Tekstin koko

Blogi

Arkisto

Petra Pohjanraito

Petra Pohjanraito on Hyvinkään seurakunnan kappalainen.

Joulua voi syyttää kaikesta

Perjantaina 7. joulukuuta 2018 | Petra Pohjanraito

Miksi minusta tuli kristitty? Voisin syyttää siitä joulua. Joulua voisin syyttää myös stressistä ja rahanmenosta. Syytettävä on myös övereitä glitter-koristeita sekä väsyneitä joulurallatuksia, joita soitetaan useimmiten aivan liian aikaisin, vaikka jokaisella toki makunsa. Joulussa on vain niin paljon pintaa heijastettavaksi niin hyvässä kuin pahassa.

Minusta tuli kristitty koska vanhempani ajan tapaan tahtoivat kastaa minut luterilaisen kirkon jäseneksi. Minusta tuli kristitty, koska minut kastettiin - niin yksinkertaista ja sekin joulun syytä. Yksinkertainen ajatuskulku jatkuu: ei kai minusta olisi tullut kristittyä, jos Jeesus ei olisi syntynyt ihmiseksi.

Jeesus alkaa olla ihmisille melko vieras. Mutta minun vanhempani päättivät, että minulle hänestä tulee tuttu. Siksi kävin kirkossa vanhempieni kanssa. Muistan vieläkin, kuinka pitkältä aika kirkossa saattoi tuntua, ja silti tunnelmassa oli lapselle sitä samaa pyhyyttä kuin aikuisellekin. Lapsi onkin viisas ja aavistaa pyhän läsnäolon. Katselin Espoon vanhan kivikirkon seinämaalauksia ja nuuhkin tuoksua, jota on vaikea kuvailla. Mikäli olet käynyt keskiaikaisessa kivikirkossa, tunnistat kyllä tuoksun.

Minusta tuli nuori, mutta jo siihen mennessä olin saanut jo ehkä hiukan liiankin suuren annoksen uskoa. Tosi uskovan elämä tuntui nuoresta ahtaalta. Olin käsittänyt uskon väärin. Usko näytti olevan joillekin vahvaa erottautumista muista, tietynlaista käytöstä, kieltoja ja määräyksiä. Siihen sekoittui edellisten sukupolvien tiukkoja moraalikäsityksiä joita voisi kutsua - Raamattuun viitaten - isien perinnäissäännöiksi.

Armosta ei ollut juuri tietoa, vaikka sanaa hoettiin tuon tuostakin. Virressä 265 lauletaan: "Jeesus armon soi, voiton meille toi, hän on valkeus, tie, totuus, elämä. Hän vanhurskaus, armo, laupeus, meille nyt on ilmestynyt ylhäältä." Tähän ei ole mitään lisättävää. Jeesus on ytimessä, ei kristitty itse. Jeesus toi armon meille, ei kristitty itse. Jouluna juhlitaan Jeesuksen syntymää, hänen tuloaan ylhäältä.

Joulua voisi syyttää melkein kaikesta. Joulua voi syyttää armostakin. Onneksi armoa on, ja juuri kristittyjen tehtävänä on elää tuota armoa todeksi, jotta se välittyy muillekin - myös niille, jotka eivät tunne Jeesusta. Sillä syvemmin ajateltuna Jeesuksen syntymä vertautuu luomistyön hetkeen, jossa hänen kauttaan kaikki luotiin sanan voimalla.

Elävä sana, luomisen sana syntyi jouluna maailmaan. Siksi joulu on valtava ihme. Jumala itse tahtoi samaistua luotuunsa valtavan rakkautensa tähden. Miksi minusta tuli kristitty? Siksi, että Jumala on rakkaus. Ei pelkästään siksi, että minut kastettiin luterilaisen kirkon jäseneksi, vaan siksi, että Jumala rakastaa minua. Ja lopulta joulumieli pehmentää iloitsemaan myös glitter-koristeista ja joulurallatuksista. Joulussa on jokaiselle jotain ja kaikille Jumalan rakkautta. Joulua voi siis huoletta syyttää aivan kaikesta.

Petra Pohjanraito
II Kappalainen

Petra Pohjanraidon virkaan asettaminen tapahtuu toisena adventtina 9.2. klo 10 Hyvinkään kirkossa. Tervetuloa!

Ei kommentteja

Amor vincit omnia

Maanantaina 27. helmikuuta 2017 | Petra Pohjanraito

Sydän

1. Kor. 13

"Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali."

Rakkaudellisen puheen erottaa sävystä ja puhujan katseesta. Lempeä katse ja lämmin äänensävy. Entä kun rakkaudellisuus puuttuu puheesta, jäljelle jäävät tyhjät sanat. Puhumme pappeina paljon, jatkuvasti. Meillä on paljon vastuuta siitä, mitä suustamme milloinkin päästämme ja sitä myös seurataan. Emme ole täydellisiä, päinvastoin, ehkä Jumala valitsi meidät juuri siksi, ettemme voisi kehuskella itsestämme. Korinttolaiskirjeen luvussa 13 on tiivistetty minun uskoni, se voisi olla uskontunnustukseni. Rakkaus on suurin, Amor vincit omnia: Rakkaus voittaa kaiken, peittää paljotkin synnit.

Toisinaan autoa ajaessani pohdiskelen syntyjä syviä, onneksi olen tähän mennessä pystynyt seuraamaan samalla liikennettä. Mieleni vaipuu aatoksiin. Ajatus siitä, että rakkaus on suurin, oli eräänä aamuna autolla ajaessani aatoksessani. Hautajaisiin matkatessani mietin sukua ja perhettä. Ajelin kohti kappelia.

En ollut nähnyt omaisia, en vainajan valokuvaa, jossa hän hymyilisi tulipunainen rippiruusu kokemattomassa kädessään, puhtaan valkeaa ylioppilaslakkia ylpeänä kantaen, umpirakastuneena puolisonsa kainalossa tai hopeisen harmaa viisaus hiuksissaan juhlapäivänä. Olin saanut joitain tietoja vainajasta, joiden varaan rakensin kuvani hänestä. Hänen kohtalossaan oli jotain, joka kosketti syvästi minua.

Ajattelin rakkautta, sen olemusta. Sitä, miten tässä elämässä haavoittuu ja haavoittaa, miten Jumalan rakkaus on sovinnollista ja voi luoda kuiluja umpeen. Lopulta ei ole mitään, mikä voisi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta.

Rakkauden ehdottomuuteen ja täydellisyyteen liittyy Jeesuksen kehotus rakastaa lähimmäistä niin kuin itseä ja samaan sarjaan kuuluu Paavalin kehotus voittaa paha hyvällä. Tehtävä, joka tuntuu sydämessä miltei mahdottomalta. Pahan kuuluu saada palkkansa, niin ajatellaan. Ja samaan aikaan totta edellisen kanssa on se, että pahaa voi opetella voittamaan hyvällä. Miten syvällinen viisaus on katkaista pahuuden ja koston kierre, joka on kylvänyt tuhoa perheissä, suvuissa ja kokonaisissa kansakunnissa. Mikä ihmisessä on sitä, mikä huutaa pääsemään tasoihin ja jopa kostamaan. Miten paljon jäätä voi sulattaa sillä, että näkee pahan teon läpi elävän ja tuntevan ihmisen ja jättää tuomitsematta. Rakkauden teot sulattavat jäätä ja muodostavat yhteyden lämpimän virran.

Sydämen railot alkavat kasvaa umpeen, tilaa jää anteeksiannolle ja sovinnolle. Sovinnon tekeminen on uskomme ytimessä. Sovinnon voi tehdä vähäisilläkin aineksilla ja omasta puolestaan, vaikka toinen ei olisi vielä valmis tai ei koskaan pyytäisi anteeksikaan. Silloin on mahdollista ymmärtää myös Jeesuksen tekemä sovinto Jumalan kanssa. Hän teki sen meidän puolestamme.

Jokainen meistä voi opetella tekemään hyvää myös pahaa koettuaan. Vaikka toinen olisi tehnyt jotain hyvinkin loukkaavaa, voi pikkuhiljaa alkaa tekemään sisimmässään sovintoa ja virittämään anteeksiantoa mielessään. Jossain vaiheessa voi tuntua mahdolliselta toivoa ja tehdä hyvää tuolle ihmisille. Helppoa se ei ole, mutta se voi olla tavoitteeni ihmisenä. Tällainen on rakkaus, rakkaus, joka voittaa kaiken myös oman pienuuteni ihmisenä. Ja aina on hyvä muistaa, että jokainen meistä on haavoittanut joskus toista. Miten hyvältä tuntuukaan, jos tuo toinen pystyy voittamaan tekemäni pahan hyvällä. Näin Amor vincit omnia tulee todeksi.

"Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.  Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus."

Ei kommentteja

Elämän paras aamu

Torstaina 18. elokuuta 2016 | Petra Pohjanraito

Miten sinun paras aamusi alkaa? Milloin olet kokenut oikein lämpimän, mukavan ja toiveikkaan olon uuteen päivään herätessäsi? Millaiset ovat sinun aamurutiinisi? Rutiinit auttavat meitä valmistautumaan päivän haasteisiin. Usein jo aamu vaikuttaa siihen, millainen päivästä tulee. Ja jos pystyy keskittymään juuri tekeillä olevaan asiaan, osaa olla läsnä tässä ja nyt. Läsnäolosta tulee useimmiten hyvä olo, jollei ole erityisen kipeä tai ahdistunut. Toisaalta myös kivun ja ahdistuksen keskellä läsnäolo ja hetki kerrallaan hengittäminen auttavat.

Aamurukous on Jumalalle antautumista ja hänen seuransa pyytämistä päivän matkalle. Koko päivän saa jättää Jumalan hoitoon. Rukous on läsnäoloa ja hetkessä hengittämistä. Se ei ole vain tietoista läsnäoloa, vaan se on pyhyyden läsnäoloa, ikään kuin Jumalan hengittämistä sisään. Joskus olen tehnyt harjoituksen, jossa on kehotettu rentoutumaan ja hengittämään syvään, ensin huolet ulos ja sitten Jumala sisään. Yksinkertaista, mutta toimivaa. Elämä ei ole helppoa, eikä tämä ole mikään poppakonsti tai taikauskoinen tapa karkottaa ikävää oloa tai pahaa, vaan Raamattuun perustuvaa.

Raamatussa puhutaan siitä, että Jumala on Pyhän Hengen kautta sisäisesti meissä. Näin Kristus asuu sydämissämme, sillä Pyhän Hengen tehtävä on kirkastaa Kristusta meissä. Missä vain ja milloin vain on mahdollisuus hengitellä rukouksen tahdissa, suorittamatta mitään, antautuen pyhälle. Rukouksessa muodostuu yhä syvenevä yhteys Jumalaan, joka ei enää ole vieras ja etäinen, vaan yhä enemmän läsnä oleva persoona. Tämä vaatii pysähtymistä ja sydämen kuuntelutaitoa.

Kun sydämessä viriää yllättävä ilo, se on Jumalan läsnäoloa meissä. Iloa, joka siinä hetkessä karkottaa murheet kauas ja tarjoaa keitaan arjen haasteiden ja vaatimusten keskellä. Jumala puhuu sydämessäsi hiljaisella äänellä: "Sinä olet minun rakas lapseni. Minä olen aina sinun kanssasi." Jumala katsoo sinua rakkauden silmin. Hänen lähellään on hyvä olla.

"Syvällinen sydämen ilo on kuin magneetti, joka osoittaa elämän tien. On seurattava sitä, vaikka päätyisi täynnä vastuksia olevalle tielle."
ÄITI TERESA

"Jätä mennyt hetki Jumalan armon varaan, nykyhetki Jumalan rakkauden varaan ja tulevaisuus Jumalan kaitselmuksen varaan." AUGUSTINUS

Ei kommentteja

Hyysäyskristillisyyttä

Maanantaina 14. maaliskuuta 2016 | Petra Pohjanraito

Olen viime aikoina pohtinut uskon olemusta enemmän kuin pitkään aikaan. Sitä, miten uskonnossa jaetaan valtaa ja vastuuta. Moni tulee kirkon piiriin hädässä, omat voimat ovat lopussa ja eletään vaikeuksien keskellä. Hädässä oleva ihminen on avuton oman elämänsä edessä. Ja etsii varmuutta.

Silloin on helppo tarttua tarjottuihin varmoihin ja selkeisiin sääntöihin oikeasta uskosta, ei ole voimaa ottaa itse selvää. Säännöt tuntuvat aluksi helpottavilta ja turvallisilta, mutta niihin liittyy usein monenlaisia vaatimuksia uskon suhteen. Sinun on tehtävä näin ja näin, oltava tietynlainen.

Se, joka vuosi vuoden jälkeen on varma uskostaan ja tavastaan uskoa, saattaa langettaa uskon asioita tunnustelevan päälle suuren vaatimusten taakan. Pian hädässä oleva huomaa olevansa toisenlaisessa hädässä, ulkopäin tulevassa sielunhädässä. Siihen auttaa vain oikeanlainen usko ja yhteys oikeanlaisiin uskoviin.

Kuppikunnissa voidaan hyvin niin kauan kuin joku herää kyselemään uskoaan, ihmettelemään Raamattua, löytämään uutta. Kyselevä löytää yllättäen synnin ohelle tunteen häpeästä, kelpaamattomuudesta, epävarmuudesta ja hyväksynnästä. Hän havahtuu etsimään Jumalalta vastausta, katsomaan häntä uusin silmin. Katsomaan Jeesusta ja näkemään hetkiä, jolloin hän kirkastaa kasvonsa lähimmäisissä meille.

Syntinen voi yrittää ratkaista kelpaamattomuuttaan suorittamalla, tekemällä oikein ja vaatimalla oikein tekemistä muiltakin. Uskosta tulee suoritus, Jeesus jää sovituksineen taka-alalle, vaikka häntä yritetään pitää etualalla muodon vuoksi. Hän ei olekaan kurjan ainoa lohdutus ja toivo, vaan uskonto on tullut tilalle.

Kuka meistä haluaa, että meille sanellaan oikea usko ja samalla meihin kohdistetaan vallankäyttöä? Eikö parempi vaihtoehto ole tunnustella ja etsiä itse uskoa, olla ehkä eri mieltäkin toisten kanssa ja kantaa itse vastuuta uskostaan. Löytää Jumalan lähelle omaa uskon polkua, jossa saa kulkea Jeesuksen jalanjäljissä välillä tieltä poiketen ja ihmisyyttä oppien.

Ihmisiä on hyvä auttaa etsimään Jumalaa, mutta hyysäystä ei kukaan tarvitse. Luther on sanonut, että Jumala auttaa sitä, joka auttaa itse itseään. Se ei tarkoita, että ihminen on oman onnensa seppä. Se tarkoittaa, että ihmisellä on mahdollisuuksia vaikuttaa sekä uskonelämäänsä että elämäänsä ylipäätään. Ei ole olemassa valmiina annettua uskoa, eikä valmiina annettua elämää.

Yksinkertainen usko ja pieni riittää, sinapinsiemenen vertaa harvalla onkaan. Jokainen saa uskoa sen verran kuin hänelle lahjaksi annetaan. Sisältä päin tuleva sielunhätä on Jumalan lahjaa, hätä päästä hänen lähelleen. Oivallus tulla rukouksin Jumalan eteen ja löytää rauha hädän keskellä. Jeesuksen sanat ovat usein toistetut, mutta todet: "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. "Perässä ei ole huutomerkkiä, se on tosi toteamus, Jeesuksessa on lepo.

2 kommenttia

Sovinnon äärellä

Maanantaina 2. marraskuuta 2015 | Petra Pohjanraito

Joosefin tarina

Ihmiset tuntevat usein enemmän häpeää kuin syyllisyyttä. Häpeästä on kirjoitettu monia ajankohtaisia kirjoja. Aihetta on tutkittu viime aikoina vilkkaasti. Häpeän tunne johtuu monista syistä. Suurin syy on kenties arvottomuuden tunne. Arvoa rakennetaan liiaksi rahalla ja tavaralla. Voin arvostaa itseäni, kun olen muidenkin mielestä jonkun arvoinen. Saanut jotain näkyvää aikaan. Jos epäonnistun, menetän arvoni, koen häpeää. Häpeän loukkuun on helppo jäädä. Huonommuuden tunne jää päälle.

Kysymys voi kuitenkin olla myös syyllisyydestä. Voi olla, että syyllisyyden tunnetta on yritetty peitellä ja se on muuttunut häpeäksi, jopa pysyväksi alennuksen tilaksi. On puhdistavaa tuntea oikeaa syyllisyyttä, joka liittyy omaan väärään tekoon tai asenteeseen. Sen nimittäin voi saada anteeksi. Ei tarvitse tuntea häpeää. Ei huonommuutta. Voi myöntää, tein väärin. Jokainen tekee väärin ja virheitäkin. Jopa koko elämää lamaannuttavia. Anteeksianto auttaa eteenpäin. Vääryyden kokemuksissa sovinnon tekeminen koston sijaan. Katkeruuden siemenen kylväminen sisimpään on pahinta, mitä ihminen voi itselleen tehdä. Katkeruuden kasvusto tuhoaa ihmistä sisältä ja aiheuttaa myös paljon häpeää. Elämä kapeutuu ja ihmisten kohtaaminen vaikeutuu. Voi olla vaikeinta antaa anteeksi tai se tapahtuu viimeisenä.

Joosef on yksi kiehtovimmista Raamatun henkilöistä. Isänsä suosikki, nokkela ja älykäs mies, jota kuvataan myös komeaksi nuorukaiseksi. Kaikki menestyksen elementit taskussaan. Loistava tulevaisuus edessä. Kateus tulee kuitenkin tuhovoimallaan sotkemaan suunnitelmia. Joosefin veljet ovat tukehtua kateuteen. Ja päätyvät julmaan tekoon. Jättävät veljen kaivoon kuolemaan. Kuin kauhuelokuvasta. Valehtelevat isälleen. Isä suree loputtomasti. Valhetta on jatkettava.

Jumala kuitenkin pelastaa Joosefin. Ja ennen kuolemaansa Jaakob poikien isä antaa elämänviisaan neuvon veljeksille: "Anna veljillesi anteeksi heidän rikoksensa ja pahat tekonsa. Armahda heitä, vaikka he ovatkin tehneet sinulle pahaa." Veljet tiesivät Joosefin elävän ja syystä pelkäsivät kostoa. He pyysivät hirvittävää tekoaan nöyrästi anteeksi. Joosef liikuttui niin, että puhkesi itkuun. Jumala oli kääntänyt Joosefin kohtalon hyväksi, vaikka veljet tarkoittivat pahaa. Jumalalla oli suunnitelma, joka kääntyi monen parhaaksi. Ilman anteeksiantoa se ei olisi ollut mahdollista. Anteeksiantoa, jossa viha sulaa rakkaudeksi ja hyvyydeksi.

Jeesus on suurin esikuva anteeksiannolle, joka muuttaa elämän. Hän antoi avoimesti anteeksi niille, jotka tuhosivat hänen elämänsä tuskallisella tavalla sanoen:" Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät." Eivät tienneet, että ristillä riippui Jumalan poika harteillaan koko maailman synnit, kaikkien anteeksianto. Jumalan pelastussuunnitelma tulee todeksi. Kelpaako se sinulle? Jeesuksen antama mahdollisuus elää anteeksiannossa. Rukous: "Anna meille meidän syntimme anteeksi niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet." Jos sovinnon tekeminen tuntuu vaikealta, voit rukoilla Jumalalta apua antaa ja pyytää anteeksi. Jumalan rakkauden valossa arvosi on mittaamaton. Saat elää sovussa Jumalan, lähimmäisten ja mikä tärkeää, itsesi kanssa.

Kuva on Giovanni Andrea de Ferrarin (1598-1669) maalaus, jossa Joosefin veljet näyttävät isälleen hänen veristä viittaansa. Maalaus on El Pason taidemuseossa Texasin osavaltiossa USA:ssa.

2 kommenttia

Eipä oo hääppöstä - ehkä sittenkin on

Maanantaina 16. helmikuuta 2015 | Petra Pohjanraito

Oletko sinä juuri nyt flunssan kourissa? Minä olen. Koko pää on tukossa ja kuume vie voimat. Tuntuu, että mielikin on tukossa, ei jaksaisi sairastella kotona, kun ulkona paistaa kevät tai ainakin keväinen talvi. Ihana aurinko kevään toivotuksineen jää sinne ja minä täällä sisällä. Onneksi sentään paistaa ja antaa hyvää mieltä, onhan hiihtoloma, ja lapsilla intoa ulkoilla ja liikkua.

Eipä oo hääppöstä, sanoo 2-vuotias kummityttöni, jostain tosi hyvästä, suussa sulavasta herkusta, kuten suklaakeksistä. Hän ei ymmärrä, mitä sanonnalla tarkoitetaan. Luulee, että sillä ilmaistaan hyvää mieltä ja tyytyväisyyttä. Ja meillä aikuisilla on hauskaa. Eipä oo hääppöstä.  Nyt tuntuu juuri siltä oikeasti, ettei oo hääppöstä, mutta entä jos kääntäisinkin sanonnan toisin päin, kuten lapsi sen ymmärsi.  Olisin tyytyväinen siihen, mitä on nyt, että on armon päivä, että on saanut nousta tähän päivään. Tähänkin flunssaan, joka ärsyttää ja tekee kipeääkin. 

Jokin tarkoitus on sillä, että ihminen joutuu pysähtymään, oli syynä flunssa tai mikä tahansa siihen pakottava asia. Jos ulkona paistaa aurinko, miksei mielen sisälläkin voisi paistaa, vaikka onkin kipeä ja surkea olo. Uskon, että voi, jos ei samaistu liikaa oloonsa. Ei edes seuraavaan pohdintaan.

Olen ehtinyt pohtimaan uskoani varsinkin nyt kun olen kotona, enkä jaksa tehdä mitään. Välillä tuntuu siltä, että uskosta tulee taakka, joka heijastaa pettymyksiä uskoviin ihmisiin, omaan itseen, omaan tapaan uskoa ja Jumalan avuttomuuteen.  Lapsenuskossani olen ajatellut, että Jumala vastaa rukouksiini, kuten olisin toivonut tai kuten olisi kohtuullista. Uskossani olen jättänyt asiat Jumalan käsiin. Sanonut joskus, että olen luottanut liikaa, enkä aina toiminut itse. Toisinaan olen taas ajatellut, että olen luottanut liian vähän ja toiminut liikaa itse, omasta viisaudestani käsin.

Myös ajatus siitä, millainen uskovan pitäisi olla, ja varsinkin papin, mietityttää. Tällaisilla kahleilla meitä kahlitaan ja me kahlitsemme itseämme. Mutta ne ovat ihmisten kahleita, eivät Jumalan. Jos kerran Jumala rakastaa meitä sellaisina kuin olemme, se millaisia olemme, ei voi olla väärää jonkun toisen mielestä, eikä edes omasta mielestämme. Ei uskovaisuus voi olla virheisiin tuijottamista, jos on, eipä oo hääppöstä uskoa!

Moni on hylännyt kirkon, eikä palaa! Ei ole nähnyt hääppöseksi kuulua luterilaiseen kirkkoon. Ehkä juuri se, että kirkon kyky uudistua on heikko, ajaa ihmiset pois! Jos kirkko ajatellaan instituutiona, niin käykin! Kuva kirkosta typistyy, median kuvaksi ja mielipiteeksi, joka ei ole positiivinen. Miten saisimme kevätauringon säteitä luterilaiseen uskoon? Niin, että kyselevä ja epäileväkin voisi kokea kuuluvansa, sellainenkin, joka ei edusta uskovaisen keskivertoa.

Sanotaan, että kirkossa ei kuulla ihmisten aitoja kysymyksiä, eikä vastata heidän tarpeisiinsa, vaikka pitäisi. Ajatellaan, ettei kirkon tarvitse kosiskella, mutta tarvitsee kohdata ja kuunnella. Mutta mehän teemme niin, yrittää moni työntekijä ilmaista! Me kohtaamme ja kuuntelemme, autamme, jaamme uskonasioita ja rukoilemme ihmisten kanssa. Vaikka mekin tarvitsemme uudistumista, kun teemme parhaamme, se riittää! Jumala hoitaa loput! 

Ja pieni toive on, että kirkon päättäjilläkin olisi tahtoa ja visio uudistaa kirkkoa, jotta se tulisi lähemmäksi ja kuulisi enemmän meitä kaikkia! Suurin ilo on, että saamme säteillä kirkon ainoaa valonlähdettä Jeesusta Kristusta, jonka valo on armollisen uskon ja luottamuksen valoa!  Kevätaurinkoa kirkkaampaa!

Pohdinpa uskoani miten paljon tahansa, se ei muuta sitä uskon tosiasiaa, että Jumala kuitenkin kantaa! Eikä sillä ole merkitystä, millainen uskoni on tai osaanko uskoa oikein, saan jättää senkin Jumalan käteen! Myös pettymykseni saan tuoda hänelle! Ja huomaan, että olen palannut luottamukseen, ja voin aikuisena sanoa: kyllä on hääppöstä!

 

Ei kommentteja

Jeesus-bensaa

Perjantaina 12. joulukuuta 2014 | Petra Pohjanraito

Marraskuu oli valottomin 50 vuoteen. Olemme eläneet hämärän hyssyä yli monen kestokyvyn. Hymyt ovat kaikonneet kesän aurinkoon, jota tuskin muistetaan. Kuun kylmän kaihertava pilkotus pilven takaa on tutumpaa. Onhan siinä melankolista romantiikkaa. Valitusvirret alkavat olla huulilla, suomalaisuudesta tulee esille alakulo! Alakulo, joka levittäytyy toiveikkuuden ympärille synkkänä verhona. Pimeää, luen lehdestä irtisanomisista. Tiedän ihmisiä, joilla ei ole työpaikasta toivoakaan. Ajattelen, fiksujen ihmisten elämää hukataan. Mieli jää pimeään.

Joulukuu on tuonut kaivattua valoa, pihoilla tuikkivat led-valot monissa eri väreissään ja sykkeissään, terasseilla hämyisät lyhdyt jäävät yöksikin eläimiä valaisemaan. Kun nukahdan, tiedän että valoa on jossain. Valoa vihdoinkin! Valoa! Joulu lähestyy. Lähestyn joulua itsekin varovasti, päivä kerrallaan. En pysy perässä, tahtini on päiviä hitaampi. Jouluhan on jo kahden viikon päässä.

Sitten kiirehdinkin edelle. Mietin, jo miten joulun jälkeen luovun kauneimmasta kirkkaan punaisesta väristä vaihtaen sen puhtaaseen lumen valkeaan. Joulun jälkeen joulu on auttamatta ohi. Joulu kuluu kuin huomaamatta pois. Sitä ennen on aikaa, aikaa pysähtyä jouluun. En tahdo tammikuussa palata marraskuisiin tunnelmiin. Taas pimeään.

Aion tankata joulua. Se ei ole 98E10:iä eikä Shellin V-Poweria, vaan paljon rikkaampaa polttoainetta. Polttoainetta, joka puhdistaa moottoria ja joka antaa voimia kulkea kevään toivoon ja pääsiäisen lämpimään keltaiseen. Tankkaan jouluna sitä, minkä aistit tavoittavat: sydämestä nousevia lauluja, mausteisia, tuttuja tuoksuja ja makuja, kirkkaita punaisia, kultaisia ja hopeisia värejä sekä jouluisten valojen lämmintä hämyä.

Tankkaan joulua. Joulu on Jeesus-bensaa. Eivät laulut, värit tai valot ole mitään ilman ilosanomaa. Seimen äärellä Jeesus-lapsen kasvot loistavat iankaikkista valkeutta, kuten aiemmin valoa ja kirkkautta ilmaistiin. Valkeutta, sitä kaipaan aivan erityisesti. Valkeutta, joka puhdistaa sydämen loat ja synnin kertymät, valkeutta tuomaan toivoa. Toivoa tuo ajatus mahdollisuudesta auttaa ja tulla autetuksi.

Toivo kannattelee tulevaisuutta, joka on turvallisesti Jumalan käsissä. Jeesus-lapsi on valkeuden toivo pimeimmässäkin päivässä.

Tällä kertaa lainaan vanhaa raamatunkäännöstä vuodelta 1938, sillä tänä jouluna seuraava evankeliumin kohta ja Jeesuksen sanat puhuttelevat minua aivan erityisesti.

Joh. 8:12 "Minä olen maailman valkeus; joka minua seuraa, se ei pimeydessä vaella, vaan hänellä on oleva elämän valkeus".

Seuraavan kerran tankkaamaan mennessäni kysyn huoltoasemalta Jeesus-bensaa.

3 kommenttia

Rippikouluterveisiä!

Keskiviikkona 18. kesäkuuta 2014 | Petra Pohjanraito

Tänään saimme kokea luonnon ihmeen, kesäkuisen lumisateen! Arktinen leiri alkaa olla takana ja kaikki taitavat odottaa jo juhannusta, vaikka haikeutta on ilmassa. Riparin viimeinen kokonainen päivä! Nuoret muistavat vielä vuosikymmenten päästä ainakin lumisateen! Mutta mitä toivoisimme heidän muistavan? Emme ainoastaan kavereita ja yhteistä kivaa tai saunomista ja kilpalaulantaa! Tahtoisimme nuorten muistavan jotain myös oppitunneista ja hartauksista. Yritimme välittää heille sanoman rakastavasta ja armollisesta Jumalasta, joka on lähellämme, vaikka on salattu. Emme tehneet tätä vain sanoin, vaan myös huolenpidon kautta. Annoimme tilaa Jumalan Pyhälle Hengelle. Kutsuimme häntä rukouksissamme luoksemme. Hän saa tehdä hiljaista työtä nuorten sydämissä. Kaikki, mitä olemme voineet tehdä, on jo melkein tehty. Loppu jääköön Jumalalle!

Rakas Vapahtajamme, Jeesus Kristus.
Rukoilemme nuorten puolesta.
Pidä heistä kiinni rakkauden köysin.
Anna heille rohkeutta kuunnella ääntäsi ja seurata sinua.
Auta heitä luottamaan lupauksiisi armosta ja iankaikkisesta elämästä.
Siunaa myös heidän vanhempiaan, kummejaan ja läheisiään.
Aamen.

Ei kommentteja

Hyvinkään Seurakunta | PL 29 (Hämeenkatu 16), 05801 Hyvinkää | puh. 040 8050 200 |