Tekstin koko

Blogi

Arkisto

Anne Blomqvist

Anne Blomqvist on Hyvinkään seurakunnan kappalainen.

Niinhän se tuppaa olemaan

Maanantaina 14. toukokuuta 2018 | Anne Blomqvist

Tulimme mieheni kanssa ensimmäisinä siunauskappelille. Minä sanoin suntiolle, että haluan nähdä vainajan. Hyvästelyhuoneessa nostin valkoisen liinan hänen kasvojensa päältä ja painoin kämmenen hänen kylmää poskeaan vastaan ja silitin. En muista, mitä siunauksessa soitettiin, vaikka olin itse valinnut musiikit. Kun he nostivat arkun, minä käännyin ja kuljin edellä. Olinhan juuri siunannut hänet iäisyysmatkalle. Laskin hautakummulle valkoisista kukista sidotun kimpun. 

Hän oli ystäväni. Kun minulla oli vaikeaa, hän kuunteli, lohdutti ja rohkaisi. Hän sanoi, että oikeudenmukaisuus voittaa lopulta. Kun surin yksinäistä vainajaa ilman saattajia, hän lohdutti: "Kristuksen rakkaus on suurempi kaikkea. Isän syliin juostessa ei ole väliä, mitä on tuomisina, isä ei katso minkälaiset ovat puitteet, kun täältä lähdetään, Kristuksen kirkkaus peittää kaiken". Usein sanoinkin hänelle, että meistä kahdesta hän itseasiassa on se oikea pappi. Hän puhui usein tuhlaajapoikavertauksesta ja samaisti itsensä tuhlaajapojaksi. Minusta hän oli kunnon kansalainen, yläkoulun opettaja, kirkkovaltuutettu ja kunnallispoliitikko. Kun kävin koulukeskuksessa, hän hoiti siellä aina oppilaidensa asioita. Hän oli ensimmäisen lapseni kummisetä ja puhuimme siitä, että hän tulee siunaamaan tytärtäni alttarille tämä konfirmaatiopäivänä. Hän lupasi olla aina tukenamme, vaikka mitä tapahtuisi. Konfirmaatiopäivänä hän ei enää ollut luonamme. Tyttäreni rippijuhlissa sytytin hänen muistolleen kynttilän. Vieressä oli valokuva, jossa hän piti esikoistani kolmen viikon ikäisenä sylissä.

Perheeni muutti eri paikkakunnille. Pidimme yhteyttä hänen ja hänen vanhempiensa kanssa. Ystäväni oli ahkera pöytälaatikkokirjoittaja. Hän antoi minulle kopioita kirjoituksistaan, jotka sisälsivät runoja ja lapsuudenmuistoja. Näin hän antoi salatulla tavalla minulle aineiston omaa siunauspuhettaan varten. Kun hain virkaa, hän kirjoitti puolestani suosituskirjeen. En saanut sitä virkaa. Mutta se kertoi hänen hyvästä tahdostaan minua kohtaan. 

15 vuoden ystävyyden jälkeen eräänä päivänä entinen työtoverini kertoi puhelimessa, että hän oli nähnyt ystäväni kirkkokahveilla ja tällä oli joku sairaus, sillä hänen ihonsa oli kellertävä. Sillä hetkellä tajusin asian, jota en ollut suostunut kaikista merkeistä huolimatta näkemään aikaisemmin: Ystäväni oli alkoholisti. Kahden päivän päästä sain tekstiviestin: "Koulukeskuksen liput ovat puolitangossa." Ystäväni oli kuollut. Hän peitteli ja salasi loppuun asti sairautensa, joka tuhosi hänet.

Vähän aikaa sitten oli koulutuksessa, jossa tehtävänä oli käsitellä toiminnallisin keinoin ihmistä, jonka on menettänyt. Se nosti valtoimenaan muistoja mieleeni. Tehtävänä oli kirjoittaa viesti kuolleelle. Minä kirjoitin: "Kaipaan sinua valtavasti ja yhteisiä hetkiämme, haluaisin kertoa sinulle niin paljon ja kuulla mielipiteesi, kuunnella yllättäviä tarinoitasi, jotka saivat minut nauramaan." Soitin ystäväni veljelle. Hän toimii isänsä omaishoitajana ja puhuimme pitkään. Veli lähetti perään sähköpostin: "Kiitos soitosta. Pidetään yhteyttä." Allekirjoituksen alla oli siteeraus heidän isänsä usein käyttämästä sanonnasta: "Niinhän se tuppaa olemaan."

Jeesus puhui rakkaudesta ja ystävyydestä. Hän kutsuu meitä ystävikseen. Jeesus on paras ystävämme. Hyväkin ystävyys voi sisältää tummia varjoja, mutta Jeesuksen tarjoama ystävyys on vain valoa. Hän on kaikista ystävistämme se, joka on maksanut kaikista suurimman hinnan. Siksi että me vapautuisimme taakoistamme ja olisimme vapaat noudattamaan hänen käskyään: Rakastakaa toisianne.

Yksi kommentti

Länsirintamalla ei mitään uutta

Keskiviikkona 30. elokuuta 2017 | Anne Blomqvist



Viime viikolla vierailin Länsi-Belgiassa, jossa vuosina 1914-1918 käytiin tuhoisia taisteluita Ranskan ja Saksan rintamalinjojen välillä. Alueella kuoli tuolloin puoli miljoonaa ihmistä.  Sotaan osallistui sotilaita useista eri maista. Alueella sijaitsee lukuisia brittiläisten ja saksalaisten sotilaiden hautausmaita, joiden vainajista suurin osa on nimetty tuntemattomaksi, mutta Jumalan edessä, tunnetuiksi.

Vierailut hautausmailla olivat osa viisipäiväistä eurooppalaista bibliodraama konferenssia, joka kokoontuu vuosittain. Tänä vuonna konferenssi järjestettiin Belgiassa. Konferenssissa tutustutaan usein isäntämaan historiaan retkien kautta. Hautausmaakierros jatkui vierailuun Ypresin kaupungissa, jossa on 56 000 kadonneen brittiläisen muistomerkki, johon on kaiverrettu kaikkien nimet. Muistomerkillä on järjestetty vuodesta 1928 joka ilta seremonia kello 20, jossa lasketaan tervehdyksiä eri puolilta maailmaa sotilaiden muistolle. Belgialaiset ovat ottaneet tehtäväkseen huolehtia eri kansallisuuksia edustavien sotilaiden haudoista.

Konferenssissa osallistujia oli yhteensä 73 henkilöä. He olivat Belgiasta, Saksasta, Ruotsista, Puolasta, Hollannista, Sveitsistä, Eestistä, Italiasta ja Unkarista. Suomesta meitä oli kaksi. Omassa työryhmässäni jaoimme muistoja ja tietojamme maidemme sotahistoriasta. Kerroin inkeriläisistä ja karjalaisista isovanhemmistani, joiden historiaa olen tutkinut. Lopuksi piirsin kuvan Karjalasta, koivuja, kuusia, lampaita, puron ja pienen punaisen mökin metsän siimeksessä. Kerroin, että me menetimme tämän.

Kun isäni viime vuonna oli sairaalassa tajuttomana, lauloin hänelle Karjalan kunnailla ja muita kansan lauluja. Karjala on vertauskuva kadonneelle paratiisille, mutta myös kuva taivaasta. Siitä tuli yhteyden silta, laulaminen helpotti surua menetetyistä asioista, mutta oli myös ele sovinnosta sukupolvien välillä. Sain työpajan jäseniltä palautetta ja kiitosta, vaikka he tiesivät jotain Suomen ja Neuvostoliiton välisestä sodasta toisessa maailmansodassa, minä kerroin kansamme surusta ja menetyksistä sydämen kielellä. Isovanhempani joutuivat selviämään sodan aikana hengissä. Sodan jälkeen korkeat vaatimukset pärjätä, väsymys kovasta työstä, taloudelliset huolet, sairaudet ja katkeruus omien unelmien toteutumattomuudesta heijastuivat lapsiin. Haitalliset käytösmallit siirtyivät nuoriin vanhempiini vanhempina.

Kotiin tultuani luin Helsingin Sanomista (28.8) artikkelin Elinan Sanan romaanista, jossa hän kertoo suhteestaan sodassa traumatisoituneeseen isäänsä. Kirjailijan kokemukset ovat heijastuneet lähes samankaltaisina minuun, kolmannen sukupolven edustajaan. Lapsuudesta asti olen kyseenalaistanut mielessäni auktoriteetit, jotka väittävät tietävänsä, kritisoivat ja määräilevät muita. Sisälläni on voimakas tarve korjata epäoikeudenmukaisuuksia ja parantaa maailmaa. Siksi ei ole sattumaa, että minusta tuli pappi. Työpajan lopuksi pyydettiin pohtimaan, mikä on Jumalan viesti sinulle henkilökohtaisesti siinä hetkessä. Minun viestini on: "Tulee aika, jolloin te tulette yhdessä minun kotiini ja siellä on oleva rauha ikuisesti."

Ei kommentteja

Kokemus ristin tiestä Vilnassa

Tiistaina 11. huhtikuuta 2017 | Anne Blomqvist

Vilnius ristisaatto

Vuonna 2015 olin Liettuassa eurooppalaisessa, ekumeenisessa Raamattua käsittelevässä konferenssissa. Se järjestettiin Vilnan katolisen Pyhän Joosefin pappisseminaarin tiloissa. Lähellä on puisto, jota kutsutaan englanniksi Vilnius Calvary. Puistoon on rakennettu 35 ristin tien asemaa, ne ovat pylväiden varassa olevia avoimia katollisia kappeleita, jonka takaseinässä on aseman aiheen mukaan maalattu kuva. Ristin tien asemia on kuitenkin tavallisimmin neljätoista. Vilnan alkuperäinen ristin tien puisto rakennettiin 1600-luvulla. Puisto on aikojen saatossa palanut muutaman kerran ja Neuvostoliiton aikana suurin osa asemista räjäytettiin dynamiitilla. Liettuan itsenäistyessä 1990 ristin tien kappelit rakennettiin uudelleen 12 vuodessa ja helluntaina 2002 puisto siunattiin uudelleen käyttöön. Ristin tien viimeinen asema on kirkon vieressä oleva rakennus, jonka sisällä on suuri marmorista tehty hautapaasi, jolla Jeesus lepää.

Paikalliset seminaarin järjestäjät veivät meidät ristin tien vaellukselle. Asemien välit kuljettiin ristisaatossa. Joka välillä oli yksi ristinkantaja ja kaksi kynttilän kantajaa. Kantajat vaihdettiin asemalla. Olin onnellinen, koska olen aina halunnut osallistua ristin tien vaellukseen ja sain toimia sekä ristin- että kynttilän kantajana. Asemien välit käveltiin hartaassa tunnelmassa ja laulettiin Taize-lauluja. Puhuttelevaa oli, että erään kappelin lattialla laitapuolen kulkija oli nukkumassa patjalla peittojen alla hämärtyvässä illassa. Mies muistutti minua kaikista apua tarvitsevista lähimmäisistä ja Jeesuksen opetuksesta: Kaiken, minkä olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistä, sen te olette tehneet minulle.

Ensimmäinen ristin tien asema on Jeesuksen tuomitseminen. Olen kääntänyt englanninkielisestä käsiohjelmasta tekstin, joka luettiin asemalla:

"Kello on yli kymmenen aamulla. Oikeudenkäynti on tulossa päätökseen. On esitetty raskauttavia todistuksia. Maaherra tietää, että Jeesus on annettu hänen käsiinsä kateuden tähden, hän yrittää absurdia siirtoa: valintaa Barabbaksen, ryöstäjän ja murhaajan, ja Jeesuksen välillä, joka sanoo olevansa Kristus. Ihmiset valitsevat Jeesuksen ja Pilatus huudahtaa: Mitä minä nyt teen Jeesukselle? He kaikki vastaavat: Ristiinnaulitse! Maaherra tiukkaa heiltä: Mitä pahaa hän on tehnyt? Taas kerran he vastaavat: Ristiinnaulitse! Ristiinnaulitse! Pilatus pelkää kasvavaa meteliä. Hän pyytää vettä ja pesee kätensä ihmisten nähden ja sanoo, mitä se tarkoittaa: Minä olen viaton tämän miehen vereen. Tämä on teidän asianne. Hän antaa Jeesuksen ruoskittavaksi ja sen jälkeen luovuttaa hänet ristiinnaulittavaksi. Ihmisten vimmaiset ja raivoisat kurkut vaikenevat, ikään kuin Jumala olisi viimein voittanut. Jeesus oli täysin yksin. Nyt eivät olleet kaukana ne päivät, kun Jumalan Pojan sanat tuovat valoa ihmisten sydämiin: Niiden, jotka olivat odottaneet jonoissa ja heidät oli parannettu. Voittokulkueeseen, joka riemulauluin vastaanotti Jerusalemiin saapuvan Herran, joka ratsasti pienellä aasilla. Voi, jos ihmiset olisivat halunneet antaa Jumalan rakkaudelle erilaisen tavan tulla esiin. Voi, jos ihmiset olisivat tunnistaneet Herran päivän."

Ei kommentteja

Tuntematon inkeriläinen

Maanantaina 10. lokakuuta 2016 | Anne Blomqvist

Inkerinmaan kartta

Isoisäni oli inkeriläinen Nikolai Ahvenainen Kupanitsasta. En ole tavannut häntä koskaan, mutta olen viime aikoina pohtinut hänen kohtaloaan. Venäjän luoteisosaan, nykyisen Pietarin länsi- ja pohjoispuolelle 1600-luvulta alkaen muuttaneita suomalaisia ja heidän jälkeläisiään kutsutaan inkeriläisiksi. Inkeriläiset ovat säilyttäneet pitkään suomalaisen identiteetin, kielen ja luterilaisuuden. Leningradin piirityksen aikana 1941-44 saksalaiset hallitsivat inkeriläisiä kyliä. Inkeriläiset piileskelivät miehittäjiä metsissä. Sotilaat ottivat heidän kotitalonsa haltuunsa. Inkeriläisiä otettiin kiinni ja vietiin sotavankileireille. Vankileirit eivät olleet yhtä tuhoavia kuin juutalaisille perustetut keskitysleirit, mutta epäinhimillisiä ja nöyryyttäviä siitä huolimatta. Ruokaa oli vähän ja monet kuolivat leireillä nälkään ja sairauksiin.

Muutama vuosi sitten kuulin puhuttelevan tarinan isoisästäni. Hänet laitettiin kaivamaan lapiolla kuoppaa toisen inkeriläisvangin kanssa. Vanginvartijoilla ja vangeilla tuskin oli yhteistä kieltä. Siksi vangit eivät tienneet, miksi kuoppaa kaivettiin. Isoisäni toverinsa kanssa tulkitsi, että heidät ammutaan ja haudataan siihen. Oli kysymys elämästä ja kuolemasta. Kun vartija katsoi muualle, isoisäni löi vartijaa lapiolla kaikin voimin. Vangit lähtivät juoksemaan karkuun, isoisäni vankitoveri ammuttiin. Olen miettinyt, kuinka traumaattinen ja syyllisyyttä herättävä tapahtuma tuo on isoisälleni ollut. Isoisäni piileksi miehittäjiä, kunnes toiset saksalaiset ottivat hänet kiinni.

Koska Suomi oli sodan aikana Saksan liittolainen, suomalaiset saivat neuvoteltua, että inkeriläisiä siirrettiin vuonna 1943 Suomeen 63000. Suomessa tarvittiin kipeästi työvoimaa. Ensin inkeriläiset vietiin vastaanottoleireihin, sieltä karanteenileireihin ja heidät ohjattiin töihin eri puolelle Suomea. Inkeriläisen siirtoväen identiteetti oli epäselvä, karjalaiset olivat evakkoja, mutta inkeriläisiä pidettiin sotavankeina, ruokapalkalla elävinä työläisinä. Isoisäni päätyi Pohjois-Karjalaan ja tapasi Lempi-mummini. Vuosina 1944-45 inkeriläisiä palautettiin Neuvostoliittoon 56000, suurin osa palasi vapaaehtoisesti luullen pääsevänsä takaisin kotiin, mutta heidät vietiin eri puolille Neuvostoliittoa. Jotkut inkeriläisistä taistelivat Suomen armeijassa ja heitä tarkoituksella autettiin pakenemaan Ruotsiin.

Isoisäni perusti perheen ja sai jäädä. Hän ei kuitenkaan sopeutunut Suomeen. Hän vei 50-luvun puolessa välissä vaimonsa ja neljä lastaan kotipaikkaansa Kupanitsaan Neuvostoliittoon. Elämä oli siellä hyvin köyhää, ankeaa ja lohdutonta. Nikolai turrutti itsensä alkoholilla. Hän käski perheensä lähteä lomalle Suomeen ja olla palaamatta takaisin. Lapset kymmenen vuoden molemmin puolin menettivät isänsä. Nikolai kuoli 60-luvun alussa viisikymppisenä. Virallinen tieto kuolemasta tuli Suomeen vasta vuosien päästä. Sukulaiseni ovat vähän aikaa sitten käyneet Kupanitsassa ja löytäneet Nikolain haudan.

Surullinen tarina menneisyydestä, eikä se ole selviytymistarina. Tarina, joka on hyvin ajankohtainen tänne tulleiden pakolaisten osalta. Mitä tapahtuu niille pakolaisille ja turvapaikan hakijoille, jotka käännytetään pois Suomesta? Monet potevat täällä suurta koti-ikävää ja kaipaavat perheitään ja sukuaan, jotka elävät sodan keskellä. Mutta mihin he palaavat? Ihmisestä tulee monella tavalla koditon. Sota ja väkivalta rikkoo ihmisen, hän menettää kotinsa, läheisensä, unelmansa ja luottamuksensa tulevaisuuteen. Uudelleen rakentaminen vie aikaa, kuinka moni ehtii näkemään sen, kun parempi aika nousee tuhkan ja raunioiden keskeltä?   

Kuva: Historiallisen Inkerinmaan kartta. http://sampodialogi.ru/inkeri.html

Ei kommentteja

Paimen tulee adventtina

Keskiviikkona 25. marraskuuta 2015 | Anne Blomqvist

Pop up -tila Paimen

Adventtina Paimen leiriytyy kauppakeskus Willaan. Paimen on seurakunnan avoimien ovien tila adventin aikana. Ennen vanhaan kirkonmäki oli kokoontumispaikka, missä vaihdettiin kuulumiset. Nykyajan kaupunkielämässä kauppakeskukset ovat tuttujen tapaamispaikkoja. Sieltä haetaan jokapäiväistä leipää. Sieltä haetaan mielihyvää shoppailusta ja uusista tavaroista kauniissa paketeissa. Siellä hoidetaan asioita ja ostetaan palveluita. Adventtina seurakunta haluaa valmistautua suureen juhlaan, Vapahtajan syntymäjuhlaan, siellä missä ihmiset liikkuvat. Jeesuksen syntymä kertoo Jumalan rakkaudesta ihmistä kohtaan, oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvoisuudesta. Nämä ovat arvoja, joille ei voi antaa rahallista hintalappua.

Paimenta käytetään Raamatussa vertauskuvana Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta. Paimenpsalmi ja vertaus kadonneesta lampaasta ovat meille rakkaita Raamatun tekstejä. Paimen merkitsee huolenpitoa ja turvallisuutta. Paimen kuljettaa lampaansa vaikeiden paikkojen läpi. Paimen ruokkii lampaansa ja suojelee niitä vaaroilta. Jeesus kutsui itseään hyväksi paimeneksi. Pastorin ammattinimike tulee latinan paimenta tarkoittavasta sanasta. Kirkon tehtävä on huolehtia seurakunnasta, kaitsea sille uskottua laumaa. Tätä tehtävää varten kirkolla on pappeja, työntekijöitä ja vapaaehtoisia, jotka yhdessä toimivat lähimmäisen rakkauden toteuttamisessa.

Paimeneen voi tulla tapaamaan seurakunnan pappeja, vapaaehtoisia, tuttuja ja vaikkapa tutustumaan uusiin ihmisiin. Pappi pitää arkisin Askel jouluun -hetken, missä yhdessä toisten kanssa voi pysähtyä ja hiljentyä. Paimenessa voi pistäytyä, istahtaa ja leikkiä. Sinne voi tulla asian kanssa tai ilman. Paimenessa on lammaskortteja vuoden aikana kastettujen lasten nimellä, perhe voi tulla hakemaan kortin ja sen voi laittaa vauvakirjan väliin muistoksi. Paimeneen tulee joulusoppi, josta voi hankkia joulumuistamisia lähetystyön hyväksi. Seurakunta tekee yhteistyötä Hyvinkäällä toimivan Medialähetysjärjestö Sanansaattajien kanssa, jonka kannatustuotteita Paimenesta voi ostaa. Paimenesta voi noutaa joulukuusesta lahjatoiveen, jolla ilahduttaa vähävaraisia hyvinkääläisiä. Siellä on myös ohjelmatuokioita, perinteinen joulunäytelmä ja kauneimpia joululauluja.

Paimenessa tavataan!

Ei kommentteja

Vielä on kesää jäljellä

Torstaina 23. heinäkuuta 2015 | Anne Blomqvist

 Päivänkakkarat

Heinäkuussa alkaa tuntea haikeutta siitä, että kesä kohta päättyy. Näin sanoo Rampe keskustellessaan vävykokelaan kanssa samalla, kun sitoo saunavihtaa vajan takana. Kohtaus on uudessa kotimaisessa elokuvassa Eila, Rampe ja likka. Lausahdus vastaa omaa tuntemusta. Vaikka kesä on kaikessa vehreydessään läsnä, jokin on jäänyt vielä toteutumatta. Tänä kesänä minulla on kolme isoa haastetta: tyttären rippijuhlat ja kaksi rippileiriä. Kaksi niistä on jo takana. Kaikkiin näihin liittyy iso panostus. Kesäkuussa haravoitiin havut takapihalta ja istutettiin kukat, siivottiin huusholli, päivitettiin astiastoa. Kuin jouluun valmistautumista, yhtä päivää varten kaiken pitää olla kunnossa. Rippikoululeirillä kun yhden oppitunnin saa pidettyä, hetken huoahdus ja sitten alkaa valmistautua seuraavaan.

Viime sunnuntaina oli kirkastussunnuntai. Silloin muistetaan Jeesuksen ja opetuslasten kirkastusvuorikokemusta. Sitä verrataan elämän hyviin hetkiin, jotka antavat voimaa tulevaan. Moni kokee, ettei tämä kesä ole täyttänyt odotuksia. Epävakaa sää, helteet antaa odottaa itseään. Aurinko kurkistaa hetkittäin pilvien välistä, mutta se oleminen vaan auringon lämmössä antaa odottaa itseään. Moni meistä odottaa, suunnittelee ja puuhaa koko ajan jotain, eikä uskalla heittäytyä siihen, että asiat voivat tapahtua omalla tavallaan. Ainakin voi todeta, että kukat ovat ehtineet pihalla kasvaa yli mittansa, vaikkei niitä ole juhlien jälkeen juuri kasteltu. Luonto elää omaa elämäänsä valittamatta. Kukoistamalla se kiittää Luojaansa.

Mirjami Lähteenkorvan runo: Niityn kukat

Jumala on kulkenut tästä kukkivan niityn yli.

Kimaltaa nurmen syli nyt kastepisaroin. On tertut tervakkoin niin iloiset ja heleät kuin kynttilät. Ja aurinkoa tulvillaan on leinikit. Ja nöyrät lemmikit on ojan luona polvillaan. Niin ihmeellisen hohtavat on päivänkakkarat, ja kissankello kuulas on kuin taivas varjoton.

Ja kaikki kukkaset on hiljaiset.

Kirkasta, pyhää maata tomuisin mielen vaeltaa tänään en saata.

Vaikka kukka olla soisin ja kasvoin aurinkoisin ylistää Jumalaa.

On pienten hyvä olla maan suuren nurmikolla. Jumala katsoo hymyillen ylitse niittyjen.

Ei kommentteja

Kolmantena päivänä

Tiistaina 7. huhtikuuta 2015 | Anne Blomqvist

Tyhjä hauta

Uskontunnustuksessa sanomme Jeesuksen nousseen kuolleista kolmantena päivänä. Kolmas päivä lasketaan juutalaisen tavan mukaan, vuorokausi vaihtui illalla auringonlaskun aikaan. Jeesus kuoli pitkäperjantaina, hän oli haudassa lauantain, sapatin ajan ja nousi kuolleista ani varhain, viikon ensimmäisenä päivänä. Jeesus puhui opetuslapsilleen etukäteen kuolemastaan ja siitä, että hän nousee kuolleista kolmantena päivänä. Jeesus puhui siitä, kun he kulkivat Galileassa, kun he olivat Jerikon seudulla ja kun he kulkivat kohti Jerusalemia.

Miksi juuri kolmantena päivänä? Piispa Eero Huovinen pohtii tätä tuoreessa kirjassaan "Uusi ilo. Pääsiäisen evankeliumi". Kolmannen päivän vapautuksella on juurensa Vanhassa testamentissa, jossa monessa kohdassa kärsimys kestää kolme päivää. Abraham oli kolme päivää matkalla kuuliaisena uhratakseen Iisakin, mutta Herran enkeli päästi Abrahamin suuresta ahdistuksesta kolmantena päivänä. Egyptissä Joosef järjesti petolliset veljensä vankilaan, mutta kolmantena päivänä armahti heidät. Profeetta Hoosea kehotti kansaa palaamaan Jumalan luo: "Vain päivä tai kaksi, ja hän virvoittaa meidät, kolmantena päivänä hän nostaa meidät ylös." Joona oli valaan vatsassa kolme päivää, kaikki oli pimeää ja toivotonta, mutta kolmantena päivänä hänet päästettiin valaan vatsasta.

Piispa Huovisen mukaan kolme päivää merkitsee rajattua aikaa. Kun kärsimys kohtaa, se ei kestä loputtomiin. Jumalalla, ajan Herralla on omat aikataulunsa. Mitään ei tapahdu sattumalta. Ihminen on kärsimätön, hän ei näe kokonaisuutta niin kuin Jumala näkee. Ihminen näkee ahdistuksessa edessään olevan seinän, Jumala avaa siinä oven, kun aika on valmis. Kolme päivää tässä ei tarkoita konkreettisesti kolmea päivää - vaan sitä, että Jumala ei anna pimeyden kestää loputtomiin. Kolmella päivällä Jumala muistuttaa ahdistuksen keskellä: Jumala ei koettele rajattomasti.

Tiedämme, että ihmisillä on raskaita taakkoja: menetyksiä, kipua ja hylkäämistä. On syyllisyyttä ja häpeää. On itseinhoa ja masennusta. On toivottomuutta ja näköalattomuutta. Tilanteesta ei näytä olevan ulospääsyä, eikä kaikki jaksa odottaa parempaa aikaa. Mikään kärsimys ei ole Jumalan pelastavalle armolle kuitenkaan mahdoton tilanne. Jeesus Kristus kuoli jokaisen ihmisen tähden. Haudankin takana loistaa valo.

 

Ei kommentteja

Jouluvalmistelut

Maanantaina 8. joulukuuta 2014 | Anne Blomqvist

Tyttäreni sanoi tänä syksynä, ettei pidä joulusta. "Koska sinä, äiti olet aina niin kireä ennen sitä". Miksi pitää yrittää tehdä yhdestä päivästä mahdollisimman täydellinen? Vaikka jouluun valmistautuminen ja perinteet ovat mukavia, myönnän, että menee välillä stressin puolelle.

Lapsuuteni perheessä oli neljä lasta ja nykyajan kielellä sen sanottaisiin eläneen köyhyysrajan alapuolella. Äitini valmisteli joulua huolella, hän kutoi neuleita koko suvulle ja valmisti barbin vaatteita joululahjaksi. Ikkunoilla ei ollut marketeista ostettavia led-valosarjoja, vaan itse askarrellut tonttuketjut ja lumihiutaleet.  Sitten tuli sekin joulu, kun edesmennyt äitini ei enää jaksanut panostaa siihen, mikä oli traumaattinen kokemus. Ehkä tästä on osittain tullut itselleni tarve panostaa perheen jouluun. Enkä usko, että olemme ainoa perhe, jossa jonkun perheenjäsenen joulutouhut menevät toisten mielestä jossain kohdin överiksi.

Minusta Vapahtajan syntymäjuhlan kuuluu nousta arjen yläpuolelle. Historian aikana joulua on valmisteltu erilaisissa taloudellisissa oloissa, mutta hyvin niukoistakin tarvikkeista on kyetty tekemään juhla. Joulu kuuluu kaikille, niillekin, jotka ovat uupuneita ja niille, joilla ei ole varoja siihen. Joulu kuuluu myös tänne tulleille maahanmuuttajille, joiden lähtömaan kulttuuriin joulu ei kuulunut.  

Seurakuntien joulupuukeräyksistä on muutamassa vuodessa tullut suosittuja, sillä ne antavat mahdollisuuden antaa aineellista apua ja iloa lähiympäristön vähävaraisten jouluun. Vaikka joulumme on aikamoinen kulutusjuhla, säästämisen ja ekologisuuden hyve ei lohduta niitä lapsia, jotka eivät saa samoja lahjoja kuin luokkatoverit. Siksi tarvitaan paljon yhteisöllistä vastuuta. Ilahduin, kun Facebookissa on perustettu tänä vuonna ryhmä, jossa jouluapua tarvitsevat ja antavat suomalaiset kohtaavat. Apua tarvitsevat perheet kertovat tarpeistaan, jotka ovat liikuttavan yksinkertaisia: lasten vaatteita, leluja ja suihkusaippuaa. Toisten kaapeista löytyvät käytetyt ja tarpeettomaksi jääneet tavarat pelastavat toisten joulun. Valmistakaamme näin yhdessä joulua kaikille!

 

Ei kommentteja

Usko hyvän tekemiseen

Maanantaina 3. marraskuuta 2014 | Anne Blomqvist

"Jumalan valtakunta on kuin sinapinsiemen, jonka mies kylvi kasvimaahansa. Sen taimi kasvoi ja oli lopulta kuin puu, ja taivaan linnut rakensivat pesäänsä sen oksille." (Luuk. 13:19)

Jeesuksen antama kuva seurakunnasta puuna, jonka oksat antavat turvallisen kodin, on yksi lempikohtiani evankeliumeissa. Raamatussa puilla ja kasveilla on tärkeä merkitys. Paratiisin Hyvän ja pahan tiedon puun vastustaminen on ihmiselle ylivoimaista. Jumala lupasi Moosekselle vievänsä kansansa luvattuun maahan, vehnän, ohran, viiniköynnöksen, viikunapuun, granaattiomenapuun, oliiviöljyn ja hunajan maahan (5. Moos. 8:8). Granattiomenapuuta kutsutaan yhdeksi Vanhan testamentin seitsemästä siunatusta kasvista. Temppelin sisäänkäyntiä koristivat granaattiomenaköynnökset. Granaattiomena, puun hedelmä on vertauskuva siunauksille ja hyville lahjoille, joita Jumala antaa ja joita tarvitsemme hyvinvointiimme.

Seurakuntavaalien valtakunnallisen kampanjan otsikko on: Usko hyvän tekemiseen. Sen perään voisi laittaa huutomerkin ja silloin se olisi kehotus uskoa, että hyviä tekoja tapahtuu. Kampanjaa on kritisoitu siitä, että se antaa liikaa painoa inhimillisille teoille eikä viittaa Jumalan tekoihin. Kun Jumala loi maailman, hän näki, että se oli hyvä. Rakkauden kaksoiskäsky ja kultainen sääntö ohjaavat meitä lähimmäisen rakkauteen. Jumala kehottaa meitä pistämään hyvän kiertämään. Silloin, kun toimimme yhdessä, saamme enemmän aikaan kuin silloin, kun jokainen toimii itsekseen. Kutsutaanhan seurakuntaa Raamatussa myös Kristuksen ruumiiksi. Vaalikampanja pyrkii muistuttamaan kirkon mahdollisuuksista toteuttaa hyviä asioita. Diakoniatyö kohtaa monia vammaisia, päihderiippuvaisia, vähävaraisia ja vanhuksia. Kirkon kasvatustyö tukee syrjäytymisvaarassa olevia lapsia ja nuoria. Kirkko on paikalla menetysten, surun ja kriisien hetkellä.

Seurakuntavaaleissa äänestämme henkilöitä, joiden ominaisuuksia tarvitaan yhteisessä pohdinnassa ja päätöksen teossa. Joku haluaa päätöksen tekoon nuoruutta ja suoruutta, toinen iän tuomaa kokemusta ja viisautta. Äänestäminen on osallistumista yhteiseen päätöksen tekoon. Ketkä päättävät, mitä kirkon hyvän tekeminen tulevaisuudessa on? Ketkä seurakunnan alueella tarvitsevat erityistä huomiota? Kuka käyttää seurakuntalaisen ääntä? Hyvät teot ovat hedelmiä, granaattiomenoita, joita tarvitseva saa seurakuntapuusta poimia ja tulla siunatuksi. Jumala, joka kutsuu meitä luokseen, myös lähettää meitä tekemään hyvää toisille, kasvattamaan puuta, joka antaa hyviä hedelmiä. Isänpäivänä ehtii vielä äänestämään seurakuntavaaleissa omassa kotikirkossa.

Hyvinkään kirkonmäellä on vaalipäivänä tapahtuma "Vaikuta ja virkisty". Tapahtumassa voit kirjoittaa terveiset uuden kauden aloittaville päättäjille: Mitä hyviä tekoja toivot seurakunnassa tehtävän tulevalla vaalikaudella 2015-2018. 

Ei kommentteja

Ihana ja hauska keski-ikä

Maanantaina 28. huhtikuuta 2014 | Anne Blomqvist

Viikolla vietettiin seurakunnassamme tänä vuonna 50 ja 60 vuotta täyttävien ja heidän seuralaistensa kutsutilaisuutta. Juhlavieraat kutsuttiin Outin ja Leen konserttiin. Outi on laulanut gospelmusiikkia nimellä Outi Terho 1970-80-luvuilla.  Siinä mielessä konsertti oli nostalginen meille, jotka elimme nuoruutta tuolloin. Outi on nyt 56 ja Lee täyttää 50. He asuvat Itävallassa ja laulavat itsensä tekemiä lauluja uskosta ja vuosien tuomista tunnoista: kaiken tarkoituksesta, luopumisesta, sovinnosta oman historian ja Jeesuksen kanssa. Konsertin jälkeen oli kakkukahvit.

Keski-iässä elämänkokemus on tuonut viisautta, tasapainoa ja taitoa. Keski-ikää kutsutaan kukoistavaksi elämänvaiheeksi, jossa huolehditaan ikääntyvien vanhempien, lasten ja lastenlasten hyvinvoinnista. Keski-ikäisellä on vielä eläkeiässäkin paljon annettavaa toisille. Seurakuntaan voi tulla vapaaehtoiseksi, tekemään jotain, mitä ei ole ehtinyt aikaisemmin työn ja perheen takia. Voi tulla johonkin perinteiseen tehtävään tai tuoda osaamisensa ihan kokonaan uudella alueella.

Juhlaa varten poimin muutaman ajatelman keski-iästä, niistä asioista, joissa voimme välillä nauraa itsellemme:

Tiedät olevasi vanhentunut, kun suurin osa levyistäsi kuuluu vanhojen hyvien aikojen luokkaan. Sen sijaan, että etsit toimintaa, kaipaat rauhaa ja hiljaisuutta.

Olet keski-ikäinen, kun yllättäen toteat, että vanhempasi ovat vanhoja, lapsesi täysi-ikäisiä ja itse et ole muuttunut mitenkään.

Voit sanoa yhä useammalle: Kun minä olin sinun iässäsi.

Tarvitset lasit löytääksesi lasit.

Teet kolmea asia yhtä aikaa, mutta unohdat, mitkä ne kaksi muuta olivat.

Alat ostella kevyttuotteita ja huomaat, että niiden tuoteselosteet kirjoitetaan koko ajan pienemmällä.

Ei kommentteja

Hyvinkään Seurakunta | PL 29 (Hämeenkatu 16), 05801 Hyvinkää | puh. 040 8050 200 |