Tekstin koko

Blogi

Arkisto

Carita Lehto

Carita Lehto on Hyvinkään seurakunnan kirkkovaltuuston jäsen, kirkkoneuvoston varajäsen sekä julistusjohtokunnan jäsen.

Haudalla

Maanantaina 30. lokakuuta 2017 | Carita Lehto

 

Hautausmaan rautainen portti on raskas mutta kaunis. Avaan sen ja astun sisään. Talutan pyörää, koska mummu opetti, että hautuumaalla ei saa ajaa pyörällä. Katse hakeutuu vanhojen puiden runkoja pitkin korkeuksiin. Suuret puut muodostavat kauniin lehtikaton kurkottaessaan monisäikeisiä oksiaan kauas taivaalle. Kaarevan katon alla tuntuu levolliselta kulkea. Saavun haudalle. Lasken pyörän korista kanervat jykevän hautakiven viereen odottamaan istutustaan. Sipaisen tuulen viskaaman oksan pois kiveltä. Huomaan, että jäkälää on tullut taas viime kerrasta lisää. Kivi on vähän vinossa. Olen kysynytkin sen oikaisemisesta, mutta asialla ei kuulemma ole kiire. Ei ole vielä tarpeeksi kallellaan korjattavaksi. Vähän niin kuin ihmiselossa. Pikkuvikoja, mutta pystyssä pystytään.

Reilu neljäkymmentä vuotta sitten seisoin usein pikkutyttönä tällä samalla haudalla, kun mummu puhdisti hautakiveä. Mummu oli minua 60 vuotta vanhempi. Hautaan oli siunattu hänen aviomiehensä, minun vaarini tai ukkini, en tiedä, kumpi hän olisi ollut, kun hän oli kuollut ennen minun syntymääni. Mummun elämä oli kulkenut Kytäjän maaseudulta villatehtaalle kaupunkiin. Ruotsin kieli oli vaihtunut suomeen. Mummu oli ollut kaksi kertaa naimisissa. Ensimmäinen aviomies ei ollut mummun muistoissa kovassa huudossa. Muistan, että kun mies tuli kerran vastaan, mummu ilmoitti, että nyt mennään kadun toiselle puolelle ja silloin minua vietiin reippaasti kädestä pitäen. 

Mummulla ei tietenkään ollut autoa eikä pyöräilykään enää oikein sujunut, koska hän oli melko pyöreää sorttia. Mummun kanssa käveltiin. Paljon. Torille, konditoriaan, mustikkametsään, suutarille, ompelijalle - aina sinne, mihin oltiin menossa. Hautakiven puhdistusta varten oli ensin kävelty apteekkiin ostamaan jotakin vaarallista happoa. Sitten käveltiin pitkä matka hautausmaalle. Mummu varoitteli, että happoon ei saa koskea, koska se syövyttää. Kerran happoa lensi mummun sukkahousuille kiven puhdistustyössä ja niihin tuli paljon pieniä reikiä. Se harmitti mummua, koska hänellä oli aina hame ja hameen kanssa piti olla sukkahousut. Palaan ajatuksistani tähän hetkeen. Pitäisiköhän minunkin mennä apteekista hakemaan jotain happoa, kun hautakivessä kasvaa jäkälää? Saakohan sellaisia happoja enää käyttää? Mitähän se sellainen happo oikein oli? Kuuluuko hautakivissä kasvaa jäkälää? Vai kuuluuko hautuumaatapoihin poistaa jäkälä? En tiedä. Mummu osaisi vastata.

Omia hautajaisiaan varten mummu alkoi säästää rahaa pienestä eläkkeestään jo hyvissä ajoin. Keräsi arkkurahaa, ettei tarvitsisi muita vaivata hautajaiskustannuksilla. Kun oli tiukkaa rahasta eikä arkkurahavarastoon ollut ilmaantunut pitkään aikaan täydennystä, hän huokaili äänekkäästi, että varmaan jää kuoltuaan maan päälle, kun ei ole ehtinyt arkkurahaa saada kasaan. Tähän hänelle aina vastattiin, ettei ketään jätetä maan päälle. Mummu näytti epäilevän. Mummulla oli paljon hassuja sanontoja. Tasaisin väliajoin hän huokaili joutuvansa ennenaikaiseen hautaan, kun oli niin voipunut. Lempiaiheeni lapsena oli pyytää häntä kertomaan, millaista oli ennen vanhaan. Mummu kertoi mielellään. Maalaili mieleeni menneen ajan tapahtumia. Kuvittelin, kuinka ilmahälytyksen tullessa ikkunat peitettiin mustalla kankaalla ja kuinka taloa rakennettaessa otettiin talteen kaikki puretun talon naulat - ne ruostuneetkin.

Mummun kanssa käytiin kirkossa. Mummu opetti iltarukouksen. Opetti hän senkin, että ihmisen tekemät synnit voivat muuttua mustasta vitivalkoisiksi, jos niitä katuu ja pyytää anteeksi. Mummu kertoi, että taivaassa ei ole ihmisellä enää tuskaa eikä pelkoa. Siellä on kaikki hyvin. Yksi mummun ohjeista oli, ettei kirkossa saa katsoa taaksepäin. Nykyään kyllä rohkeasti katselen, mutta aina muistan tuon ohjeen.

Hieman yli kaksikymmentä vuotta sitten seisoin samaisen haudan äärellä. Hauta oli aukaistu. Mummu oli kuollut ja vietettiin hänen hautajaisiaan. Sydämessä tuntui raskaalta. Kaipasin kovasti mummua. Tuntui pahalta ajatukselta laskea hänet haudan lepoon, vaikka ymmärsin, että ei hän ole enää täällä. Sielu on jo matkannut Luojan luokse. Ikävä oli niin kova, että ajatus jälleennäkemisen lohdusta ei tuolloin lohduttanut.

Niin kuin monen muunkin kipeän asian elämässä, aika on korjannut tämänkin surun. Sydämessä keveni vähitellen. Ajattelen mummua usein, mutta en ole enää surullinen, korkeintaan joskus surumielinen. Mummulla oli vahva usko Jumalaan. Kiitos, mummu, että näytit sen minulle. Kiitos, että opetit minuakin nostamaan elämän vaikeina hetkinä katseeni taivaalle.

Keräilen tavarani pyörän koriin ja heilautan kättä hyvästiksi hautakiven suuntaan. Kesäkukat ovat vaihtuneet mummun haudalla kanerviin. Talutan pyöräni hautausmaan portille. Auringon lämpö tuntuu vielä kasvoilla. Sinisellä taivaalla kulkee hitaasti valkoisia pilviä.

Yksi kommentti

Hyvinkään Seurakunta | PL 29 (Hämeenkatu 16), 05801 Hyvinkää | puh. 040 8050 200 |