Tekstin koko

Blogi

Arkisto

Arkisto

4 kirjoitusta

Kirjoitukset ajalta: helmikuu 2017

Amor vincit omnia

Maanantaina 27. helmikuuta 2017 | Petra Pohjanraito

Sydän

1. Kor. 13

"Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali."

Rakkaudellisen puheen erottaa sävystä ja puhujan katseesta. Lempeä katse ja lämmin äänensävy. Entä kun rakkaudellisuus puuttuu puheesta, jäljelle jäävät tyhjät sanat. Puhumme pappeina paljon, jatkuvasti. Meillä on paljon vastuuta siitä, mitä suustamme milloinkin päästämme ja sitä myös seurataan. Emme ole täydellisiä, päinvastoin, ehkä Jumala valitsi meidät juuri siksi, ettemme voisi kehuskella itsestämme. Korinttolaiskirjeen luvussa 13 on tiivistetty minun uskoni, se voisi olla uskontunnustukseni. Rakkaus on suurin, Amor vincit omnia: Rakkaus voittaa kaiken, peittää paljotkin synnit.

Toisinaan autoa ajaessani pohdiskelen syntyjä syviä, onneksi olen tähän mennessä pystynyt seuraamaan samalla liikennettä. Mieleni vaipuu aatoksiin. Ajatus siitä, että rakkaus on suurin, oli eräänä aamuna autolla ajaessani aatoksessani. Hautajaisiin matkatessani mietin sukua ja perhettä. Ajelin kohti kappelia.

En ollut nähnyt omaisia, en vainajan valokuvaa, jossa hän hymyilisi tulipunainen rippiruusu kokemattomassa kädessään, puhtaan valkeaa ylioppilaslakkia ylpeänä kantaen, umpirakastuneena puolisonsa kainalossa tai hopeisen harmaa viisaus hiuksissaan juhlapäivänä. Olin saanut joitain tietoja vainajasta, joiden varaan rakensin kuvani hänestä. Hänen kohtalossaan oli jotain, joka kosketti syvästi minua.

Ajattelin rakkautta, sen olemusta. Sitä, miten tässä elämässä haavoittuu ja haavoittaa, miten Jumalan rakkaus on sovinnollista ja voi luoda kuiluja umpeen. Lopulta ei ole mitään, mikä voisi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta.

Rakkauden ehdottomuuteen ja täydellisyyteen liittyy Jeesuksen kehotus rakastaa lähimmäistä niin kuin itseä ja samaan sarjaan kuuluu Paavalin kehotus voittaa paha hyvällä. Tehtävä, joka tuntuu sydämessä miltei mahdottomalta. Pahan kuuluu saada palkkansa, niin ajatellaan. Ja samaan aikaan totta edellisen kanssa on se, että pahaa voi opetella voittamaan hyvällä. Miten syvällinen viisaus on katkaista pahuuden ja koston kierre, joka on kylvänyt tuhoa perheissä, suvuissa ja kokonaisissa kansakunnissa. Mikä ihmisessä on sitä, mikä huutaa pääsemään tasoihin ja jopa kostamaan. Miten paljon jäätä voi sulattaa sillä, että näkee pahan teon läpi elävän ja tuntevan ihmisen ja jättää tuomitsematta. Rakkauden teot sulattavat jäätä ja muodostavat yhteyden lämpimän virran.

Sydämen railot alkavat kasvaa umpeen, tilaa jää anteeksiannolle ja sovinnolle. Sovinnon tekeminen on uskomme ytimessä. Sovinnon voi tehdä vähäisilläkin aineksilla ja omasta puolestaan, vaikka toinen ei olisi vielä valmis tai ei koskaan pyytäisi anteeksikaan. Silloin on mahdollista ymmärtää myös Jeesuksen tekemä sovinto Jumalan kanssa. Hän teki sen meidän puolestamme.

Jokainen meistä voi opetella tekemään hyvää myös pahaa koettuaan. Vaikka toinen olisi tehnyt jotain hyvinkin loukkaavaa, voi pikkuhiljaa alkaa tekemään sisimmässään sovintoa ja virittämään anteeksiantoa mielessään. Jossain vaiheessa voi tuntua mahdolliselta toivoa ja tehdä hyvää tuolle ihmisille. Helppoa se ei ole, mutta se voi olla tavoitteeni ihmisenä. Tällainen on rakkaus, rakkaus, joka voittaa kaiken myös oman pienuuteni ihmisenä. Ja aina on hyvä muistaa, että jokainen meistä on haavoittanut joskus toista. Miten hyvältä tuntuukaan, jos tuo toinen pystyy voittamaan tekemäni pahan hyvällä. Näin Amor vincit omnia tulee todeksi.

"Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.  Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus."

Ei kommentteja

Lutherin suhde juutalaisiin

Maanantaina 20. helmikuuta 2017 | Pentti Helttunen

 Luther-patsas

Jatkan edellistä blogikirjoitustani Israeliin liittyvällä aiheella. Uskonpuhdistuksen 500-vuotisen merkkivuoden aloitin tutustumalla Martti Lutherin kirjoihin. Aluksi luin hänen elämänsä loppupuolella eli v. 1543 julkaiseman kirjan "Juutalaisista ja heidän valheistaan". Nyt on menossa 650- sivuinen kirja "Galatalaiskirjan selitys", jossa Luther perusteellisesti selittää ja vääntää rautalangasta vanhurskauttamisoppia; "yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden".

Ensin mainitussa kirjassa minua suorastaan järkytti Martti Lutherin hirmuinen juutalaisviha. Johtopäätöksissään hän meni niin pitkälle, että kehotti "polttamaan synagogat, repimään rikki heidän asuntonsa, ottamaan pois heidän kirjansa ja Talmudinsa, kieltämään julkisesti rukoilemasta ja Jumalaa ylistämästä ja edes Jumalan nimen lausumista, heidän tulisi asua ulkosuojissa ja talleissa niin kuin mustalaiset, karkottaman heidät maasta" jne.

Historiatietojen mukaan Lutherin kehotuksia maan hallitsijat eivät kuitenkaan panneet käytäntöön siinä vaiheessa. Natsit 400 vuotta myöhemmin painattivat kirjasta lyhennetyn version jakaen sitä miljoona kappaletta ja käyttivät sitä propagandassaan. "Kristalliyönä" marraskuun 9. ja 10. päivän välisenä yönä v. 1938 natsit panivat Lutherin kehotukset täytäntöön ja seuraavina vuosina holokaustin seurauksena surmattiin julmasti 6 miljoonaa juutalaista.

Miksi Luther kirjoitti tällaisen kirjan? Taustaksi kerrotaan, että juutalaiset käännyttivät kristittyjä omaan uskoonsa ja käyttivät pilkkaavaa kieltä mm. Jeesusta kutsuttiin äpärälapseksi tai huoran pennuksi ja Mariaa siis huoraksi. Lutherilta pyydettiin vastinetta juutalaisten syytöksiin ja hän kirjoitti vastahakoisesti parikin kirjaa vanhoilla päivillään. Hän ruotii niissä juutalaisten opetuksia hyvin perusteellisesti ja kumoaa ne kirjoituksiin vedoten. Lutherhan oli koulutukseltaan alun perin oikeusoppinut ja ehkä siksi hän osaa taitavasti perustella mielipiteitään ja väittämiään, mutta juutalaiset eivät Lutherin perusteluja hyväksyneet.

Miksi ylipäätään juutalaiset ovat saaneet kokea käsittämätöntä vihamielisyyttä koko historiansa ajan? Sanotaan, että mitään muuta kansaa ei ole vastustettu kautta historian yhtä kiihkeästi kun juutalaisia. VT:n Esterin kirjassa kerrotaan suunnitelmasta ja päätöksestä noin 400 v. eKr, että "kaikki juutalaiset oli hävitettävä, tapettava ja tuhottava, nuoret ja vanhat, lapset ja vaimot". Suunnitelma epäonnistui ja siksi Israelissa vietetään vuosittain suurta puurim-juhlaa. Jeesus, opetuslapset ja alkuseurakunnan ihmiset olivat juutalaisia. Raamatun kirjoittajat lääkäri Luukasta lukuun ottamatta ovat juutalaisia. Paavali juutalaisena tajusi jännitteisyyden juutalaisten ja pakanakristittyjen kesken ja siksi hän kirjoittikin Roomalaiskirjeessä kummallekin ryhmälle ohjeita. Paavali itse sai kokea kristityksi kääntymisen jälkeen vainoa juutalaisilta, kun he syyttivät häntä petturiksi ja yrittivät tappaa hänet.

Alkuvuosisatoina pakanakristittyjen päästessä valtaan juutalaisiin alkoi kohdistua vainoa ja vihamielisyyttä. Kirkkoisämmekään eivät välttyneet vihapuheilta juutalaisia kohtaan. Se perintö on jatkunut tähän päivään asti ja näyttää vain kiihtyvän myös kristillisissä maissa puhumattakaan islamilaisista maista.

Mistä juutalaisia syytettiin? Teologinen syytös oli Jumalan eli Jeesuksen tappaminen. Ajateltiin, että kristittyjen pitää jollakin tavalla kostaa tämä juutalaisille.

Toinen syytös oli, että juutalaiset ovat paatuneita ja luopuneita, Jumala on hyljännyt heidät ja karkottanut kaikkien kansojen sekaan ja kristillinen kirkko on tullut valitun kansan tilalle, puhutaankin korvausteologiasta. Kolmanneksi osa kirkkoisistä olivat suunnan näyttäjiä 100 - 500 luvuilla. Eräskin toteaa, että "synagogahan ei ole ainoastaan ryövärien ja petkuttajien majapaikka, vaan myös demonien". Musta surma, luonnon katastrofit yms. sälytettiin juutalaisten syyksi. Samoin heitä syytettiin lasten sieppauksista ja kaivojen myrkyttämisestä. Ranskan vallankumouksen seurauksena juutalaisten asema Euroopassa parani ja he saivat kansalaisoikeudet takaisin. 

Suomen suhtautuminen juutalaisiin on vaihdellut historian saatossa. Papistonkin piirissä on esiintynyt voimakasta antisemitismiä. Suomesta luovutettiin natsien käsiin v. 1942 viisi turvapaikan saanutta juutalaista pakolaista ja heidän mukaansa lähti vapaaehtoisesti yhden vaimo ja heidän kaksi lastaan. Näistä kahdeksasta vain yksi selvisi hengissä. Päätöksen luovutuksesta teki silloinen sisäministeri hallituksen tietämättä. Tässä yhteydessä voi todeta, että v. 1974 suomalaiset rakensivat moshavin, osuustoiminnallisen suomalais-juutalaisen keskuksen Yad Ha Shmona (kahdeksan muistoksi). Pääminsteri Paavo Lipponen v. 2001 esitti Suomen puolesta virallisen anteeksipyynnön juutalaisille näiden kahdeksan juutalaisen karkottamisen johdosta.

Antisemitismi sana otettiin käyttöön 1800-luvulla, kun haluttiin juutalaisvihan ja juutalaisvastaisuuden tilalle fiksumpi ilmaisu.

Ei kommentteja

Asunnoton mies

Maanantaina 13. helmikuuta 2017 | Tuija Mattila

Seison kauppakeskuksen käytävällä lipas kädessäni. Olen keräämässä yhteisvastuukeräystä. Ihmiset kulkevat ohitseni, mutta aina välillä joku pysähtyy kohdalleni tiputtaakseen oman lahjoituksensa keräyslippaaseeni.

Kauppakeskuksen rullaportaita pitkin laskeutuu joukko nuoria ja yksi keski - ikäinen mies. Tunnistan miehen, mutta hän ei huomaa minua. Miehellä on yllään likaiset vaatteet, päässä ruhjeita ja askel on hieman hatara. Hän - suomalainen, keski-ikäinen, asunnoton mies - soljuu ihmisvirran mukana käytävällä eteenpäin.

Hetken päästä kuulen kovan kolahduksen. Tyylikäs, eläkeikäinen nainen yrittää laittaa ostoskärryjä paikalleen ja samalla hänen kyynärsauvansa putoavat kolisten lattialle. Seison paikoillani ja ihmettelen, että miksei kukaan mene auttamaan tuota naista. Näkeehän sen jo kauas ettei hän saa itse sauvojaan ylös lattialta.

Mitä sitten tapahtuukaan? Suomalainen, keski-ikäinen, asunnoton mies likaisissa vaatteissaan pysähtyy naisen kohdalla. Hän nostaa sauvat maasta ja ojentaa ne naiselle. Nainen katsoo hämmästyneenä miestä silmiin ja kiittää. Elämässään kovia kokenut asunnoton hymyilee naiselle ja jatkaa matkaansa hatarasti askeltaen käytävällä eteenpäin.

Seison kauppakeskuksen käytävällä lipas kädessäni enkä voi unohtaa sitä, minkä juuri näin tapahtuvan.

Ei kommentteja

Kirkon tulevaisuus

Maanantaina 6. helmikuuta 2017 | Hannele Karppinen

Marraskuun kirkolliskokouksessa käsiteltiin Tulevaisuuskomitean mietintöä, jota oli työstetty n. 1,5 vuoden ajan. Siellä käytiin lähetekeskustelua ja se lähetettiin jatkotyöstettäväksi kirkon tulevaisuusvaliokunnalle. Se taas puolestaan pyytää lausunnon perustevaliokunnalta, lakivaliokunnalta, hallintovaliokunnalta, talousvaliokunnalta ja yleisvaliokunnalta, jonka jäsen itse olen. Meille annettiin tehtäväksi tarkastella asiaa kolmesta näkökulmasta: seurakuntalaisuus, johtajuus, kieli ja neljänneksi ottaa kantaa mietinnön ehdotukseen nuorten kiintiöistä kirkolliskokoukseen. Kirjoittelen tässä nyt joitakin omia mietteitäni näiden asioiden äärellä.

Hienoa mietinnössä on, että se alkaa Ilmestyskirjan jakeella: "Minä olen A ja O, alku ja loppu, sanoo Herra Jumala, hän, joka on, joka oli ja joka tuleva on, Kaikkivaltias.", ja että siellä sanotaan sivulla 34, että kirkon on oltava rohkeasti kirkko.

Mietinnössä nostetaan seurakuntalaisten osuus seurakunnan elämässä hyvin tärkeäksi. Seurakuntaliset eivät ole vain seurakunnan palvelujen kohteita, vaan aktiivisia toimijoita. Kirkon työntekijämäärää on menneinä vuosikymmeninä kasvatettu niin valtavasti, että seurakunta mielletään yleisesti organisaatioksi, jonka työntekijät tuottavat palveluita jäsenilleen. Seurakunta olemme kuitenkin me kaikki jäsenet yhdessä ja me toimimme yhdessä työntekijöiden kanssa. Toki muutosta tähän suuntaan on jo pitkään ollut nähtävissä seurakunnissa eri puolilla maata, kun vapaaehtoisille on annettu uusia vastuutehtäviä. 

Perheemme oli 1980-luvulla 6 vuotta Swasimaassa ja siellä olimme mukana seurakunnassa, jossa kävi pappi kerran kuussa. Jumalanpalvelus oli silti joka sunnuntai. Toki siellä oli paikallisten lisäksi mukana monta lähetystyöntekijää eri organisaatioista, mutta ei pappeja. Kaikki suunniteltiin ja hoitui vapaaehtoisten toimesta, paitsi ehtoollisen toimittaminen. Siltä pohjalta minulle on luontevaa tämä komitean esittämä ajatus seurakuntalaisten aseman muutoksesta. 

Ajatteluun kuuluu myös, että seurakunnan rakennukset eivät ole työntekijöiden, vaan meidän, sillä me olemme seurakunta. Siksi mietinnössä ehdotetaan, että tilojen käyttöä tulisi sallia seurakuntalaisista lähtöisin olevaan toimintaan, kunhan se on seurakunnan uskon mukaista. Kirkkoherralla on tietysti päävastuu tilojen käytöstä. 

Tämä kaikki vaikuttaa johtajuuteen. Hyvä johtajuus korostuu ja kaikilla tasoilla myös johtajia täytyy kouluttaa isoon asennemuutokseen. Johtajilta vaaditaan kykyä ohjata vapaaehtoisia, olla enemmän coacheja eli valmentajia, suostua siihen, että ei-työntekijät tekevät monenlaista ja heihin pitää luottaa. Minua viehättää myös se kohta, että epäonnistuminen sallitaan. Jos menee pieleen, arvioidaan tilanne ja saa yrittää uudelleen. Hyvin tärkeää on seurakuntalaisten hengellisen elämän vahvistaminen. Tietenkin työntekijöiden ammatillinen osaaminen on valtava voimavara eikä sitä saa tässä prosessissa väheksyä.

Kieli on myös hyvin tärkeä kysymys. On puhuttava sellaista kieltä, jota ihmiset ymmärtävät kuitenkaan vesittämättä sanomaa. Monikielisyys on myös keskellämme ja minua viehättää ajatuksen poikanen, joka jossakin tuli esiin, että suomenkieltä ymmärtämätön ihminen mesussamme voi ymmärtää symboleja, vaikkei sanoja ymmärräkään. Siksi kannattaisi niitä viljellä myös tässä meidän sanan kirkossamme. Ajatellaanpa vaikkapa pantomiiminäytelmää, miten sen liikkeet voivat kertoa asian ilman sanojakin!

Viimeisenä nuorten kiintiöistä, joita mietintö esittää. Nuorilta kirkolliskokousedustajilta tuli selkeä viesti, että kiintiöt olisivat nuorten aliarvioimista. Hallinnosta kiinnostuneet nuoret voivat hakeutua oman seurakuntansa luottamuselimiin normaalin demokraattisen käytännön mukaan ja kun luottamusta syntyy, heitä voidaan valita kirkolliskokoukseen päättämään kirkon laajoista asioista. Toki seurakunnissa kannattaa perustaa vaikkapa nuorisovaltuustoja, joissa nuoret oppivat ajamaan heitä kiinnostavia asioita ja kantamaan vastuuta. Ja nuoria tulee kuunnella oikeasti. Ja lapsiasianvaikutusten arviointi on syytä päätöksenteossa pitää mielessä.

Aika näyttää, miten ehdotetut muutokset kirkossa etenevät, mutta ainakin valiokunnat ovat rivakasti tarttuneet töihin. Ja rukoilla saa tämänkin asian puolesta!

Yksi kommentti

Hyvinkään Seurakunta | PL 29 (Hämeenkatu 16), 05801 Hyvinkää | puh. 040 8050 200 |