Tekstin koko

Blogi

Arkisto

Arkisto

4 kirjoitusta

Kirjoitukset ajalta: lokakuu 2017

Haudalla

Maanantaina 30. lokakuuta 2017 | Carita Lehto

 

Hautausmaan rautainen portti on raskas mutta kaunis. Avaan sen ja astun sisään. Talutan pyörää, koska mummu opetti, että hautuumaalla ei saa ajaa pyörällä. Katse hakeutuu vanhojen puiden runkoja pitkin korkeuksiin. Suuret puut muodostavat kauniin lehtikaton kurkottaessaan monisäikeisiä oksiaan kauas taivaalle. Kaarevan katon alla tuntuu levolliselta kulkea. Saavun haudalle. Lasken pyörän korista kanervat jykevän hautakiven viereen odottamaan istutustaan. Sipaisen tuulen viskaaman oksan pois kiveltä. Huomaan, että jäkälää on tullut taas viime kerrasta lisää. Kivi on vähän vinossa. Olen kysynytkin sen oikaisemisesta, mutta asialla ei kuulemma ole kiire. Ei ole vielä tarpeeksi kallellaan korjattavaksi. Vähän niin kuin ihmiselossa. Pikkuvikoja, mutta pystyssä pystytään.

Reilu neljäkymmentä vuotta sitten seisoin usein pikkutyttönä tällä samalla haudalla, kun mummu puhdisti hautakiveä. Mummu oli minua 60 vuotta vanhempi. Hautaan oli siunattu hänen aviomiehensä, minun vaarini tai ukkini, en tiedä, kumpi hän olisi ollut, kun hän oli kuollut ennen minun syntymääni. Mummun elämä oli kulkenut Kytäjän maaseudulta villatehtaalle kaupunkiin. Ruotsin kieli oli vaihtunut suomeen. Mummu oli ollut kaksi kertaa naimisissa. Ensimmäinen aviomies ei ollut mummun muistoissa kovassa huudossa. Muistan, että kun mies tuli kerran vastaan, mummu ilmoitti, että nyt mennään kadun toiselle puolelle ja silloin minua vietiin reippaasti kädestä pitäen. 

Mummulla ei tietenkään ollut autoa eikä pyöräilykään enää oikein sujunut, koska hän oli melko pyöreää sorttia. Mummun kanssa käveltiin. Paljon. Torille, konditoriaan, mustikkametsään, suutarille, ompelijalle - aina sinne, mihin oltiin menossa. Hautakiven puhdistusta varten oli ensin kävelty apteekkiin ostamaan jotakin vaarallista happoa. Sitten käveltiin pitkä matka hautausmaalle. Mummu varoitteli, että happoon ei saa koskea, koska se syövyttää. Kerran happoa lensi mummun sukkahousuille kiven puhdistustyössä ja niihin tuli paljon pieniä reikiä. Se harmitti mummua, koska hänellä oli aina hame ja hameen kanssa piti olla sukkahousut. Palaan ajatuksistani tähän hetkeen. Pitäisiköhän minunkin mennä apteekista hakemaan jotain happoa, kun hautakivessä kasvaa jäkälää? Saakohan sellaisia happoja enää käyttää? Mitähän se sellainen happo oikein oli? Kuuluuko hautakivissä kasvaa jäkälää? Vai kuuluuko hautuumaatapoihin poistaa jäkälä? En tiedä. Mummu osaisi vastata.

Omia hautajaisiaan varten mummu alkoi säästää rahaa pienestä eläkkeestään jo hyvissä ajoin. Keräsi arkkurahaa, ettei tarvitsisi muita vaivata hautajaiskustannuksilla. Kun oli tiukkaa rahasta eikä arkkurahavarastoon ollut ilmaantunut pitkään aikaan täydennystä, hän huokaili äänekkäästi, että varmaan jää kuoltuaan maan päälle, kun ei ole ehtinyt arkkurahaa saada kasaan. Tähän hänelle aina vastattiin, ettei ketään jätetä maan päälle. Mummu näytti epäilevän. Mummulla oli paljon hassuja sanontoja. Tasaisin väliajoin hän huokaili joutuvansa ennenaikaiseen hautaan, kun oli niin voipunut. Lempiaiheeni lapsena oli pyytää häntä kertomaan, millaista oli ennen vanhaan. Mummu kertoi mielellään. Maalaili mieleeni menneen ajan tapahtumia. Kuvittelin, kuinka ilmahälytyksen tullessa ikkunat peitettiin mustalla kankaalla ja kuinka taloa rakennettaessa otettiin talteen kaikki puretun talon naulat - ne ruostuneetkin.

Mummun kanssa käytiin kirkossa. Mummu opetti iltarukouksen. Opetti hän senkin, että ihmisen tekemät synnit voivat muuttua mustasta vitivalkoisiksi, jos niitä katuu ja pyytää anteeksi. Mummu kertoi, että taivaassa ei ole ihmisellä enää tuskaa eikä pelkoa. Siellä on kaikki hyvin. Yksi mummun ohjeista oli, ettei kirkossa saa katsoa taaksepäin. Nykyään kyllä rohkeasti katselen, mutta aina muistan tuon ohjeen.

Hieman yli kaksikymmentä vuotta sitten seisoin samaisen haudan äärellä. Hauta oli aukaistu. Mummu oli kuollut ja vietettiin hänen hautajaisiaan. Sydämessä tuntui raskaalta. Kaipasin kovasti mummua. Tuntui pahalta ajatukselta laskea hänet haudan lepoon, vaikka ymmärsin, että ei hän ole enää täällä. Sielu on jo matkannut Luojan luokse. Ikävä oli niin kova, että ajatus jälleennäkemisen lohdusta ei tuolloin lohduttanut.

Niin kuin monen muunkin kipeän asian elämässä, aika on korjannut tämänkin surun. Sydämessä keveni vähitellen. Ajattelen mummua usein, mutta en ole enää surullinen, korkeintaan joskus surumielinen. Mummulla oli vahva usko Jumalaan. Kiitos, mummu, että näytit sen minulle. Kiitos, että opetit minuakin nostamaan elämän vaikeina hetkinä katseeni taivaalle.

Keräilen tavarani pyörän koriin ja heilautan kättä hyvästiksi hautakiven suuntaan. Kesäkukat ovat vaihtuneet mummun haudalla kanerviin. Talutan pyöräni hautausmaan portille. Auringon lämpö tuntuu vielä kasvoilla. Sinisellä taivaalla kulkee hitaasti valkoisia pilviä.

Yksi kommentti

Vihapuhetta vai rakkautta

Tiistaina 17. lokakuuta 2017 | Inga-Lill Rajala

Jokin aika sitten seurasin facebookissa erään tuttavani sivulla käytyä keskustelua maahanmuuttajista. Ystäväni oli linkittänyt sivullensa artikkelin, jossa sanottiin mm. "vihaan muslimeja ja opetan myös lapsiani vihaamaan heitä". Olin järkyttynyt ja kysyinkin omassa viestissäni, miten hän voi kristittynä sanoa allekirjoittavansa moiset sanat. Tiesinhän, että hänkin tuntee Raamatun kehotuksen rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään - mistä päin maailmaa tuo lähimmäinen sitten onkin kotoisin. Itse asiassa Raamattu kehottaa rakastamaan jopa vihamiestä.

Facebookissa on siis käymässä melkoinen sota vihaa lietsovien ja maltillisempien, ihmisarvoa puolustavien ihmisten välillä. Minäkin sain osakseni vihaisia kommentteja vain siksi, että muistutin lähimmäisen rakkaudesta. Joku kirjoitti: Mikä sinä luulet olevasi? Kaikki maahanmuuttajiin suvaitsevaisesti suhtautuvat "suvakit ovat Luciferin enkeleitä".  Sanat löivät kovaa. Olin hämmentynyt ja masentunut.

Nykyinen vihapuhe ja väkivallalla uhkailu ei ole mitään uutta. Sitä on ollut kaikkina aikoina. Näyttää kuitenkin siltä, että nopea tiedonvälitys ja kommentointi sähköisessä mediassa, on tehnyt siitä entistä helpompaa. Ihmisten sisäiset ja ulkoiset esteet itsensä hillitsemiseksi ovat heikentyneet.

Viha alkaa pienestä...

Raamatussa on kymmeniä esimerkkejä siitä, miten jopa melko pienestä harmin siemenestä voi kasvaa silmitön viha. Jokainen varmaan muistaa Kainin ja Abelin. Kerran Jumala katsoi suopeasti Abeliin tuomiin eläinuhriin mutta ei Kainin uhriin. Raamattu kertoo, että Kain suuttui kovasti ja hänen "katseensa synkistyi".  Jumala yritti puhua hänelle järkeä tuossa vaiheessa ja varoitteli, että "synti on ovella vaanimassa" ja että Kainin tuli "pitää se kurissa". Mutta Kain ei välittänyt varoituksista. Suuttumus kasvoi vihaksi, murhanhimo myrkytti hänen mielensä ja lopulta hän toteutti suunnitelmansa veljensä tappamiseksi.

Viha lannistaa myös ne, jotka eivät ole vihan suoranaisia kohteita. Tuhannet ihmiset esimerkiksi tiesivät, mitä keskitysleireillä tapahtui, mutta silti vain harvat nousivat vastustamaan Hitlerin hirmutekoja.

Kirjassa Vainottu, pastori Jukka Norvanto Lainaa kirjailija Ronald Boyd McMilania, kun tämä kertoo tapaamisestaan rabbin kanssa keskitysleirillä. Rabbi oli sanonut: "Näitä krematorioita ei rakennettu alkujaan tiilistä, vaan sanoista. Kaikki alkoi valheista, joialuksi laskettiin liikkeelle vitseinä, iskulauseina ja väitteinä. Niinpä pian meistä juutalaisista tuli persoonattomia, ihmisyydestä riisuttuja, eläimiin verrattavia olentoja ja eläimille voi tehdä mitä tahansa. Me emme huomanneet mitä oli tulossa, ennen kuin oli liian myöhäistä."

Viha on sokeaa, mieletöntä ja kohtuutonta. Usein se saa voimansa valheista, juoruista ja joukkohysteriasta. Valitettavasti meidän aikanamme on myös niitä, jotka aivan tahallaan syöttävät mediaan valeuutisia. Meidän on oltava valppaina, ettemme jaa eteenpäin valheita. Ne ovat vihan polttoainetta.

Mitä voin tehdä vihalle?

Raamatussa on hyviä esimerkkejä myös vihan hallinnasta. Kuningas David joutui elämänsä aikana vihan kohteeksi. Hän ei kuitenkaan kostanut kärsimäänsä pahaa - esimerkiksi pahimmalle vainoojalleen, kuninkaalle, vaan hän kertoi rehellisesti omat vihan, pettymyksen ja ahdistuksen tunteensa Jumalalle.

Joskus raamatunlukijat kauhistuvat Davidin kostonhimoisia sanoja: "Kunpa surmaisit Jumala, väärintekijät. Enkö vihaisi sinun vihollisiasi, Herra, enkö inhoaisi sinun vastustajiasi. Vihamieheni vainoaa henkeäni, suistaa minut pimeyteen... Tuhoa viholliseni, sinä uskollinen. Hävitä kaikki, jotka vainoavat henkeäni, minä olen sinun palvelijasi."

David näyttää meille, että meillä ihmisillä on joskus niin järkyttävän vaikeita tilanteita, että sydämemme täyttyy vihalla. Hän osoittaa meille myös, mitä meidän tulee tehdä vihallemme. Meidän ei tarvitse jäädä vihan vangeiksi, sillä viha tuhoaa sisimpämme. Saamme antaa vihan tunteemme, pettymyksemme ja kostonhalumme Jumalalle. Hän ottaa ne vastaan. Meidän ei tarvitse yrittää esittää Jumalalle olevamme pyhempiä kuin olemme. Hän tuntee meidät joka tapauksessa "salatuimpaan saakka".

Rakkaus voittaa vihan

Suomessa seurakunnat ovat olleet avainasemassa maahanmuuttajien tilanteen ymmärtämisessä ja auttamisessa. On tarjottu sekä konkreettista että henkistä apua, ystävyyttä ja suomalaiseen elämänmenoon totuttelemista. Ilman tuhansien vapaaehtoisten apua tätä työtä ei olisi voitu tehdä niin laajasti. Onneksi on ollut maahanmuuttajiin suopeasti suhtautuvia ihmisiä - näitä parjattuja "suvakkeja". Usein nämä vapaaehtoiset auttajat ovat juuri niitä samoja ihmisiä, jotka auttavat myös vanhuksia, sairaita ja köyhiä lähimmäisiä.

Kirkot opettavat kristillisestä perinteestämme ja uskostamme, sillä se kiinnostaa! Eräässä Hyvinkään seurakunnan maahanmuuttajille suunnatussa tilaisuudessa pappi kertoi kristinuskon keskeisimmät totuudet lyhyesti ja ytimekkäästi. Hän piirsi ympyrän ja siihen sanan rakkaus. Ikään kuin terälehdiksi keskuksen ympärille hän lisäsi sanat rakkaus Jumalaan, lähimmäiseen, itseensä, luontoon - ja vihamieheen. Kun vieressäni istunut afgaani kuuli tämän viimeisen sanan, hän huudahti ääneen: "Tuo on hyvä!" Maahanmuuttajat saivat myös kuulla Jumalan rakkaudesta, Jeesuksesta, joka ristillä otti vastaan vihan, kärsi syntiemme tähden ja voitti kuoleman.

Ei kommentteja

Mitä on hengellinen ohjaus?

Maanantaina 9. lokakuuta 2017 | Carina Lievendahl

Viime viikon blogissa työtoverini Elina Antikainen nosti esiin kysymyksen: mitä on sielunhoito? Hän totesi sen olevan tilan antamista. Jatkan hengellisestä ohjauksesta, mitä se voisi olla?

Hengellinen ohjaus klassisessa merkityksessä koetaan hengellisen ohjaajan ja hänen ohjattavansa välisenä suhteena. Laajemmassa merkityksessä se voi olla hengellistä matkakumppanuutta, joka voi kuulua koko seurakunnan elämään ja seurakuntalaisten elämään. Hengellinen matkakumppani auttaa toista matkakumppania tunnistamaan Jumalan puhuttelun elämässään. Hengellinen ohjaus voi siis olla tavallisessa arjessa meidän kristittyjen yhteistä vaellusta, jossa kyselemme Jumalan tahtoa elämässämme.

Hengellisen ohjauksen on ajateltu olevan suppeammassa merkityksessä kokeneiden kilvoittelijoiden armolahjaa. Lutheria voi pitää hengellisenä opastajana, katekismuksen ja Raamatun sanan mietiskelyyn ohjaavana rukouksen teologina. Moni on saanut postilloista ja katekismuksista rohkaisua, ne ovat toimineet hengellisenä opastajana uskon ja elämän polulla. Kirkkomme seuraperinne on pitänyt yllä hengellistä ohjausta ja sielunhoitoa rinnakkain; se on näkynyt keskinäisenä lohdutuksena ja rohkaisuna.

Hengellinen matkakumppanuus on parhaimmillaan tilan tekemistä Jumalan ja ihmisen kohtaamiselle. Tärkeää ei ole se, että ohjaaja puhuu, vaan että Jumala puhuu. Viisas rinnalla kulkija, matkakumppani, auttaa siten toista tunnistamaan Jumalan puhuttelun ja rohkaisee matkakumppaniaan vuoropuheluun Jumalan kanssa.

Hengellinen matkakumppanuus ottaa todesta ihmisen tämänhetkisen elämän. On hyvä käyttää sekä uskon että psykologian kieltä sekoittamatta niitä toisiinsa. Pohtiessamme Raamatun sanaa ja seurustellessamme Jumalan kanssa, jumalasuhde voi kokea muutoksia. Matkakumppani voi olla pohtimassa yhdessä, mitä tunteita ja tarpeita toisessa herää, mistä se kertoo? Tässä todellisuudessa Jumalan rakastava läsnäolo on häntä hoivaamassa.

Kerron tarinan abba Antonioksesta, Egyptin kuuluisimmasta erämaaisästä, sen ajan hengellisestä ohjaajasta. Kuolinvuoteellaankin hän ohjasi oppilaitaan. Eräs heistä kysyi: "Abba, Antonios. Sinä olet suuri Jumalan mies. Sinä olet kuin Mooses." Abba Antonios oli pitkään hiljaa. Lopulta hän vastasi: "Viimeisellä tuomiolla Jumala ei kysy minulta: Antonios, miksi et ollut kuin Mooses? Hän kysyy minulta: Antonios, miksi et ollut Antonios?"

Voinko siis olla matkakumppani, jota kantaa menneiden kristittyjen sukupolvien saatto ja kirkon elävä perinne ja usko? Keskellä tätä maailmaa, jota elämme juuri nyt. Monet meistä etsivät hengellistä sisältöä elämäänsä, jossa kokemuksen kieli on sydämen kieli, joka on rukousta Jumalan kanssa. Siinä rukouksessa Jumala, ihminen, kirkon perinne, ympäröivä maailma ja elämä, otetaan todesta. Edellä viitaten: Antonios saa olla Antonios. Sinä saat olla sinä, Jumalan rakastavassa läsnäolossa.

Ei kommentteja

Mitä on sielunhoito?

Maanantaina 2. lokakuuta 2017 | Elina Antikainen

Jo eläkkeellä oleva pastori katselee minua silmälasiensa takaa ja esittää kysymyksensä uudelleen.
Mitä on sielunhoito? Sano se niin ytimekkäästi kuin pystyt.
Jaa-a... Tietenkin kuuntelemista..
Mietin hetken ennen kuin lisään
Vierellä kulkemista. Ahdistuksen vastaanottamista. Tilan antamista...
Vanhempi pastori jatkaa
Sanoit lopuksi sen, mikä sielunhoidossa on mielestäni kaikkein tärkeintä.
Tilan antaminen.

Jotta voin antaa tilaa, minun täytyy ensin tehdä sitä. Syksyn alussa sain kodissani muutaman neliön lisää. Kiipesin ullakolle, jonka häkkikomerossa säilytin vanhaa pöytää ja neljää tuolia. Päätin tuoda pöydän alas. Tuolien kohdalla mietin pidempään. Kuinka monta tuolia tarvitsen? Itselleni yhden? Ehkä kuitenkin kaksi? Vai kaikki neljäkö? Ja keitä varten? Ajattelin ystäviäni, jotka voisivat istua tuoleilla. Ja kenties niille istuutuisi myös joku, jonka olemassaolosta en vielä edes tiedä. Päätin tehdä istumatilaa hänellekin.

Tilan antaminen on pätevä ohje niin sielunhoitoon kuin moniin oman elämän ihmissuhteisiin. Mutta vaikea. On vaikeaa tehdä toiselle tilaa. On vaikeaa antaa toiselle niin paljon tilaa kuin hän tarvitsee. Silti kuitenkin juuri sitä toivon itsellenikin. Että minulle tehdään ja annetaan tilaa.

Tilan antaminen on myös sen hyväksymistä, että jokin tuoleistani saattaa jäädä tyhjäksi. Joku saattaa istua tuolillani, mutta monet kysymykset voivat jäädä vaille vastausta. Joku istuutuu tuolilleni vain pieneksi hetkeksi. Tilan antamiseen kuuluu, että annan toisen nousta tuolilta jatkamaan omaa matkaansa. Tila täyttyy hiljalleen muistoilla ja lopulta syntyy taas lisää tilaa, tilaa jollekin uudelle.

Ei kommentteja

Hyvinkään Seurakunta | PL 29 (Hämeenkatu 16), 05801 Hyvinkää | puh. 040 8050 200 |