Tekstin koko

Blogi

Arkisto

Arkisto

5 kirjoitusta

Kirjoitukset ajalta: lokakuu 2016

Pyhien luita

Maanantaina 31. lokakuuta 2016 | Veli-Pekka Toiviainen



Syötkö pyhien luita? Mikä makaaberi kysymys varsinkin näin lähestyvän Pyhäinpäivän aikaan. Syödä nyt pyhien luita. Ei kun "pyhien luita".

Muistan hyvin ensihämmästykseni espanjalaisessa supermarketissa nähdessäni pyhien luupöydän: sääriluita, käsivarsia, "huesos de Santo", kahvin kanssa tarjoiltavaksi. Nämä piparit maistuivat vallan hyviltä jiposta huolimatta tai juuri siksi: luita ei - pipareita kyllä. Ei kannibaalista purtavaa, vaan makea marsipaanimantelinen muistutus kuolevaisuudesta. Reseptit juontuvat 17. vuosisadalle.

Pyhäinpäivään sisältyvät niin Kaikkien pyhien päivä kuin Kaikkien uskovien vainajien muistopäiväkin, ts. uskossa Kristukseen kuolleiden muistaminen. Kummallakin on historiallinen taustansa aina 300-luvun Syyriaan ja 700-luvun kelttien ja frankkien käytäntöihin. Uskonsa takia surmattujen määrä kasvoi sitä vauhtia, että oli mahdotonta säätää jokaiselle oma muistopäivänsä. Asia oli yhteinen. Nykykäytäntöä ei väritä niinkään marttyyrius kuin taistelevan ja riemuitsevan, jo perille päässeen seurakunnan yhteys täällä vielä kamppailevien kanssa, ts. kuoleman raja-aidan kaatuminen Kristuksen ylösnousemuksessa. Siihen viittaavat myös hautausmaille syttyvät kynttilämeret. Valon liekki - valon valtakunta, pimeiden hautojen ja hautausmaan keskellä.    

Ehkä tänään olisi kuitenkin syytä myös kysyä, kasvattaako kirkkomme "pyhiä ihmisiä"? Enkä tarkoita nyt sellaisia pyhiä, joita rukoillaan ja palvotaan, sellaisia jotka saavat meidät tuntemaan itsemme kelvottomiksi ja riittämättömiksi. Tarkoitan sellaisia pyhiä, sellaisia kristittyjä, jotka osoittavat meille tietä, kun olemme eksyksissä tai olemme epätietoisia, hämmennyksissä. He eivät tee sitä saarnaamalla tai paheksumalla vaan käytännöllisen konkreettisella tavalla. He varmaan nauraisivat ajatukselle, että heitä kutsuttaisiin pyhiksi tai pyhimyksiksi ja että heidän luitaan löytyisi piparipöydiltä. Arvelen, että sellaisten ihmisten, syntisten pyhien, yhteinen nimittäjä on palveleva rakkaus.

Ei kommentteja

Monin kielin keskeltämme nousee kiitos Kristuksen…

Maanantaina 24. lokakuuta 2016 | Anna Helenius

Maailman lapset

...aivan niin, tuttu virsi 449. Käytössä olevassa virsikirjassamme ei kuitenkaan löydy laulettavaksi kuin suomenkielisiä virsiä. Martti Luther ja Jaakko Finno, ensimmäisen suomenkielisen virsikirjan tekijä, pitivät 1500-luvulla tärkeinä kansankielistä jumalanpalvelusta ja kansankielisiä virsiä. Oman äidinkielen merkitys tunnustetaan edelleen korkealle nykyisessä monikulttuurisessa yhteiskunnassamme. Moni on sitä mieltä, että syvimpiä tunteita pystyy ilmaisemaan vain omalla äidinkielellään. Näin reformaation juhlavuoden kynnyksellä on hienoa huomata, että Lutherin ajatukset kantavat ja näkyvät myös uudessa virsikirjan lisävihkossa. Suomi on kansainvälistynyt, virsikirja kansainvälistyy myös!

Adventtina käyttöön otettavasta lisävihkossa on suomen ja ruotsin kielen lisäksi mm. myös pohjoissaamen ja inarinsaamenkielisiä virsiä. Jokaisessa 79 uudessa virressä on suomenkieliset sanat, mutta monissa vierestä löytyy muun kielisiä säkeistöjä. Kaikkiaan vieraita kieliä on mainittujen lisäksi englanti, arabia, ambara, espanja, heprea, kikongo, ranska, saksa, shona, venäjä, viro ja xhosa. Vieraskielisistä virsistä eniten on englanninkielisiä (15) ja ruotsinkielisiä (10).

Uutta lisävihkossa on myös tukiviittomat. Virteen yhtyminen on aivan mahdollista myös viittomakielellä ja tukiviittomat jokaisen virsikirjassa tekee sen nyt mahdolliseksi kaikille. Ohjeet ovat selkeät näyttäen viittojan käsien liikkeet kunkin sanan kohdalla hyvin havainnollisesti. Tukiviittomat ovat neljässä uudessa virressä. Voit käydä osoitteessa virsikirja.fi katsomassa esimerkiksi virren 919 "Jeesus, Jeesus kuule rukoukseni" tukiviittomat ja harjoitella ne jo valmiiksi!

Monen kielisille virsille on ollut tarvetta seurakunnissa jo pitkään. Hyvinkäälläkin on useita perheitä, joissa kaikille yhteinen kieli on esimerkiksi englanti. Syksyisin ja keväisin Hyvinkään kirkossa järjestettävässä maailmojen messussa kansainvälisyys on monella tapaa läsnä. Virret ja laulut valitaan monesta kulttuuritaustasta ja liturgiakin toimitetaan useammalla kielellä. Maailmojen messussa minulle puhuttelevin hetki on Isä meidän rukouksen lausuminen yhteen ääneen jokainen omalla äidinkielellään.

VK 979

"May the road rise to meet you,
may the wind be always at your back,
may the sunshine upon your face,
may the rain fall softly on your fields,
until we meet again may God hold you
in the palm of his hand."

Ei kommentteja

Suomen tarina – ja Hyvinkään…

Maanantaina 17. lokakuuta 2016 | Reijo Huuskonen



Suomen tarina -kirja

Tasavuosia tuppaa niin, ettei tahdo luvuissa pysyä! Kotikaupunki Hyvinkää täyttää ensi vuonna täydet sata, samoin seurakunta. Suomen tasavalta niin ikään saavuttaa sadan vuoden kunniakkaan rajapyykin 2017. Hyvinkään kirkkokuoro pääsi tänä vuonna ennakoimaan satavuotisjuhlia, koska se on perustettu 1916.

Juhlavuosina tavataan julkaista jotakin mustaa valkoisella - tai nyttemmin upein väriotoksin. Hyvinkään uusi historiateos on rakenteilla, ja taittaja virittelee piakkoin mallisivuja Hyvinkään seurakunnan 100-vuotishistoriaa varten. Kirkkokuoro julkaisi omansa jo viime keväänä.

Luen parastaikaa arvioitavakseni lähetettyä teosta Suomen tarina - Miten Suomesta tuli Suomi. Kustantaja on vähän oudompi nimi: Atlasart, eli akateemikko Paavo Haavikon perustaman Arthousen yksi jälkeläisistä. Tekijöinä ovat Timo Junkkaala ja Erkki Kuusanmäki. Timo on teologian tohtori ja historioitsija, opiskelukaverini 1970-luvulta ja työtoveri myöhemmiltä vuosikymmeniltä, Erkki taas lukuisia sarja- ja pilakuvapiirroksia tuottanut graafikko.

Sinivalkoisen opuksen kannessa on myös teksti Suomi/ Finland 100. Takakannessa kerrotaan, että kirja on osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlan 2017 ohjelmaa. Se sisältää 100 tarinaa ja kuvaa. Nimenomaan hauskojen piirroskuviensa ansiosta kirjaan tarttunee moni sellainenkin, joka ei muuten historiasta huvitu.

Timo Junkkaala jäi eläkkeelle pari vuotta sitten. Nyt paljastui, miten mies on käyttänyt aikaansa lastenlasten hoidon ohella. Lähdekirjallisuutta on täytynyt haravoida satoja tunteja, valintoja ja tiivistyksiä puntaroida jokaisen sadan tarinan kohdalla. Timo ansaitsi historian kannuksensa elämäkertateoksilla Frans Hannulasta, Urho Muromasta ja Osmo Tiililästä. Hän on myös teologisen tiedekunnan kirkkohistorian dosentti. Kirjan kansissa, esipuheessa tai kiitoksissa ei näillä meriiteillä hehkuteta.

Se, mistä ihminen on aikakausista riippumatta aina ollut kiinnostunut, ovat tarinat. Niitä on kertoiltu jo metsästyskulttuurin nuotioiden äärellä, ne ovat kansantarujen ydinaineistoa ja niitä kuuntelemme mielellämme mekin. Jos kuivan faktan saa kiedottuatarinoiden asuun, riittää kiinnostus.

Onko Timo Junkkaala osannut valita Suomen yli tuhatvuotisesta historiasta oikeat palaset ja muruset, siitä alan asiantuntijat voivat antaa paremman arvion. Joka tapauksessa paljon tuttua, mutta myös uusia ja yllättäviä yhteyksiä ja sitaatteja kirjoittaja on löytänyt. Teologitausta näkyy luonnollisesti, mutta kristinuskon merkittävästä vaikutuksesta ei tällaisessa pitkässä polussa voi vaieta.

Suosittelen lämpimästi näiden satavuotisjubileerauksien keskellä sataa tarinaa ja kuvaa siitä, miten Suomesta tuli Suomi!

 

Ei kommentteja

Tuntematon inkeriläinen

Maanantaina 10. lokakuuta 2016 | Anne Blomqvist

Inkerinmaan kartta

Isoisäni oli inkeriläinen Nikolai Ahvenainen Kupanitsasta. En ole tavannut häntä koskaan, mutta olen viime aikoina pohtinut hänen kohtaloaan. Venäjän luoteisosaan, nykyisen Pietarin länsi- ja pohjoispuolelle 1600-luvulta alkaen muuttaneita suomalaisia ja heidän jälkeläisiään kutsutaan inkeriläisiksi. Inkeriläiset ovat säilyttäneet pitkään suomalaisen identiteetin, kielen ja luterilaisuuden. Leningradin piirityksen aikana 1941-44 saksalaiset hallitsivat inkeriläisiä kyliä. Inkeriläiset piileskelivät miehittäjiä metsissä. Sotilaat ottivat heidän kotitalonsa haltuunsa. Inkeriläisiä otettiin kiinni ja vietiin sotavankileireille. Vankileirit eivät olleet yhtä tuhoavia kuin juutalaisille perustetut keskitysleirit, mutta epäinhimillisiä ja nöyryyttäviä siitä huolimatta. Ruokaa oli vähän ja monet kuolivat leireillä nälkään ja sairauksiin.

Muutama vuosi sitten kuulin puhuttelevan tarinan isoisästäni. Hänet laitettiin kaivamaan lapiolla kuoppaa toisen inkeriläisvangin kanssa. Vanginvartijoilla ja vangeilla tuskin oli yhteistä kieltä. Siksi vangit eivät tienneet, miksi kuoppaa kaivettiin. Isoisäni toverinsa kanssa tulkitsi, että heidät ammutaan ja haudataan siihen. Oli kysymys elämästä ja kuolemasta. Kun vartija katsoi muualle, isoisäni löi vartijaa lapiolla kaikin voimin. Vangit lähtivät juoksemaan karkuun, isoisäni vankitoveri ammuttiin. Olen miettinyt, kuinka traumaattinen ja syyllisyyttä herättävä tapahtuma tuo on isoisälleni ollut. Isoisäni piileksi miehittäjiä, kunnes toiset saksalaiset ottivat hänet kiinni.

Koska Suomi oli sodan aikana Saksan liittolainen, suomalaiset saivat neuvoteltua, että inkeriläisiä siirrettiin vuonna 1943 Suomeen 63000. Suomessa tarvittiin kipeästi työvoimaa. Ensin inkeriläiset vietiin vastaanottoleireihin, sieltä karanteenileireihin ja heidät ohjattiin töihin eri puolelle Suomea. Inkeriläisen siirtoväen identiteetti oli epäselvä, karjalaiset olivat evakkoja, mutta inkeriläisiä pidettiin sotavankeina, ruokapalkalla elävinä työläisinä. Isoisäni päätyi Pohjois-Karjalaan ja tapasi Lempi-mummini. Vuosina 1944-45 inkeriläisiä palautettiin Neuvostoliittoon 56000, suurin osa palasi vapaaehtoisesti luullen pääsevänsä takaisin kotiin, mutta heidät vietiin eri puolille Neuvostoliittoa. Jotkut inkeriläisistä taistelivat Suomen armeijassa ja heitä tarkoituksella autettiin pakenemaan Ruotsiin.

Isoisäni perusti perheen ja sai jäädä. Hän ei kuitenkaan sopeutunut Suomeen. Hän vei 50-luvun puolessa välissä vaimonsa ja neljä lastaan kotipaikkaansa Kupanitsaan Neuvostoliittoon. Elämä oli siellä hyvin köyhää, ankeaa ja lohdutonta. Nikolai turrutti itsensä alkoholilla. Hän käski perheensä lähteä lomalle Suomeen ja olla palaamatta takaisin. Lapset kymmenen vuoden molemmin puolin menettivät isänsä. Nikolai kuoli 60-luvun alussa viisikymppisenä. Virallinen tieto kuolemasta tuli Suomeen vasta vuosien päästä. Sukulaiseni ovat vähän aikaa sitten käyneet Kupanitsassa ja löytäneet Nikolain haudan.

Surullinen tarina menneisyydestä, eikä se ole selviytymistarina. Tarina, joka on hyvin ajankohtainen tänne tulleiden pakolaisten osalta. Mitä tapahtuu niille pakolaisille ja turvapaikan hakijoille, jotka käännytetään pois Suomesta? Monet potevat täällä suurta koti-ikävää ja kaipaavat perheitään ja sukuaan, jotka elävät sodan keskellä. Mutta mihin he palaavat? Ihmisestä tulee monella tavalla koditon. Sota ja väkivalta rikkoo ihmisen, hän menettää kotinsa, läheisensä, unelmansa ja luottamuksensa tulevaisuuteen. Uudelleen rakentaminen vie aikaa, kuinka moni ehtii näkemään sen, kun parempi aika nousee tuhkan ja raunioiden keskeltä?   

Kuva: Historiallisen Inkerinmaan kartta. http://sampodialogi.ru/inkeri.html

Ei kommentteja

Muuttuvat laulut vuosien mennen…

Maanantaina 3. lokakuuta 2016 | Anna Helenius

Vanha virsikirja

Tulevana adventtina Hyvinkään kirkossa otamme käyttöön virsikirjan uuden lisävihkon. Nykyinen virsikirjamme on nyt 30-vuotias ja sen on aika saada jatkokseen uusia virsiä. Kyseessä ei siis ole uusi kokonainen virsikirja, vaan lisäys nykyisen virsikirjaan.

Kanttorina kuulen usein kysymyksen, miksi virsikirjaa taas uudistetaan? Huolta aiheuttaa myös kysymys, onko sanoja taas vaihdettu? tai kuinkahan korkeita uudet virret mahtavat olla? Uudet asiat aiheuttavat aina hämmennystä. Kirkko edustaa jotakin pysyvää, luotettavaa ja turvallista. Silti kirkkokin seuraa aikaansa ja pyrkii kulkemaan nykyajan ihmisten rinnalla. Vaikka armo pysyy ajasta aikaan, puhuttu kielemme ja asiat ympärillämme muuttuvat jatkuvasti. On ehkä vaikeaa huomata ajan kuluvan, mutta jo edellisen, vuoden 1939 virsikirjan virret tuntuvat monet melko kaukaisilta. Puhumattakaan sitten vuoden 1701 virsikirjan virsistä! Moniko meistä edes ymmärtäisi esimerkiksi, mitä tarkoittaa  Edes vie meit' erisäm' tai Jam moesta quiesce querela? Nämä olivat 1700-luvun kirkkokansalle aivan tavallista suomenkieltä. Meille tutumpia ovat Maan korvesssa kulkevi lapsosen tie, Oi ihmeellistä armoa tai Maksettu on velkani mun, jotka nyt saavat eteensä numerot 971, 932 ja 960.

Lisävihkon tarkoituksena on toimia nykyisten virsien rinnalla tarjoten uutta tekstisisältöä, kieltä ja musiikkia. Lisävihkossa on huomioitu myös aiemmin vähälle jääneitä aiheita, kuten talvi, kaupunkilaisuus, isänpäivä, paastonaika ja luonnonsuojelu. Monissa uusissa virsissä luonteenomaista on kiitollisuus ja valoisuus. Nykyisessä virsikirjassamme ylivoimaisesti eniten virsiä on kirjoitettu e-molliin. Uusi lisävihko lisää duureja ja harjaannuttaa korviamme aivan uudenlaisiin sävellajimaailmoihin.

Virsi taipuu moneksi. Virsi voi olla hyvin henkilökohtainen asia, sitä voi hyräillä aivan itsekseen. Virsikirjaa voi käyttää myös rukouskirjana. Ennen kaikkea virsi on kuitenkin yhteislaulu, yhteyden kokemisen ja jakamisen väline. Lisävihko tavoittelee yhteislaulusta vielä laajempaa muotoa, yhteisöllistä laulua. Tällöin virsilaulu on olemista yhdessä Jumalan edessä, mutta myös vuorovaikutusta toinen toisemme kanssa.

Lisävihkossa uusia virsiä on 78 kappaletta, numeroilla 901-979 ja ne on ryhmitelty kuuteen osastoon. 1) Me kiitämme ja ylistämme. 2) Me rukoilemme. 3) Jumala on turvamme. 4) Odotuksesta täyttymykseen. 5) Osallisuus, yhteys ja vastuu. 6) Nyt ja aina. Näiden lisäksi käytössä on monipuoliset hakemistot eri näkökulmista. Lisävihkon virsiä on tarkastella mm. kirkkovuoden, messun, toimitusten, maittain tai kielten mukaan.

Palaan aiheeseen seuraavan kerran tarkastellen lisävihkon tekstejä ja kieltä.       

Ei kommentteja

Hyvinkään Seurakunta | PL 29 (Hämeenkatu 16), 05801 Hyvinkää | puh. 040 8050 200 |