kohtaamista, sitä "oikeaa työtä" joka antaa ja jossa saa jakaa yhdessä muiden kanssa jotakin näkymätöntä mutta silti niin koskettavaa. Musiikin avulla ei ehkä pääse läpi harmaan kiven, mutta läpi harmaan syksyn se varmasti vie, joten jätä huoletta levy päälle ja tule rohkeasti mukaan musiikin pariin!

Ei kommentteja

Epäilyttävä henkilö

Sunnuntaina 13. marraskuuta 2011

Kollegani Saija kirjoitti kommelluksestaan toimituskeskustelun yhteydessä. Vaikka ympärillä on juuri nyt vakavia ja surullisia tapahtumia, kerron silti mitä melko koomista minulle tapahtui aikaisemmin syksyllä.

Eräänä arkiaamupäivänä olin alakoulun pihalla sahaamassa oppilaan pyörän lukkoa poikki. Kyllä, kaikenlaisista tilanteista sitä itsensä löytää! Valpas opettaja tietenkin oli tilanteen tasalla ja lähti ulos, kun näki ikkunasta epäilyttävän henkilön epäilyttävissä puuhissa. Hän aloitti korrektisti kysymällä, olenko aivan luvallisella asialla.

Vastasin esittäytymällä Hyvinkään seurakunnan kappalaiseksi. Sitten kerroin esiintyväni viereisen valvontakameran tallenteissa jo ennestään muutaman kerran, sillä olin koko perheen voimin jo käynyt yrittämässä irrottaa pyörää telineestä pihtien avulla. Taisin mainita vielä senkin, että rehtori kyllä tuntee minut, ja tuntee moni opettajakin. Ja totesin tietenkin myös, että pyörä kuului lapselleni, joka oli hukannut lukkoon sopivan avaimen. Opettaja uskoi minua, poistui paikalta, enkä tiedä kumpi meistä oli nolompi!

Yksi kommentti

Työ, ilo ja kutsumus

Torstaina 3. marraskuuta 2011 | Virpi Koivisto

Kysyn uudelta työtoverilta, miten hän on viihtynyt työssään. Hän vastaa, että on kokenut syvää iloa nykyisessä tehtävässään. Nyt olen oikealla paikallani, hän jatkaa. Mistä tuollainen työnilo syntyy? Tuntuu, että nykyään tapaa vain harvoin ihmisiä, jotka kokevat iloa työstään ja työssään.  Päinvastaisia barometreja on kylläkin luettavissa mihin tahansa työpaikkaan liittyen, myös seurakuntaan ja kirkkoon. Toisaalta epävarmoina aikoina monet ilmaisevat kuitenkin ilonsa myös siitä, jos ylipäätään on työpaikka ja jos sen saa pitää.

Kirkon ja seurakunnan työssä kokemus työnilosta syntyy tutkimusten mukaan ihmisten välisten kohtaamisten kautta, työtovereitten ja tiimin yhteistyön sujumisesta sekä siitä, että työssä toteutuu pyhän kohtaamisen mahdollisuus, hartaus ja hengellisyys. Ilo syntyy kun kokee sekä itsensä että oman työnsä tarpeelliseksi. "En ollut turhaan paikalla". Moni seurakunnan työntekijä iloitsee mahdollisuudesta kohdata työssään kaikenikäisiä ihmisiä.

Kirkon ja seurakunnan työhön hakeudutaan nykyään ainakin kahdella eri tavalla. Tutuin tapa on hakeutua kirkon työhön suoraan koulusta suorittamaan ammattitutkintoa ja siirtyä sen jälkeen työelämään. Vieläkin on siis nuoria, jotka "lähtevät lukemaan papiksi". Myös toisenlainen vaihtoehto on nykyään yleistynyt. Esimerkiksi teologiaa opiskelevien joukossa on enenevässä määrin opiskelijoita, joilla on jo takanaan sekä ammattitutkinto että usein myös jo melko pitkäkin työura jollakin muulla työelämän alueella kuin seurakunnassa. Insinöörit, lentoemännät, fysioterapeutit, puutarhurit ja monien muiden eri alojen ihmiset löytävät itsestään kutsumuksen papin tehtävään ja ovat sen vuoksi valmiita sekä vuosien opiskeluun että monissa tapauksissa myös palkkatason alenemiseen aikaisempaan työhön verrattuna. Kirkolle ja seurakunnalle tällaiset työntekijät ovat suuri siunaus. Samalla myös erilaiset työkulttuurit tulevat keskenään tekemisiin ja saattavat terveellä tavalla haastaa toisiaan.

Omassa työssäni on ollut ilo ohjata teologiaa opiskelevien työssäoppimisjaksoja ja kohdata kutsumustaan kyseleviä eri ikäisiä papiksi opiskelevia. Tuo sama ilo, jota alussa mainittu työtoveri koki, tulee usein vastaan opiskelijoiden raporteissa seurakuntaharjoittelusta. Kovan ja vaativan työelämän keskelläkin löytyy siis vielä myös vanhan ajan kutsumustyötä eikä työn ilokaan ole kokonaan tästä maailmasta kadonnut.

Ei kommentteja

Nuoret ovat seurakunnan tulevaisuus.

Keskiviikkona 2. marraskuuta 2011 | Outi Korppinen

Kun lupauduin kirjoittamaan blogia, ajattelin, että ehkä voin olla tällä paikalla avaamassa ikkunoita nuorten maailmaan seurakunnassa ja vähän sen ulkopuolellakin. Nuorisotyössä saan seurata vierestä sitä, miten nuorten maailma kehittyy ja mitä he toivovat aikuisilta ja elämältä ylipäänsä.

Syyskuun 24. päivä nuortenillassa olin yhdessä Hyvinkään seurakunnan lapsiasiahenkilö Jasmina Salosen kanssa kyselemässä nuorilta millaisesta seurakunnasta nuoret unelmoivat. Paikalla oli n.30-40 nuorta ja nuoret miettivät unelmaseurakuntaansa 2-5 hengen ryhmissä.

Nuorten toiveet ovat selkeitä: Vaikka nykyinen seurakunta on monella tapaa hyvä, toivovat nuoret enemmän monipuolista toimintaa ihan arkipäivään ja toisaalta mielekästä toimintaa myös sen jälkeen, kun on kasvanut isoskoulutusiän yli. Leiritoiminnan nuoret kokevat mielekkääksi. Myös yhteistyötä toisten seurakuntien kanssa toivotaan.

Jumalanpalveluselämään nuoret ottivat kantaa sen verran, että he toivovat jumalanpalvelusten olevan rennompia ja vähemmän vakavia.

Nuoret ajattelevat myös muita seurakunnan jäseniä. He ajattelevat, että seurakunnan diakoniatyötä pitäisi mainostaa enemmän, köyhien ja kodittomien auttaminen on tärkeää ja vapaaehtoistyöntekijöitä pitäisi olla enemmän. Lasten pitäisi käydä pyhäkoulussa, mutta pyhäkoulu nimenä kuulostaa liian vakavalta, joten sitä pitäisi miettiä tarkemmin. Lastenleireillä pitäisi olla leirimummoja ja -pappoja ja musiikkitapahtumia pitäisi olla enemmän. Kaikenkaikkiaan nuoret ajattelevat, että kirkon tulee olla suvaitsevainen, vastaanottava, kristillisten arvojen mukainen ja tasa-arvoinen, ja toimintaa tulee olla kaikenikäisille.

Jasmina kirjoitti nuorten toiveet puhtaaksi ja toimitti niistä yksityiskohtaisen listan seurakunnan päättäjille. On tärkeää, että nuorten toiveita ja tarpeita kuunnellaan ja että niihin myös pyritään vastaamaan jollakin tavalla. Monet asiat nuorten unelmista jo toteutuvatkin ainakin jollain tapaa, ja monet asiat ovat menossa siihen suuntaan, mitä nuoret toivovat. Nuoret ovat seurakunnan aktiivisia jäseniä ja toivottavasti he ovat sitä vielä monen kymmenen vuoden päästä. Tietenkin työntekijät kantavat vastuun siitä, millaisten rajojen sisällä toimitaan ja asioiden toteutumiseen vaikuttavat monenlaiset tekijät, eikä pienimpinä työntekijä- ja raharesurssit.

Mutta vaikka nuoret nyt ovatkin aktiivisesti nuorten toiminnassa mukana, olisi tärkeää, että he viihtyisivät ja voisivat löytää oman paikkansa seurakunnassa myös sitten, kun he ovat nuoria aikuisia, äitejä, isiä, työssäkäyviä veronmaksajia, isovanhempia. Ja että he voisivat luottaa siihen, että heittääpä elämä eteen mitä tahansa, seurakuntaan on aina ovet auki. Nämä ovat asioita, joita on hyvä pohtia aina aika ajoin kun seurakunnan toimintaa suunnitellaan, ja mietitään seurakunnan ja kirkon tulevaisuutta.

 

Ei kommentteja

Hyvinkään Seurakunta | PL 29 (Hämeenkatu 16), 05801 Hyvinkää | puh. 040 8050 200 |