Tekstin koko

Blogi

Arkisto

Arkisto

4 kirjoitusta

Kirjoitukset ajalta: helmikuu 2016

Korvamadon kertomaa

Maanantaina 22. helmikuuta 2016 | Anja Tauriainen




Muistojen maailmaan uppoudun. Tiedän, että onneksi aika kultaa muistot - sekä hyvät että huonot. Huonoina ja synkeinä aikoina voi muistojen aarrearkusta ammentaa lohtua, voimaa ja oppia. Sieltä löytyvät tarvittaessa myös juuret joihin voi tukeutua. Sieltä näkyy myös se tie, jota kulkien minusta on tullut minä. Lohdullista ihmisenä olemisessa on ollut oivaltaa se, ettei tule koskaan valmiiksi tai täydelliseksi.

Muistoihin olen päätynyt korvamatoni kautta. Jo pidemmän aikaa erilaisissa tilanteissa mieleeni on juolahtanut Juha Tapion Ohikiitävää kappaleesta: "Minkäläinen tie, sulle annettiin. Niin kaikki ohikiitävää. Ikävä ja riemu joka hetken värähtää. Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet ja jäljet häviää." Kokiessani elämäni epäoikeudenmukaiseksi ovat sanat kääntyneet päässäni muotoon: "Minkälainen tie mulle annettiin?".  

Olen kirjoittanut päiväkirjaa, kerännyt runoja ja mietteitä sekä koonnut kirjoittamattomien aiheideni kokoelmaa niin kauan kuin muistan. Kirjoittaminen on aina jäsentänyt maailmaani sekä välillä arkeeni pyrkivää kaaosta. Korvamadon kourissa ollessani juolahtivat mieleeni päiväkirjani ja muistojeni laatikko. Päätin kaivaa ne esille ja yrittää selvittää minkälainen tie minulle on annettu.

Varaston kätköistä löysinkin aarteeni. Uppouduin lukemaan kirjoituksiani. Palasin ajassa taaksepäin. Lopulta ymmärsin mitä korvamato oli minulle viestinyt. Se oli kertonut minun olevan elämän inventaariokohdassa. Raadollisemmin sanottuna olen ollut keskellä ikäkriisiä! Ei auttanut kuin tunnustaa tosiasiat.

Onneksi olen kirjoittanut ja nyt sitten pääsin kurkistamaan vuosien takaisen minäni ajatuksiin. Saan myös perspektiiviä tuntemuksiini ja vertailukohtaa siitä mihin olen tullut. Kirjoitukseni palauttivat mieleen elämän kirjoa sekä hyvine että huonoine asioineen. Ja sen, että elämästä selviää, siitä olen ennenkin selvinnyt. Ennen kaikkea sain jälleen pohjaa tulevalle ja muistin monta tärkeää asiaa. Ennen kaikkea vahvistui se, että olen onnekas ihminen, olen saanut kokemuksia, rakkautta, hyväksyntää ja rakkaita ihmisiä monipuolisesti elämääni. Ihmissuhteissa on tärkein voimavara, jolla elämässä selviää eteenpäin.

Inventaarioni lopuksi voin ristiä käteni ja kiittää Taivaan Isää, edesmenneitä vanhempiani ja läheisiäni kaikesta mitä olen saanut.   

Ei kommentteja

Ystävyys kantaa monen yli

Keskiviikkona 17. helmikuuta 2016 | Petteri Kerko

Sunnuntaina 14.2. vietimme Ystävänpäivää. Oli tilaisuus muistaa ystäviä jonkinlaisella tervehdyksellä, tapahtuipa se sosiaalisessa mediassa tai perinteisen kortin välityksellä tai vaikkapa tapaamalla. Ystävät ovat tärkeitä. Heidän kanssaan vietetyt hetket muodostuvat sitä tärkeämmiksi, mitä enemmän ikää tulee. Näin ainakin itsestäni tuntuu. Hyvä jos niitä ystäviä enää onkaan. Sanotaan, että saa olla iloinen, jos on vaikkapa kolmekin sellaista ystävää, joita voi todella sanoa ystäviksi ja joiden tapaaminen antaa voimia ja tuo siunausta elämään.

Ystävänpäivää vietettiin jo antiikin aikoina ja tuolloin juhlalla kunnioitettiin Junoa, roomalaista naisten ja avioliiton jumalatarta. Nykyään päivä on omistettu Valentinukselle, itse asiassa vuonna 350 tämä Valentinukselle omistaminen tapahtui. Sen jälkeen on tapahtunut paljon muuta, mutta ei mennä siihen tämän enempää.

Jeesus kutsui ystävikseen kaikkia, jotka halusivat kuulla häntä ja etsiä elämässään Jumalan tahtoa. Kristityt ovat ystäviä keskenään, tähän tulisi pyrkiä. Ja Kristuksen opetuksen mukaan ystävyyttä ja rakkautta tulee osoittaa vielä tämän rajan ylikin - kaikille ihmisille. Meidät on luotu toinen toistamme varten ja kutsumuksemme on antaa lahjamme ja voimamme lähimmäisen palvelemiseen. Tapahtuipa se millä tavalla tahansa. Tavoitteena on aina toisen ihmisen hyvä. Sen, minkä olet Luojalta saanut, olet saanut siksi, että sinulla on lähimmäinen, jota olet kutsuttu palvelemaan. Parhaillaan elettävä paastonaika on tarkoitettu meille mm. ajaksi, jolloin meidän pitäisi pohtia tätä hiukan syvällisemminkin. Ja taistella sitä pahaa vastaan, sitä riivaajaa vastaan, joka kutsuu itsekkyyteen ja ahneuteen.

Ei kommentteja

Kaikki erilaisia – kaikki samanarvoisia!

Perjantaina 12. helmikuuta 2016 | Jarno Hellström

Monet kotikutoiset tapamme näyttävät ulkomaalaisista oudoilta. Lämpimän saunan leppeä löyly rentouttaa. Välillä on virkistävää käydä talvella avannossa uimassa tai kieriskellä lumihangessa. Lapsista voi olla hauskaa tehdä lumienkeleitä. Kesällä vihdan tuoksu ja leppeä uintiretki tuo mielihyvän tunteen sisimpäämme. Koivuvihdan lempeä kosketus iholla saunan kuumuudessa. Mikä voisi olla tämän suomalaisempaa? Ja samalla - mikä voisi olla tämän kummallisempaa ihmisestä, joka ei jaa kanssamme samaa elämänkokemusta?

Suomalaisuuteen kuuluu myös erityinen uskon sielunmaisema. Emme puhu paljoakaan Jumalasta. Tilastojen mukaan käymme kirkossa harvoin. Rippikoulu muodostaa tärkeän muistikuvan. Siellä Jumala aivan kuin oli lähempänä. Toisten kanssa tuntui hyvältä nauraa ja itkeäkin, rukoilla ja puhua tavallisia nuorten asioita. Kastejuhlat ovat tärkeitä. Häissä mietimme rakkautta ja ehkä salassa rukoilemmekin yhdessä papin kanssa rakkaittemme puolesta. Kuoleman edessä, hautajaisissa, suremme avuttomina, mutta turvaamme kuitenkin Jeesukseen Kristukseen, kuoleman voittajaan.

Kirkossa käyttäydymme hillitysti. Otamme hatun pois päästä ja jätämme oman puhumisen vähiin. Istumme kännykät ja suut kiinni - vain varovaisia ja hiljaisia ohjeita lapsille antaen.

Kuinka erilaista onkaan jonkun toisen, meistä kaukana elävän kristityn ajattelutapa. Vaikkapa Yhdysvalloissa elävän tummaihoisen ihmisen joka käy joka sunnuntai kirkossa. Hän eläytyy saarnaan kiihkein välihuudoin. Tämä kristitty voi haltioituneena, musiikin innoittamana ryhtyä vaikka tanssimaan Jumalan kunniaksi. Hän ilmaisee uskoaan koko ruumiillaan ja kielellään yhdessä toisten sisarten ja veljien kanssa.

Monista meistä tummaihoisen kristityn tavat tuntuvat oudoilta. Vähintään yhtä kummallisena hän pitää meidän hillittyä käytöstämme ja pidättyväisyyttämme. Hänestä uskostamme puuttuu elämän syke, toisen ihmisen kohtaaminen ja aito kristittyjen välinen yhteys.

Niin varmaan puuttuukin. Jotenkin ajattelen kuitenkin että tällainen vertailu ei ole hedelmällistä. Meidän kristillisyytemme on jalostunut pohjoisen pimeyden, kivisen kasken, vaanivan vihulaisen, verenhimoisten sääskien ja kolean säätyypin aiheuttamassa vuosisataisessa ahjossa. Syvän etelän mustan miehen ja naisen kulttuurissa sorvina ovat toimineet orjuus ja rotusorto, vapauden kaiho ja olemassaolon ja tasa-arvoisuuden oikeutuksen heräävä vaatimus. Jotain samaa, jotain kertakaikkisen erilaista. Onko ihme että kristillisyytemme on erilaista?

Olennaista lienee kuitenkin se, että Pyhä Henki sytyttää liekin sydämeemme, ei se onko tuo uskon liekkimme sisään- vai ulospäin lämpiävää sorttia. Molemmille on tilausta ja tarvetta, niin syvässä etelässä kuin pohjan perukoilla. Ollaan vaan rohkeasti erilaisia, niin kristittyinä, naapureina kuin työtovereinakin. Eikös koko Kristuksen kirkko syntynytkin sen seurauksena että "hämmästys valtasi kaikki, sillä jokainen kuuli puhuttavan omaa kieltään." (Apt. 2:6) Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia. Hämmästyttävää tosiaan!

Ei kommentteja

Mitäs sinulle sanoisin?

Maanantaina 1. helmikuuta 2016 | Marja Liisa Liimatta

Vastottain kuolleen isäni tapoihin kuului lausua sutkauksia. Hän oli harvasanainen taustavaikuttaja ja tilanteiden seurailija, mutta näistä sutkauksista tuli hänen perintönsä meille jälkipolville. Ne kun liittyivät aina sillä hetkellä elettyyn tilanteeseen. Siksi ne niin hyvin muistaakin. Vaikkapa sen, kun hän tuiskun keskellä lumitöitä tehneelle naapurille oli huikannut: "kyllä se vielä iloksi muuttuu."

Sanatyöläisenä jään välillä sanattomaksi. Ja niin sen kai kuuluu ollakin. Ei ole mitään sanottavaa, jos ei osaa myös jäädä kuulolle. On sanottu, että kuunteleminen vaatii hiljaisuutta, rauhoittumista ja paikallaan oloa. Niin varmaan, mutta mitä silloin haluaa kuunnella? Itseään, ajatuksiaan ja tunteitaan, vastaavat elämäntaito-oppaat. Mutta elämään liittyvät monimerkitykselliset sanat ja sutkaukset löytyvät myös itsensä elämän keskeltä: kiireestä, kaaoksesta ja hälinästä. Ne on vain opittava kuulemaan. Ja se vaatii jo asennetta.

Mitä sinulle sanoisin, on blogini otsikko. En tiedä, koska sinun tämän hetkinen elämäntilanteesi on minulle tuntematon. Siksi kysynkin, millaisia sanoja elämääsi juuri nyt kaipaisit? Ja kun sen tiedät, etsi niitä. Joko itsestäsi hiljaisuuden ja rauhoittumisen avulla tai sitten keskellä ihmishälinää toisten katseiden ja tekojen kautta. Jumalan sanat sinulle ovat joka päivä nämä: "olet minulle rakas".

Ei kommentteja

Hyvinkään Seurakunta | PL 29 (Hämeenkatu 16), 05801 Hyvinkää | puh. 040 8050 200 |