Tekstin koko

Blogi

Arkisto

Arkisto

3 kirjoitusta

Kirjoitukset ajalta: helmikuu 2015

Eipä oo hääppöstä - ehkä sittenkin on

Maanantaina 16. helmikuuta 2015 | Petra Pohjanraito

Oletko sinä juuri nyt flunssan kourissa? Minä olen. Koko pää on tukossa ja kuume vie voimat. Tuntuu, että mielikin on tukossa, ei jaksaisi sairastella kotona, kun ulkona paistaa kevät tai ainakin keväinen talvi. Ihana aurinko kevään toivotuksineen jää sinne ja minä täällä sisällä. Onneksi sentään paistaa ja antaa hyvää mieltä, onhan hiihtoloma, ja lapsilla intoa ulkoilla ja liikkua.

Eipä oo hääppöstä, sanoo 2-vuotias kummityttöni, jostain tosi hyvästä, suussa sulavasta herkusta, kuten suklaakeksistä. Hän ei ymmärrä, mitä sanonnalla tarkoitetaan. Luulee, että sillä ilmaistaan hyvää mieltä ja tyytyväisyyttä. Ja meillä aikuisilla on hauskaa. Eipä oo hääppöstä.  Nyt tuntuu juuri siltä oikeasti, ettei oo hääppöstä, mutta entä jos kääntäisinkin sanonnan toisin päin, kuten lapsi sen ymmärsi.  Olisin tyytyväinen siihen, mitä on nyt, että on armon päivä, että on saanut nousta tähän päivään. Tähänkin flunssaan, joka ärsyttää ja tekee kipeääkin. 

Jokin tarkoitus on sillä, että ihminen joutuu pysähtymään, oli syynä flunssa tai mikä tahansa siihen pakottava asia. Jos ulkona paistaa aurinko, miksei mielen sisälläkin voisi paistaa, vaikka onkin kipeä ja surkea olo. Uskon, että voi, jos ei samaistu liikaa oloonsa. Ei edes seuraavaan pohdintaan.

Olen ehtinyt pohtimaan uskoani varsinkin nyt kun olen kotona, enkä jaksa tehdä mitään. Välillä tuntuu siltä, että uskosta tulee taakka, joka heijastaa pettymyksiä uskoviin ihmisiin, omaan itseen, omaan tapaan uskoa ja Jumalan avuttomuuteen.  Lapsenuskossani olen ajatellut, että Jumala vastaa rukouksiini, kuten olisin toivonut tai kuten olisi kohtuullista. Uskossani olen jättänyt asiat Jumalan käsiin. Sanonut joskus, että olen luottanut liikaa, enkä aina toiminut itse. Toisinaan olen taas ajatellut, että olen luottanut liian vähän ja toiminut liikaa itse, omasta viisaudestani käsin.

Myös ajatus siitä, millainen uskovan pitäisi olla, ja varsinkin papin, mietityttää. Tällaisilla kahleilla meitä kahlitaan ja me kahlitsemme itseämme. Mutta ne ovat ihmisten kahleita, eivät Jumalan. Jos kerran Jumala rakastaa meitä sellaisina kuin olemme, se millaisia olemme, ei voi olla väärää jonkun toisen mielestä, eikä edes omasta mielestämme. Ei uskovaisuus voi olla virheisiin tuijottamista, jos on, eipä oo hääppöstä uskoa!

Moni on hylännyt kirkon, eikä palaa! Ei ole nähnyt hääppöseksi kuulua luterilaiseen kirkkoon. Ehkä juuri se, että kirkon kyky uudistua on heikko, ajaa ihmiset pois! Jos kirkko ajatellaan instituutiona, niin käykin! Kuva kirkosta typistyy, median kuvaksi ja mielipiteeksi, joka ei ole positiivinen. Miten saisimme kevätauringon säteitä luterilaiseen uskoon? Niin, että kyselevä ja epäileväkin voisi kokea kuuluvansa, sellainenkin, joka ei edusta uskovaisen keskivertoa.

Sanotaan, että kirkossa ei kuulla ihmisten aitoja kysymyksiä, eikä vastata heidän tarpeisiinsa, vaikka pitäisi. Ajatellaan, ettei kirkon tarvitse kosiskella, mutta tarvitsee kohdata ja kuunnella. Mutta mehän teemme niin, yrittää moni työntekijä ilmaista! Me kohtaamme ja kuuntelemme, autamme, jaamme uskonasioita ja rukoilemme ihmisten kanssa. Vaikka mekin tarvitsemme uudistumista, kun teemme parhaamme, se riittää! Jumala hoitaa loput! 

Ja pieni toive on, että kirkon päättäjilläkin olisi tahtoa ja visio uudistaa kirkkoa, jotta se tulisi lähemmäksi ja kuulisi enemmän meitä kaikkia! Suurin ilo on, että saamme säteillä kirkon ainoaa valonlähdettä Jeesusta Kristusta, jonka valo on armollisen uskon ja luottamuksen valoa!  Kevätaurinkoa kirkkaampaa!

Pohdinpa uskoani miten paljon tahansa, se ei muuta sitä uskon tosiasiaa, että Jumala kuitenkin kantaa! Eikä sillä ole merkitystä, millainen uskoni on tai osaanko uskoa oikein, saan jättää senkin Jumalan käteen! Myös pettymykseni saan tuoda hänelle! Ja huomaan, että olen palannut luottamukseen, ja voin aikuisena sanoa: kyllä on hääppöstä!

 

Ei kommentteja

Ystävyydestä

Maanantaina 9. helmikuuta 2015 | Anja Tauriainen

Kalenterissani lukee ISOILLA KIRJAIMILLA viikon 7 kohdalla: "Kirjoitus seurakunnan blogiin!!!!" Olen pari viikkoa katsellut merkintää ja pyöritellyt päässäni aiheita, kunnes jossain vaiheessa hoksasin, että kyseisellä viikollahan on ystävänpäivä. Heureka, kirjoitanpa ystävyydestä. Ja siitäpä syntyikin aivomyrskyn seurauksena suoranainen aivosolmu, joka ei ota auetakseen. Liian paljon ideoita, punainen lanka hukassa ja deadline tuli vastaan. A-p-u-v-a nyt on sitten vain kirjoitettava!  

Ystävyys määritellään kahden tai useamman ihmisen väliseksi ihmissuhteeksi, joka on tuttavuutta läheisempää. No johan on yksinkertaista. Ja niin olikin siihen asti, kun aloin miettimään minkälaista ystävyyttä minun elämässäni on ja niiden kautta määrittelin muutamia erilaisia ystävyyden tasoja; tosiystäviä, sydänystäviä, asiayhteysystäviä ja ystäväapuystäviä. Ja kun oikein laveasti ajattelemme, huomaamme, että meillä kaikilla on ystäviä.

Joku on joskus sanonut, että ystäväsi on hän joka tietää sinusta kaiken ja silti pitää sinusta. Ajatella, että ystäväsi tietäessään kaiken sinusta - vieläkin pitää sinusta. Tosiystävä on rinnallasi myös vaikeina aikoina - silloinkin kun muut sinut hylkäävät. Sananlaskussakin sanotaan, että hädässä ystävä tunnetaan.

Voin tunnustaa olevan onnellinen ihminen ystävien suhteen. Olen löytänyt elämääni tosiystäviä, sydänystäviä, ystäväapuystäviä ja asiayhteysystäviä. Minulla on jo lapsuudessa solmittuja ja edelleen jatkuvia ystävyyssuhteita sekä elämän polun varrelta saatuja uusia ystäviä. Minulla on tosiystäviä, jotka tietävät ja tuntevat minut läpikotaisin. Ystäviä, jotka jollain merkillisellä tavalla vaistoavat sen milloin olen kuuntelijan ja lohdutuksen tarpeessa. Minulla on ystäviä, jotka kestävät myös heikkouteni ja rikkinäisyyteni. Tosiystävät ovat olleet vaikeina aikoina tukenani ja yhdessä kanssani koonneet minua ehjäksi.

Olen kiitollinen kaikista ystävistäni - myös edesmenneistä. Ystävyys on asia, joka ei lopu, vaikka kuolemakin tulisi väliin. Tosiystävyys ei kärsi välimatkasta tai pitkästä ajasta tapaamisten välillä. Yhteisiä muistoja ei voi ottaa pois, ne ovat aina pääomana elämän matkalla.

Marleena Ansion runossa sanotetaan ystävyyttä näin: 

"Toivoisin olevani olkapää,
johon voit nojata,
kun tukea kaipailet.
Toivoisin olevani
kuuleva korva,
jolle huolesi kertoilet.
Toivoisin olevani
lämmin syli,
kun hellyyttä haikailet.
Toivoisin olevani enkeli,
kun suojelusta tarvitset."

Hyvää ystävänpäivän viikkoa ja ystävänpäivää!  

 

 

4 kommenttia

Joka aamu on armo uus

Torstaina 5. helmikuuta 2015

Tarina kertoo, että aikoinaan Amerikassa eräs mies tappoi toisen, ja sai tämän vuoksi kuolemanrangaistuksen. Hän joutui kuitenkin odottelemaan pitkän aikaa sellissä tuomiotaan, ja tänä aikana paikkakunnan pormestarille rupesi satelemaan vetoomuksia miehen puolesta, että tämä armahdettaisiin. Lopulta pormestari sitten päättikin armahtaa miehen. Vakaumuksellisena kristittynä hän kuitenkin halusi toimittaa armahduksen miehelle hieman erikoisella tavalla: nimittäin papiksi pukeutuneena.

Niinpä pormestari lähti armahduspaperi kourassaan ja papinliperit kaulassa kohti miehen selliä, mutta kun tämä huomasi papin lähestyvän ja olevan tulossa häntä tapaamaan, alkoi mies huutaa kovaan ääneen, ettei halua missään tapauksessa tavata pappia. Näin ollen pormestari ei päässytkään toimittamaan armahduspaperia miehelle. Rangaistus jatkui, ja kuolemantuomio odotti. Mies sai sitten myöhemmin kuulla, että olisi saanut armahduksen, jos vain olisi ottanut papinasuun pukeutuneen pormestarin vastaan. Saattoi hieman harmittaa! Ennen kuolemantuomion täytäntöönpanoa mieheltä kysyttiin viimeisiä sanoja, ja hän vastasi: "En kuole rikokseni tähden, vaan sen takia, etten vastaanottanut armahdusta."

Valitusvirsi 3:23 toteaa, että joka aamu Herran armo on uusi, ja sama asia sanoitetaan myös virressä 547: "Joka aamu on armo uus." Jokainen meistä tarvitsee armoa ja armahdusta. Ilman armoa on vaikea elää. Jokainen meistä on syntinen ja tekee väärin ajatuksin, sanoin ja teoin ja rikkoo suhdettaan Jumalaan, lähimmäiseen, itseensä, luontoon.  Raamatussa sanotaan, että synnin palkka on kuolema - synti siis johtaa eroon Jumalasta, lähimmäisestä ja synti rikkoo meitä itseämme ja se johtaa meitä tuhoon. Meistä jokainen on tietyssä mielessä kuin tuo tarinan kuolemantuomiota odottava vanki - omassa itsessämme ja omilla teoillamme ansaitsemme rangaistuksen, mutta meidän ei tarvitse kärsiäkään rangaistusta syntiemme tähden, sillä meidät on jo armahdettu ristinpuulla. Kristus on kuollut kaikkien syntiemme tähden, että saisimme kaiken anteeksi, että saisimme armon, ilon, rauhan ja toivon sydämeemme ja että saisimme iankaikkisen elämän uskomalla häneen.

Jumala tarjoaa meille armoaan joka päivä. Vaikka erehtyisimme ja lankeaisimme kuinka monta kertaa hyvänsä, joka aamu on armo uus. Armo on ansaitsematonta rakkautta minun osakseni. Armon varassa on hyvää ja turvallista elää. Jumalan armon varassa on kaikki - koko elämämme. On suurta Jumalan armoa ja hyvyyttä, että saamme elää ja hengittää, ja että saamme hänen armostaan heikkoina ja vajavaisina aina turvautua hänen voimaansa ja hyvyyteensä ja elää iankaikkisen elämän toivoa todeksi jo tässä elämässä. Me olemme Jumalan armon lähettiläitä - tehtävämme on viedä armon ja armahduksen sanomaa kaikille keitä kohtaammekin. Meidät on myös kutsuttu armahtamaan niitä, ketkä ovat meitä vastaan rikkoneet, ja armahtamaan myös itse itseämme. Joka päivä on armo uusi!

Ei kommentteja

Hyvinkään Seurakunta | PL 29 (Hämeenkatu 16), 05801 Hyvinkää | puh. 040 8050 200 |