Tekstin koko

Blogi

Arkisto

Arkisto

4 kirjoitusta

Kirjoitukset ajalta: syyskuu 2017

Sinäkö messuun?

Maanantaina 25. syyskuuta 2017

"Sinäkö messuun?" Näitä sanoja ystäväni käytti, kun kuuli minun menevän sunnuntaiaamuna messuun. Vaikka ystäväni tiesi minun olevan sairaalapappi, hänen oli vaikeaa ymmärtää sitä, että käyttäisin vapaa-aikaani messuun ja vielä sunnuntaiaamuna. Meillä syntyi mielenkiintoista pohdintaa teemasta ja hänen luvallaan kirjoittelen siitä blogitekstiini. Vaikka olen koulutukseltani teologi, niin lähestyn aihetta hyvin käytännöllisesti ja jätän teologiset termit toiseen kertaan. Olen Martti Lindqvistin (suomalainen teologi, kirjailija ja eetikko) kanssa samaa mieltä siitä, että nostaessani messun teemoja esille, niin puhun niistä omalle kehitysvaiheelleni ja elämäntilanteelleni ominaisella tavalla. Kirjoittamiani ajatuksia en olisi kenties allekirjoittanut kymmenen vuotta sitten. Tilanteeni voi olla myös uudenlainen kymmenen vuoden kuluttua.

Miksi siis menen sunnuntaiaamuna messuun?

Menen messuun rauhoittumisen, yhteyden ja ehtoollisen tähden.

Luterilaista jumalanpalvelusta on syystäkin kritisoitu sen harmaasta sävystä. Ystäväni mukaan ortodoksisessa jumalanpalveluksessa kaikki aistit pääsevät vahvemmin osallistumaan mm. tuoksuineen ja väreineen. Ystäväni mukaan nuorempaa väkeä vetävät lennokkaat ylistystilaisuudet tempaavat ihmiset mukaansa ja antavat toisella tavalla eväitä tunnekokemukseen, kuin kirkkoni klo 10 messu. Näin keski-ikäistyvänä olen oppinut arvostamaan kirkkomme tuttua ja turvallista messua entistä enemmän. Minulle messu on hiljentymistä ja pysähtymistä Pyhän äärelle ennen uuden viikon alkua. Minulle tuo emotionaalista turvaa kirkonmenojen tuttu ja turvallinen eteneminen. Se rauhoittaa minun sisäistä maailmaani.

Huomaan usein jumalanpalveluksissa pohtivani sitä, miten olen osa sukupolvien ketjua. Näillä kirkonpenkeillä ovat istunut iloineen ja suruineen lukemattomat ihmiset ennen minua ja näin uskon myös istuvan minun jälkeeni. Papin kertoessa jumalanpalveluksessa parien avioliittoaikeista tai lukiessa lähimmäisen kuolinilmoitusta tajuan olevani pieni osa tätä ihmiskuntaa, jossa ihmisen ilot ja surut eivät juuri ole muuttuneet. Samalla koen yhteyttä kirkkokansan kanssa, joka on tullut kirkkoon erilaisista elämäntilanteista.

Yhteiskunta ja sen vaatimukset usein väsyttävät minua. Usein koen riittämättömyyttä näiden vaatimusten tähden. Tulee tunne, että pitäisi olla enemmän. Työmarkkinat asettavat meille perusteltuja vaatimuksia ja saamme korvauksen ansioittemme mukaan. Minulle ehtoollisessa kiteytyy evankeliumin ydin. En saa siinä ansioni mukaan, vaan saan olla vastaanottamassa. Armossa on kyse siitä, että minä kelpaan ja olen tarpeeksi Kristuksen täytetyn työn tähden. Vaikka en kaikkia hienouksia ymmärtäisikään ehtoollisen mysteeristä, saan ottaa osaa johonkin sellaiseen, jossa Jumala palvelee minua.

Nämä kolme asiaa rohkaisevat minua lähtemään myös ensi sunnuntaina messuun. Lähdetäänkö yhdessä?

Lähteet: Lindqvist, M 1999. Surun tie. WSOY: Helsinki.

Ei kommentteja

Päivä vain ja hetki kerrallansa

Tiistaina 19. syyskuuta 2017 | Inkeri Toiviainen

Eilen radion aamuhartauden pitäjä mietti, miten hän eläisi tämän päivän, jos tietäisi, että se on viimeinen. Hän arveli, että ehkä ei tiuskisi lapsilleen, ehkä kertoisi puolisolleen, että tämä on tärkeä ja rakas ja ehkä kiinnittäisi erityistä huomiota kaikkiin kohtaamisiin päivän aikana.

Tapasin eilen sattumalta vanhan koulukaverini, jonka kanssa olimme neljä ensimmäistä kouluvuotta samalla luokalla. Hänestä tuli mieleeni pidetty opettajamme, joka oli aina hymyilevä ja jolle me lapset olimme todella tärkeitä. Opettajamme sanoi meille kerran: "Muistakaa lapset, että jokainen hyvästijättö voi olla viimeinen."  Ei ole samantekevää, kuinka eroamme toisistamme; vihassa vai sovussa.

Elämän kiireiden keskellä, olisi tärkeää osata tarttua hetkeen, keskittyä olennaiseen. Ruotsalaisen virsirunoilija Lina Sandellin ehkä tunnetuin virsi "Päivä vain ja hetki kerrallansa" (Blott en dag, och ett ögonblick i sänder) sanoittaa tätä asiaa hyvin. Idean lauluun Sandell sai tarinasta, joka kertoo vanhasta seinäkellosta. Seinäkello lakkasi käymästä. Kellotaulu ryhtyi selvittämään vikaa. Syypääksi osoittautui heiluri, joka oli laskenut, että sen piti vuorokaudessa heilahtaa edestakaisin 86 400 kertaa. Tätä jatkuisi viikosta viikkoon, vuodesta toiseen, loputtomiin. Työmäärän suuruus lamaannutti heilurin, ja se teki lakon. Kellotaulu ehdotti, että heiluri kokeeksi heilahtaisi edestakaisin kuusi kertaa. Näin tapahtui, mutta heiluri selitti: "Eivät nämä kuusi kertaa tunnu raskaalta, mutta minunhan on työskenneltävä kuusi kertaa miljoonia kertoja." Kellotaulu huomautti nyt, että heiluria huoletti vain työn ajatteleminen, ei työ sinänsä.  "Vaikka voitkin jonakin hetkenä ajatella niitä miljoonia heilahduksia, jotka sinun on tehtävä, sinulta ei kuitenkaan vaadita kuin yksi heilahdus kerrallaan."

Soveltaessaan tätä kertomusta syntyneen virren sanoihin Lina Sandell viittasi Raamatun sanaan: "Niin kuin sinun päiväsi, niin olkoon sinun voimasikin." (5. Moos.33:25, vanha käännös) ja Jeesuksen sanoihin: "Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet" (Matt. 6:34).

 (Tauno Väinölä kertoi tarinan seinäkellosta Kotimaa-lehdessä 25.7.2003) 

Ei kommentteja

Rajat ja "rajattomat"

Maanantaina 11. syyskuuta 2017 | Veli-Pekka Toiviainen

Kaikenlainen koheltaminen hyppii silmille lehtien palstoilta, keskusteluissa kanssalähimmäisten kokemuksista rippileireiltä ja koulumaailmasta, niin myös kauppiaiden kokemuksista kauppoja kiusaavista "terroristeista". Kun iän puolesta alun toiselle kymmenelle ehtineet lapset makoilevat kauppojen pakastealtaissa, sotkevat maitohyllyjä, rikkovat pakkauksia ja lähettelevät some-kuvia rohkeuden osoituksina maailmalle tai pieni nuorisoryhmä terrorisoi rippikoululeiriä täydellisen piittaamattomasti on syytä herätä kysymään, miksi näin? Miten olemme tulleet tähän? Mitä olisi tehtävä?

Tietystikään kyse ei ole kaikista murrosikäisistä, ei kaikista lapsista tai nuorista. Koheltajia löytyy sitä paitsi joka ikäluokasta. Kuitenkin on aihetta kysyä: miksi?

Syy-yhteyksiäkin voidaan osoittaa moneen suuntaan: perheen murrokseen, työttömyystilanteeseen, tekniseen murrokseen, some-kulttuuriin, ylikorostuneeseen individualismiin jne. Ehkä selkeimmin murros on tullut silmille some-kulttuurin kentällä: Selfie-kuvia ja vihapuhetta levitetään estottomasti ajattelematta ja tajuamatta tuon taivaallista seurauksista. 

Mielestäni kaksi näkökulmaa nousee muita selkeämmin ja painokkaammin esille. Ensinnäkin netin "rajattomuus" on avannut portit ja mahdollisuudet työntää bittiavaruuteen kaikkea mahdollista, asiallista ja asiatonta, hyvää ja huonoa, rakentavaa ja särkevää. Ennen nettiaikaa käytössä oli huomattavasti rajallisempia välineitä: puhe, kirjoitus, piirros, keskustelu, kaikki rajallisine tiloineen. Nyt nettiin mahtuu mitä vain, kaikki, rajoittamatta, jos niin haluaa. Siitä on tullut - ihmisen myötä - "raketinlaukaisualusta", rajaton tila kaikenlaiseen koheltamiseen. Sinne voi tyhjentää katkeransapekkaat "vatsahapponsa" viuhtovaan vihaan asti. Ja "saastepilvet" leviävät.

Tämä nostaa toisen näköalan esiin entistä voimakkaammin: selkeiden rajojen asettamisen tarpeen myös ilmaisulle. Ilmaisuvapaus ja sananvapaus sen osana ei voi sisältää rajatonta vapautta ilmaista mitä ja miten tahansa, vastuutonta ilmaisuoikeutta. Jokaisella pelillä on sääntönsä, sallivat ja rajoittavat ohjeensa: jalkapallolla, golfilla, pesäpallolla, korttipeleillä... Yhteiskuntakaan, ihmisyhteisö ei selviä ilman niitä. Ei perhe, ei järjestö, ei taloyhtiö, ei kunta, kaupunki, seurakunta eikä valtio selviä ilmansääntöjä.  Rajoja tarvitaan, murrosikäisille yhtä lailla kuin kaikenikäisille Telluksen tallaajille. Vanhemmat eivät voi ulkoistaa perusvastuutaan muille.

Rajattomuus johtaa kaaokseen, tervehenkinen ohjaus terveempään yhteiseloon. Siksi kysyn: uskallammeko asettaa rajoja?

Ei kommentteja

Jumalan täysihoidossa

Tiistaina 5. syyskuuta 2017 | Johanna Rantalankila

Seurakunnan tilaisuudet ovat mieltä avartavia.  Parisen viikkoa sitten tapasin nimikkolähetin. Hän totesi: "Te kaikki olette teologeja." Havahduin - mitä hän puhuikaan? Olenhan lähetyssihteeri, koulutukseltani aivan jotain muuta. Katselin kuuntelijakuntaa ja samalla pohdin millainen tietotaito tähän joukkoon sisältyy.  Joukossa oli monen eri alan ammattilaisia ja nyt meidät vielä todetaan teologeiksikin.

Nimikkolähetti kertoi maasta, jossa pääuskonto ei ole kristinusko.  Kun Jeesuksen rakkaus ja armo meitä kohtaan tulee todeksi, se aina puhuttelee.  Samalla se herättää kiinnostuksen mistä kristinuskossa onkaan kyse.  Jumalan Sana ei ehdy, aina löytyy uusia ulottuvuuksia. Kun lähetystyön tarkoitus on se, että paikalliset ottavat vastuun kirkon toiminnasta, on tarve kouluttaa paikallisia työntekijöitä. Maassa, jossa kristinusko on vähemmistö, paikallisten kristittyjen lähtökohta kristinuskoon on varsin ohut. Me suomalaiset olemme saaneet kuulla Jeesuksesta kenties jo pyhäkouluajoista lähtien. Uskonto on koulun oppiaine, suurin osa on käynyt rippikoulun ja meidän yhteiskunta perustuu kristillisiin arvoihin.  Siinä suhteessa me todellakin olemme teologeja.

Jäin pohtimaan elämääni. Elän Suomessa, jossa on kohtuullinen toimeentulo. Yhteiskunta huolehtii ns. huono-osaisista. Luonnonmullistuksia täällä ei ole. Ihmisiä kohdellaan tasa-arvoisesti.  Kuunnellessani nimikkolähettiä, joka elää aivan toisenlaisissa oloissa, huomaan kuinka olosuhteet Suomen ja ko. maan kohdalla ovat hyvin poikkeavat.  Omassa arjessani silti huomaan löytäväni asioita, joihin en ole tyytyväinen. Kun löytää oikean vertailukohdan, huomaan napisevani turhasta.

Jeesus sanoo Raamatussa: menkää ja kertokaa! Kertokaa opetuksistani, kertokaa uskosta, kertokaa rakkaudestani. Menkää kaikkialle! Meidät kaikki - niin sinut kuin minutkin on kutsuttu näihin talkoisiin. Talkoot ovat vielä kesken, sillä kaikkia ei ole tavoitettu. Osa talkoolaisista lähtee maailmalle lähetystyöntekijöiksi, muilla talkoolaisilla on lähettäjän tehtävä. Olemme kuitenkin samoissa talkoissa ja kaikki talkoolaiset ovat yhtä tärkeitä.  Tehtävää riittää niin kotimaassa kuin maailmalla.

Alussa kaksitoista kaveria otti nämä talkoot tosissaan.  Vaikka väkeä oli vähän, he lähtivät kun käsky kävi. Ja mikäs meillä on  tehtävän suuruuden edessä:, kun Jeesus lupaa:  "Minä olen sinun kanssa  kaikki päivät maailmanloppuun saakka."  (Matt 28:20)
Eiköhän tartuta talikkoon!

Yksi kommentti

Hyvinkään Seurakunta | PL 29 (Hämeenkatu 16), 05801 Hyvinkää | puh. 040 8050 200 |