Tekstin koko

Blogi

Arkisto

Anja Tauriainen

Anja Tauriainen toimii seurakunnassa vapaaehtoisena.

Joulutorin ihme

Maanantaina 17. joulukuuta 2018 | Anja Tauriainen

Tänä vuonna järjestettiin Kauppakeskus Willassa eka kertaa Käsityöläisten ja yhdistysten Joulutori.

Ensi ajattelemalta voisi luulla, että Joulutori on vain kaupallinen. Niin me järjestäjätkin ajattelimme, mahdollisuus maksuttomaan myyntipaikkaan.

Joulutorista syntyi paljon muutakin. Hienoa, että sen myötä saimme kokea yhteisöllisyyden ihmeen. Joulutorin myyjät vetivät yhtä köyttä. Heidän välilleen syntyi ystävyyksiä. Asiakkaat kokivat Joulutorin hyvänä ja tervetulleena lisänä palveluihin. Osalle asiakkaista Joulutori tarjosi paikan tulla kuulluksi ja nähdyksi.

Joulutori ylitti kaikki toiveet ja lisäksi paljon muutakin. Voi sanoa, että yhteisöllisyyttä löytyi.

Mitä se yhteisöllisyys on? Yksinkertaisimmillaan se on toinen toistemme kuuntelemista ja huomioimista. Se on myös yhdenvertaisuutta, kukaan ei ole toisen yläpuolella. Se on sitä, että antaa, jotta joskus saa. Se on kykyä asettaa toinen ihminen itsensä edelle.

Kristinuskossa Jeesus uhrasi itsensä ihmisten syntien tähden. Ei myöskään sovi unohtaa, että" tee toisille se, mitä itsellesi toivot".

Hyvää joulun odotusta ja Kristuksen syntymäjuhlaa.

Anja Tauriainen

Seurakunnan vapaaehtoinen

Ei kommentteja

Suojelusenkeli

Tiistaina 4. syyskuuta 2018 | Anja Tauriainen



Lystilauantaina tutustuin Hyvinkään seurakunnan pöytään. Oli kiva jutella ja sain iki-ihanan suojelusenkeli - jääkaappimagneetin ja lammasavaimenperän. Totta puhuen sain suojelusenkeleitä neljä, koska haluan viedä sellaiset myös lapsenlapsilleni.

Suojelusenkeli toi mieleen, isäni minulle vuosikymmeniä sitten antaman taulun suojelusenkelistä. Lapsuudessani ja nuoruudessani taulu oli sänkyni päädyssä. Se muistutti minua, että maailmassa on suojaa, johon turvautua. Lapsena minulle ja kanssani luettiin iltarukous. Se rauhoitti nukkumaan ja toi turvaa yöksi.

Varhaisteininä toimin Oulujoen seurakunnan tyttökerhon ohjaajana. Kävin seurakunnan kerhon ohjaajien kursseja. Olin mukana erilaisilla leireillä. Sain paljon pohjaa elämälle ja opastusta monenlaisiin asioihin.

Muistaessani kaiken tuon minulle herää kysymys millainen oli uskonnon asema perheessäni? Meillä ei puhuttu uskonnosta, eikä politiikasta. Olen vain myöhemmin tehnyt päätelmiä aiheista. Mielestäni perheemme oli niitä tapauskovaisia, joita seurakunnan jäsenistä suurin osa on. Meillä sai osallistua erilaisiin juttuihin, he mahdollistivat avaran maailman katsomuksen syntymisen minussa.

Olen ikuisesti kiitollinen vanhemmilleni heidän huolenpidostaan ja avarakatseisuudestaan. Olen ollut ja olen onnekas ihminen saatuani vakaan pohjan elämälleni. Siitä on ollut apua elämän karikoissa. Usko siihen, että minusta välitetään ja tieto siihen, että elämä kantaa, ovat helpottaneet.

Suojelusenkeli muistuttaa minua lapsen uskosta. Se tuo mieleen, että elämä on täynnä mahdollisuuksia.

Iltarukoukseni on tuntemattoman englantilaisen kirjoittama lasten iltarukous, joka Suomessa julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1860 lastenlehdessä Varpunen.

Minä olen oppinut siitä uudemman version:

"Levolle lasken, Luojani,
armias ole suojani.
Jos sijaltain en nousisi,
taivaaseen ota tykösi."

Ei kommentteja

He kuulivat kuninkaan kutsun

Maanantaina 9. heinäkuuta 2018 | Anja Tauriainen

Maailma on seurannut juhannuksesta asti henkeä pidättäen nuorten jalkapalloilijoiden sekä heidän valmentajansa pelastusoperaatiota thaimaalaisesta luolasta. Olla luolan vankina on minulle käsittämätön ja pelottava asia, johon en kenenkään toivoisi joutuvan. Ajatelkaa kuinka paljon työtä pelastaminen vaatii! Se on hengen vaarallista pelastajille. Luonto näyttää voimiaan ja muistuttaa, että mitä tahansa voi sattua. Vaikka meillä on teknologiaa ja tietoja ja taitoja, niin siitäkin huolimatta ihmisten pelastaminen ei käy käden käänteessä.

Yle uutisoi 8.7.2018, että "Thaimaalaiset kuulivat kuninkaan kutsun - Sadat vapaaehtoiset pyörittävät pientä kaupunkia Tham Luangin luolalla". Vapaaehtoiset saapuivat paikalle antamaan apuaan. He jättivät oman arkensa ja riensivät vapaaehtoisesti auttamaan 12 pojan ja heidän valmentajansa pelastamisessa. On kunnioitettavaa auttaa pyyteettömästi lähimmäisiään.

Keltainen huivi kaulassa tarkoittaa vapaaehtoistyöntekijää. Näille ihmisille on kunnia asia olla auttamassa hädässä olevia ihmisiä. Vuoren juurella olevasta tilapäiskylästä, Tham Luangista saa kaikkea: vettä, lääkettä, ruokaa, kahvia, hierontaa, hiusten leikkuun jne. Vapaaehtoisjoukot ovat eri alojen ammattilaisia, jotka rohkeasti tarjoavat omaa osaamistaan toisten käyttöön.

Ihmiset vuoren juurelle yhteen on saattanut murheellinen syy, niin heidän elämänsä Tham Luangissa ei ole askeettista. Thaimaalaiset ajattelevat siten, ettei murhe auta tilanteessa, jossa on toimittava. Heidän kylässään on tarjolla myös hedelmiä, jäätelöä, hierontaa, pattereita, alusvaatteita...

Vapaaehtoiset siivoavat, täyttävät mutaisen maan ja kyyditsevät kävelijöitä. Kaiken keskellä he jaksavat kuitenkin myös nauraa. Monenlaisia taitajia on auttamistöissä. Muun muassa hierojia, jotka haluavat tarjota hengähdyksen kovaa työtä tekeville pelastajille.

Leirissä on avustustyöntekijöiden ja vapaaehtoisten lisäksi satoja toimittajia eri puolilta maailmaa. Myös toimittajat saavat käyttää kylän palveluita. Kylässä on myös parturi, joka leikkaa hiuksia. Vapaaehtoisia etsintäjoukkoja on kylän ympärillä olevissa pusikoissa. He lepäävät siellä, missä pystyvät. Tukalassa tilanteessa olevien poikien omaiset ovat myös olleet leirikylässä. Heitä suojellaan kuluttavalta julkisuudelta. Toimittajien tultua paikalle omaiset siirrettiin rauhaan.

Leirikylässä on arki asettunut uomaansa, mutta jokainen toivoo, että se voitaisiin mahdollisimman pian purkaa. Kuitenkin niin, että vangit vuoren uumenista saataisiin pelastettua. Niin kauan kuin tarve vaatii, ovat vapaaehtoiset valmiita pysymään paikalla. Ikävä tapahtuma on aikaan saanut jotain hyvääkin. Tapahtuma on yhdistänyt thaimaalaisia. Poliittisesti kahtiajakautuneessa maassa se ei ole itsestään selvää.

Perin erikoiseksi leirikylän tekee se, että siellä ei raha käy mihinkään. Leirissä on kymmeniä ammattilaisia, mutta kuitenkin jokainen palvelus, tavara ja elintarvike on ilmainen.

Tarvitaanko aina jonkinlainen tragedia, jotta yhteisö tiivistyy? Thaimaalaiset ovat koonneet rivinsä auttaakseen hätää kärsiviä. Voimmeko me muut tapahtumaa muualla seuraavat oppia tästä jotakin? Vai tarvitaanko oppimiseen aina omakohtainen "hätä"?

Tällä hetkellä tiedossa on, että ainakin neljä poikaa on pelastettu. Rukoilen, että loputkin luolan vangit saadaan pelastetuksi ja ettei pelastajille satu mitään.

Ei kommentteja

Kohta on kesä!

Maanantaina 7. toukokuuta 2018 | Anja Tauriainen



Ei yhtään ajatusta siitä, mitä kirjoittaisin. Tuttu tilanne. Nyt ei enää onneksi tule paniikkia asian kanssa, koska nyt tiedän miten saan kirjoitusvireeni syntymään. Se syntyy kuin itsestään lenkillä. On muistettava ottaa mukaan kynä ja paperia. Tällä kertaa innoittajanani toimivat Sveitsin polut.

Luonto on herännyt kuin varkain. Linnut laulavat kilpaa ja kukkia nousee maasta. On paljon vihreän eri sävyjä. Näkyy valko- ja sinivuokkoja. Tuntuu kuin olisin itsekin herännyt talvihorroksesta. Aurinko helli lämmöllään. Metsässä tuoksui havupuut ja maa. Jippii kohta on kesä!

Olin matkalla Tallinnassa läheisteni kanssa. Katselimme pienen ihmisen kanssa ikkunasta avautuvaa näkymää. Näimme sataman, vanhan kaupungin, katuja, busseja ja ratikoita. Mikä kiinnittikään pienen ihmisen huomioin? Kirkot ja erityisesti iso kirkko, jota hän katsoi kahdesta ikkunasta. Viimeisenä illalla hän katsoi nukkumaan menevää valaistua kirkkoa ja aamulla ensimmäisenä hän halusi nähdä kirkon, josta valot olivat sammuneet. Koko 2 v 4 kk ikänsä varmuudella hän kertoi, että aikoo rakentaa kirkon. Aluksi hän rakentaa legoista. Haaveita ja unelmia tulee olla pieniä ja isoja.

Matkalla juolahti mieleeni Kodin Kuvalehden juttu otsikolla "Olen mummo ja siksi minua saa häiritä". Otsikko vaivasi mieltäni ja siksi kai se kävellessä mieleeni tuli. Kokevatko mummot tulevansa häirityksi silloin kun heitä pyydetään apuun? Vai onko otsikon takana jonkinlainen tarve nostaa itseään jalustalle mummona? Kerran metrossa kuuntelin erään mummon puhetta siitä, kuinka hänen kaikki aikansa menee lastenlasten hoitamiseen. Rajansa on jokaisen vedettävä itse ja olisi reilua sanoa silloin kun itselle ei mummovuoro passaa.  Itse en koe tulevani häirityksi, jos lapseni pyytävät minua olemaan lastenlasteni kanssa. Silloin kuin suinkin vain voin järjestää aikani siten, että pääsen lastenlasten luokse, minä menen. Aina ei aikataulut kohtaa, mutta sekin on hyväksyttävä. Päästessäni apuun koen saavani enemmän kuin antavani. Päivät lastenlasten kanssa ovat vapaapäiviäni ja nautin niistä. 

Kohta on äitienpäivä. Se on merkityksellinen päivä kaikille äideille. Toivon, että äidit tuntevat olevansa tärkeitä ja ennen kaikkea riittävänsä. Nykypäivänä ei ole helppoa olla äiti. Ohjeita ja neuvoja tulee joka puolelta. Netti ja lehdet ovat pullollaan naiseuteen ja äitiyteen liittyviä kirjoituksia. Täytyy olla trendikäs, menevä, huolehtiva, harrastava, työssä käyvä, tyylikäs, äidillinen jne. äiti. Täytyy todeta, että vähäisemmät paineet olivat minulle kun tulin ensimmäistä kertaa äidiksi liki 35 vuotta sitten. Silloin paineita tuli siitä, että olisi pitänyt olla "täydellinen perheenäiti", joka hoiti lapset, miehen ja kodin. Minä en kyllä sopinut tuohon "täydellisen perheenäidin" muottiin. Minussa kun kytee aina pieni kapinahenki kuten Peppi Pitkätossussa, Pikku Myyssä ja Vaahteramäen Eemelissä.

Toivotan hyvää äitienpäivää Sakari Topeliuksen runon myötä: 

Teillä maailman liukkahilla
äiti seuraa lastansa aatoksilla
ja eksyksissä kun harhailemme,
hän huutaa taivasta turvaksemme.

Oi äiti, siunattu on sun virkas!
Se murheen yössä on tähti kirkas
ja lohtu aikojen vaihteluissa
ja itsekkäiss' elon taisteluissa.
Sun sydämeesi saa liittyä,
sen rakkaudesta saa lämmintä!

Sä, Herra, palkitse äidin vaivat!
Sun taimes hoitoa hältä saivat;
sun suuren lempesi kirkkaudesta
nään säteen äitini katsehesta.

Ei kommentteja

Puhtaalta pöydältä

Maanantaina 8. tammikuuta 2018 | Anja Tauriainen

"Aina loppiaisen jälkeen ei voi tietää yhtään asiaa", lauloi vuonna 1990 tuolloin 5-vuotias poikani. Olimme muuttomatkalla Oulusta Riihimäelle ja koko pitkän matkan jaksoi lapsi laulaa. Se, mitä pienessä mielessä muuton vuoksi pyöri, on jäänyt arvoitukseksi. Oliko muutosta puhuttu ja loppiaiseen yhdistettynä siitä oli tullut iso peikko pojan mieleen.

Uusi vuosi ja loppiainen edustavat omilla tavoillaan minulle uuden alkua. Mahdollisuutta aloittaa uudelta pöydältä. Uutena vuonna ruukataan tehdä lupauksia, jotka sitten pidetään tai ei pidetä. Mitä noilla lupauksilla oikeastaan ajetaan takaa? Edustavatko nekin pöydän putsaamista ja uuden alkua. Parhaita uuden vuoden lupauksia ovat sellaiset, joilla on itselle tarkoitus. Lupaus voi olla pieni tai suuri, mutta ainoastaan ne lupaukset, jotka koetaan itselle tärkeinä tulevat menestymään. Eihän lupauksia pidä tehdä muille ihmisille vaan vain itselleen.

Loppiaisen jälkeen alkaa arki. Pyhien aikana on koottu itseään ja loppu vuotena tehty mahdollisesti yhteenvetoa menneestä vuodesta. Mitä se edellinen vuosi itse kullekin sisälsi ja mitä siitä jäi mieleen? Viime vuosi oli kansallisesti Suomen satavuotisen taipaleen juhlaa. Henkilökohtaisella tasolla minun elämäni oli sekä iloja että suruja, kuten elämä on. 

Vuonna 2017 syntyi ihana kolmas lapsen lapseni. Se pysäyttävä tunne, kun saa uuden ihmisen syliinsä ja saa alkaa rakentaa suhdetta häneen. Sain katsella maailmaa keskimmäisen lapsen lapseni silmin. Ihmetellä yhdessä pienen kanssa. Vanhimman lapsen lapseni kanssa olen saanut muistaa, kuinka jännittävää on esikoululaisen elämä. Lastenlasten kanssa vietetty aika on minulle lomaa, virkistystä ja akkujen lataamista. Saan olla läsnä. Vuonna 2017 sain matkustaa maailmalla sekä rakkaani että ystävieni kanssa. 

Viime vuonna syvensin tietoisuuttani sanojen ja puheen vaikutuksesta omaan ajatteluuni. Lisäsin aiempaa enemmän sanavarastooni sanoja: saan, voin, osaan, minulle on mahdollista ja minä pystyn. Positiivinen puhe, ajattelu ja itsensä ohjaaminen tuottavat hyvää mieltä ja tasapainoa elämään. Onhan kivempi tehdä sellaisia asioita, jotka ovat mahdollisia kuin sellaisia joita on pakko tehdä! Eli elämän pakot voi ihan hyvin kääntää mahdollisuudeksi! Helen Sjöholmin Gabriella´s song kertoo hyvin siitä, että ihminen itse valitsee tiensä. Valitettavasti en löytänyt kappaleesta suomenkielistä versiota.

 Suruakin mahtui viime vuoteen. Eräs pysäyttävin suru oli tuttavan nuoren aikuisen lapsen kuolema. Sain osallistua hänen hautajaisiinsa. Hautajaisissa kohtasin sielussani asuvan pelon ja surun. Minun oli vaikea pitää itseäni kasassa. On jotenkin helpompi hyväksyä ihmisen kuoleminen vanhuuteen kuin nuoren elämän loppuminen kesken. Kuitenkin nuori on elänyt sellaista elämää kuin on valinnut ja sellaista, joka on hänen näköistään. Nuoren aikuisen elämää emme me vanhemmat voi enää ohjata ja ottaa syliin, kun menee pieleen. Emme voi myöskään puhaltaa pahoja asioita pois. On muistettava, että jokainen elämä itsessään on arvokas. 

Johanna Kurkelan laulussa Kulta pieni sanoitetaan kauniisti niitä ajatuksia, joita nuoren kuoleman jälkeen läheisillä voi olla.

" Miksi miksi teit niin?
Väsyitkö elämän vaatimuksiin?
Mikset kertonut peloistasi, joita kannoit sielussasi?
Nyt kaikki on niin tyhjää.
Sanatonta ikävää.
En vielä edes oikein ymmärrä tätä kylmää pimeää.
Kulta pieni mä tahtoisin, ottaa sinut taas syliin.
Ja puhaltaa pahan pois, että kaikki taas hyvin ois.
Kulta pieni jos olisit jaksanut odottaa, niin olisit nähnyt sen, miten valo voittaa lopulta pimeyden.

Miksi miksi teit niin?
Petyitkö unelmiin valheellisiin?
Sitä käsittää ei voi kukaan, miksi lensit tuulten mukaan.
Sä peitit taitavasti, jäljet kyynelten.
Ja kun en pinnan alle katsonut, niitä koskaan nähnyt en."

Ei kommentteja

Kaksi kynttilää

Maanantaina 20. marraskuuta 2017 | Anja Tauriainen



"Hyvinkään muistojuhlatoimikunta pyytää kaupunkilaisia sytyttämään juhlapäivän kunniaksi ikkunalleen kaksi kynttilää kello 18", luki Hyvinkään kaupungin itsenäisyyspäivän tiedotteessa. Yhdestä tiedotteessa olleesta lauseesta syntyi tämä blogini aihe.

Muutimme Hyvinkäälle vuoden 1990 syksyllä. Tuolloin jatkoin jo lapsuuden perheestäni tavaksi tullutta perinnettä käydä itsenäisyyspäivänä kello 18 jälkeen kävelemässä ja katselemassa ikkunoita. Ihmettelin, kun täällä ei näkynytkään kynttilöitä ikkunoilla. Syntymäkaupungissani Oulussa äitini iskosti minuun jo pienenä itsenäisyyspäivän kynttilöiden polttamisperinteen, jonka luulin olevan tapana kaikkialla.

Kaksi kynttilää piti laittaa kaikille niille ikkunoille, joista oli näkymä kadulle. Oulun Tuirassa on isoja kerrostaloja ja oli hienoa nähdä, kuinka talon jokaisella ikkunalla paloi kaksi kynttilää. Se oli vaikuttava näky. Tuolloin taloyhtiöt jakoivat asukkaille kynttilät.

Vielä 1980-luvun alussa poltettiin aitoja kynttilöitä Oulun Lyseon jokaisella ikkunalla. Arvaatte varmaan, että niitä piti olla sytyttämässä, sammuttamassa ja vahtimassa aika monta ihmistä. Me oppilaat olimme vapaaehtoisina tuossa tehtävässä. Oli jännittävää ja tärkeääkin hiippailla pimeässä koulussa vahtimassa kynttilöitä.

Lopetin perinteen muutamiksi vuosiksi yhden läheltä piti tilanteen vuoksi 1990-luvulla. Tuolloin nuorimmaiseni oli noin kaksi vuotias ja hänen päälakensa ylsi juuri ja juuri keittiönpöydän tasolle. Laitoin mielestäni kynttilät hänen ulottumattomiin, mutta toisin kävi. Olin sytyttämässä yläkerran ikkunoille kynttilöitä, kun tytär huusi alakerrasta, että "äiti, verhot palaa!" Minä syöksyin pää kolmantena jalkana alakertaan ja totesin, että puuvillainen alaverhokappa oli tulessa ja tuli oli menossa kohti sivuverhoja ja sähköisiä jouluvaloja. Mietin ja hoksasin, että lattiamatto on puuvillaa, joten sieppasin sen ja sammutin tulipalon alun matolla.

Verhon alakappa lähti roskiin ja mattoon jäi tuosta itsenäisyyspäivästä musta läntti muistoksi. Lapset totesivat, että "onpa hyvä, ettei äiti juossut ulos niin kuin kaikki ohjelmassa 911." No ei käynyt mielessänikään pötkiä pakoon.  Lapsi oli saanut tönäistyä pöydälle jääneillä pöytätableteilla kynttilän kumoon - muuta siihen ei tarvittu. Palon alun sammutettuani tärisin aikani ja päätin, että niin kauan, kun on pieniä lapsia, en polta kynttilöitä.

Nyt lapseni ovat jo aikuisia ja jälleen itsenäisyyspäiväni perinteisiin kuuluu kaksi kynttilää. Kävelyllä käyn myös katselemassa monellako ikkunalla kynttilöitä palaa. Tavaksi on tullut käydä itsenäisyyspäivän kävelyllä ystävän kanssa. Samalla kertaa saamme raitista ilmaa, päivittää tapahtumat ja vuodattaa ilomme ja surumme.  

Mutta moniko meistä tietää miksi noita kahta kynttilää poltetaan? Perinne kynttilöiden polttamisesta on lähtöisin 1700-luvun Ruotsin vallan ajalta. Kynttilöillä juhlistettiin tuolloin kuningasperheen merkkipäiviä tai heidän vierailujaan Suomessa. Venäjän vallan alla kynttilöitä poltettiin keisariperheen merkkipäivien kunniaksi. Kynttilöistä tuli 1800-luvun lopulla kapinan työkalu. Sortovuosina niitä poltettiin 5. helmikuuta Runebergin päivänä venäläistämisen vastalauseen symbolina. Vuonna 1914 perustettiin Suomessa jääkäriliike, jonka aate oli aluksi tulenarka. Kynttilät ikkunalla viestittivät jääkärikoulutukseen Saksaan meneville miehille, että talo / asunto on heille turvallinen majapaikka. Suomen itsenäistymisen jälkeen syksyllä 1919 vakiinnutettiin kynttilöiden poltto 6.12. päivälle. Aikoinaan toiminut Itsenäisyyden liitto kehotti vuonna 1927 polttamaan kynttilöitä kello 18 - 20. (Iltalehti 6.12.14, Ville Halonen, Tiesitkö? Tästä syystä itsenäisyyspäivän iltana sytytetään kaksi kynttilää)

Odotan innolla itsenäisyyspäivän iltaa, jotta pääsen sytyttämään kynttiläni ja sen jälkeen katsomaan ikkunoita. Toivon näkeväni useita ikkunoita, joilla on kaksi kynttilää, kuten Hyvinkään muistojuhlatoimikunta on toivonut. Tämäkin on kaunis tapa, jolla voimme kunnioittaa sata vuotiasta isänmaatamme.

Kiitos, Jumalamme, kun annoit kauniin maan virren 581 sanoihin on helppo yhtyä:

" Kiitos, Jumalamme,
kun annoit kauniin maan,
annoit jylhät metsät,
loit vedet virtaamaan.
Kiitos sisukkaasta
työstä isien,
kiitos isänmaasta
ja kohtaloista sen."

Hyvää itsenäisyyspäivän odotusta!

Yksi kommentti

Ystävyydestä - kiitos ystävilleni

Maanantaina 21. elokuuta 2017 | Anja Tauriainen

Olen kesän aikana ajatellut ystävyyttä useita kertoja. Ystäväpiirini koostuu monista eri-ikäisistä ja taustoiltaan erilaisista ihmisistä. Erilaisten ystävien kautta pääsee näkemään ja kokemaan monenlaisia asioita joita ei muuten ehkä koskaan tulisi kokeiltua. Ystävyys on sekä ilojen että murheiden jakamista. Se on antamista, saamista ja jakamista.

Murheen ja synkkyyden hetkillä ystävien tärkeys näkyy suurimmillaan. Silloin kun ihminen on ihan surkeana surusta ja huolesta, on hyvä kun voi purkaa kuormaansa ja saada lohdutusta. Jaettu suru ja murhe puolittuvat, kun sen saa puhuttua ystävän kanssa. Hyvä ystävä uskaltaa antaa negatiivistakin palautetta ja uusia näkökulmia asioihin. Ystävä tietää myös sen hetken jolloin pitää toista tökätä eteenpäin.

Myös riemun ja ilon jakaminen on tärkeää. Tiedätte varmaan tunteen, kun sisällä kuplii ja on ihan täpinöissään jostakin asiasta. Kyseessä on ehkä jokin varmistunut tuleva tapahtuma tai ihana tapahtuma perhepiirissä. Siitä on päästävä kertomaan jollekin, mutta siihenkin tarvitsee luotettavan kuulijan, joka ymmärtää. Todellinen ystävä uskaltaa painaa jarrut pohjaan, kun havaitsee toisen menevän ojasta allikkoon.

Kesän aikana olen saanut kokea ja jakaa omiani sekä ystävieni iloja ja suruja. Olen viettänyt ikimuistoisia hetkiä maailmalla ja kotimaassa. Ystävien kanssa olen päässyt festareille, marjametsiin, lenkeille, marjapuskiin ja teatteriin. On tullut eväitä elämän reppuun ja saanut perspektiiviä muilta ihmisiltä. Olen saanut itkeä ja olla rikki, mutta myöskin nauraa niin paljon, että mahaan koskee.

Ystävyys - tuttavuus ja yhteenkuuluvaisuus ovat kaikki tärkeitä asioita jokaiselle ihmiselle. Ne eivät ole koskaan itsestään selviä vaan niitä pitää vaalia. Niiden vaalimisen eteen tehty työ tuottaa iloa ja voimaannuttaa. Niistä syntyy polttoainetta arjen aherrukseen.

Kiitän kaikki ystäviäni sydämeni pohjasta, sillä olen saanut teiltä paljon. Te kaikki olette todella tärkeitä ja olen onnellinen, että saamme olla ystäviä. Toivon sydämeni pohjasta, että ystävyytemme jatkuu edelleenkin ja voimme yhdessä jakaa ilojamme sekä murheitamme.

Ystävyyttä kuvaa kauniisti Paavalin Korinttolaiskirje "Rakkaus on" muunnettuna ystävyyden ylistykseksi.

Ystävyys on pitkämielinen.
Y
stävyys on lempeä.
Ystävyys ei kadehdi.
Ystävyys ei kerskaa.
Ystävyys ei pöyhkeile.
Ystävyys ei käyttäydy sopimattomasti.
Ystävyys ei etsi omaansa.
Ystävyys ei katkeroidu.
Ystävyys ei muistele kärsimäänsä pahaa.
Ystävyys ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa.
Kaikki se peittää.
Kaikki se uskoo.
Kaikki se toivoo.
K
aikki se kärsii.
Parasta maailmassa on ystävyys!

Yksi kommentti

Onnellisuus

Maanantaina 27. maaliskuuta 2017 | Anja Tauriainen

Suomalaiset ovat edelleenkin maailman viidenneksi onnellisin kansa. Tämä käy ilmi maaliskuussa 2017 julkaistusta YK:n aloitteesta julkaistavasta World Happiness Reportista. Tässä raportissa käytetään onnellisuuden mittapuuna muun muassa taloutta, sosiaalisia turvaverkkoja, väestön terveyttä ja korruption vähäisyyttä. Kärkikymmenikössä asemaamme heikentää käytetyistä kriteereistä, anteliaisuus, koska suomalaiset lahjoittavat hyväntekeväisyyteen vähemmän kuin muut maailman onnellisimmat.

Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA:n vuoden 2016 Onnellinen Suomi nimisestä arvo- ja asennetutkimuksesta luin, että meistä suomalaisista 80 prosenttia olisi onnellisia. Onnettomiksi tutkimuksen mukaan itsensä kokee noin 17 prosenttia. Tutkimuksesta selviää, että onnettomuuden kokemukset ovat kasautuneet toimeentulovaikeuksista kärsivien ryhmiin. Jopa 40 prosenttia työttömistä koki itsensä onnettomaksi. Ei ole mikään ihme, että taloudelliset huolet ihmisen onnellisuutta vähentävät.

Mitä se onnellisuus on? Vastauksia löysin useita ja osa vuosituhansien takaa. Osa vanhoista määritelmistä on käyttökelpoisia vielä tänäänkin.

Kreikkalainen filosofi Demokritos (n. 460-370 eaa) arvioi niin, että hän on oleva onnellinen, joka ei sure sitä mikä häneltä puuttuu, vaan iloitsee siitä mitä hänellä on. Tämä olisi varmasti aiheellinen oppi, jota kannattaisi noudattaa.

Filosofi Platon (427-347 eaa.) Kreikasta määritteli onnellisuuden hyvän saavuttamiseksi pysyvästi. Hänen mielestään onnellisuus oli tavallaan rakkauden jatke. Rakkauden hän määritteli kaipuuksi hyvään, joka puuttuu. Rakkauden kohdetta ei voi tämän määritelmän mukaan saavuttaa, mutta onnellisuus on lopulta muoto johon rakkaus voi johtaa.

Psykologi David Myersin (s. 1942-) mukaan onnellisuus on läpitunkeva tunne siitä, että elämä on hyvää. Omien tekojen lisäksi ihmisen onnellisuuteen vaikuttaa myös se, miten muut kohtelevat häntä. Myös oma ja läheisten ihmisten terveys ja riittävä toimeentulo lisäävät ihmisen onnellisuutta. Myers määrittelee onnellisuuden kokemuksen kokonaisuutena ja vastavuoroisena.

Ajattelemmeko nykyisin onnellisuutta liian paljon, että unohdamme sen löytyvän itsestämme. Kurotammeko koko ajan korkeammalle ajatellen, että sitten kun sitä, tätä tai tuota olen saanut tai tavoittanut, niin sitten olen onnellinen? Unelmat ovat hyvästä, mutta elämä heittelee tielle myös vastoinkäymisiä. Joskus vastoinkäymisten tullessa on uskallettava muuttaa suunnitelmia. Ei kannata roikkua unelmassa, jos siitä aiheutuu vain mielipahaa. Joskus on vain osattava päästää irti.

Onnellisuutta voin pohtia omasta näkökulmastani ja oman elonpolkuni opetusten kautta. Onni ei tule etsien vaan eläen - niin joku on joskus sanonut. Ja ainakin kohdallani se pitää paikkaansa. Muutamia vuosia sitten oma tilanteeni muuttui ja olin valinnan edessä mitä tehdä. Päätin, että kokeilen siipiäni ja hyppään tuntemattomaan. Ja tuon päätöksen jälkeen ymmärsin, että todellakin minä voin itse vaikuttaa omaan elämääni ja tehdä siitä onnellista. Opin päästämään irti ja jättämään asioita taakseni. Oli helpompaa jatkaa elämää ottamatta mukaan katkeruutta.

Usein tehdessämme virheitä vaivumme synkkyyden syövereihin, vaikka se on keinona huono. Parempi olisi ymmärtää, että "kun tekee virheitä, ei ole viisasta moittia itseään epäonnistujaksi tai hyödyttömäksi. Raamatussa sanotaan, että "synkkä mieli kuihduttaa ruumiin" eli vie voimat (Sananlaskut 17:22). Liika itsensä ruoskiminen vähentää onnellisuutta. Toki on hyvä epäonnistumiset ja virheet käydä läpi, jotta voi olla tekemättä samaa virhettä uudestaan.  

Minun onnellisuuteni ei ole kiinni rahasta tai tavarasta. Se koostuu ennen kaikkea läheisistä ihmisistä - kumppanista, lapsista, lapsen lapsista, ystävistä, mielekkäästä tekemisestä, mahdollisuudesta auttaa muita ihmisiä ja olla tarpeellinen, hyväksytty ja rakastettu. Eivät kaikki päiväni helppoja ole. Olen saanut osani sairauksista, murheista ja vastoinkäymisistä, mutta niidenkin keskellä pyrin näkemään pilkahduksen valoa, merkin toivosta ja uskon selviytymiseen. Se mitä en voi muuttaa, annan sen olla ja koetan jättää taakseni. Eteenpäin käy elävän mieli.

Kenenkään elämä ei ole ongelmatonta. Raamatussakin sanotaan, että on "aika itkeä" ja "aika valittaa" (Saarnaaja 3:4). Ongelmat ja haasteet kuuluvat elämäämme. Niinpä olisi hyvä pyrkiä kasvattamaan henkistä kestävyyttä vastoinkäymisiä kohdatessaan. Sen avulla voi toipua takaiskuista ja jatkaa eteenpäin.

Suomalaisen sananlaskun sanoin jokainen on oman onnensa seppä. Eli jokaisen onnellisuus on omanlaistaan. Omaa onneaan voisi koettaa löytää vaikka Benjamin Hoffin Nalle Puh ja Tao kirjan ajatusten avulla: "Toisin sanoen kaikella on oma sijansa ja tehtävänsä. Se pätee myös ihmisiin, vaikka monet eivät sitä näy käsittävän, jäävät vain roikkumaan väärään työpaikkaan, väärään ihmissuhteeseen tai väärään taloon. Kun tietää oman Sisäisen Luontonsa ja kunnioittaa sitä, tietää oman paikkansa. Tietää myös mikä ei sovi." "Meidän täytyy myöntää Olevat Olot. Jos esim. myöntää, että on heikko lihaksistaan, silloin voi toimia oikein ja vähitellen vahvistua. Mutta jos ummistaa silmänsä Olevilta Oloilta ja yrittää nostaa jonkun autoa ojasta, missä kunnossa on vähän ajan päästä?...Viisaat tietävät omat rajansa."

Ei kommentteja

Ajatuksia joulukirkosta

Tiistaina 27. joulukuuta 2016 | Anja Tauriainen



Joulupäivän aamuna heräsin ja katsoin kelloa 7:20. Aivoni rekisteröivät ajan ja älysivät, että ehdin joulukirkkoon, kunhan toimin nopeasti. Tuumasta toimeen ja niinpä olin Vanhassa kirkossa istumassa muutamaa minuuttia ennen kahdeksaa.

Ennen kirkonmenoja ehdin katsella kirkon kauniita kattokruunuja, joulukuusta, seimeä, alttaria ja alttaritaulua. Mieleni rauhoittui. Rutiinit rauhoittavat ja helpottavat oloa. Kirkossa saan vajota penkkiin ja olla osallistujana. Saan kuunnella musiikkia ja puhetta. Saan laulaa tai olla laulamatta.

Tämän vuoden joulukirkossa pappeina olivat Anne Blomqvist ja Kosti Kallio. Heiltä sainkin sitten paljon ajattelemisen aihetta. Päässäni kävi oikea aivomyrsky ja ahaa elämys toisensa jälkeen syttyi. Anne Blomqvistin saarnasta sain aiheen tähän blogikirjoitukseeni.

Anne Blomqvist kertoi saarnassaan, että Jeesus Jumalan ainoa poika, syntyi aikanaan eläinsuojassa maailmaan, jossa lapsia surmattiin. Hän syntyi tavallisten ihmisten hoidettavaksi ja kasvatettavaksi. Jeesuksessa Jumala syntyi ihmiseksi ja koki ihmisen osan. Jeesuksen, Vapahtajan syntymästä Jumalan enkelit ilmoittivat tuon ajan ammattikunnista halveksituimmalle eli paimenille. Maria ja Josef joutuivat Jeesuksen kanssa pakenemaan vainoja Egyptiin. 

Mitä tuo kaikki tarkoittaa, jos siirrämme asian nykypäivään. Se tarkoittaa mielestäni sitä, että Jumala on suuressa viisaudessaan yrittänyt osoittaa, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia asemastaan ja ammatistaan huolimatta. Meidän täytyy hyväksyä ja kunnioittaa ihmistä sellaisena kuin hän on. Jumala olisi ainoan poikansa voinut antaa syntyä vaikka kirjanoppineiden perheeseen, mutta niin ei käynyt.

Vielä nykyäänkin on sotia ja vainoa, joita ihmisten on pakko paeta. Maria ja Josefkin joutuivat pakenemaan Egyptiin pakoon vainoa. He saivat turvapaikan. Mitä tämän pitäisi etenkin kristityille ihmisille kertoa? Onko sanoma jotenkin aikojen kuluessa muuttunut noista aikojen takaisista?

Minua evankeliumi muistuttaa arkielämän suvaitsevaisuudesta. Tämän päivän kovat asenteet pakolaisia kohtaan ovat pelottavia. Minä toivon, että en joutuisi pakolaiseksi. Toivon sydämestäni, että saamme inhimillisesti ja oikeudenmukaisesti ratkaistua pakolaisasian.

Toivon vuodesta 2017 rauhaisampaa. Toivotaan rauhaa ja koettakaamme olla suvaitsevaisempia rauhan rakentajia kukin tykönämme. Elina Karjalaisen Upponallen sanoin:

" Uppo-Nalle kuutamossa kulki kohti kotia.
Kulkiessaan mietiskeli pommeja ja sotia.
- minä en tahtoisi koskaan jäädä
sotavaunujen alle,
siksi aion aina olla rauhallinen nalle.
Rauhan lauluja laulelen koko maailmalle.
Luonto kuunteli nallea hiljaa,
kuutamo valaisi kypsää viljaa,
Uppis tallusti elokuun yössä
mietteet ja mieli rauhantyössä."

Hyvää uutta vuotta!

Ei kommentteja

Luonnossa

Maanantaina 25. heinäkuuta 2016 | Anja Tauriainen

Metsä

Se on aivan kuin pakkomielle, kun se iskee. Se alkaa yleensä keväällä ja sitä on silloin vain toteltava. Sitä sisäistä viestiä, joka kehottaa lähtemään metsään. Se on ilmeisesti niin, että minun kroppani tietää mitä tarvitsen talven varalle ja miten talven aikana kerätystä kuormasta pääsee eroon.

Niinpä tieni käy metsälenkeille ihmettelemään luontoa. Monesti huomaan katselevani kukkasia, kiviä, käpyjä, jäkälää, oksia ja heiniä. Sieluni virkistyy nähdessäni kaikenlaista kaunista. Kuinka onnellinen olenkaan, että minun on mahdollista mennä monimuotoisen luontomme keskelle.   

Minulle luonto merkitsee purkamoa, lataamoa ja rikastamoa. Yksin metsälenkillä ollessani puran kertynyttä taakkaani itkemällä. Lataan voimaa itseeni luonnosta. Saan lämpöä metsän puista, kivistä ja kukkuloista. Lataan myös pakastimeen talvenvaralle metsän marjoja ja sieniä. Ne myös rikastavat minua.  Metsäluonto lohduttaa jollakin käsittämättömällä tavalla minua. Silloin tällöin huomaan kääntäväni katseeni ylös taivaaseen ja laulan lapsuudesta tuttua lohduttavaa laulua:
"Oi, katsohan lintua oksalla puun. Se laulaa niin kauniisti aina. Se Korkeimman kiitokseen aukaisee suun. Sen mieltä ei huolet ne paina. Se laulaen Luojaansa kiittää."

Vuosien kuluessa olen oppinut arvostamaan luontoa. Siitä saan kiittää äitiäni, joka onnekseni viitsi raahata minua perässään metsissä ja soilla. Näin minulle kertyi vuosien aikana paljon hyödyllistä tietoa luonnosta; sään vaikutus marjasatoon, mitä voi syödä ja mitä ei, kuinka suolla liikutaan ja paljon paljon muuta. Vasta nyt ymmärrän täysin kaiken äitini kertoman sekä hänen siirtämänsä tiedon merkityksen. Osaan hankkia vitamiineja ja ravintoa luonnosta. Minä, jolla ei ole lainkaan suuntavaistoa olen sitkeällä työllä oppinut liikkumaan luonnossa. Nuo äidin kertomat asiat ovat kummallisesti jääneet mieleeni, sillä luonnossa huomaan päästäni kumpuavan hänen oppejaan.

Vuosien myötä silkasta uteliaisuudesta olen oppinut keräämään myös sieniä. Vain sellaisia sieniä kerään, jotka varmasti tunnen. Omituiseksi homman tekee se, että kerään kyllä mielelläni sieniä, mutta en ole oppinut niitä syömään. Kantarellit tuoksuvat hyvälle ja niiden löytämisestä tulee suuri riemu. Myöhemmin syksyllä ovat vuorossa sitten suppilovahverot - hyvä syy taas mennä metsään.

Parhaita marja- ja sieniretkiä ovat ne, joilla käydään ystävän kanssa. Mikä sen parempaa kuin istua metsässä syömässä eväitä ja juoda kahvia. On mukavaa jutella ja ihmetellä yhdessä ääneen. Yhtä hyvin ystävän kanssa voi istua myös hiljaa ja jakaa luonnon hiljaisuuden yhdessä. Kerätä yhteisiä kesämuistoja talven varalle. 

Eihän se metsä tietysti aina niin ihana lintukoto ole. Sinne voi eksyä, kuten vuosien varrella monesti minulle on käynyt. Nykyään ei ole niin pelottavaa eksyä, kun on puhelin, sillä edellytyksellä, että akkua riittää ja kenttä löytyy. Terveelle ihmiselle ei eksyminen niin vaarallista ole. Eksyttyään on pidettävä pää kylmänä ja suunnattava vain yhteen suuntaan. Paniikki on pahin seuralainen eksyttäessä. Silloin helposti alkaa kiertää ympyrää. Jos vain pystyy, niin parasta on edetä rauhallisesti ja varovaisesti eteenpäin.

Maaria Leinosen runo osuvasti kuvailee minun ajatuksiani ja kokemuksiani luonnosta.

Tämän maiseman syliin synnyin
metsän kämmenelle
Opin hengittämään sen tahtiin
Syvään. Kiireettä.
Opin sen askeleet. Laulut.
Sen osaksi juurruin.
Opin näkemään metsän puilta,
puut metsältä.
Kuulemaan perhosen lennon,
näkemään tuulen liitelyn
niityn yllä.
Nyt
missä tahansa
mutta kotona tässä maisemassa.

Ei kommentteja

Maailma muuttuu – vai muuttuuko sittenkään?

Tiistaina 10. toukokuuta 2016 | Anja Tauriainen

Tutkimusmatkani omaan historiaani jatkuu papereitani penkomalla. Varaston nurkasta pahvilaatikosta löysin vajaa 40 vuotta sitten Oulussa oppilastovereilleni kirjoittamani aamun avauksen. Hämmästyin aiheen ajankohtaisuutta, sillä se sopii nykyaikaankin. Vahinko, että me ihmiset emme näytä oppivan mitään aikaisemmista ajoista vaan samat virheet on toistettava uudestaan ja uudestaan.

Tänäkin päivänä tiedotusvälineistä kuulemme ihmisten julmuudesta ja ympäristön tuhoamisesta.  Turrummeko kuullessamme, katsellessamme ja lukiessamme kaikesta kauheudesta? Pakkohan se on, kun emme kaikkeen voi vaikuttaakaan. Turtuminen on inhimillistä itseämme kohtaan, kunhan emme kokonaan sulje sydämiämme niiltä ihmisiltä, joita nuo kauheudet koskevat.

Ääneni vuosien takaa kertoo: "Ympäristö on tärkeä. Jopa niin tärkeä, että on keksitty neutronipommi - ase, joka tuhoaa elämän, mutta jättää ympäristön miltei koskemattomaksi. Tietystikin on toinen asia, onko täällä enää silloin ketään, joka nauttisi jälkeen jääneestä ympäristöstä, ehjistä kaupungeista vailla elämänkipinääkään.

Kullankimallus silmissään ja luonnosta hyötyminen johtotähtenään ihminen on osaksi huomaamattaan, osaksi jopa tietoisesti tuhonnut omaa elinympäristöään. Maailmassa on paljon saasteita ja myrkkyjä, jotka uhkaavat myös ihmistä itseään. Vaikka onkin paljon sellaista, mikä ei ole enää pelastettavissa, koskaan ei ole liian myöhäistä.

Mutta moni muukin asia kuin luonto on saanut oman osansa saastumisesta. Televisio, elokuvat, lehdet ja sarjakuvat liittävät väkivallan olennaiseksi osaksi arkista elämänrytmiämme. Nykyihmistä on vaikea säväyttää. Tyytyväisenä hän seuraa sohvannurkastaan mitä verisimpiä tapahtumia - kuuluvathan ne erottamattomasti TV-iltaan. Monissa ihmisissäkin on jotain pahaa, rumaa ja likaista, monen mielen täyttävät viha, kateus, pahansuovuus ja piittaamattomuus lähimmäisistä.

Myös me ihmiset olemme osa ympäristöä, jossa elämme, osa kouluyhteisöä ja jokainen meistä voi omalta osaltaan vaikuttaa sen ilmapiiriin aloittamalla maailman parantamisen omasta itsestään."  

Kuitenkin on pakko uskoa ja toivoa siihen, että jossain vaiheessa koittaisi aika jolloin asiat saataisiin raiteilleen maailmassa. Siten, että maailmasta tulisi oikeudenmukainen paikka kaikille. Jos toivo lakkaa, niin kyynisyys saa vallan. Jos ei muuta, niin kultainen sääntö tulisi jokaisen ihmisen Raamatusta muistaa. Matteuksen evankeliumissa (Matt. 7:12) kuvataan Jeesuksen saarnanneen kultaista sääntöä vuorisaarnassaan: "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille."   Jeesus mainitsee kultaisen säännön hiukan eri sanoin myös Luukkaan evankeliumissa (Luuk. 6:31): "Tehkää toisille se mitä tahtoisitte toisten tekevän teille."

Ei kommentteja

Korvamadon kertomaa

Maanantaina 22. helmikuuta 2016 | Anja Tauriainen




Muistojen maailmaan uppoudun. Tiedän, että onneksi aika kultaa muistot - sekä hyvät että huonot. Huonoina ja synkeinä aikoina voi muistojen aarrearkusta ammentaa lohtua, voimaa ja oppia. Sieltä löytyvät tarvittaessa myös juuret joihin voi tukeutua. Sieltä näkyy myös se tie, jota kulkien minusta on tullut minä. Lohdullista ihmisenä olemisessa on ollut oivaltaa se, ettei tule koskaan valmiiksi tai täydelliseksi.

Muistoihin olen päätynyt korvamatoni kautta. Jo pidemmän aikaa erilaisissa tilanteissa mieleeni on juolahtanut Juha Tapion Ohikiitävää kappaleesta: "Minkäläinen tie, sulle annettiin. Niin kaikki ohikiitävää. Ikävä ja riemu joka hetken värähtää. Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet ja jäljet häviää." Kokiessani elämäni epäoikeudenmukaiseksi ovat sanat kääntyneet päässäni muotoon: "Minkälainen tie mulle annettiin?".  

Olen kirjoittanut päiväkirjaa, kerännyt runoja ja mietteitä sekä koonnut kirjoittamattomien aiheideni kokoelmaa niin kauan kuin muistan. Kirjoittaminen on aina jäsentänyt maailmaani sekä välillä arkeeni pyrkivää kaaosta. Korvamadon kourissa ollessani juolahtivat mieleeni päiväkirjani ja muistojeni laatikko. Päätin kaivaa ne esille ja yrittää selvittää minkälainen tie minulle on annettu.

Varaston kätköistä löysinkin aarteeni. Uppouduin lukemaan kirjoituksiani. Palasin ajassa taaksepäin. Lopulta ymmärsin mitä korvamato oli minulle viestinyt. Se oli kertonut minun olevan elämän inventaariokohdassa. Raadollisemmin sanottuna olen ollut keskellä ikäkriisiä! Ei auttanut kuin tunnustaa tosiasiat.

Onneksi olen kirjoittanut ja nyt sitten pääsin kurkistamaan vuosien takaisen minäni ajatuksiin. Saan myös perspektiiviä tuntemuksiini ja vertailukohtaa siitä mihin olen tullut. Kirjoitukseni palauttivat mieleen elämän kirjoa sekä hyvine että huonoine asioineen. Ja sen, että elämästä selviää, siitä olen ennenkin selvinnyt. Ennen kaikkea sain jälleen pohjaa tulevalle ja muistin monta tärkeää asiaa. Ennen kaikkea vahvistui se, että olen onnekas ihminen, olen saanut kokemuksia, rakkautta, hyväksyntää ja rakkaita ihmisiä monipuolisesti elämääni. Ihmissuhteissa on tärkein voimavara, jolla elämässä selviää eteenpäin.

Inventaarioni lopuksi voin ristiä käteni ja kiittää Taivaan Isää, edesmenneitä vanhempiani ja läheisiäni kaikesta mitä olen saanut.   

Ei kommentteja

Kaikki ei ole sitä miltä se näyttää

Maanantaina 5. lokakuuta 2015 | Anja Tauriainen

Hiekkaa käsissä

Jumala on luonut meidät kaikki omaksi kuvakseen. Näin muistelen joskus kuulleeni, aivan varma siitä onko se keskeinen oppi uskonnossamme, en ole. Kuitenkin ajatus siitä, että Jumala on meidät omaksi kuvakseen luonut kuulostaa hyvältä, suvaitsevaiselta ja rakastavalta. Joku saattaisi pitää ajatusta narsistisena, mutta minun mielestäni siinä on suuri, suuri opetus meille ihmisille Jumalalta. Hän on yksi, mutta haluaa rakkaudessaan näyttää monelta. Olisikin varmasti vaikeaa ollut luoda vain yhden näköisiä ihmisiä ja tylsää olisi, mikäli kaikki samalta näyttäisimme.

"Jumala on luonut meidät kaikki omaksi kuvakseen" on mielestäni tavattoman kaunis ja lohdullinen ajatus. On joku joka hyväksyy meidät sellaisina kuin olemme. Joku joka kutsuu meitä kaikkia omaksi kuvakseen, hän ei häpeä meitä. Siis Hänen kuviaan ovat kaikki naiset, miehet, lapset ihonväriin, sukupuoleen katsomatta. Hän ei meitä erottele minkään luokituksen mukaan vaan olemme hänen kuviaan kaikki.

Voisimmeko me arjessamme toteuttaa käytännön suvaitsevaisuutta ja hyväksyä ihmisen sellaisena kuin hän on. Tässä hektisessä ajassa kaikki voi muuttua hetkessä ja paljon muuttuukin, ainoa mikä on pysyvää on ihmisyys. Hyväksymmekö ihmisen rinnallemme sellaisena kuin hän on? On helpompi hyväksyä samankaltainen kuin itse on, mutta tulisi hyväksyä kaikki ihmiset - erilaisetkin.

Ihminen voi olla näkyvästi tai näkymättömästi erilainen. Hän voi käyttäytyä eri tavoin. On ulkoisia vammoja, sisäisiä vammoja, pieni- tai iso nenäisiä, korvat erilaiset, hiukset erilaiset, silmien väri erilainen, ihon väri erilainen. Kuitenkin kaikki ovat ihmisiä.

Kaikilla ihmisillä on omat käsityksensä siitä, miltä näyttää päihteiden käyttäjä, itsensä myyjä, rosvo, vammainen, pahasti sairas tai pakolainen. Kuitenkaan ainoa, mikä edellä mainittuja ryhmiä yhdistää on se, että hekin ovat ihmisiä. Kaikki ei aina ole sitä miltä se näyttää.

Viimeaikaisissa keskusteluissa on puhuttu paljon siitä kuinka maahamme tulee "vale"pakolaisia. Pakolaiset ovat liian hyvin pukeutuneita ja heillä on hienot kännykät ja kellot - he ovat varmasti varakkaita ja pisteeksi i:n päälle he ovat nuoria miehiä. Mitä tämä kertoo meistä ihmisistä? Sitä, että meillä on päähämme piirtyneinä jonkinlainen pakolaisen kuva. Miltä ajalta kuvamme on?

Tämän päivän pakolaiset eivät tule suoraan Suomeen. He ovat saattaneet pyöriä EU maissa jo pidempään. Ovathan he ehtineet siistiytyäkin toki. Osalla heistä saattaa olla rahaakin. Usein kuitenkin suku kerää rahaa auttaakseen edes yhden pois. Ja pois lähetettävän on kestettävä ja pärjättävä yksin, tällöin ratkaisuna ovat nuoret miehet, koska heille maailman vaarat ovat pienemmät kuin naisille. Olen miettinyt, että eikö varakkailla ole oikeutta pelastautua sodan melskeistä? Sota on käsittääkseni samanlaista sekä köyhille että rikkaille. Pommit eivät erottele.

Onko niin, että meidän olisi täällä helpompi hyväksyä pakolaiset joukkoomme, jos osaisimme heidät asettaa heti lokeroida? Jos pakolaisen hyväksymistä helpottaisi se, että hän tulisi maahamme rähjäisenä, köyhänä, likaisena ja rikkinäisenä, tällöinhän rajavartiolaitos voisi stailata heille meille paremmin sopivan ulkoisen olemuksen. Vähän kuraa kasvoille, sideharsoa ja laastareita. Sittenkö säälimme kautta voisimme heidät helpommin hyväksyä joukkoomme ja olisimme valmiita antamaan apua?

Lopuksi pari säkeistöä Eino Leinon Hymyilevästä Apollosta. Näihin säkeistöihin palaan aina uudelleen halutessani palauttaa ajatuksiani ihmisistä ja ihmisyydestä raiteilleen.

Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk' ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss' ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell' on Jumalakin. 

Ken yhtä ihmistä rakastaa,
se kaikkia rakastaapi.
Ken kerran voi itsensä unhoittaa,
se unten onnen saapi.
Ken kerran itse on onnellinen,
se tahtois onnehen jokaisen
ja antaa ja antaa ja antaa vaan
oman onnensa aarteistaan.

Yksi kommentti

Äitienpäivä

Tiistaina 5. toukokuuta 2015 | Anja Tauriainen

Äiti ja lapsi

Äitienpäivää vietämme tämän viikon sunnuntaina (10.5.), toukokuun toisena sunnuntaina. Suomessa äitienpäivää on vietetty vuodesta 1918 ja omalla paikallaan toukokuun toisena sunnuntaina se on ollut vuodesta 1927 alkaen. Vuodesta 1947 äitienpäivästä tuli virallinen liputuspäivä. Lähtöisin äitienpäivä on mistäpä muualtakaan kuin Yhdysvalloista.

Etenkin äitienpäivän aika saa minut miettimään äitinä olemista ja sen mukanaan tuomia suuria haasteita. Äitinä sitä astuu suuriin saappaisiin ja kuitenkin on selvittävä ihmisen taidoilla ilman koulutusta. Onneksi vielä johonkin kelpaa ilman oppiarvoa. Saan olla äiti kolmelle lapselleni. Välillä eksyksissä vaeltaen olen tällä äitiyden polulla taivaltanut. Joskus olen metsästä etsinyt vastauksia vaikeina hetkinä siihen kuinka toimisin. Olen ollut onnekas siinä, että minulla neuvonantajina olivat oma äiti, anoppi, ystävät ja läheiset. Heiltä pystyin kysymään apua ja neuvoja.  

Äitiys antaa paljon sekä älyttömän suurta iloa ja onnea, mutta myös murhetta. Oman lapsen rakkaus on jotain jota en osaa selittää. Kuinka osata rakastaa lastaan vaatien tarpeeksi, muttei liian vähän tai paljon. Epätoivoisina hetkinä joskus ajattelin, että onkohan minusta kasvattajaksi lapsilleni? Oppivatko he johdollani mitään tai muistavatkohan he mitään opettamaani. Jääkö heille samanlaista "sisäistä" äidin ääntä kuin minulle on omasta äidistäni jäänyt.  Joskus olen kaivannut kauhaa, jolla tietoja ja taitoja olisin lasteni päihin ammentanut ilman jankuttamista.

Äitiys ei ole myyttinen asia. Äitiyden kerran saatuaan, on äiti ainiaan. Niinpä äitienpäiväkin on joka päivä - ei ainoastaan virallisena Äitienpäivänä. Edesmenneen äitini käyttämän sanonnan sanoin: "Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön." Niinpä niin - äitiydestä ei voi irtisanoutua. Sitä ei voi muuttaa mikään - ei edes lapsestansa erossa oleminen. Kerran äiti niin saat aina olla äiti. Aikuisten lasten äitinä olemisessa haasteena on se miten osata elää omaa elämäänsä ja antaa lasten elää omaa elämäänsä niin, että he tietävät tarvitessaan aina voivansa kääntyä puoleesi. Kuinka osata olla olematta taakkana lapsilleen siten, ettei vaadi mitään siksi, että saa olla heidän äitinsä.

Maria Jotunin teksti jotakuinkin 1920-luvun vaiheilta kertoo ajatuksiani äitinä olemisesta:

"Et tiedä, miten paljon sinua rakastan. Tahtoisin olla olematta tämä ihminen, tahtoisin olla vain suuri rakkaus, joka siunaisin askeleitasi. Tahtoisin nähdä sinussa, miten ihminen kulkee tiensä suoraan, tahtoisin nähdä, että pysyisit niin puhtaana kuin olet, ei kokemattomana, vaan kokien, kärsien ja kasvaen, tallettaen sen hyvän, mikä meissä kaikissa on, piilossa ja uinumassa ja erheidenkin keskellä, mikä meissä on ihmistä, mikä meissä on elämää tulevaisuutta varten. Kun minä olen poissa, en lakkaa rakastamasta sinua ja siunaamasta ihmistä sinussa."

Hyvää Äitienpäivää!

2 kommenttia

Ystävyydestä

Maanantaina 9. helmikuuta 2015 | Anja Tauriainen

Kalenterissani lukee ISOILLA KIRJAIMILLA viikon 7 kohdalla: "Kirjoitus seurakunnan blogiin!!!!" Olen pari viikkoa katsellut merkintää ja pyöritellyt päässäni aiheita, kunnes jossain vaiheessa hoksasin, että kyseisellä viikollahan on ystävänpäivä. Heureka, kirjoitanpa ystävyydestä. Ja siitäpä syntyikin aivomyrskyn seurauksena suoranainen aivosolmu, joka ei ota auetakseen. Liian paljon ideoita, punainen lanka hukassa ja deadline tuli vastaan. A-p-u-v-a nyt on sitten vain kirjoitettava!  

Ystävyys määritellään kahden tai useamman ihmisen väliseksi ihmissuhteeksi, joka on tuttavuutta läheisempää. No johan on yksinkertaista. Ja niin olikin siihen asti, kun aloin miettimään minkälaista ystävyyttä minun elämässäni on ja niiden kautta määrittelin muutamia erilaisia ystävyyden tasoja; tosiystäviä, sydänystäviä, asiayhteysystäviä ja ystäväapuystäviä. Ja kun oikein laveasti ajattelemme, huomaamme, että meillä kaikilla on ystäviä.

Joku on joskus sanonut, että ystäväsi on hän joka tietää sinusta kaiken ja silti pitää sinusta. Ajatella, että ystäväsi tietäessään kaiken sinusta - vieläkin pitää sinusta. Tosiystävä on rinnallasi myös vaikeina aikoina - silloinkin kun muut sinut hylkäävät. Sananlaskussakin sanotaan, että hädässä ystävä tunnetaan.

Voin tunnustaa olevan onnellinen ihminen ystävien suhteen. Olen löytänyt elämääni tosiystäviä, sydänystäviä, ystäväapuystäviä ja asiayhteysystäviä. Minulla on jo lapsuudessa solmittuja ja edelleen jatkuvia ystävyyssuhteita sekä elämän polun varrelta saatuja uusia ystäviä. Minulla on tosiystäviä, jotka tietävät ja tuntevat minut läpikotaisin. Ystäviä, jotka jollain merkillisellä tavalla vaistoavat sen milloin olen kuuntelijan ja lohdutuksen tarpeessa. Minulla on ystäviä, jotka kestävät myös heikkouteni ja rikkinäisyyteni. Tosiystävät ovat olleet vaikeina aikoina tukenani ja yhdessä kanssani koonneet minua ehjäksi.

Olen kiitollinen kaikista ystävistäni - myös edesmenneistä. Ystävyys on asia, joka ei lopu, vaikka kuolemakin tulisi väliin. Tosiystävyys ei kärsi välimatkasta tai pitkästä ajasta tapaamisten välillä. Yhteisiä muistoja ei voi ottaa pois, ne ovat aina pääomana elämän matkalla.

Marleena Ansion runossa sanotetaan ystävyyttä näin: 

"Toivoisin olevani olkapää,
johon voit nojata,
kun tukea kaipailet.
Toivoisin olevani
kuuleva korva,
jolle huolesi kertoilet.
Toivoisin olevani
lämmin syli,
kun hellyyttä haikailet.
Toivoisin olevani enkeli,
kun suojelusta tarvitset."

Hyvää ystävänpäivän viikkoa ja ystävänpäivää!  

 

 

4 kommenttia

Listan täytteestä luottamushenkilöksi

Maanantaina 5. tammikuuta 2015 | Anja Tauriainen

Aloitin nelivuotiskauteni seurakunnan luottamushenkilönä vuoden 2010 seurakuntavaalien jälkiseurauksena. Lupautuessani Lähellä Ihmistä "listan täytteeksi" en tiennyt tarkalleen mihin lupauduin. Toimintaan mukaan lähtemistä on seurannut pelkkää hyvää, siis iso kiitos minua mukaan pyytäneelle Eiralle.  

Pääsin seurakunnan viestintätoimikuntaan jäseneksi ja varapuheenjohtajaksi. Onnekseni kirkkoherramme on aina ollut paikalla, joten en puheenjohtajaksi ole päätynyt. Ensimmäisen kokouksen alun odottamisen muistan kuin eilisen päivän. Jännityksestä jäykkänä istuin kokoushuoneen oven takana ja mietiskelin, että mihin kummaan minä olen mukaan taas lupautunut. Enhän minä mitään viestinnästä ymmärrä ja mitä minä tavallinen kirkkouskovainen mistään tiedän. Pelkäsin myös sitä, että hyväksytäänkö minua. Tunsin tuolloin suurta halua paeta paikalta, vaan sisu ei antanut myöten, kun kerran lupautunut olin.  

Nyt neljän vuoden jälkeen olen miettinyt tuota ensimmäisen kokouksen mietteitäni. Olen ajatellut, että niin meillä kirkossa enemmistönä olevilla riviuskovaisilla kuin enemmän seurakunnan toiminnoissa ja arjessaan uskossa elävillä on toisiamme kohtaa turhia ennakkoluuloja. Näistä ennakkoluuloista syntyy usein väärinkäsityksiä. Viestintätoimikunnassa olemme kaikki olleet sovussa ja hyvässä yhteistyössä, toinen toisemme hyväksyen. Olen saanut paljon erilaisia näkökulmia ajatella asioita ja uusia ihmisiä elämääni. Olen saanut tutustua seurakuntaan sisältä käsin ja ymmärtää laajemmin sen asioita. Olen kiitollinen muille toimikunnan jäsenille siitä, että he ovat hyväksyneet minut joukkoonsa.

Edelleenkin jatkan toimintaani seurakunnassa, nyt vapaaehtoisena. Aluksi kirjoitan blogia ja myöhemmin ehkä löytyy jotain uusia haasteita. 

Onnellista Uutta Vuotta 2015!

 

2 kommenttia

Hyvinkään Seurakunta | PL 29 (Hämeenkatu 16), 05801 Hyvinkää | puh. 040 8050 200 |