Tekstin koko

Blogi

Arkisto

Veli-Pekka Toiviainen

Veli-Pekka Toiviainen on hyvinkääläinen rovasti ja kirjailija.

Onnea 100-vuotiaalle!

Maanantaina 4. joulukuuta 2017 | Veli-Pekka Toiviainen



Syntymäpäivänä lausutaan ja osoitetaan onnitteluja, palautetaan mieleen menneitä ja katsotaan tulevaisuuteen. Niinpä minullakin nousi ensimmäisenä mieleen sota-ajan puolustuspanokseni. Olimme lähteneet juhannuksen alla 1944 toisen kerran sotaa pakoon Antreasta, selviytyneet Elisenvaaran suurpommituksesta ja saapuneet mummilaan Kokemäen Risteelle. Joen yli meni rautatiesilta ja junat toivat Porin satamasta viljaa Risteen viljasiiloihin, kansakunnalle elintärkeää viljaa, sillä muutoin nälänhätä oli todellinen uhka. Aseistetut sotilaat vartioivat siltaa sabotaasin varalta. Minä, hiukan vajaa 5-vuotias, marssin perässä ruokaveitsi olalla. Isä oli rintamalla, minä vartioin täällä, rinta pystyssä.

Satavuotisen itsenäisyytemme ensimmäistä kolmannesta värittivät sodat: vapaussota-kansalaissota, talvisota, jatkosota ja Lapin sota. Toinen kolmannes oli eheytymisen ja rakentamisen aikaa tuloksena pohjoismainen hyvinvointivaltio, viimeisin kolmannes on ollut kansainvälistymisen aikaa.

Olemme juuriltamme kuitenkin itsenäisyyttämme vanhempia. Seitsemän vuosisadan ajan olimme vanhan Ruotsin ydinaluetta vuoteen 1809 asti. Mutta olemme olleet myös osa roomalaiskatolista maailmanimperiumia.  Kävi nimittäin niin, että kun piispa Tuomas hävisi ristiretkensä Novgorodin  joukkoja komentavalle Aleksanterille (Nevskille)  paavi Gregorius IX  ilmoitti kirjeessään 23.1.1229 ottaneensa Suomen suojelukseensa, ts. apostolisen istuimen suojeluksessa olevaksi valtioksi. Se oli turva Novgorodia vastaan, vahvempi kuin pikkupojan ruokaveitsi. Seuraava paavi Innocentius IV vahvisti saman kirjeellään 27.8.1249. Gregorius IX oli viikko edellisen kirjeensä jälkeen 31.1.1229 lähettämällään kirjeellä siirtänyt piispanistuimen Nousiaisista Turun Koroisiin, mitä pidetään myös Turun perustamisajankohtana. Voisimme siis viettää reformaation 500-vuotisen merkkipaalun lisäksi läntisen kristillisyytemme juurien ulottumista ainakin 768 vuoden päähän.

Kansainvälisyys on tuonut omat haasteensa globalisaation ulottuvuuksin. Emme ole sivussa, jossain maailman pohjoisella reunalla, vaan keskellä uutta. Suomikin on kansainvälinen ja kirkko on sitä mitä suurimmassa määrin. Edessä on siis uusia haasteita. Se Kokemäenjoen rautatiesiltaa vartioinut vajaa viisivuotias pikkupoika on tänään 78-vuotias mies, joka haluaa edelleenkin olla tulevaan katsova, elämänuskoinen, isänmaataan palveleva, kristitty kansalainen.

Ei kommentteja

Rajat ja "rajattomat"

Maanantaina 11. syyskuuta 2017 | Veli-Pekka Toiviainen

Kaikenlainen koheltaminen hyppii silmille lehtien palstoilta, keskusteluissa kanssalähimmäisten kokemuksista rippileireiltä ja koulumaailmasta, niin myös kauppiaiden kokemuksista kauppoja kiusaavista "terroristeista". Kun iän puolesta alun toiselle kymmenelle ehtineet lapset makoilevat kauppojen pakastealtaissa, sotkevat maitohyllyjä, rikkovat pakkauksia ja lähettelevät some-kuvia rohkeuden osoituksina maailmalle tai pieni nuorisoryhmä terrorisoi rippikoululeiriä täydellisen piittaamattomasti on syytä herätä kysymään, miksi näin? Miten olemme tulleet tähän? Mitä olisi tehtävä?

Tietystikään kyse ei ole kaikista murrosikäisistä, ei kaikista lapsista tai nuorista. Koheltajia löytyy sitä paitsi joka ikäluokasta. Kuitenkin on aihetta kysyä: miksi?

Syy-yhteyksiäkin voidaan osoittaa moneen suuntaan: perheen murrokseen, työttömyystilanteeseen, tekniseen murrokseen, some-kulttuuriin, ylikorostuneeseen individualismiin jne. Ehkä selkeimmin murros on tullut silmille some-kulttuurin kentällä: Selfie-kuvia ja vihapuhetta levitetään estottomasti ajattelematta ja tajuamatta tuon taivaallista seurauksista. 

Mielestäni kaksi näkökulmaa nousee muita selkeämmin ja painokkaammin esille. Ensinnäkin netin "rajattomuus" on avannut portit ja mahdollisuudet työntää bittiavaruuteen kaikkea mahdollista, asiallista ja asiatonta, hyvää ja huonoa, rakentavaa ja särkevää. Ennen nettiaikaa käytössä oli huomattavasti rajallisempia välineitä: puhe, kirjoitus, piirros, keskustelu, kaikki rajallisine tiloineen. Nyt nettiin mahtuu mitä vain, kaikki, rajoittamatta, jos niin haluaa. Siitä on tullut - ihmisen myötä - "raketinlaukaisualusta", rajaton tila kaikenlaiseen koheltamiseen. Sinne voi tyhjentää katkeransapekkaat "vatsahapponsa" viuhtovaan vihaan asti. Ja "saastepilvet" leviävät.

Tämä nostaa toisen näköalan esiin entistä voimakkaammin: selkeiden rajojen asettamisen tarpeen myös ilmaisulle. Ilmaisuvapaus ja sananvapaus sen osana ei voi sisältää rajatonta vapautta ilmaista mitä ja miten tahansa, vastuutonta ilmaisuoikeutta. Jokaisella pelillä on sääntönsä, sallivat ja rajoittavat ohjeensa: jalkapallolla, golfilla, pesäpallolla, korttipeleillä... Yhteiskuntakaan, ihmisyhteisö ei selviä ilman niitä. Ei perhe, ei järjestö, ei taloyhtiö, ei kunta, kaupunki, seurakunta eikä valtio selviä ilmansääntöjä.  Rajoja tarvitaan, murrosikäisille yhtä lailla kuin kaikenikäisille Telluksen tallaajille. Vanhemmat eivät voi ulkoistaa perusvastuutaan muille.

Rajattomuus johtaa kaaokseen, tervehenkinen ohjaus terveempään yhteiseloon. Siksi kysyn: uskallammeko asettaa rajoja?

Ei kommentteja

Vaihtoehtoinen totuus

Tiistaina 18. heinäkuuta 2017 | Veli-Pekka Toiviainen



"Vaihtoehtoinen totuus" tuli USA:n viimesyksyisten presidentinvaalien myötä uudella rytinällä esiin, olihan se "trumpilaisen" maailmanselityksen keskeinen tekijä. Nyt olemme saaneet vuoden verran seurata tätä vaihtoehtototuuden vaellusta niin maailmanpolitiikan suurissa kuin vähän pienemmissäkin kuvioissa. Syytä onkin seurata. Olemmehan lähtökohtaisesti pitäneet mainitun viran haltijaa länsimaisen arvomaailman keskeisenä edustajana. Näin ei ole enää. Se on suuri menetys USA:lle. Läntisen kristillis-roomalais-kreikkalais-juutalaisen elämänkatsomuksen arvopohjat lepäävät Atlantin valtameren tällä puolen. Täällä ne ovat syntyneet vuosituhansien saatossa. Täällä niistä on  myös erityistä huolta kannettava. Niiden lyhytnäköistä murtamista tapahtuu yhtä lailla tällä puolen Atlantia.

lmiöhän ei sinänsä ole uusi. Uutisten välittäjät joutuvat kenties useammin kuin muut sen kanssa tekemisiin. Valeinformaatio ja valeuutiset risteilevät digieetterissä tiheinä. Poimi sieltä sitten esiin totuus. Siinä missä  USA:n presidentti käyttää aseenaan "suuria vääristeleviä sanoja ja kielikuvia" Venäjän presidentin kättä pidempänä ovat lähimenneisyydessä olleet "vihreät miehet". Vielä idempänä kiinalainen Weibo-palvelu myy kuvitteellisia profiileja 2300 eurolla, sillä rahalla heltiää 300 000 seuraajaa! 2400 eurolla voi ostaa viikon mittaisen toimittajan mustamaalaus-kampanjan, jota tviitataan kymmeniätuhansia kertoja ja saa 100000 vierailua! (lähde Wikipedia).

Vaihtoehtototuus on muuntunut selkeäksi valheeksi, jolla rahastetaan ja tienataan hyvin! Totuus alistuu rahalle.

Historian tuntevat muistavat 2. maailmansodan aikaiset Hitlerin ja Goebbelsin toimet, jotka johtivat holokaustiin seitsemän vuosikymmentä sitten,  miljoonien juutalaisten, romaanien ja vammaisten kuolemaan rotuopin perusteella. Siihen puolestaan johti valeteos "Siionin viisaitten salaiset pöytäkirjat", joka oli osoittavinaan juutalaisten radikaalin suunnitelman maailman valloittamiseksi.

Sen pohjalta puolestaan löytyy juutalaisen kansan hyväksymishuuto Jeesuksen ristiinnaulitsemiselle: "Hänen verensä saa tulla meidän ja meidän lastemme päälle" (Matt. 27:25). Jatko kertoo: "Silloin Pilatus (roomalainen) antoi myöten (juutalaiselle kansalle)". Siitä löytyy radikaaleja elementtejä, joiden varaan on helppo rakentaa vaihtoehtototuus viholliskuvineen.

Itse kohtasin tämän toimiessani  1980-luvulla Ruotsissa Strängnäsin hiippakunnassa. Silmät kirkkaina eräät selittivät juutalaisten maailmanvalloitussuunnitelmien todenperäisyyden. Mieleeni palautui Israelin kesäsodassa 1967 surmansa saanut Jerusalemin puutarhahaudan arabikristitty hoitaja, jonka seuraaja sanoi juutalaisholokaustin kauhutapahtumissa näkyneen myös sen, miten Jumala on suurempi kuin holokausti: tämä tuhotyö johti hänen mukaansa lopulta siihen, että valittu kansa (juutalaiset) palasi omaan maahansa ja sai lopulta oman itsenäisen valtion (1948). Pahalla oli määräpituinen liekanarunsa. Lopulta senkin oli sopeuduttava Jumalan suunnitelmiin. Totuudelle ei ole vaihtoehtoa.

Olennaisin viite elämänkatsomuksellisesta totuudesta löytyy ristin juurelta, roomalaisen maaherran Pilatuksen kysymys Jeesukselle: "Mikä on totuus?" Olihan Jeesus juuri julistanut: "Sitä varten minä olen syntynyt ja sitä varten tullut tähän maailmaan, että todistaisin totuuden puolesta. Jokainen, joka on totuudesta, kuulee minua" (Joh. 18: 37-38).

Ei kommentteja

"Malagan evankeliumi"

Maanantaina 24. huhtikuuta 2017 | Veli-Pekka Toiviainen



Olimme Hiljaisella viikolla jälleen keskellä "Malagan evankeliumia" eli Semana Santan kulkueita. Tämä "evankeliumi", evangelium secundum Malacam, virittää palmusunnuntaista pääsiäiseen vastustamattomasti mukana olijan kaikki aistit.  Kyseessä on keskiaikaan asti juontuva kulkueiden kirjo, eräänlainen kymmenien prosessioiden barokkinäytelmä, jossa Kristuksen pyhä kärsimys näyttäytyy silmiemme edessä: Kärjessä astelee puolin askelin 100-200 veljeskunnan eli cofradian jäsentä huppupäähineissään ja kaavuissaan. Heitä seuraa parinsadan miehen kantama lavetti, trono, Kristus-veistoksineen. Perässä seuraa huppupäähineisiä "nasaretilaisia" tai katumuksentekijöitä eli penitenttejä.  Sitten on vuorossa autuaan Neitsyen trono. Sitäkin seuraa satojen ellei tuhansien seuraajien joukko. Kaikki aistit on haastettu mukaan, soittokunnat soittavat, parvekkeilta kuuluu saeta, valituslaulu. Huudot kajahtavat yössä. Katselija kadun laidalla on osallistuja, joka ilmaisee suhdettaan tronon sanomaan. Kärsimys, kuolema, ylösnousemus, sovitus eletään todeksi viikon aikana lähes neljänkymmenen tronon kulkiessa silmien edessä ja mielen liittyessä näihin katumuksentekijöihin ja Kristuksen seuraajiin.

Kyseessä ei siis ole katseltava spektaakkeli, vaan "suuri katekeesi", oppimistapahtuma, jossa evankeliumin sanoma nykyistyy. Kärsimyshistoria ei jää kahden vuosituhannen päähän, se nykyistyy tähän ja nyt, osallistujan elämäntilanteeseen, myös turistin. Aistit, ymmärrys, tahto, kaiken haastaa "Malagan evankeliumi". Jokainen Semana Santaan saapunut, puolesta miljoonasta miljoonaan, on osallistuja, ei katselija. Olet osallistujana mukana pyhässä tapahtumassa.

Semana Santan kulkueita ei järjestä kirkko eikä kaupunki, vaan veljeskunnat, cofradias eli hermandades. Niitä on Malagassa nelisenkymmentä, vanhimmat jo 1400-luvulla muodostettuja. Veljeskunnat vastaavat lähinnä meidän herätysliikkeitämme monitahoisine toimineen mm. sosiaalisella kentällä.

Pohjolan asukas saattaa hätkähtää, kun kiirastorstaina Välimeren toiselta puolelta Ceutasta ja Melillasta saapuneet legioonalaiset saattavat rynnäkkökiväärit olalla Kristusta ja laulavat El Novio de la Muerte, "kuoleman sulhanen". Sitä on kuitenkin edeltänyt keskiviikkoiltana vangin vapautus El Rico-veljeskunnalle 1759 myönnetyn oikeuden perusteella. Vapautettu kulkee prosession mukana hyväntekeväisyyden merkkinä. Sisäinen ja ulkoinen vapaus näyttäytyvät yhdessä.

Mallia nämä kulkueet ovat antaneet moneen maahan, myös Suomeen. Yhä useammilla paikkakunnilla järjestetään Hiljaisen viikon kulkueita.

 

Ei kommentteja

Pyhien luita

Maanantaina 31. lokakuuta 2016 | Veli-Pekka Toiviainen



Syötkö pyhien luita? Mikä makaaberi kysymys varsinkin näin lähestyvän Pyhäinpäivän aikaan. Syödä nyt pyhien luita. Ei kun "pyhien luita".

Muistan hyvin ensihämmästykseni espanjalaisessa supermarketissa nähdessäni pyhien luupöydän: sääriluita, käsivarsia, "huesos de Santo", kahvin kanssa tarjoiltavaksi. Nämä piparit maistuivat vallan hyviltä jiposta huolimatta tai juuri siksi: luita ei - pipareita kyllä. Ei kannibaalista purtavaa, vaan makea marsipaanimantelinen muistutus kuolevaisuudesta. Reseptit juontuvat 17. vuosisadalle.

Pyhäinpäivään sisältyvät niin Kaikkien pyhien päivä kuin Kaikkien uskovien vainajien muistopäiväkin, ts. uskossa Kristukseen kuolleiden muistaminen. Kummallakin on historiallinen taustansa aina 300-luvun Syyriaan ja 700-luvun kelttien ja frankkien käytäntöihin. Uskonsa takia surmattujen määrä kasvoi sitä vauhtia, että oli mahdotonta säätää jokaiselle oma muistopäivänsä. Asia oli yhteinen. Nykykäytäntöä ei väritä niinkään marttyyrius kuin taistelevan ja riemuitsevan, jo perille päässeen seurakunnan yhteys täällä vielä kamppailevien kanssa, ts. kuoleman raja-aidan kaatuminen Kristuksen ylösnousemuksessa. Siihen viittaavat myös hautausmaille syttyvät kynttilämeret. Valon liekki - valon valtakunta, pimeiden hautojen ja hautausmaan keskellä.    

Ehkä tänään olisi kuitenkin syytä myös kysyä, kasvattaako kirkkomme "pyhiä ihmisiä"? Enkä tarkoita nyt sellaisia pyhiä, joita rukoillaan ja palvotaan, sellaisia jotka saavat meidät tuntemaan itsemme kelvottomiksi ja riittämättömiksi. Tarkoitan sellaisia pyhiä, sellaisia kristittyjä, jotka osoittavat meille tietä, kun olemme eksyksissä tai olemme epätietoisia, hämmennyksissä. He eivät tee sitä saarnaamalla tai paheksumalla vaan käytännöllisen konkreettisella tavalla. He varmaan nauraisivat ajatukselle, että heitä kutsuttaisiin pyhiksi tai pyhimyksiksi ja että heidän luitaan löytyisi piparipöydiltä. Arvelen, että sellaisten ihmisten, syntisten pyhien, yhteinen nimittäjä on palveleva rakkaus.

Ei kommentteja

Kirkolla on salaisuus

Maanantaina 13. kesäkuuta 2016 | Veli-Pekka Toiviainen

Ehtoollisen viettoa Hyvinkään kirkossa.

Kukapa ei olisi huomannut tiedotusvälineitten yleistäviä mainintoja tyhjistä kirkoista ja laskevista osanottokäyristä. Joissain suurkaupungeissa sellaisiakin kirkkoja löytyy, mutta löytyy myös yhä uudelleen täyttyviä kirkkoja. Hyvinkään kirkko on myönteinen esimerkki. Keskimääräinen osanotto jumalanpalveluksiin oli viime vuonna lievästi nouseva keskimäärin 116 henkilöä per  jumalanpalvelus. Lasten, nuorten ja perheiden jumalanpalveluksissa osallistumiskasvu oli peräti 37 prosenttia. Samoin ehtoollisella kävijöiden määrässä (14880) oli nousua jopa 11 prosenttia. Ja sen kyllä huomaa. Siitä huolimatta näkökulmaa on kuitenkin syytä laajentaa.

Olin 1960-luvun lopulla kolmen kuukauden ajan Luterilaisen Maailmanliiton stipendiaattina Amerikoissa. Sain siellä toistuvasti esitellä Suomen kirkollisia oloja sikäläisille. Perusero oli selkeä: Suomessa seurakuntaelämä sykkii huomattavasti enemmän viikoittaisissa toiminnoissa ja erilaisissa piireissä, Atlantin toisella puolella lähes kaikki keskittyy sunnuntain jumalanpalveluksiin. Vertailupohja 1:1 ei pidä.

Jos Hyvinkäällä otamme pois viikoittaisen seurakunnallisen toiminnan, mitä jää kaventuneena jäljelle diakoniapalveluista, entä musiikki- ja konserttitoiminnasta tai lapsi- ja perhetoiminnoista? Entä varhaisnuorison ja nuorison tapahtumista puhumattakaan rippikoulujen opetustoiminnoista tai kansainvälisestä työstä? Tulos paljastaa seurakunnallisen työn erinomaisen laajuuden. Yksinkertainen vilkaisu viikko-ohjelmaan kertoo käsittämättömästä runsaudesta ja monipuolisuudesta. Tyhjääkö seurakunnassa, kirkoissa? Kirkollisverolle on olemassa vastiketta.

Messuihin osallistuva voi joutua ihmettelemään runsasta ehtoolliselle osallistumista Hyvinkään kirkossa. Keskikäytävä on täynnä ehtoolliselle jonottavia, laidoilta pursuaa väkeä kohti alttaria, ehtoollinen on "in", hyvä niin. Huomaan pohtivani syitä tähän. Yksinäisten yhteyden kokemusko laittaa liikkeelle? Kenties. Mutta ei tarvitse olla yksinäinen kokeakseen ehtoollisen sakramentin selittämättömän mysteerin: tässä on Kristus itse läsnä aistein koettavalla tavalla ruumiinsa ja verensä eli itsensä puolestamme antaneena. Inkarnaatio jatkuu. Hengen kautta Hänestä tuli ihminen, yksi meistä. Ehtoollisen salaisuus on yhtä vähän selitettävissä kuin neitseellinen syntymä tai ylösnousemus. Henki tekee työtään tänäänkin, myös täällä.

Ehkäpä tässä on messun ja seurakunnan salaisuus, sisältöä ei voi selityksillä selventää. Voiman Henki, Pyhä Henki, Jumalan Henki tekee eläväksi. Mysteeri koskettaa, muuttaa, avaa Elämän.

Ei kommentteja

”...yksinkertaisuuteen...”

Maanantaina 18. tammikuuta 2016 | Veli-Pekka Toiviainen

Viestintä pyysi blogia. Torjunnan jälkeen mielessäni alkoi pyöriä otsikon sana: yksinkertaisuuteen. Pysähdyin, aloin selvittää, mitkä miellepurot sen nostivat pintaan.

Ensimmäisenä ajatus pysähtyi kahdeksan vuoden takaiseen paluuseen Suomeen kahdenkymmenenkahden (22) ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen. Olin "äimänkäkenä" elämänmenosta koti-Suomessa. Jokainen tuntui juoksevan "pää kolmantena jalkana" kaupoissa, harrastussaleilla, lenkkipoluilla.

Korkeasuhdanteen aallonharjalla oli hauskaa surffailla. Etsin sitä kuvaavaa sanaa, se löytyi: koheltamista! Anteeksi vain, kanssasuomalaiset. Tämä mielle oli niin voimakas, että vielä tänään se näyttää pomppaavan ensimmäisenä pinnalle. Viikoittaiset postiluukusta tipahtavat 25-30 mainoslehtistä pitää siitä huolen? Onko elämänmallissamme nytkin koheltamisen pintavaahtoa? Vai jopa pohjavirtaus?

Toinen pakottava ajatus on median ja somen yhteisvaikutus, joka tuntuu sisuksissani painottavan otsikon alleviivausta: yksinkertaisuuteen. Muistamme Montesquieun vallan kolmijaon: poliittinen päätösvalta eduskunnalla, toimeenpanovalta hallituksella, tuomiovalta oikeuslaitoksella. Mediaa on jo pitkään kutsuttu neljänneksi valtiomahdiksi. Ruudun ja radion takaa asioita seuraavalta ei ole kuitenkaan voinut jäädä huomaamatta median yhä voimakkaampi uusvanha rooli: se tuntuu lähes aina tietävän paremmin, mitä asianomainen haastateltava milloinkin on tarkoittanut. Ja kun somea hiukan hämmentää kommenteilla ja otaksumilla, keskustelua voi sopivasti suunnata haluttuun suuntaan. Maahanmuuttoteema vihalla ryyditettynä on tarjonnut vertaansa vailla olevan näytelmän. Koheltamista uusin aihein!

Mitä siis tilalle? Yksinkertaisuutta, kohtuullisuutta. Jälkimmäinen on vuosisatojen ajan kuulunut neljän perushyveen joukkoon viisauden, oikeamielisyyden ja urhoollisuuden kanssa. "Kohtuus kaikessa" on vanha ja toimiva kansanviisaus. Sen kulkusuunta on kohti yksinkertaisuutta.

Mutta mistä tuo yksinkertaisuus on mieleni pohjalle asettunut? Virsikirjamme virrestä 202:6. "Paina meitä paremmin alas yksinkertaisuuteen tutustumaan syvemmin ristin suureen salaisuuteen". Ruotsalaisen papin Lars Nybergin kaunis virsi on kantanut sanomaansa monen muunkin ajatuksiin. Itselläni se tuntuu putkahtavan esiin kuin kaiken perustaksi silloin, kun käyn elämänläheistä keskustelua itseni kanssa.

Paastonaika lähestyy. Sopiva aika virittäytyä yksinkertaiseen elämäntapaan.

Yksi kommentti

Hyvinkään Seurakunta | PL 29 (Hämeenkatu 16), 05801 Hyvinkää | puh. 040 8050 200 |