Tekstin koko

Blogi

Arkisto

Arkisto

2 kirjoitusta

Kirjoitukset ajalta: syyskuu 2018

Tuttu tuntematon naapuri

Tiistaina 18. syyskuuta 2018 | Reijo Huuskonen

Viro on meidän suomalaisten suosituin matkakohde. Monille riittää Tallinna ja sen ympäristö kylpylöineen, mutta paljon muutakin maa tarjoaa. Itseäni on kiehtonut, paitsi viron sukulaiskieli, myös sen luonto. Samoin rikas kulttuuri ja luonnollisesti luterilainen kirkko - Eesti kirik, joka on käynyt läpi monet raskaat vaiheet.

Olen muutamana vuonna osallistunut Tuglas-seuran Viron luontomatkoille, joiden aikana on taivallettu kauas pääväylien bensan katkusta. Asiantuntevien oppaiden kera on ihasteltu vesilintujen monikymmentuhantista muuttoa, tulvaniittyjen kukkaloistoa tai laskeuduttu palavankiven kaivokseen. Peipsijärvi hämmästytti rannattomuudellaan. Komeat kartanot puistoineen kertovat saksalaisajan historiasta.

Viimeisin lukemani Viro-aiheinen kirja on Paula Havasteen Pronssitähti (Gummerus 2018, 208 s.) Se kertoo pienen palasen Neuvostoviron hallinnon alla kärvistelleestä kansasta saarenmaalaisen perheen näkökulmasta 1940-luvun lopulla. Talonpoika Villem on voittanut runokilpailun ja käy pääkaupungissa hakemassa kunniakirjansa pronssitähtineen. Votkahuuruista huolimatta matka onnistuu, ja tuliaisena on porsas sekä salkullinen kananpoikia. Varsinainen työn sankari on Vilja-vaimo, joka huikaistuu pienistä hyvistä hetkistä.

Hyvinkäällä virolainen kulttuuri on päässyt hyvin esille. Menneen kesän ajan Hyvinkään taidemuseon päänäyttelynä oli Lauri Sillakin eli Laurentsiuksen nykytaide. Monia virolaisia kirjailijoita on vuosien varrella käynyt kirjastossa kertomassa tuotannostaan. Itselläni on mukavat muistot mm. Jaan Krossin ja Jaan Kaplinskin käynnistä. Keväällä täällä vieraili omaperäinen metsäkirjailija Valdur Mikita.

Virolaista taidetta on tätä nykyä myös Hyvinkään kirkonmäellä. Seurakuntakeskuksen yläkerran pienen juhlasalin seinällä on varsin mittava Ilona Treimanin Paratiisin portilla -niminen vanerille tehty öljyvärityö. Ilona tunnetaan niin korutaiteilijana kuin kansalaisopiston ahkerana viron kielen eritasoisten ryhmien opettajana.

Viron luterilainen kirkko on, kuten todettu, kokenut kovia. Ennen Toista Maailmansotaa luterilaisen kirkon jäseniä oli kansan enemmistö, mutta saksalaisen miehityksen ja varsinkin Venäjän ateismia markkinoineen vallan aikana määrä supistui lähes olemattomiin.

Uuden itsenäisyyden koittaessa 1990-luvun alussa toiveet kirkon elpymisestä olivat suuret. Karu todellisuus on, ettei sitoutuvia jäseniä ole nyt kuin muutama prosentti. Sen sijaan erilaiset taikauskot, horoskoopit ja selvännäkijät saavat mediassa runsaasti tilaa. Mammonan palvonta variaatioineen on monen uskonto.

Toki Viron luterilainen kirkko sinnittelee. Uusia seurakuntiakin perustetaan. Meille hyvinkääläisille tuttu Väliahon perhe kokoaa kiinnostuneita Tallinnan lähelle Saueen, ja suunnitelmissa on kirkon rakentaminen. Olen itse saanut kolmena vuonna käydä Pöltsamaalla keskisessä Virossa osaltani opettamassa seurakunta-aktiivien maallikkokoulussa, jota johtaa kirkkoherra Markus Haamer. Aiheena on ollut; ei enempää ja vähempää kuin Jumala.

Viro on meille tuttu, kieli kuulostaa läheiseltä. Tosiasiassa julkisivun takana on paljon tuntematonta ja kielikin kompastuttaa. Vaikka olen opiskellut sitä vuosia, putoan helposti kärryiltä kun puhutaan nopeasti. Siksikin on rikastuttavaa rakentaa ja syventää yhteyttä.



Tulvaniityn vehreyttä



Peipsijärven rannattomuutta

Ei kommentteja

Suojelusenkeli

Tiistaina 4. syyskuuta 2018 | Anja Tauriainen



Lystilauantaina tutustuin Hyvinkään seurakunnan pöytään. Oli kiva jutella ja sain iki-ihanan suojelusenkeli - jääkaappimagneetin ja lammasavaimenperän. Totta puhuen sain suojelusenkeleitä neljä, koska haluan viedä sellaiset myös lapsenlapsilleni.

Suojelusenkeli toi mieleen, isäni minulle vuosikymmeniä sitten antaman taulun suojelusenkelistä. Lapsuudessani ja nuoruudessani taulu oli sänkyni päädyssä. Se muistutti minua, että maailmassa on suojaa, johon turvautua. Lapsena minulle ja kanssani luettiin iltarukous. Se rauhoitti nukkumaan ja toi turvaa yöksi.

Varhaisteininä toimin Oulujoen seurakunnan tyttökerhon ohjaajana. Kävin seurakunnan kerhon ohjaajien kursseja. Olin mukana erilaisilla leireillä. Sain paljon pohjaa elämälle ja opastusta monenlaisiin asioihin.

Muistaessani kaiken tuon minulle herää kysymys millainen oli uskonnon asema perheessäni? Meillä ei puhuttu uskonnosta, eikä politiikasta. Olen vain myöhemmin tehnyt päätelmiä aiheista. Mielestäni perheemme oli niitä tapauskovaisia, joita seurakunnan jäsenistä suurin osa on. Meillä sai osallistua erilaisiin juttuihin, he mahdollistivat avaran maailman katsomuksen syntymisen minussa.

Olen ikuisesti kiitollinen vanhemmilleni heidän huolenpidostaan ja avarakatseisuudestaan. Olen ollut ja olen onnekas ihminen saatuani vakaan pohjan elämälleni. Siitä on ollut apua elämän karikoissa. Usko siihen, että minusta välitetään ja tieto siihen, että elämä kantaa, ovat helpottaneet.

Suojelusenkeli muistuttaa minua lapsen uskosta. Se tuo mieleen, että elämä on täynnä mahdollisuuksia.

Iltarukoukseni on tuntemattoman englantilaisen kirjoittama lasten iltarukous, joka Suomessa julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1860 lastenlehdessä Varpunen.

Minä olen oppinut siitä uudemman version:

"Levolle lasken, Luojani,
armias ole suojani.
Jos sijaltain en nousisi,
taivaaseen ota tykösi."

Ei kommentteja

Hyvinkään Seurakunta | PL 29 (Hämeenkatu 16), 05801 Hyvinkää | puh. 040 8050 200 |