Tekstin koko

Blogi

Arkisto

Reijo Huuskonen

Rovasti Reijo Huuskonen on Hyvinkään seurakunnan Kasvatusjohtokunnan ja Kirkonmäki-lehden toimituskunnan jäsen.

Tuttu tuntematon naapuri

Tiistaina 18. syyskuuta 2018 | Reijo Huuskonen

Viro on meidän suomalaisten suosituin matkakohde. Monille riittää Tallinna ja sen ympäristö kylpylöineen, mutta paljon muutakin maa tarjoaa. Itseäni on kiehtonut, paitsi viron sukulaiskieli, myös sen luonto. Samoin rikas kulttuuri ja luonnollisesti luterilainen kirkko - Eesti kirik, joka on käynyt läpi monet raskaat vaiheet.

Olen muutamana vuonna osallistunut Tuglas-seuran Viron luontomatkoille, joiden aikana on taivallettu kauas pääväylien bensan katkusta. Asiantuntevien oppaiden kera on ihasteltu vesilintujen monikymmentuhantista muuttoa, tulvaniittyjen kukkaloistoa tai laskeuduttu palavankiven kaivokseen. Peipsijärvi hämmästytti rannattomuudellaan. Komeat kartanot puistoineen kertovat saksalaisajan historiasta.

Viimeisin lukemani Viro-aiheinen kirja on Paula Havasteen Pronssitähti (Gummerus 2018, 208 s.) Se kertoo pienen palasen Neuvostoviron hallinnon alla kärvistelleestä kansasta saarenmaalaisen perheen näkökulmasta 1940-luvun lopulla. Talonpoika Villem on voittanut runokilpailun ja käy pääkaupungissa hakemassa kunniakirjansa pronssitähtineen. Votkahuuruista huolimatta matka onnistuu, ja tuliaisena on porsas sekä salkullinen kananpoikia. Varsinainen työn sankari on Vilja-vaimo, joka huikaistuu pienistä hyvistä hetkistä.

Hyvinkäällä virolainen kulttuuri on päässyt hyvin esille. Menneen kesän ajan Hyvinkään taidemuseon päänäyttelynä oli Lauri Sillakin eli Laurentsiuksen nykytaide. Monia virolaisia kirjailijoita on vuosien varrella käynyt kirjastossa kertomassa tuotannostaan. Itselläni on mukavat muistot mm. Jaan Krossin ja Jaan Kaplinskin käynnistä. Keväällä täällä vieraili omaperäinen metsäkirjailija Valdur Mikita.

Virolaista taidetta on tätä nykyä myös Hyvinkään kirkonmäellä. Seurakuntakeskuksen yläkerran pienen juhlasalin seinällä on varsin mittava Ilona Treimanin Paratiisin portilla -niminen vanerille tehty öljyvärityö. Ilona tunnetaan niin korutaiteilijana kuin kansalaisopiston ahkerana viron kielen eritasoisten ryhmien opettajana.

Viron luterilainen kirkko on, kuten todettu, kokenut kovia. Ennen Toista Maailmansotaa luterilaisen kirkon jäseniä oli kansan enemmistö, mutta saksalaisen miehityksen ja varsinkin Venäjän ateismia markkinoineen vallan aikana määrä supistui lähes olemattomiin.

Uuden itsenäisyyden koittaessa 1990-luvun alussa toiveet kirkon elpymisestä olivat suuret. Karu todellisuus on, ettei sitoutuvia jäseniä ole nyt kuin muutama prosentti. Sen sijaan erilaiset taikauskot, horoskoopit ja selvännäkijät saavat mediassa runsaasti tilaa. Mammonan palvonta variaatioineen on monen uskonto.

Toki Viron luterilainen kirkko sinnittelee. Uusia seurakuntiakin perustetaan. Meille hyvinkääläisille tuttu Väliahon perhe kokoaa kiinnostuneita Tallinnan lähelle Saueen, ja suunnitelmissa on kirkon rakentaminen. Olen itse saanut kolmena vuonna käydä Pöltsamaalla keskisessä Virossa osaltani opettamassa seurakunta-aktiivien maallikkokoulussa, jota johtaa kirkkoherra Markus Haamer. Aiheena on ollut; ei enempää ja vähempää kuin Jumala.

Viro on meille tuttu, kieli kuulostaa läheiseltä. Tosiasiassa julkisivun takana on paljon tuntematonta ja kielikin kompastuttaa. Vaikka olen opiskellut sitä vuosia, putoan helposti kärryiltä kun puhutaan nopeasti. Siksikin on rikastuttavaa rakentaa ja syventää yhteyttä.



Tulvaniityn vehreyttä



Peipsijärven rannattomuutta

Ei kommentteja

Susia lammasturkissa?

Maanantaina 12. kesäkuuta 2017 | Reijo Huuskonen

"Uskonto on oopiumia kansalle". Näin Karl Marx noin 150 sitten. "Jumala-usko on järjetöntä ja aiheuttaa yhteiskunnalle vahinkoa" Näin sanailee puolestaan uusateisti Richard Dawkins kirjassaan Jumalharha vuodelta 2006.

Uskontojen kielteisiä puolia on kautta aikain, mutta erityisesti viime vuosina nostettu esiin. Eikä tietenkään syyttä; uskontojen nimissä on aikaan saatu monenlaista hämmennystä ja tuhoa. Mutta kritiikin myötä on sitten usein heitetty lapsi pesuveden mukana.

Viimeisimmässä Kirkonmäki-lehdessä arvioin kahta tuoretta romaania, jotka kuvaavat hurskauden hämärämpiä puolia suomalaisessa hengellisessä kentässä. Kirja Yksi näistä pienimmistä  availee vanhoillislestadiolaisuuden piirissä tapahtunutta lasten hyväksikäyttöä. Vaikka vuoret järkkyisivät liikkuu taas körttiläisyyden ja helluntailaisuuden maastoissa.

Näiden romaanien jälkeen käteeni on osunut kaksi tietokirjaa, joissa samaa aihepiiriä tutkaillaan haastattelujen ja tutkimuksen valossa. Ensimmäinen, Aila Ruohon Pyhä, pahat ja pelokkaat on varsin asiallinen, uskonnon pelkoja tuottavasta vaikutuksesta eri näkökulmia peilaava. Toinen, Terho Miettisen ja Raija Pellin Harhaanjohtajat vahvassa uskossa on vilpittömästä yrityksestään huolimatta puurot ja vellit sekoittava puolitieteellinen opus.

Aila Ruoho on tutkinut vuosia hengellistä väkivaltaa. 2015 hän käsitteli Jehovan todistajia kirjassa Vartiotornin varjossa sekä yhdessä Vuokko Ilolan kanssa vanhoillislestadiolaisia 2014 teoksessa Usko, toivo ja raskaus. Kirja oli sen vuoden tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana.

Terho Miettinen on helluntailaistaustainen Uskontojen uhrit ry:n puheenjohtaja, Raija Pelli televisiostakin tuttu rikostoimittaja. Heidän yhteisteoksensa tematiikka on selvästi ajan hermolla. Ensimmäinen painos myytiin nopeasti loppuun. Valitettavaa siksi on, että tärkeän aiheen käsittelystä jää puolivillainen tuntu.

Kirjan alussa maalaillaan värikkäästi muutamien nimeltä mainittujen hengellisten vaikuttajien toimintaa. Mm. Leo Meller, Pirkko Jalovaara, Markku Koivisto ja Patrick Tiainen saavat omat lukunsa. Analyysiosassa sekoittuvat sitten psykologiset ja psykiatrisen teoriat tekijöiden omiin havaintoihin ja tulkintoihin. Kuvaukset parantamisbisneksestä, johtajakulteista, seksuaalisuudesta ja rahasta vallan välineinä ovat sinänsä osuvia. Kaikkina aikoina on ollut susia lampaan vaatteissa.

On tärkeää, että ajan ilmiöihin tartutaan ja tarvittaessa harhapoluista ja -ohjaajista varoitetaan. Neuvoohan Paavalikin Uudessa testamentissa: "Älkää sammuttako Henkeä... Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää." Raamattu arvostaa hengellistä raittiutta.

Hyvinkään seurakunnassa on muutaman vuoden ajan syksyisin ollut Ajassa liikkuu -tapahtuma. Pastori Esa Kokko on ansiokkaasti järjestänyt asiantuntijoita kyseiseen viikonloppuun yhdessä Uudenmaan Kansanlähetyksen kanssa. On todella tarpeen etsiä väyliä ojan ja allikon eli "alihengellisyyden", tämän maailmanajan menoon sopeutumisen ja "ylihengellisyyden", kaiken maailman uusien tuulien riepottelun välillä.

Ei kommentteja

Ei mitään uutta Lähi-idän auringon alla

Maanantaina 20. maaliskuuta 2017 | Reijo Huuskonen

Harmegiddo-kirja

Isisin loppu Mosulissa häämöttää! Tällainen uutinen kuvineen oli luettavissa tämän päivän Helsingin Sanomissa. Mutta millä hinnalla tuo irakilainen miljoonakaupunki vapautuukaan islamilaisen kalifaatin hirmuvallasta! Sotimisen keskellä arvioidaan olevan 600 000 siviiliä. Saarroksissa olevilla on pulaa ruoasta, haavoittuneet eivät saa apua. Naiset ja lapset ovat heikoimmilla, eli aivan samantapainen tilanne kuin naapurimaassa, Syyrian Aleppossa joku aika sitten.

Moni alueen asukas on sotien kuluessa lähtenyt hengenvaaran tähden pakoon. Valtaosa leiriytyy lähivaltioiden tilapäisleireillä, joista useat ovat jo muuttuneet pysyviksi.  Sadat tuhannet ovat ylittäneet aavikoita ja meriä kolkutellen myös Euroopan portteja. Pieni ripe on täällä meidän keskellämme, pohjan perillä, jossa tuskailemme kinastellen, antaako turvaa vai eikö.

Kun katselee ja lukee tietoja Lähi-idän historiasta, ei voi kuin vahvistua Raamatun Saarnaajan kirjan toteamuksen todenperäisyydestä: Ei ole mitään uutta auringon alla. Vuosituhansien ajan on kolmen maanosan yhtymäkohdassa taisteltu verissä päin vallasta ja kunniasta, väestöjä on siirretty, valloittajia paettu. "Hedelmällisen puolikuun" eli Egyptistä Israelin-Libanonin kautta Kaksoisvirtojen maan alueelle ulottuva kaistale on ollut milloin minkäkin suurvallan hallintareviiriä. Vanha testamentti kertoo erityisesti kolmen maailmanvalloitusta harjoittaneen mahdin noususta ja tuhosta: Assyrian, Babylonian ja Meedo-Persian.

Alueen värikäs historia on otollinen maaperä kirjalliselle luovuudelle. Dokumenttejahan riittää, alkaen nuolenpääkirjoituksista papyruksiin, pergamentteihin ja muihin kirjallisiin lähteisiin. Arkeologit kaivavat raunioista jäänteitä aikanaan loistaneista, mutta kukistuneista ja hiekan alle peittyneistä pääkaupungeista.

Itselläni on juuri nyt luennasssa Lauri Eirolan kirja Harmegiddo. Se kertoo romaanin keinoin Assyrian valtakunnan rappiosta ja Babylonian noususta 600-luvulla ennen Kristusta. Egyptin faarao nousi tuohon aikaan valtaamaan pohjoisia alueita, ja pieni kahtia jakautunut Israel joutui puristuksiin massiivisten sotajoukkojen välissä. Taistelutantereena on Ilmestyskirjankin mainitsema Harmageddon. Myös Jerusalem ja muita tuttuja nimiä vilahtelee kirjan lehdillä.

Lauri Eirolan esikoisromaani Assurin kehrä pari vuotta sitten oli lupauksia antava ja osallistui Helsingin sanomien esikoisromaanien kilpailuun. Pitkään kadoksissa ollut Ninive herää kirjassa eloon ja keskeinen rooli on Nebukadnessarilla, jonka suuruuden aikaa yritti Saddam Hussein parikymmentä vuotta sitten palauttaa. Nebukadnessar nöyrtyi, Hussein ei.

Lauri Eirolan tapainen toinen suomalainen Lähi-idän historiaan sukeltanut kaunokirjailija on Tom Erik Arnkil, joka on kirjoittamassa moniosaista Kuninkaan korva -sarjaa. Sen kolmen ensimmäisen osan nimet kertovat historian mahtimiehistä: Kyyroksen kirja, Kambyseen kirja, Vale-Bardijan kirja. Tulossa on vielä Dareioksen kirja. Vaikka romaanit ovat "tiiliskiviä", ainakin itselleni ne ovat olleet koukuttavia. Eirola ja Arnkil kantavat kunnialla Mika Waltarin historiaromaanien perintöä.

Kirjat suhteuttavat oivasti ja antavat taustaväriä tämän päivän uutisille.

Eirola, Lauri, Assurin kehrä
Like 2015, 405 s. ja
Eirola, Lauri, Harmegiddo
Like 2017, 413 s.

Ei kommentteja

Suomen tarina – ja Hyvinkään…

Maanantaina 17. lokakuuta 2016 | Reijo Huuskonen



Suomen tarina -kirja

Tasavuosia tuppaa niin, ettei tahdo luvuissa pysyä! Kotikaupunki Hyvinkää täyttää ensi vuonna täydet sata, samoin seurakunta. Suomen tasavalta niin ikään saavuttaa sadan vuoden kunniakkaan rajapyykin 2017. Hyvinkään kirkkokuoro pääsi tänä vuonna ennakoimaan satavuotisjuhlia, koska se on perustettu 1916.

Juhlavuosina tavataan julkaista jotakin mustaa valkoisella - tai nyttemmin upein väriotoksin. Hyvinkään uusi historiateos on rakenteilla, ja taittaja virittelee piakkoin mallisivuja Hyvinkään seurakunnan 100-vuotishistoriaa varten. Kirkkokuoro julkaisi omansa jo viime keväänä.

Luen parastaikaa arvioitavakseni lähetettyä teosta Suomen tarina - Miten Suomesta tuli Suomi. Kustantaja on vähän oudompi nimi: Atlasart, eli akateemikko Paavo Haavikon perustaman Arthousen yksi jälkeläisistä. Tekijöinä ovat Timo Junkkaala ja Erkki Kuusanmäki. Timo on teologian tohtori ja historioitsija, opiskelukaverini 1970-luvulta ja työtoveri myöhemmiltä vuosikymmeniltä, Erkki taas lukuisia sarja- ja pilakuvapiirroksia tuottanut graafikko.

Sinivalkoisen opuksen kannessa on myös teksti Suomi/ Finland 100. Takakannessa kerrotaan, että kirja on osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlan 2017 ohjelmaa. Se sisältää 100 tarinaa ja kuvaa. Nimenomaan hauskojen piirroskuviensa ansiosta kirjaan tarttunee moni sellainenkin, joka ei muuten historiasta huvitu.

Timo Junkkaala jäi eläkkeelle pari vuotta sitten. Nyt paljastui, miten mies on käyttänyt aikaansa lastenlasten hoidon ohella. Lähdekirjallisuutta on täytynyt haravoida satoja tunteja, valintoja ja tiivistyksiä puntaroida jokaisen sadan tarinan kohdalla. Timo ansaitsi historian kannuksensa elämäkertateoksilla Frans Hannulasta, Urho Muromasta ja Osmo Tiililästä. Hän on myös teologisen tiedekunnan kirkkohistorian dosentti. Kirjan kansissa, esipuheessa tai kiitoksissa ei näillä meriiteillä hehkuteta.

Se, mistä ihminen on aikakausista riippumatta aina ollut kiinnostunut, ovat tarinat. Niitä on kertoiltu jo metsästyskulttuurin nuotioiden äärellä, ne ovat kansantarujen ydinaineistoa ja niitä kuuntelemme mielellämme mekin. Jos kuivan faktan saa kiedottuatarinoiden asuun, riittää kiinnostus.

Onko Timo Junkkaala osannut valita Suomen yli tuhatvuotisesta historiasta oikeat palaset ja muruset, siitä alan asiantuntijat voivat antaa paremman arvion. Joka tapauksessa paljon tuttua, mutta myös uusia ja yllättäviä yhteyksiä ja sitaatteja kirjoittaja on löytänyt. Teologitausta näkyy luonnollisesti, mutta kristinuskon merkittävästä vaikutuksesta ei tällaisessa pitkässä polussa voi vaieta.

Suosittelen lämpimästi näiden satavuotisjubileerauksien keskellä sataa tarinaa ja kuvaa siitä, miten Suomesta tuli Suomi!

 

Ei kommentteja

Suojelua vai pelkoa?

Maanantaina 2. toukokuuta 2016 | Reijo Huuskonen

Odottamaton näky muutama viikko sitten: kymmenpäinen nuorten miesten mustapaitaporukka tallustamassa Hyvinkään Uudenmaankadulla. Toki tiesin ilmiöstä uutisten perusteella, nyt se oli livenä silmien edessä.

"Varjelemme vierailta. Puolustamme puhdasta Suomea." Tähän tapaan soturit katupartiointiaan perustelevat. Mutta lisääntyykö turvallisuus tällä tavalla?

Kun katselen länsimaisen arvopohjamme perustan eli Raamatun kantaa muualta keskellemme tulleisiin, löytyy aivan yksiselitteinen vastaus. "Älä sorra muukalaista, olettehan itsekin olleet muukalaisina Egyptissä ja tiedätte, mitä on elää vieraassa maassa muukalaisina." Jeesus itse oli pienenä pakolainen. Ja hän muistuttaa kaikkia koskevasta tilinteosta viimeisen veräjän jälkeen: "Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne."

Jos jotakin ymmärrettävää haluaa hakea viime aikojen muukalaispelosta ja vihasta, se on islamin uhka. On realismia, että tulijoiden joukosta löytyy väkivaltaan taipuvia, sharia-laeista oppejaan soveltavia. Islamisoitumis-signaaleja on ilmassa. Mutta tilannetta eivät missään tapauksessa paranna vastakkainasettelu, banderollit ja polttopullot. Uhoava "suojelu" saa aikaan juuri sitä mitä vastaan yritetään nousta.

Mistä katujamme tallaavat soturit ammentavat käyttövoimaansa? Germaanisen mytologian Odin oli verinen sodanjumala, jolle mieluisa uhri oli hirtetty vanki. Kansallissosialismin aate käytti kuvastossaan näitä mytologian ikoneita.

Eilisen Hesarissa oli pari yleisönosastokirjoitusta Helsingin Pikku Huopalahdesta. Siellä oli ihmetelty samoja mustapaitoja. Pari siteerausta: "Olen onnellinen siitä että lapsemme saavat kasvaa monikulttuurisessa ympäristössä... Toivon, että he oppivat, että väkivalta tai sillä uhkaaminen eivät ole hyvä tapa hoitaa ristiriitoja." "...olemme pyytäneet ystävällisesti, etteivät he kantaisi huolta Pikku Huopalahden naisista. heidän toimintansa ei herätä meissä huojennusta vaan pelkoa."

Ei kommentteja

Hyvinkään Seurakunta | PL 29 (Hämeenkatu 16), 05801 Hyvinkää | puh. 040 8050 200 |