Tekstin koko

Blogi

Arkisto

Arkisto

3 kirjoitusta

Kirjoitukset ajalta: syyskuu 2012

Mikkelinpäivä

Torstaina 27. syyskuuta 2012

 

Sana sunnuntaiksi 30.9.2012

Mikkelinpäivänä puhutaan enkeleistä. Perinteisen kristillisen käsityksen mukaan enkelit ovat alati läsnä maailmassamme. Lapsille enkelit ovat konkreettinen tapa ymmärtää Jumalan varjelusta ja huolenpitoa. On siksi luontevaa, että enkelit kuuluvat lasten virsiin ja rukouksiin. Jokaisella lapsella on oikeus luottaa olevansa enkelien turvallisessa suojeluksessa. On perin onnellista elää varmassa, inhimillisistä olosuhteista riippumattomassa suojassa, jonka vilpitön usko Taivaalliseen Isään antaa. Onkin kovin suuri sääli, että nykyään niin moni aikuinen haluaa omahyväisesti tuon perusturvan lapsilta riistää.

Ajatellaan että meillä jokaisella on oma suojelusenkeli. Raamatun kertomuksissa enkeli ilmestyy näyttämölle aina kun tapahtuu jotain merkittävää. Enkeli on paikalla, kun Jeesus syntyy, silloin kun Hän kärsii Getsemanessa ja Jeesuksen tyhjällä haudallakin portieerinä häärii enkeli. Eittämättä lienee siis myös niin, että jokaisen ihmisen syntymässä, elämänmatkan käänteissä ja viimein kuolemassa on mukana Jumalan enkeli. Siksi kristinusko opettaa, että yksin emme elämänmatkaamme tee ; vaikkei meillä olisi ketään ihmistä lähellämme, on enkelien joukko meitä lohduttamassa, vahvistamassa ja rukoilemassa puolestamme. Enkeli on viestinvälittäjä Jumalan ja ihmisen välillä, airut näkymättömän ja näkyvän maailman rajalla. Enkelien myötä voimme arkisen elämämme keskellä tavoittaa pilkahduksen uskon silmin avautuvasta jumalallisesta maailmasta.

Kuva suojelusenkelistä on lohduttava, mutta toki myös ongelmallinen, etenkin silloin kun suojaus murtuu, iskee sairaus tai kohtaa kriisi tai kuolema. On turha luulla, että suojelusenkeli tekisi meistä vahingoittumattomia. Silloinhan juuri enkeleitä eniten tarvitaan, kun jalka osuu oikein kunnolla kiveen. Kohtalon kouran kohdellessa meitä epäoikeudenmukaisesti , inhimillinen kokemus usein on, että Jumala ei vastaa pyyntöihimme. Vastaamisen sijasta Hän asettaakin meille kysymyksiä ja panee meidät vastaamaan. Kristillinen puhe enkeleistä viestii, että Jumala ei jätä meitä yksin vaikeuksiemme keskelle.Yrittäessämme suunnistaa vailla valmiita vastauksia, on lohdullista ajatella, että vaikka olisimmekin eksyksissä , enkelit kulkevat meidän rinnallamme ja rukoilevat Jumalaa meidän puolestamme.


Jussi Ollila

johtava sairaalapastori

 

Ei kommentteja

Anna-Maija Raittilan hautajaiset

Tiistaina 25. syyskuuta 2012

Lauantaina 22.9. siunattiin Helsingissä haudan lepoon Anna-Maija Raittila. Katsoin sunnuntaiaamuna hautajaiset netin kautta. Tapasin Anna-Maijan jo lapsena Omenapuukylän yhteisössä, mutta aikuisenakin oma tieni kävi hänen tiensä kanssa ristiin joitakin kertoja. Hän oli ihminen, joka vaikutti minuun monella tavalla sekä kohtaamisten että tekstien kautta.

Työtoverini kysyi minulta äskettäin, millainen Anna-Maija oli persoonana. En osannut vastata! Ne määreet, joilla ihmisiä yleensä kuvaillaan, eivät olleet keskeisiä hänen persoonassaan. Tuntuu, etten nytkään osaa kertoa hänestä.

Anna-Maijan hautajaisissa pidetyistä muistopuheista kävi ilmi hänen elämäntyönsä laajuus. Hän oli teologi, runoilija, kirjailija, kääntäjä ja virsien kirjoittaja. Monet olivat tutustuneet häneen opettajana tai kristillisen yhteisön perustajana. Mutta hän oli myös erittäin merkittävä henkilö suurelle joukolle Itä-Euroopan kristittyjä 1960-luvulta asti.

Anna-Maija oli myös ihminen, joka omassa elämässään koki paljon hyvin raskaita koettelemuksia. Hänen sisarensa ja tämän poika kuolivat auto-onnettomuudessa, ja seitsemän lasta jäi orvoiksi. Anna-Maija ja hänen miehensä Taisto puolestaan eivät koskaan saaneet lapsia. Taiston elämä päättyi itsemurhaan, minkä jälkeen Anna-Maija halvaantui ja eli viimeiset vuotensa sairauden kanssa. Ei ihme, että esimerkiksi surukirja nimeltä Ota hänet vastaan on niin lohdullinen. Olen antanut sitä seurakunnan lahjana monille sureville. Sen toinen tekijä on Anna-Mari Kaskinen.

Muistopuheista ja hautajaisten musiikista jäi mieleeni paljon koskettavia asioita. Olen muun muassa palannut monta kertaa Kaisa Raittilan sanoihin, kun hän esitteli Niilo Rauhalan tämän tullessa pitämään omaa puheenvuoroaan. Kaisa sanoi, että vuoden 1986 virsikirja oli Anna-Maija Raittilan ja Niilo Rauhalan voimannäyte. Voima ei ole ominaisuus, joka yleensä liitetään runoilijoihin. Mutta näillä kahdella runoilijalla sitä oli. Heidän työnsä on koitunut siunaukseksi miljoonille ihmisille.

http://www.kotimaa24.fi/uutiset/kulttuuri/8907-anna-maija-raittila-oli-kirkkomme-hengellinen-aiti

http://www.kotimaa24.fi/uutiset/kulttuuri/9163-luottamus-kuljetti-hanta-rohkeuden-poluille

 

Ei kommentteja

Lapsuus seurakunnassa

Sunnuntaina 9. syyskuuta 2012

Viime viikolla olin työyhteisön kaksipäiväisellä matkalla Turussa. Matkaan sisältyi vierailu kahdessa kirkossa, jotka sattuivat olemaan minun entisiä kotikirkkojani. Raisiossa asuin lapsuudesta ja nuoruudesta toistakymmentä vuotta, ja Turun tuomiokirkkoseurakuntaan kuuluin lukiolaisena ja nuorena aikuisena.

Kummassakin paikassa mieleeni palasi lukemattomia kokemuksia vuosikymmenten takaa. Raision kirkossa minut on konfirmoitu ja Turun tuomiokirkossa vihitty papiksi. Muistojen joukossa on myös nuoren tytön, partiokaverin, laskeminen hautaan Raisiossa, kun itsekin olin vielä aivan nuori. Ja sekin, kun vihin parhaan lapsuudenystäväni Raision kirkossa avioliittoon.

Eniten mietin kuitenkin sitä, miten paljon merkitsee se, mitä olen lapsena kokenut kirkoissa ja seurakuntataloissa. Muistan kattojen akustiikkalevyt ja pullansiivut, jotka litistin sormien välissä ennen syömistä. Muistan lastenkirjat ja lelut, joita minulla ja pikkusiskolla oli mukana ajankuluksi aikuisten tilaisuuksissa. Muistan virrenveisuun ja pianosäestyksen tai urkujen soinnin. Muistan, kuinka ihmiset olivat iloisia tavatessaan toisensa ja saadessaan olla yhdessä. Ja muistan, miten kivaa oli päiväkerhossa, pyhäkoulussa ja partiossa.

Huomaan nyt miettiväni, kuinka paljon seurakunnan tilat merkitsevät. Tietenkin kirkkoarkkitehtuuri ja kirkkotaiteen symboliikka ovat tärkeitä. Mutta tärkeää on myös se, että ylipäätään on paikkoja, joihin tullaan olemaan yhdessä seurakuntana. Jos olisin saanut kristillistä kasvatusta vain kotona, eikä minua olisi viety seurakunnan tiloihin, olisin jotain olennaista köyhempi. Aivan pienestä lapsesta asti olen aistinut kaikilla aisteilla sekä seurakunnan tiloja että seurakuntalaisten välistä yhteyttä.

On selvää, että Raision kirkon katosta riippuvan ison krusifiksin katseleminen on ollut vaikuttavaa. Hautausmaalla olen lapsen tavalla pohtinut elämää ja kuolemaa. Päiväkerhossa raamatunkertomusten kuvituksena nähdyt flanellot ovat muokanneet käsitystäni Jeesuksesta. Mutta myös jo se, että olen ollut siellä, mikä on seurakunnan paikka, on merkittävää. Olen aistinut sen, että ihmiset välittävät toisistaan. Olen kuunnellut, kun aikuiset keskustelevat siitä, mitä hyvää he voisivat tehdä maailman köyhille tai paikkakunnan vähäosaisille. Olen kuullut heidän pohtivan yhteiskunnallisia kysymyksiä. Olen aikuisten esimerkistä järjestänyt lasten omat lähetysmyyjäiset ja repinyt vanhoja lakanoita sidetarpeiksi kehitysmaihin. Olen osallistunut rukoilemiseen ja laulamiseen yhdessä aikuisten kanssa, vaikka olen vielä ollut lapsi.

Päiväkerhossa ja pyhäkoulussa lapsia opetettiin, mutta niihin sisältyi myös lasten omaa hartauselämää. Partiossa hengellisyys kuului asiaan, ja siihen ei tarvittu edes aikuisia. Olimme nuoria, mutta huolehdimme siitä, että iltahartaus pidettiin, johtajat lauloivat teltoissa unta odottaville lapsille iltavirren ja lippukuntalehden viimeisellä sivulla oli aina henkevä kirjoitus. Ja tästä tullaankin siihen, että vaikka paikat ja tilat ovat tärkeitä, niin seurakunta elää myös siellä, missä ei ole erityisiä seurakunnan tiloja. Vaikka metsässä. Tai kodeissa.

Ei kommentteja

Hyvinkään Seurakunta | PL 29 (Hämeenkatu 16), 05801 Hyvinkää | puh. 040 8050 200 |