Tekstin koko

Blogi

Arkisto

Arkisto

3 kirjoitusta

Kirjoitukset ajalta: heinäkuu 2016

Luonnossa

Maanantaina 25. heinäkuuta 2016 | Anja Tauriainen

Metsä

Se on aivan kuin pakkomielle, kun se iskee. Se alkaa yleensä keväällä ja sitä on silloin vain toteltava. Sitä sisäistä viestiä, joka kehottaa lähtemään metsään. Se on ilmeisesti niin, että minun kroppani tietää mitä tarvitsen talven varalle ja miten talven aikana kerätystä kuormasta pääsee eroon.

Niinpä tieni käy metsälenkeille ihmettelemään luontoa. Monesti huomaan katselevani kukkasia, kiviä, käpyjä, jäkälää, oksia ja heiniä. Sieluni virkistyy nähdessäni kaikenlaista kaunista. Kuinka onnellinen olenkaan, että minun on mahdollista mennä monimuotoisen luontomme keskelle.   

Minulle luonto merkitsee purkamoa, lataamoa ja rikastamoa. Yksin metsälenkillä ollessani puran kertynyttä taakkaani itkemällä. Lataan voimaa itseeni luonnosta. Saan lämpöä metsän puista, kivistä ja kukkuloista. Lataan myös pakastimeen talvenvaralle metsän marjoja ja sieniä. Ne myös rikastavat minua.  Metsäluonto lohduttaa jollakin käsittämättömällä tavalla minua. Silloin tällöin huomaan kääntäväni katseeni ylös taivaaseen ja laulan lapsuudesta tuttua lohduttavaa laulua:
"Oi, katsohan lintua oksalla puun. Se laulaa niin kauniisti aina. Se Korkeimman kiitokseen aukaisee suun. Sen mieltä ei huolet ne paina. Se laulaen Luojaansa kiittää."

Vuosien kuluessa olen oppinut arvostamaan luontoa. Siitä saan kiittää äitiäni, joka onnekseni viitsi raahata minua perässään metsissä ja soilla. Näin minulle kertyi vuosien aikana paljon hyödyllistä tietoa luonnosta; sään vaikutus marjasatoon, mitä voi syödä ja mitä ei, kuinka suolla liikutaan ja paljon paljon muuta. Vasta nyt ymmärrän täysin kaiken äitini kertoman sekä hänen siirtämänsä tiedon merkityksen. Osaan hankkia vitamiineja ja ravintoa luonnosta. Minä, jolla ei ole lainkaan suuntavaistoa olen sitkeällä työllä oppinut liikkumaan luonnossa. Nuo äidin kertomat asiat ovat kummallisesti jääneet mieleeni, sillä luonnossa huomaan päästäni kumpuavan hänen oppejaan.

Vuosien myötä silkasta uteliaisuudesta olen oppinut keräämään myös sieniä. Vain sellaisia sieniä kerään, jotka varmasti tunnen. Omituiseksi homman tekee se, että kerään kyllä mielelläni sieniä, mutta en ole oppinut niitä syömään. Kantarellit tuoksuvat hyvälle ja niiden löytämisestä tulee suuri riemu. Myöhemmin syksyllä ovat vuorossa sitten suppilovahverot - hyvä syy taas mennä metsään.

Parhaita marja- ja sieniretkiä ovat ne, joilla käydään ystävän kanssa. Mikä sen parempaa kuin istua metsässä syömässä eväitä ja juoda kahvia. On mukavaa jutella ja ihmetellä yhdessä ääneen. Yhtä hyvin ystävän kanssa voi istua myös hiljaa ja jakaa luonnon hiljaisuuden yhdessä. Kerätä yhteisiä kesämuistoja talven varalle. 

Eihän se metsä tietysti aina niin ihana lintukoto ole. Sinne voi eksyä, kuten vuosien varrella monesti minulle on käynyt. Nykyään ei ole niin pelottavaa eksyä, kun on puhelin, sillä edellytyksellä, että akkua riittää ja kenttä löytyy. Terveelle ihmiselle ei eksyminen niin vaarallista ole. Eksyttyään on pidettävä pää kylmänä ja suunnattava vain yhteen suuntaan. Paniikki on pahin seuralainen eksyttäessä. Silloin helposti alkaa kiertää ympyrää. Jos vain pystyy, niin parasta on edetä rauhallisesti ja varovaisesti eteenpäin.

Maaria Leinosen runo osuvasti kuvailee minun ajatuksiani ja kokemuksiani luonnosta.

Tämän maiseman syliin synnyin
metsän kämmenelle
Opin hengittämään sen tahtiin
Syvään. Kiireettä.
Opin sen askeleet. Laulut.
Sen osaksi juurruin.
Opin näkemään metsän puilta,
puut metsältä.
Kuulemaan perhosen lennon,
näkemään tuulen liitelyn
niityn yllä.
Nyt
missä tahansa
mutta kotona tässä maisemassa.

Ei kommentteja

Kuka minä olen?

Maanantaina 11. heinäkuuta 2016 | Petteri Kerko

Saksalainen teologi Dietrich Bonhoeffer kirjoitti runon ennen teloitustaan ollessaan natsien vankina Tegelin vankilassa. Siinä hän pohti asemaansa maailmassa ja oman elämänsä mielekkyyttä. Yhdestä asiasta hän oli varma: Hän oli Jumalan oma. Haluan runon jakaa blogissani, koska saattaa olla, että meistä itse kukin joutuu elämässään joskus kysymään samaa, kuka minä oikeastaan olen?

"Kuka minä olen? Minulle sanotaan usein, että astuin sellini yksinäisyydestäni tyynesti, iloisesti, vakaasti. Kuin tilanomistaja kartanostaan. Kuka minä olen? Minulle sanotaan usein, että minulla oli tapana puhua vartijoilleni vapautuneesti, ystävällisesti ja selkeästi, ikään kuin minä voisin jaella käskyjä. Kuka minä olen?

Minulle sanotaan myös, että kannoin epäonniset päivät aivan samalla tavoin hymyillen, ylpeästi, kuin ihminen, joka on tottunut voittamaan. Olenko siis todella kaikkea sitä, mitä muut sanovat? Vai olenko vain sitä, mitä itse tiedän itsestäni? Levoton, kaipaava, sairas kuin lintu häkissä haukkoen henkeä ikään kuin kurkkuani kuristaisivat kädet. Kaivaten värejä, kukkia, lintujen laulua. Janoten ystävällisiä sanoja, läheisyyttä, heittelehtien vuoteellani odottaen suuria tapahtumia, vavisten voimattomana ikävöidessäni ystäviä, jotka ovat kaukana. Uupuneena ja tyhjänä, niin etten voi rukoilla, ajatella, toimia. Heikkona ja valmiina sanomaan hyvästit kaikelle.

Kuka minä olen? Tämä vai tuo toinen? Olenko tänään toinen ja huomenna joku muu? Olenko molempia yhtä aikaa? Tekopyhä toisten edessä? Ja itseni edessä alhainen, surkea raukka? Vai onko jokin minussa edelleen lyödyn armeijan kaltaista, armeijan, joka pakenee sekasorron vallassa voittoa, joka on jo saatu? Kuka minä olen? Nämä yksinäiset kysymykset pilkkaavat minua. Olenpa kuka tahansa, sinä, oi Jumala, tiedät: olen sinun!"

Ei kommentteja

Muumipeikon kesäruno

Maanantaina 4. heinäkuuta 2016 | Marja Liisa Liimatta

 

MUUMIPEIKON (JUHANNUS)KESÄRUNO

Pään painan ruohikolle
ja oion jalkojain.
En jaksa pohdiskella,
mä tahdon olla vain.

Sen viisaammat voi tehdä,
mä päivän kultaan jään.
Mä tunnen kaikki tuoksut
ja luonnon loiston nään.

Voi leikitellä mielikseen, voi ottaa jättää paikoilleen
tai olla niin kuin luonnostaan ja maata vaan.

Mä peikko siihen uskoon jään,
on maailmaa tää minkä nyt mä nään.
-Tove Jansson

Kesälomaterveisin
Marja Liisa Liimatta
sairaalapastori

Yksi kommentti

Hyvinkään Seurakunta | PL 29 (Hämeenkatu 16), 05801 Hyvinkää | puh. 040 8050 200 |