Tekstin koko

Blogi

Arkisto

Seurakunnan Blogit

Enkeleitä koulutielle

Maanantaina 8. elokuuta 2016 | Merja Telsavaara

Koululaisten siunauskirkko

Tätä kirjoittaessani on sunnuntai-ilta, ja koulut alkavat aivan muutaman päivän päästä. Itse sain juuri äsken osallistua Hyvinkään kirkossa pidettyyn kouluun lähtevien siunaamiseen. Mukana oli meidän toimittajien lisäksi yli kaksisataa lasta ja aikuista, jotka osallistuivat aktiivisesti tilaisuuteen tuon reilun puolituntisen ajan.

Eniten itseäni kosketti niin kirkkaana kaikuva laulu, kun lapset ja aikuiset lauloivat ja leikkivät sydämensä pohjasta laulua Jumalan kämmenellä. Kirkkohetki oli kaunis ja herätti monenlaisia tunteita sekä meissä aikuisissa että lapsissa. Myös jännitystä oli ilmassa, onhan lapsilla ja heidän vanhemmillaan nyt edessä aivan uusi elämäntilanne. Kouluun lähteminen tuo mukanaan paljon kysymyksiä aivan erityisesti ekaluokkalaisille: Onko tuleva opettaja mukava ja saanko koulussa uusia kavereita? Opinko lukemaan ja kirjoittamaan? Monenlaiset kysymykset myllertävät sekä kouluun lähtevien lasten että vanhempien mielessä.

Me vanhemmat pelkäämme usein, miten vielä niin pienet lapsemme pärjäävät koulussa ja koulumatkoilla. Siksi rukoilemme heille parasta mahdollista turvaa, jonka vain Jeesus voi antaa. Myös lapsia on hyvä opettaa rukoilemaan aivan pienestä pitäen, sillä rukous tuo rauhan sydämeen. Jeesus sanoi: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta."

Siunausta koulutielle ja koko elämään toivottaa myös Birgit Ahokas seuraavan runon myötä:

Varmaan äidin mielessä myllertää
tänä päivänä vaikeana,
kun koulut availee oviaan,
monen mieli on haikeana.

Sinne pihaan jättää lapsensa,
hänen kykyihinsä luottaa.
Miten pärjää hän siellä koulussa,
se monta murhetta tuottaa.

Kulje suojelusenkeli matkassaan
opintiellä lapsoseni.
Pysy aina hänen rinnallaan
tämän kalliin aarteheni.

Siunausta koulutielle!

Ei kommentteja

Psalmista 139 matkaevääksi

Maanantaina 1. elokuuta 2016 | Janne Rönni

Psalmista 139

"Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät,
jo kaukaa sinä näet aikeeni.
Kuljen tai lepään,
kaiken olet mitannut,
perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni.
Vaikka nousisin taivaaseen, sinä olet siellä,
vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan,
sielläkin sinä olet.
Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin
tai muuttaisin merten taa,
sielläkin sinä minua ohjaat,
talutat väkevällä kädelläsi." 

Toivottavasti kesäsi on ollut mieluinen ja olet saanut nauttia Jumalan huolenpidosta sekä ihmetellä Hänen luomistyötä ympärilläsi.

Kesä(loma)terveisin,

Janne

Ei kommentteja

Luonnossa

Maanantaina 25. heinäkuuta 2016 | Anja Tauriainen

Metsä

Se on aivan kuin pakkomielle, kun se iskee. Se alkaa yleensä keväällä ja sitä on silloin vain toteltava. Sitä sisäistä viestiä, joka kehottaa lähtemään metsään. Se on ilmeisesti niin, että minun kroppani tietää mitä tarvitsen talven varalle ja miten talven aikana kerätystä kuormasta pääsee eroon.

Niinpä tieni käy metsälenkeille ihmettelemään luontoa. Monesti huomaan katselevani kukkasia, kiviä, käpyjä, jäkälää, oksia ja heiniä. Sieluni virkistyy nähdessäni kaikenlaista kaunista. Kuinka onnellinen olenkaan, että minun on mahdollista mennä monimuotoisen luontomme keskelle.   

Minulle luonto merkitsee purkamoa, lataamoa ja rikastamoa. Yksin metsälenkillä ollessani puran kertynyttä taakkaani itkemällä. Lataan voimaa itseeni luonnosta. Saan lämpöä metsän puista, kivistä ja kukkuloista. Lataan myös pakastimeen talvenvaralle metsän marjoja ja sieniä. Ne myös rikastavat minua.  Metsäluonto lohduttaa jollakin käsittämättömällä tavalla minua. Silloin tällöin huomaan kääntäväni katseeni ylös taivaaseen ja laulan lapsuudesta tuttua lohduttavaa laulua:
"Oi, katsohan lintua oksalla puun. Se laulaa niin kauniisti aina. Se Korkeimman kiitokseen aukaisee suun. Sen mieltä ei huolet ne paina. Se laulaen Luojaansa kiittää."

Vuosien kuluessa olen oppinut arvostamaan luontoa. Siitä saan kiittää äitiäni, joka onnekseni viitsi raahata minua perässään metsissä ja soilla. Näin minulle kertyi vuosien aikana paljon hyödyllistä tietoa luonnosta; sään vaikutus marjasatoon, mitä voi syödä ja mitä ei, kuinka suolla liikutaan ja paljon paljon muuta. Vasta nyt ymmärrän täysin kaiken äitini kertoman sekä hänen siirtämänsä tiedon merkityksen. Osaan hankkia vitamiineja ja ravintoa luonnosta. Minä, jolla ei ole lainkaan suuntavaistoa olen sitkeällä työllä oppinut liikkumaan luonnossa. Nuo äidin kertomat asiat ovat kummallisesti jääneet mieleeni, sillä luonnossa huomaan päästäni kumpuavan hänen oppejaan.

Vuosien myötä silkasta uteliaisuudesta olen oppinut keräämään myös sieniä. Vain sellaisia sieniä kerään, jotka varmasti tunnen. Omituiseksi homman tekee se, että kerään kyllä mielelläni sieniä, mutta en ole oppinut niitä syömään. Kantarellit tuoksuvat hyvälle ja niiden löytämisestä tulee suuri riemu. Myöhemmin syksyllä ovat vuorossa sitten suppilovahverot - hyvä syy taas mennä metsään.

Parhaita marja- ja sieniretkiä ovat ne, joilla käydään ystävän kanssa. Mikä sen parempaa kuin istua metsässä syömässä eväitä ja juoda kahvia. On mukavaa jutella ja ihmetellä yhdessä ääneen. Yhtä hyvin ystävän kanssa voi istua myös hiljaa ja jakaa luonnon hiljaisuuden yhdessä. Kerätä yhteisiä kesämuistoja talven varalle. 

Eihän se metsä tietysti aina niin ihana lintukoto ole. Sinne voi eksyä, kuten vuosien varrella monesti minulle on käynyt. Nykyään ei ole niin pelottavaa eksyä, kun on puhelin, sillä edellytyksellä, että akkua riittää ja kenttä löytyy. Terveelle ihmiselle ei eksyminen niin vaarallista ole. Eksyttyään on pidettävä pää kylmänä ja suunnattava vain yhteen suuntaan. Paniikki on pahin seuralainen eksyttäessä. Silloin helposti alkaa kiertää ympyrää. Jos vain pystyy, niin parasta on edetä rauhallisesti ja varovaisesti eteenpäin.

Maaria Leinosen runo osuvasti kuvailee minun ajatuksiani ja kokemuksiani luonnosta.

Tämän maiseman syliin synnyin
metsän kämmenelle
Opin hengittämään sen tahtiin
Syvään. Kiireettä.
Opin sen askeleet. Laulut.
Sen osaksi juurruin.
Opin näkemään metsän puilta,
puut metsältä.
Kuulemaan perhosen lennon,
näkemään tuulen liitelyn
niityn yllä.
Nyt
missä tahansa
mutta kotona tässä maisemassa.

Ei kommentteja

Kuka minä olen?

Maanantaina 11. heinäkuuta 2016 | Petteri Kerko

Saksalainen teologi Dietrich Bonhoeffer kirjoitti runon ennen teloitustaan ollessaan natsien vankina Tegelin vankilassa. Siinä hän pohti asemaansa maailmassa ja oman elämänsä mielekkyyttä. Yhdestä asiasta hän oli varma: Hän oli Jumalan oma. Haluan runon jakaa blogissani, koska saattaa olla, että meistä itse kukin joutuu elämässään joskus kysymään samaa, kuka minä oikeastaan olen?

"Kuka minä olen? Minulle sanotaan usein, että astuin sellini yksinäisyydestäni tyynesti, iloisesti, vakaasti. Kuin tilanomistaja kartanostaan. Kuka minä olen? Minulle sanotaan usein, että minulla oli tapana puhua vartijoilleni vapautuneesti, ystävällisesti ja selkeästi, ikään kuin minä voisin jaella käskyjä. Kuka minä olen?

Minulle sanotaan myös, että kannoin epäonniset päivät aivan samalla tavoin hymyillen, ylpeästi, kuin ihminen, joka on tottunut voittamaan. Olenko siis todella kaikkea sitä, mitä muut sanovat? Vai olenko vain sitä, mitä itse tiedän itsestäni? Levoton, kaipaava, sairas kuin lintu häkissä haukkoen henkeä ikään kuin kurkkuani kuristaisivat kädet. Kaivaten värejä, kukkia, lintujen laulua. Janoten ystävällisiä sanoja, läheisyyttä, heittelehtien vuoteellani odottaen suuria tapahtumia, vavisten voimattomana ikävöidessäni ystäviä, jotka ovat kaukana. Uupuneena ja tyhjänä, niin etten voi rukoilla, ajatella, toimia. Heikkona ja valmiina sanomaan hyvästit kaikelle.

Kuka minä olen? Tämä vai tuo toinen? Olenko tänään toinen ja huomenna joku muu? Olenko molempia yhtä aikaa? Tekopyhä toisten edessä? Ja itseni edessä alhainen, surkea raukka? Vai onko jokin minussa edelleen lyödyn armeijan kaltaista, armeijan, joka pakenee sekasorron vallassa voittoa, joka on jo saatu? Kuka minä olen? Nämä yksinäiset kysymykset pilkkaavat minua. Olenpa kuka tahansa, sinä, oi Jumala, tiedät: olen sinun!"

Ei kommentteja

Muumipeikon kesäruno

Maanantaina 4. heinäkuuta 2016 | Marja Liisa Liimatta

 

MUUMIPEIKON (JUHANNUS)KESÄRUNO

Pään painan ruohikolle
ja oion jalkojain.
En jaksa pohdiskella,
mä tahdon olla vain.

Sen viisaammat voi tehdä,
mä päivän kultaan jään.
Mä tunnen kaikki tuoksut
ja luonnon loiston nään.

Voi leikitellä mielikseen, voi ottaa jättää paikoilleen
tai olla niin kuin luonnostaan ja maata vaan.

Mä peikko siihen uskoon jään,
on maailmaa tää minkä nyt mä nään.
-Tove Jansson

Kesälomaterveisin
Marja Liisa Liimatta
sairaalapastori

Yksi kommentti

Taivaallinen Ylilääkäri

Maanantaina 27. kesäkuuta 2016 | Tarja Tauriainen



Vuosia sitten olin ortopedisen osaston ylilääkärin vastaanotolla. Lääkäri katsoi röntgenkuvaa oikeasta polvestani ja sanoi: "Onpa pahan näköinen kuva". Kahden päivän päästä piti vaihtaa polveeni tekonivel. Olin operaatiosta kovasti peloissani. Kammotti ajatus, että omaa jalkaa sahattaisiin, tulisi paljon kipuja enkä pääsisi pitkään aikaan liikkumaan.

Seuraavana iltana halusin mennä Munkkiniemen kirkkoon lehtori Ulla-Christina Sjömanin suosittuun esirukousiltaan. Hän oli pitänyt näitä iltoja kymmeniä vuosia. Kirkossa oli illan aikana aina vahva Pyhän Hengen läsnäolo. Ensimmäisiksi sanoiksi kuulin: "Teistä on joku ehkä joskus ollut tilanteessa, että lääkäri on sanonut röntgenkuvia katsoessaan, onpa pahan näköinen kuva. Ei hätää, kuvia on ollut katsomassa myös Jeesus". Pelkoni muuttui saman tien luottamukseksi. Kaikki menee hyvin. Leikkaustahan tulisi valvomaan Taivaallinen Ylilääkäri enkelijoukkonsa kanssa. Ja kaikki meni hyvin.

Olin taas samassa tilanteessa, reilut 6 vuotta myöhemmin. Nyt oli toisen polven aika. Edellinen kokemus nousi vahvasti muistista. Pelon tilalle tuli luottamus. Herra ohjaa ja ottaa pois kaiken ylimääräisen jännityksen ja antaa levon ja rauhan.

Sain ystävältäni luettavaksi Raamatun kohdat: Jes.55: 12-13 ja Tim.1: 6-10. Hän myös kertoi lähettäneensä Israeliin matkanneen ystävänsä mukana rukouspyynnön leikkaukseni puolesta Itkumuurille vietäväksi. Oli vielä jälkeenpäin tarkistanut sen menneen perille. Kaikella tällä on suuri merkitys pelokkaalle potilaalle.

Kun rukousavun saa tietää etukäteen, lukee Herran siunauksen ja palauttaa mieleensä Raamatun kohdan, jossa luvataan, että meille annetaan kuormaa vain sen verran kuin jaksamme kantaa, voi jäädä täydelliseen turvaan ja luottamukseen missä tilanteessa tahansa.

Ei kommentteja

Lysti-Lampaana Sääksissä

Maanantaina 20. kesäkuuta 2016 | Anna-Mari Tukeva

Toukokuussa vietin monta päivää Sääksin leirikeskuksessa. Oli hienoa saada olla yhdessä noin 1400 lapsen ja aikuisen kanssa retkipäivillä järven rannalla. Moni heistä oli siellä ensimmäistä kertaa, toivon ettei viimeistä. Lasten ja aikuisten silmistä ja hymyhuulilta saattoi lukea, että päivät olivat onnistuneet. Oli saatu olla luonnon helmassa päiväkotikavereiden ja kerhokavereiden kanssa. Sekä lapset että aikuiset viihtyivät.

Mielestäni, että on hienoa saada tehdä yhteistyötä kaupungin varhaiskasvatuksen kanssa monella eri tavalla. Nämä retkipäivät ovat hyvin pidettyjä ja odotettuja. Monelle ehkä jopa vuoden kohokohta, kun pääsee retkelle ja valmiin maittavan lounaspöydän ääreen. Tämä on yksi osoitus vieraanvaraisesta kirkosta. Annamme mieleenpainuvia muistoja oman seurakunnan leirikeskuksessa lipunnostoineen ja laskuineen. Alkuinfossa kerroimme päivän toimintapisteet ja rajat sekä pidimme seurakuntahetken aiheesta Luominen, josta olimme tehneet seitsemän kohdan rastiradan. Se sopi oikein hyvin tilanteeseen lintujen laulaessa, olimmepa säässä kuin säässä. Tänä vuonna meitä tosin hellittiin auringonpaisteella, vain yhtenä päivänä satoi. Eikä sekään haitannut, kun oli asian mukaiset varusteet.

Mikä näissä päivissä oli minulle ja monelle muullekin, varsinkin lapselle erityistä? No se, kun sain olla Lysti-Lampaana. Lysti on tullut jo monille tutuksi erilaisista tapahtumista, joissa se on ollut mukana. On hienoa nähdä, miten lapset juoksevat tutun Lystin syliin ja halaavat ihanan pehmeää turkkia. He kertovat, missä olemme nähneet aikaisemmin ja mitä heille sillä hetkellä kuuluu. Monet ovat tavanneet Lystin kirkossa, brunssilla, kerhossa, päiväkodissa, 4-vuotiaiden synttäreillä tai Willan satuhetkellä. Tuntuu hienolta huomata, että monet lapset ovat osallistuneet seurakunnan tapahtumiin. Lysti on hyvä maskotti, joka jää mieleen avoimuudellaan ja pehmeydellään.

Sääksin retkipäivien lopuksi annoin kaikille kotitehtävän: Keke. Mitä se tarkoitaa? Kesäkeskiviikkoisin voitte tulla vanhempien ja muiden läheisten kanssa tänne uudestaan. Voi sitä riemua, kun lapset hoksasivat, että oikeasti voisi tulla tänne uudestaan. Ja vielä oman perheen kanssa. Voisi näyttää ne majat joita rakenneltiin, sen linnunpesän jossa punarinta hautoi, sen koko hiekkarannan ja vielä ravintolan jossa oli hyvää ruokaa!

Tervetuloa kesäkeskiviikkoisin Sääksin avoimiin yleisöiltoihin ja juhannusaattona juhannusjuhliin!

Ei kommentteja

Kirkolla on salaisuus

Maanantaina 13. kesäkuuta 2016 | Veli-Pekka Toiviainen

Ehtoollisen viettoa Hyvinkään kirkossa.

Kukapa ei olisi huomannut tiedotusvälineitten yleistäviä mainintoja tyhjistä kirkoista ja laskevista osanottokäyristä. Joissain suurkaupungeissa sellaisiakin kirkkoja löytyy, mutta löytyy myös yhä uudelleen täyttyviä kirkkoja. Hyvinkään kirkko on myönteinen esimerkki. Keskimääräinen osanotto jumalanpalveluksiin oli viime vuonna lievästi nouseva keskimäärin 116 henkilöä per  jumalanpalvelus. Lasten, nuorten ja perheiden jumalanpalveluksissa osallistumiskasvu oli peräti 37 prosenttia. Samoin ehtoollisella kävijöiden määrässä (14880) oli nousua jopa 11 prosenttia. Ja sen kyllä huomaa. Siitä huolimatta näkökulmaa on kuitenkin syytä laajentaa.

Olin 1960-luvun lopulla kolmen kuukauden ajan Luterilaisen Maailmanliiton stipendiaattina Amerikoissa. Sain siellä toistuvasti esitellä Suomen kirkollisia oloja sikäläisille. Perusero oli selkeä: Suomessa seurakuntaelämä sykkii huomattavasti enemmän viikoittaisissa toiminnoissa ja erilaisissa piireissä, Atlantin toisella puolella lähes kaikki keskittyy sunnuntain jumalanpalveluksiin. Vertailupohja 1:1 ei pidä.

Jos Hyvinkäällä otamme pois viikoittaisen seurakunnallisen toiminnan, mitä jää kaventuneena jäljelle diakoniapalveluista, entä musiikki- ja konserttitoiminnasta tai lapsi- ja perhetoiminnoista? Entä varhaisnuorison ja nuorison tapahtumista puhumattakaan rippikoulujen opetustoiminnoista tai kansainvälisestä työstä? Tulos paljastaa seurakunnallisen työn erinomaisen laajuuden. Yksinkertainen vilkaisu viikko-ohjelmaan kertoo käsittämättömästä runsaudesta ja monipuolisuudesta. Tyhjääkö seurakunnassa, kirkoissa? Kirkollisverolle on olemassa vastiketta.

Messuihin osallistuva voi joutua ihmettelemään runsasta ehtoolliselle osallistumista Hyvinkään kirkossa. Keskikäytävä on täynnä ehtoolliselle jonottavia, laidoilta pursuaa väkeä kohti alttaria, ehtoollinen on "in", hyvä niin. Huomaan pohtivani syitä tähän. Yksinäisten yhteyden kokemusko laittaa liikkeelle? Kenties. Mutta ei tarvitse olla yksinäinen kokeakseen ehtoollisen sakramentin selittämättömän mysteerin: tässä on Kristus itse läsnä aistein koettavalla tavalla ruumiinsa ja verensä eli itsensä puolestamme antaneena. Inkarnaatio jatkuu. Hengen kautta Hänestä tuli ihminen, yksi meistä. Ehtoollisen salaisuus on yhtä vähän selitettävissä kuin neitseellinen syntymä tai ylösnousemus. Henki tekee työtään tänäänkin, myös täällä.

Ehkäpä tässä on messun ja seurakunnan salaisuus, sisältöä ei voi selityksillä selventää. Voiman Henki, Pyhä Henki, Jumalan Henki tekee eläväksi. Mysteeri koskettaa, muuttaa, avaa Elämän.

Ei kommentteja

Odottamattomia vieraita

Maanantaina 6. kesäkuuta 2016 | Heidi Kajander-Maavuori

Ahvenanmaa

Merivoimat harjoitteli rannikkotaistelua suuressa yhteistoimintaharjoitus "Vienassa" toukokuun lopulla. Kaikki ei mennyt ihan putkeen. Sanomalehti Östnyland raportoi harjoituksesta sanoilla "övning gone wrong". Haastattelussa itäuusmaalainen Bjarne Winberg kertoo Sipoon mökkisaaressaan viettämästään trillerimäisestä illasta.

- Yhdentoista maissa illalla havahduin isoon veneeseen laiturissamme. Perunamaallamme ja metsän siimeksessä liikkui joukkio reppuselkäisiä miehiä. Säikähdin tosissaan. Silloin oli jo pimeää, enkä oikein kunnolla nähnyt millainen vene siinä kellui muutaman sadan metrin päässä minusta. Luulin nähneeni myös kiväärejä. (blogin kirjoittajan suomennos).

Winberg arveli kyseessä olevan sotilasharjoitus, mutta hän ei ollut saanut mitään etukäteisinformaatiota asiasta. Myöhemmin kävi ilmi sotilaiden nousseen vahingossa maihin aivan väärille saarille, ja puolustusvoimat pahoitteli asiaa kovasti.

Oletko koskaan saanut odottamattomia vieraita? Toivottavasti et yhtä sydämensykettä nostavia kuin uutisen haastateltu herra. Ehkä mökillesi on tullut sukulaisia yllätyksenä? Tai vanha ystävä vuosien takaa on piipahtanut etukäteen ilmoittamatta kotiovellasi? Ehkä joku seurakunnan pastori on piipahtanut onnittelukäynnille yhteyttä ottamatta?

Odottamattomat vieraat voivat olla ilo, tai väärään ajankohtaan sattuessaan hieman kiusaannuttavia tilanteita aiheuttavia. Ja kuten tästä kirjoituksesta käy ilmi, pahimmillaan myös pelästyttäviäkin. 

Olen ymmärtänyt, että Jumalan Poika, Jeesuskin saapuu takaisin maan päälle merivoimien sotilaiden tapaan. Jollei välttämättä veneellä, niin ainakin yllättäen. "Mutta sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät enkelit taivaassa eikä edes Poika, ei kukaan muu kuin Isä" (Mark. 13:32). Jeesus saapuu odottamatta, mutta minun uskoni on sellainen, että tuskin sieltä ihan kovin kovaa tuomion pasuunoihin puhallellaan. Uskon Jeesuksen palaavan hymy huulillaan tervehtimään rakkaita lapsiaan. Sillä Jumalan armo on ihmisen ajatuksia suurempi.   

Merivoimien viestintä Viena -harjoituksesta ei ollut tavoittanut kaikkia. Koska luet tätä blogia, oletan sinun olevan edes jollakin tapaa tietoinen Pelastajastamme, jota Vapahtajaksi ja Kristukseksikin kutsutaan. Kuinka me Jeesuksesta kuulleet osaisimme toimia niin, että viesti hänestä leviäisi, ja yhä useampi saisi kuulla armahtavan rakkauden käyvän rangaistusten edellä? Ettei kenenkään tarvitsisi paruusian aikaan kulkea perunamaansa poikki yömyöhällä outoa ja tyystin tunnistamatonta vierailijaa pälyillen.

"Olkaa siis tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista "(Matt. 24:44).

https://www.ostnyland.fi/artikel/nar-du-far-ovantat-besok/

Ei kommentteja

Viljelemään ja varjelemaan

Tiistaina 31. toukokuuta 2016

 Metsälampi Espoon Nuuksiossa
Metsälampi Espoon Nuuksiossa. Kuva Jorma Ersta.

Olet ehkä joskus kuullut sanonnan "metsä kirkkoni olla saa". Lause vetoaa varmaan moneen ihmiseen. Eihän metsä mikään kirkko ole, mutta meillä suomalaisilla on metsään ja luontoon syvä ja luonteva suhde. Metsä ei ole meille pelottava paikka, kuten joillekin muille kansoille. Metsä on tuttu, turvallinen ja rauhoittava ympäristö useimmille suomalaisille.

Syy, miksi metsä koetaan lähes pyhänä ja kirkonomaisena johtuu mielestäni siitä, että siellä Jumalan luomistyö ympäröi ihmisen. Kaikki mitä nähdään, kasvillisuus ja puut, ovat syntyneet Jumalan voimasta. Paavali kirjoittaa kirjeessään roomalaisille, että sen, mitä Jumalasta voidaan tietää, ihmiset voivat nähdä. Jumala on sen ihmisille ilmaissut. Jumalan näkymättömät ominaisuudet, voima ja jumaluus, ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan (Room. 1:15).

Me ihmiset olemme ympäröineet itsemme suurelta osalta omien käsiemme jäljellä. Luonnon tilalla on betonia, asvalttia, autoja ja lasia. Niitä tietysti tarvitaan, mutta mitä kivisempi ja suurempi kaupunki ihmistä ympäröi, sitä ahtaammaksi ja ahdistuneemmaksi hän voi olonsa kokea. Ihminen vieraantuu helposti itsestään ja Luojastaan. Luonto sen sijaan rauhoittaa ja antaa voimaa. Luonnon järjestys ja tarkoituksenmukaisuus saattaa avata silmiä myös ihmettelemään ja kiittämään. Luonnon monimuotoinen kauneus tekee mielen kiitolliseksi, olemmehan osa luomakuntaa.

Raamatun alusta voimme lukea kuinka Jumala loi ihmisen, asetti hänet Eedenin puutarhaan ja antoi hänelle tehtävän viljellä ja varjella sitä (1. Moos. 2:15). Osallisuus Jumalan luomistyöstä hänen luonnossaan oli alusta alkaen ihmisen etuoikeus ja velvollisuus. Luonnossa voimme nähdä Jumalan suuruuden, hänen älynsä mittaamattomuuden ja suunnitelmansa kauneuden. Se velvoittaa ja muistuttaa meitä myös pitämään huolta itsestämme ja ympäristöstämme Jumalan työtovereina.

Sunnuntaina 5. kesäkuuta vietetään maailman ympäristöpäivää. Se on Yhdistyneiden kansakuntien ympäristöohjelman vuosipäivä, jolloin kiinnitetään huomiota ympäristökysymyksiin. Yhdistyneiden kansakuntien ympäristöohjelma keskittyy ihmisten asuin- ja elinympäristöön liittyvien ongelmien tutkimiseen, alan kansainvälisen yhteistyön kehittämiseen sekä maapallon kestävään kehitykseen. Se perustettiin vuonna 1972 YK:n erityiselimeksi.

Ei kommentteja

Jerusalemin Pyhiinvaeltaja!

Tiistaina 24. toukokuuta 2016 | Pentti Helttunen

Tällaisen arvonimen ja kunniakirjan saimme keväällä Israelin matkalla.

Itkumuuri
Kuva Pentti Helttunen. Valokuva on Itkumuurista Jerusalemissa.

Tel Avivin lentokentältä menimme Jaffossa toimivaan Beit Immanuelin messiaaniseen seurakuntaan. Sen työyhteydessä ovat Annu ja Pedro Santos, Annu on suomalainen fysioterapeutti ja Pedro on pastori-arkkitehti. He kertoivat, että nykyisin on vapaampaa tehdä evankelioimistyötä ja jakaa Raamattuja. Oppaan mukaan messiaanisia juutalaisia olisi noin 15000.

Galilean maakuntaan ja sen retkikohteisiin tutustuimme Tiberiaksesta käsin. Tiberias perustettiin v. 20 jKr. ja se sijaitsee Kinneretin järven länsirannalla. Tämä makean veden järvi on nyt noin 213 metriä meren pinnan alapuolella ja siitä Israel saa 2/3 makeasta vedestään, 1/3 puhdistetaan merivedestä.

Kapernaumiin purjehdimme "Jesus Boat" -veneellä Tiberiaksesta. Kävimme Pietarin kotitalon raunioilla, jonka päälle kahdeksan pylvään varaan on rakennettu uusi moderni kirkko. Ajoimme Golanin ylänköä Pyhän maan korkeimman paikan Hermon vuoren juurelle Jordanin alkulähteille Baniakseen Filippuksen Kesareaan. Hermonilla laskettelukeliä olisi vielä ollut, mutta jätimme laskettelut toiseen kertaan. Palatessa poikkesimme Autuaaksijulistusten kirkossa laulamassa "Maa on niin kaunis".

Jerusalemiin teimme päivän retken. Aloitimme Getsemanen puutarhasta ja tutustuimme Kaikkien kansojen kirkkoon, jonka fasadissa on upea mosaiikkityö kuvaten Jeesusta rukoilemassa yksin ja tämän yläpuolelta löytyvät kreikankieliset kirjaimet Alfa ja Omega. Fasadin yläpuolella on kaksi kaurispatsasta muistuttamassa psalmista 42:1 "Niinkuin peura halajaa vesipuroille, niin minun sieluni halajaa sinua, Jumala."

Puutarhahaudalla meillä oli ehtoollisen vietto. Haudan oveen oli kaiverrettu teksti:"He is not here - for He is risen". Paikka oli rauhallinen, paljon kukkia ja linnut lauloivat puissa. Vietimme yhdessä nurkkauksessa ryhmän kesken ehtoollisen.

Vanhassa kaupungissa kuljimme matkan Via Dolorosaa - Ristin Tietä. Länsimuurilla eli itkumuurilla pysähdyimme ja siellä oli mahdollisuus laittaa rukouspyyntöjä muurin massiivisten kivien rakoon. Tämä muurinosa on säilynyt Herodes Suuren rakennuttamasta Jerusalemin temppelistä, jonka Tiituksen sotajoukot hävittivät v. 70 jKr. Siitä alkoi juutalaisten 1900 vuotta kestänyt karkotuksen aika. Kuuden päivän sodassa v. 1967 Israel sai Jerusalemin hallintaansa. Länsimuuri lienee pyhän maan tärkein paikka, koska se symbolisoi Israelin kansan paluuta Luvattuun Maahan. Päivän lopuksi tutustuimme Israel-museoon ja Jerusalemin pienoismalliin.

Jerikossa maailman vanhimmassa kaupungissa poikkesimme Kuolleelle merelle mentäessä. Raamatussa Jeriko tunnetaan paikkana, jonne Israelin heimot Joosuan johdolla ensimmäisenä hyökkäsivät Egyptistä palattuaan.

Kuollut- eli suolameri on nykyisin noin 430 metriä meren pinnan alapuolella. Veden suolapitoisuus on 30 prosenttia. Suola sisältää paljon mineraaleja ja kosmetiikka-teollisuus on kehittänyt tuotteita näistä raaka-aineista mm. Ahava-tuotteet. Vedessä on nautinto kellua ja sitä ennen voi ottaa mutakylvyn, mutta suuhun ja silmiin ei suolavettä saa mennä. Kuulimme muutamien jopa menehtyneen varomattomuuden vuoksi.

Beit Sheanin kaivauksilla kävimme Sachneen mentäessä. Arkeologit ovat löytäneet jopa 18 kaupunkikerrosta, joista roomalainen lienee vaikuttavin; roomalainen amfiteatteri on suurin koko maassa esiin kaivetuista, laveat kadut, kylpylät höyrysaunoineen ja mosaiikkilattiat. Maanjäristys tuhosi kaupungin 749 jKr.

Gilboan vuorelta kävimme katselemassa Jisreelin laaksoa ja mahtavia maisemia. Laaksoalueesta osa on aikoinaan ollut kelvotonta suoaluetta, mutta sinne on rakennettu valtavat määrät kalanviljelyaltaita. 

Sachnen kansallispuisto on eräs kauneimmista paikoista Israelissa. Uimme lämpimässä lähteessä, veden lämpötila on lähes 28 astetta ympäri vuoden. Paikalle kokoontuu paljon sekä turisteja että paikallista väkeä viettämään vapaa-aikaa.

Kaanaan kylässä kävimme vanhassa kirkossa ja tietysti viinikaupassa maistamassa eri viinilajeja. Nasaretissa poikkesimme Pyhän Marian uudehkossa katolisessa kirkossa. Kävelymatkan päässä on Nasaretin perinnekylä, jossa palasimme pari tuhatta vuotta taaksepäin tutustuen eri ammatinharjoittajiin kuten paimeneen, puuseppään, kutojaan ja kierroksen lopuksi nautimme perinneaterian. Tzipporissa, Marian kotikaupungissa, kiertelimme kaivauksilla ihailemassa vanhoja upeita mosaiikkilattioita.

Lyhyesti Israelista

Israel-sana merkitsee "taistella Jumalan kanssa" tai "Jumala kamppailee" tai "Jumala hallitsee". Mooseksen kirjassa kerrotaan Jaakobin painista ja siinä yhteydessä Jaakob sai uuden nimen Israel.

Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että seurakunnassamme on kokoontunut uskollisesti jo vuosikymmenet Israel Raamattu- ja rukouspiiri. Kokoontuminen päätetään Israelin kansallislauluun Hatikvaan ja siunataan Israelia:

"Herra siunatkoon sinua Israel ja varjelkoon sinua. Herra kirkastakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, aamen."

Siunataan näin Israelia unohtamatta arabikristittyjä sekä arabikansoja, joissa ihmisten kärsimys ja ahdinko sodanjaloissa on sanoin kuvaamatonta.

Ei kommentteja

Haasteena suuret kysymykset

Maanantaina 16. toukokuuta 2016 | Tarja Tauriainen

Genesaretin järven ranta.

Hyvinkään seurakunnan luottamushenkilönä minulla oli mahdollisuus osallistua luottamushenkilöille suunnattuun koulutukseen Kirkkonummella 2.4.2016. Neuvottelupäivillä saimme kuulla hyviä luennoitsijoita ja ajankohtaisia kirkon asioita. Päivä oli antoisa ja herätti paljon ajatuksia. Pohdin itsekseni, miten kuulemistamme asioista voisi keskustella omassa seurakunnassa niin seurakuntalaisena kuin luottamushenkilönäkin.

Piispa Tapio Luoma kertoi omalla selvällä esiintymistyylillään monipuolisesti monikulttuurisuuden kohtaamisesta seurakunnassa. Otsikoita olivat mm. uhka vai mahdollisuus, turvattomuuden tunne, turvapaikanhakijan tukeminen, ihmisarvo kuuluu kaikille, parasta kohtaamista on olla ihminen ihmiselle.

Espoon hiippakunnan kansainvälisen asiantuntijan Anssi Almgrenin johdolla jouduimme pohtimaan, miten omassa seurakunnassamme toimittaisiin, jos ja kun jokin kielteisen päätöksen saanut turvapaikanhakija kolkuttelee kirkon ovelle apua hakien. Onko tilanteeseen tehty etukäteissuunnitelmaa? Olisiko tärkeää pohtia myös, toimitaanko Suomessa jokaisessa seurakunnassa tällaisissa tilanteissa yhtäläisesti vai otetaanko turvapaikanhakija jokaisessa seurakunnassa vastaan omin neuvoin?

Kielteisen päätöksen saaneista joku varmaan tulee hakemaan apua kirkolta, kuten historiassa on aina ennenkin tehty. Kirkko ei voi sulkea ovia, mutta se ei voi myöskään piilotella turvapaikanhakijoita. Apua voi kysyä Pakolaisavusta ja Pakolaisneuvonnasta sekä pakolaiskysymyksiin erikoistuneelta lakimieheltä, kun kielteisen päätöksen saaneen turvapaikanhakijan asioita aletaan selvittelemään.

Puhuttiin myös Sote-uudistuksesta kirkon näkökannalta. Aivan uutta. En ollut ennen osannut yhdistää, että Sote-uudistus vaikuttaa myös seurakunnan toimintaan. Kuntien monien tehtävien siirtyessä maakunnille seurakunnan yhteistyösopimukset raukeavat, esim. perheasiainneuvonta. Mistä maakunta ostaa tulevaisuudessa tämän työmuodon?

Tulevaisuudessa kuntalaiset voivat hakea apua kunnalliselta, yksityiseltä tai kolmannen sektorin palveluntarjoajilta. Kuuluuko kirkko sitten kolmanteen sektoriin, sitä ei vielä kukaan osaa sanoa. Puhuttiin jopa kirkon säätiömuotoisesta palveluntarjoajasta, joka voisi olla mukana kilpailutuksessa. Paljon kysymyksiä, joihin ei vielä ole vastauksia kenelläkään.

Itse jäin pohtimaan kaikkea päivän aikana heränneitä ajatuksia: maailman epävakaata tilannetta, maamme tämän hetkistä taloudellista tilannetta, turvapaikanhakijoiden tulvaa, kirkon asemaa turvapaikkana, erilaisia kristittyjä ja samalla sukupuolineutraalia avioliittokeskustelua, Sote-uudistuksen mukanaan tuomia uusia haasteita sekä Luomakuntavastuuta.

Luottamushenkilönä tunsin itseni pieneksi näiden ajankohtaisten suurien kysymysten edessä. Kaipaisin avointa keskustelua, tietoa missä omassa seurakunnassani mennään em. asioiden tiimoilta ja miten osaan vastata luottamushenkilönä seurakuntalaisten kysymyksiin. Voimme ainakin panna kädet ristiin ja rukoilla viisautta kaikille päättäjille niin maailmalla, omassa maassamme kuin paikallisesti ja omassa seurakunnassamme.

Kuva Tarja Tauriainen. Valokuva on Genesaretin järven rannalta Israelista

Ei kommentteja

Maailma muuttuu – vai muuttuuko sittenkään?

Tiistaina 10. toukokuuta 2016 | Anja Tauriainen

Tutkimusmatkani omaan historiaani jatkuu papereitani penkomalla. Varaston nurkasta pahvilaatikosta löysin vajaa 40 vuotta sitten Oulussa oppilastovereilleni kirjoittamani aamun avauksen. Hämmästyin aiheen ajankohtaisuutta, sillä se sopii nykyaikaankin. Vahinko, että me ihmiset emme näytä oppivan mitään aikaisemmista ajoista vaan samat virheet on toistettava uudestaan ja uudestaan.

Tänäkin päivänä tiedotusvälineistä kuulemme ihmisten julmuudesta ja ympäristön tuhoamisesta.  Turrummeko kuullessamme, katsellessamme ja lukiessamme kaikesta kauheudesta? Pakkohan se on, kun emme kaikkeen voi vaikuttaakaan. Turtuminen on inhimillistä itseämme kohtaan, kunhan emme kokonaan sulje sydämiämme niiltä ihmisiltä, joita nuo kauheudet koskevat.

Ääneni vuosien takaa kertoo: "Ympäristö on tärkeä. Jopa niin tärkeä, että on keksitty neutronipommi - ase, joka tuhoaa elämän, mutta jättää ympäristön miltei koskemattomaksi. Tietystikin on toinen asia, onko täällä enää silloin ketään, joka nauttisi jälkeen jääneestä ympäristöstä, ehjistä kaupungeista vailla elämänkipinääkään.

Kullankimallus silmissään ja luonnosta hyötyminen johtotähtenään ihminen on osaksi huomaamattaan, osaksi jopa tietoisesti tuhonnut omaa elinympäristöään. Maailmassa on paljon saasteita ja myrkkyjä, jotka uhkaavat myös ihmistä itseään. Vaikka onkin paljon sellaista, mikä ei ole enää pelastettavissa, koskaan ei ole liian myöhäistä.

Mutta moni muukin asia kuin luonto on saanut oman osansa saastumisesta. Televisio, elokuvat, lehdet ja sarjakuvat liittävät väkivallan olennaiseksi osaksi arkista elämänrytmiämme. Nykyihmistä on vaikea säväyttää. Tyytyväisenä hän seuraa sohvannurkastaan mitä verisimpiä tapahtumia - kuuluvathan ne erottamattomasti TV-iltaan. Monissa ihmisissäkin on jotain pahaa, rumaa ja likaista, monen mielen täyttävät viha, kateus, pahansuovuus ja piittaamattomuus lähimmäisistä.

Myös me ihmiset olemme osa ympäristöä, jossa elämme, osa kouluyhteisöä ja jokainen meistä voi omalta osaltaan vaikuttaa sen ilmapiiriin aloittamalla maailman parantamisen omasta itsestään."  

Kuitenkin on pakko uskoa ja toivoa siihen, että jossain vaiheessa koittaisi aika jolloin asiat saataisiin raiteilleen maailmassa. Siten, että maailmasta tulisi oikeudenmukainen paikka kaikille. Jos toivo lakkaa, niin kyynisyys saa vallan. Jos ei muuta, niin kultainen sääntö tulisi jokaisen ihmisen Raamatusta muistaa. Matteuksen evankeliumissa (Matt. 7:12) kuvataan Jeesuksen saarnanneen kultaista sääntöä vuorisaarnassaan: "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille."   Jeesus mainitsee kultaisen säännön hiukan eri sanoin myös Luukkaan evankeliumissa (Luuk. 6:31): "Tehkää toisille se mitä tahtoisitte toisten tekevän teille."

Ei kommentteja

Suojelua vai pelkoa?

Maanantaina 2. toukokuuta 2016 | Reijo Huuskonen

Odottamaton näky muutama viikko sitten: kymmenpäinen nuorten miesten mustapaitaporukka tallustamassa Hyvinkään Uudenmaankadulla. Toki tiesin ilmiöstä uutisten perusteella, nyt se oli livenä silmien edessä.

"Varjelemme vierailta. Puolustamme puhdasta Suomea." Tähän tapaan soturit katupartiointiaan perustelevat. Mutta lisääntyykö turvallisuus tällä tavalla?

Kun katselen länsimaisen arvopohjamme perustan eli Raamatun kantaa muualta keskellemme tulleisiin, löytyy aivan yksiselitteinen vastaus. "Älä sorra muukalaista, olettehan itsekin olleet muukalaisina Egyptissä ja tiedätte, mitä on elää vieraassa maassa muukalaisina." Jeesus itse oli pienenä pakolainen. Ja hän muistuttaa kaikkia koskevasta tilinteosta viimeisen veräjän jälkeen: "Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne."

Jos jotakin ymmärrettävää haluaa hakea viime aikojen muukalaispelosta ja vihasta, se on islamin uhka. On realismia, että tulijoiden joukosta löytyy väkivaltaan taipuvia, sharia-laeista oppejaan soveltavia. Islamisoitumis-signaaleja on ilmassa. Mutta tilannetta eivät missään tapauksessa paranna vastakkainasettelu, banderollit ja polttopullot. Uhoava "suojelu" saa aikaan juuri sitä mitä vastaan yritetään nousta.

Mistä katujamme tallaavat soturit ammentavat käyttövoimaansa? Germaanisen mytologian Odin oli verinen sodanjumala, jolle mieluisa uhri oli hirtetty vanki. Kansallissosialismin aate käytti kuvastossaan näitä mytologian ikoneita.

Eilisen Hesarissa oli pari yleisönosastokirjoitusta Helsingin Pikku Huopalahdesta. Siellä oli ihmetelty samoja mustapaitoja. Pari siteerausta: "Olen onnellinen siitä että lapsemme saavat kasvaa monikulttuurisessa ympäristössä... Toivon, että he oppivat, että väkivalta tai sillä uhkaaminen eivät ole hyvä tapa hoitaa ristiriitoja." "...olemme pyytäneet ystävällisesti, etteivät he kantaisi huolta Pikku Huopalahden naisista. heidän toimintansa ei herätä meissä huojennusta vaan pelkoa."

Ei kommentteja

Neljä hetkeä

Tiistaina 26. huhtikuuta 2016 | Tuija Mattila

Seurakunnan päiväkerho on juuri alkanut. Nelivuotias Anni kiipeää työntekijänä toimivan lastenohjaajan syliin, laskee päänsä tämän olkapäälle ja ummistaa silmänsä.

Rippileirin kolmas päivä on lopuillaan. Pekka - yksi rippikoululaisista - tarttuu kuin tarttuukin nuorisonohjaajan ojennettuun käteen ja näin koko leiriryhmä muodostaa suuren sisaruspiirin.

Kahden lapsen yksinhuoltajaäiti katsoo diakoniatyöntekijältä saamaansa osto-osoituslomaketta. Siinä lukee, että hän voi ostaa ruokaa ja hygieniatuotteita lapsilleen. Äiti nostaa katseensa ja helpotuksen kyyneleet alkavat valua hänen poskiaan pitkin.

Vanha leskimies makaa sairaalan vuoteessa. Sairaalapappi istahtaa hänen vuoteensa ääreen ja yhdessä he lausuvat Herran siunauksen. Vanha leskimies hymyilee ja sulkee silmänsä.

Neljä erilaista hetkeä. Niissä kiteytyy seurakunnan toiminnan syvin olemus.

 

Yksi kommentti

Onko elämä hallittavissa?

Maanantaina 18. huhtikuuta 2016

Risti ja mies

Elämän hallintaan liittyvät asiat ja tunteet kiinnostavat ihmisiä. Tästä syystä aiheeseen liittyvät kirjat ja kurssit ovat suosittuja. Olen itsekin lukenut kirjan jos toisenkin. Yleensä elämänhallintaan liittyvillä taidoilla tarkoitetaan ihmisen kykyä selvitä sisäisen maailman ristiriidoista ja ulkopuolelta tulevista paineista. Kaikki tämä on ymmärrettävää, tärkeää ja hyödyllistä. Uskon myös siihen, että hyödyllisiä taitoja voidaan opetella ja oppia kirjallisuuden ja kurssien avulla. 

Samalla on ainakin minun tunnustettava se, että tunnistan itsessäni olevan tarpeen hallita elämääni ja olosuhteitani. Kuitenkin tämän kaltainen hallinta on taistelua tuulimyllyjä vastaan. Monta kertaa elämänhallintaa liittyvän kirjan parissa huomaan saavani näppyjä asenteesta, jossa elämä olisi jollakin tasolla hallittavissa. Elämä yllättää meitä tahtomattamme positiivisesti ja negatiivisesti.

Erityisesti sairaalapappina kohtaan tilanteita, jotka ovat kaoottisia ja näistä tilanteista elämänhallinta on kaukana. Vaikka tiedostan, että elämänhallintaan liittyvät koulutukset eivät lupaa täydellistä hallintaa elämään, niin sanana elämänhallinta on harhaanjohtava ja elämän realiteetteja vääristävä. 

Pappina huomaan pohdiskelevani usein myös sitä, miten elämän yllätyksellisyys liittyy Jumalan sallimukseen? Mistä löytää apua, kun kipeät kysymykset Jumalan sallimuksesta ja elämän mielettömyydestä nousevat kristityn mieleen? Kärsimyksen ja elämän hallinnan keskellä joudun nostamaan monta kertaa kädet pystyyn ja tunnustamaan: Jumala en voi ymmärtää tätä? Erilaiset filosofiset ja teologiset pohdinnat kärsimyksen ongelmasta eivät kanna, eivätkä kykene antamaan todellista lohdutusta. Mistä siis löytää apua?

Kärsimyksen keskellä on varottava antamasta helppoja ratkaisuja. Minua on kuitenkin helpottanut tietoisuus siitä, että minä en voi, eikä minun tarvitsekaan ymmärtää täysin kärsimystä tai siihen liittyviä asioita. Tietämättömyyden hyväksyminen ja Jumalan käsiin vajavaisesti heittäytyminen, on antanut minulle apua ja rauhaa.

Minulle on tullut rakkaaksi Raamatun kohta viidennestä Mooseksen kirjasta (5 Moos 29:28 a) "Salatut asiat ovat vain Herran, meidän Jumalamme tiedossa". On siis olemassa salattuja asioita, jotka ovat vain Jumalan tiedossa! Minun on vain yritettävä hyväksyä, että Jumala on salattu Jumala, enkä voi saada kärsimyksen ongelmaan kaiken kattavaa vastausta. 

Me jotka pohdimme näitä kipeitä elämän kysymyksiä ja elämän hallintaa, voimme kuitenkin ottaa Mooseksen puheesta toisenkin lohdullisen ajatuksen. Meitä kannattelevat iankaikkiset käsivarret. Saamme kokea elämämme ilot ja surut Jumalan hallinnassa.

Yksi kommentti

Ristiinnaulitut lampaat?

Maanantaina 11. huhtikuuta 2016

"Vaik on kivinen tie, hän edellä kulkee ja ohjaa. Läpi kaiken vie. Jos kaadun, hän maasta mut nostaa."
- Kaemo

Erityisesti viime vuosina media on tykännyt ristiinnaulita ihmisiä. Jos joku julkisuuden henkilö on erehtynyt tekemään jonkin virheen, lehdistö on päässyt repimään siitä kaiken ilon irti. Ja nyt kun meillä kaikilla on sosiaalinen media käsissämme ja koko maailma on kuin pienen pieni piiri, niin facebookissa, twitterissä ja kaikenmaailman somepiireissä voimme itsekin ristiinnaulita ketä huvittaa. Nauloja on isketty ties kuinka pitkään esimerkiksi pääministerimme ja koko hallituksen käsiin ja jo pitkään juontaja Axl Smithiin, mutta silti viimeisiä nauloja ei ole varmasti vielä lyöty. Viimeisimpänä kohuna Nordea ja kuuluisuuksien veroparatiisikytkökset, jotka ovat aiheuttaneet ristiinnaulitsemisia ympäri maailmaa. Kenen arkkua naulataan huomenna?

Ei voi väittää, etteikö maailman pienenemisen ja sosiaalisen median sekä lehdistön työn hyvänä puolena ole se, että pahuudet ja vääryydet tuodaan nykyään helpommin päivänvaloon. Sudet lampaan vaatteissa paljastuvat. Siitä ei olekaan kyse. Kyse on siitä, ettei meidän yksittäisten ihmisten tehtävänä ole silti langettaa koko maailman syntitaakkaa yksittäisen ihmisen, ihmisryhmän, poliittisen puolueen, uskonnollisen ryhmän tai yhtiön vastuulle. Yksittäisten vääryyksien tai laajempienkaan vääryyksien paljastumisen jälkeen tehtävämme ei ole kuitenkaan ristiinnaulita lähimmäistämme tai lyödä ikuista rikollisen leimaa jonkun ihmisen tai ryhmän otsaan.     

Pahuus pitää tuoda päivänvaloon, mutta samoin myös pahantekijä. Jokainen meistä löytää lähimmän syyllisen lähempää kuin tulisi ensiksi ajatelleeksi, ja jokaiselle meistä kuuluu armo ja anteeksianto. Meidän pitää taistella hyvyyden puolesta ja ehkäistä vääryyttä, mutta meidän tulisi taistella toinen toistemme rinnalla, ei toisiamme vastaan. Pahimmat ja suurinta tuhoa tehneet terroristitkin ovat ihmisiä, samoin kuin me - ja eksyksissä. Heitämmekö ensimmäisen kiven, lyömmekö nauloja ristiin vai teemmekö kaikkemme, että löytäisimme eksyneet lampaat takaisin laumaan? Jätämmekö lähimmäisemme ristille ja syljemme päälle vai yritämmekö auttaa heidät pois ja eteenpäin elämässä, kohti parempaa?

Kun Jumala loi ihmisen ja maailman, hän katsoi kaikkea tekemäänsä ja ajatteli, että se on hyvää. Nyt kun katsomme ihmistä ja maailmaa, näemme ympärillämme paljon pahaa. Näemme Suomessa ja koko maailmassa paljon pahuutta, vääryyttä ja tuhoa. Kaemon kappaleessa sanotaan, että hyvä paimen tahtoo nostaa maahan kaatuneet. Jumalalle jokainen ihminen on yhtä tärkeä ja rakas ja Jumala tarjoaa auttavaa kättään joka ikiselle. Tahdommeko me painaa maahan kaatuneita lähimmäisiämme syvemmälle kuoppaan vai nostaa heitä ylös? Jonain päivänä saatamme itsekin kaatua - silloin varmasti tahdomme, että joku nostaa meidät ylös ja ohjaa kohti parempaa huomista.  

 

 

Ei kommentteja

Aurinko nousee ja laskee

Maanantaina 4. huhtikuuta 2016 | Carina Lievendahl

 Aurinko nousee

"Aurinko nousee. On kastetta maassa. Aika on herätä. Nousta ja lähteä. Kohdata ystävä kallehin."

Kari Rydmanin laulun sanat "Niin kaunis on maa", kuvaa auringon nousua ja samalla pienen ihmisen elämän alkua tänne maailmaan. Miten merkityksellistä on varhaisen vuorovaikutuksen ihmissuhteet tulevan elämän kohtaamisten kannalta, jotta lapsi uskaltaa nousta ja lähteä omilla siivillään kohtaamaan elämänsä polkua.

Seurakuntamme sairaalasielunhoito aloitti helmikuussa saattohoidon vapaaehtoisten kurssin. Saamme Hyvinkään sairaalalle 11 A-vuodeosastolle sekä kotitehon potilaille rinnalla kulkijoita, joilla on halu olla lähimmäinen kuolevalle. Tätä matkaa kuljetaan rinnakkain, herkästi toista kuunnellen. Valmiita vastauksia ei ole, vaan pohditaan elämän ja olemassaolon kysymyksiä yhdessä. Meidän kristilliseen ihmiskäsitykseemme kuuluu mittaamaton ihmisarvo, jossa jokainen meistä on yhtä arvokas. Me synnymme tänne paljain jaloin, ja kuoleman hetkellä lähdemme samalla tavalla. Moni kuoleva toivoo viimeisinä hetkinä, että ei tarvitsisi lähteä yksin, vaan olisi ihmisen lämpö lähellä, kun vastarannalla odotetaan tuloa.

Saattohoidon vapaaehtoinen on kuuntelija, jolle voi kertoa tunteistaan ja sanoittaa elämän polkuaan. On lupa nauraa ja itkeä yhdessä. Elämästä luopumisen tuskan saa näyttää ja kaihon siitä, ettei saa jakaa jälkikasvunsa elämän vaiheita eteenpäin niin pitkään kuin olisi halunnut. Elämän valot ja varjot voi käydä rauhassa saattohoidon vapaaehtoisen kanssa jakaen, luottaen heidän vaitiolovelvollisuuteensa. Pienten toiveiden aika on tärkeää; vapaaehtoinen voi toteuttaa pieniä asioita, joilla on merkitystä kuolevalle.

"Päivä on kirkas. Vain metsässä tuulee. Aika on leikin. Ja naurun ja riemun. Mukana ystävä kallehin."

Kuolevalla voi uskontokunnasta tai elämänkatsomuksesta riippumatta olla lähtörauha. Yleensä rauhan antaa sovinto itsen, lähimmäisten ja asioiden kanssa sekä mahdollisesti Jumalan kanssa. Uusi surukäsitys korostaa, että meillä saa olla kiintymyssuhde rakkaaseen kuolleeseen läheiseen. Se voi näkyä niin, että jäjelle jääneet läheiset  kiittävät hänen elämästään  ja niistä muistoista, joita sai jakaa yhdessä hänen kanssaan. Se antaa surun keskelle kiitollisuuden, että jaettu matka on ollut merkityksellinen. Ystävän kanssa eletty elämä on lahjaa Jumalalta.

Seurakuntamme sairaalatyö toivottaa Jumalan siunausta saattohoidossa toimiville vapaaehtoisillemme. Lämpimät kädet, läsnäolo ja tavallisen ihmisen taidot riittävät rinnalla kulkemiseen.

"Aurinko laskee. Jo pitenee varjot. Aika on eron ja jäähyväisten. Poissa on ystävä kallehin."

Elämme pääsiäisen jälkeistä juhla-aikaa kirkkovuodessa. Vapahtajamme Jeesus Kristus sanoo: "Minä olen ylösnousemus ja elämä." Kuolema ei ole hyvästijättö, vaan saamme iloita ja olla osallisia ylösnousemuksen lahjasta, jonka Jeesus meille lahjoittaa.
"Niin kaunis on maa. Niin korkea taivas. Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas. Ja varjoisat veet. Niin varjoisat veet."

Aurinko laskee

Kuvat Carina Lievendahl

Ei kommentteja

Ylösnousseen seurassa

Tiistaina 29. maaliskuuta 2016 | Hannele Karppinen

Näin toisena pääsiäispäivänä mietin sitä, miten seurakuntamme mahdollistaa paastonajan, hiljaisen viikon ja pääsiäisen vieton. Katselen asiaa omasta seurakuntalaisen näkökulmastani.

Tuhkakeskiviikosta alkava paastonaika näkyy ainakin messujen sisällössä. Palmusunnuntaina esitettävä Matteus-passio ei olisi mahdollinen ilman seurakunnan tukea. Olen saanut laulaa sitä 90-luvulta lähtien ja tänä vuonna ensimmäistä kertaa suomen kielellä. "Käy nyt Siion murheen taival" kutsuu alkukuoro matkalle Jeesuksen kärsimystielle. Omalla äidinkielellä laulettuna teos avautui ihan uudella tavalla, erityisesti aariat, joissa mietiskellään Jeesuksen kärsimyksen ja kuoleman merkitystä minun kohdallani. Tuntui kuin olisin ollut Getsemanessa, kun Jeesus on vangittu ja altto ja sopraano laulavat duettoa ja II-kuoro laulaa tai kuin huudahtaa laulun päälle: "Seiskää", "Irti", "Älä lyö" ja sitten koko kuoro yhtyy pyytämään ensin taivaan voimia ja sitten tuonelan voimia auttamaan Jeesuksen vapauttamisessa. Ja kun Pietari on kieltänyt Jeesuksen, laulaa altto riipaisevan ihanan aarian "Oi, sääli mua!" Matteus-passio on melkoinen matka, joka koettelee kyllä kuulijoiden istumalihaksia ja keskittymiskykyä, mutta loppukuoro palkitsee vaivan, kun Jeesus on saateltu haudan lepoon.

Tänä vuonna ehdin kiirastorstaina töistä juuri ja juuri vanhan kirkon messuun, joka oli taas niin puhutteleva, kun alttari riisutaan ja valot sammutetaan. Ja pitkäperjantain jumalanpalvelus ilman urkuja on aina niin koskettava. Sitä en tahdo jättää väliin ellei ole ihan pakko. Jos on menty kotiseudulleni pääsiäisen viettoon, olemme ajoittaneet pitkäperjantaina matkan niin, että on poikettu kirkkoon Pälkäneellä. Viime viikolla istuin Hyvinkään kirkossa katsellen alttarilla olevia viittä ruusua, jotka kuvaavat Jeesuksen haavoja.

Pitkäperjantain iltana teatteri Beta Jouni Laineen ohjauksella vei taas musiikin ja teatterin keinoin läpi kärsimyksen ja kuoleman ylösnousemuksen iloon! Olen etuoikeutettu, kun olen saanut olla monena vuotena laulamassa näissä esityksissä. Joka vuosi minua sykähdyttää se, kun haudalta tuodaan viesti, että se on tyhjä, että Jeesus on noussut kuolleista! Ja ylösnousemuksen ilo jatkuu sitten lauantain yömessussa ja pääsiäispäivän messuissa. Kiitos Hyvinkään seurakunta!

Tämä kaikki ei ole vain muistelemista tai näytelmää, vaan Jeesus on oikeasti ylösnoussut ja elää! Hän on sovittanut kaikkien synnit. Hän elää seurakuntansa keskellä. Tämä on kirkon ihana viesti! Hän kutsuu meitä seuraansa joka päivä. Jeesuksella on jokaiselle tehtäviä Hänen valtakunnassaan. Ylösnousseen Vapahtajani kanssa minäkin uskallan käydä niihin tehtäviin, joita on edessäni.

Yksi kommentti

Hyysäyskristillisyyttä

Maanantaina 14. maaliskuuta 2016 | Petra Pohjanraito

Olen viime aikoina pohtinut uskon olemusta enemmän kuin pitkään aikaan. Sitä, miten uskonnossa jaetaan valtaa ja vastuuta. Moni tulee kirkon piiriin hädässä, omat voimat ovat lopussa ja eletään vaikeuksien keskellä. Hädässä oleva ihminen on avuton oman elämänsä edessä. Ja etsii varmuutta.

Silloin on helppo tarttua tarjottuihin varmoihin ja selkeisiin sääntöihin oikeasta uskosta, ei ole voimaa ottaa itse selvää. Säännöt tuntuvat aluksi helpottavilta ja turvallisilta, mutta niihin liittyy usein monenlaisia vaatimuksia uskon suhteen. Sinun on tehtävä näin ja näin, oltava tietynlainen.

Se, joka vuosi vuoden jälkeen on varma uskostaan ja tavastaan uskoa, saattaa langettaa uskon asioita tunnustelevan päälle suuren vaatimusten taakan. Pian hädässä oleva huomaa olevansa toisenlaisessa hädässä, ulkopäin tulevassa sielunhädässä. Siihen auttaa vain oikeanlainen usko ja yhteys oikeanlaisiin uskoviin.

Kuppikunnissa voidaan hyvin niin kauan kuin joku herää kyselemään uskoaan, ihmettelemään Raamattua, löytämään uutta. Kyselevä löytää yllättäen synnin ohelle tunteen häpeästä, kelpaamattomuudesta, epävarmuudesta ja hyväksynnästä. Hän havahtuu etsimään Jumalalta vastausta, katsomaan häntä uusin silmin. Katsomaan Jeesusta ja näkemään hetkiä, jolloin hän kirkastaa kasvonsa lähimmäisissä meille.

Syntinen voi yrittää ratkaista kelpaamattomuuttaan suorittamalla, tekemällä oikein ja vaatimalla oikein tekemistä muiltakin. Uskosta tulee suoritus, Jeesus jää sovituksineen taka-alalle, vaikka häntä yritetään pitää etualalla muodon vuoksi. Hän ei olekaan kurjan ainoa lohdutus ja toivo, vaan uskonto on tullut tilalle.

Kuka meistä haluaa, että meille sanellaan oikea usko ja samalla meihin kohdistetaan vallankäyttöä? Eikö parempi vaihtoehto ole tunnustella ja etsiä itse uskoa, olla ehkä eri mieltäkin toisten kanssa ja kantaa itse vastuuta uskostaan. Löytää Jumalan lähelle omaa uskon polkua, jossa saa kulkea Jeesuksen jalanjäljissä välillä tieltä poiketen ja ihmisyyttä oppien.

Ihmisiä on hyvä auttaa etsimään Jumalaa, mutta hyysäystä ei kukaan tarvitse. Luther on sanonut, että Jumala auttaa sitä, joka auttaa itse itseään. Se ei tarkoita, että ihminen on oman onnensa seppä. Se tarkoittaa, että ihmisellä on mahdollisuuksia vaikuttaa sekä uskonelämäänsä että elämäänsä ylipäätään. Ei ole olemassa valmiina annettua uskoa, eikä valmiina annettua elämää.

Yksinkertainen usko ja pieni riittää, sinapinsiemenen vertaa harvalla onkaan. Jokainen saa uskoa sen verran kuin hänelle lahjaksi annetaan. Sisältä päin tuleva sielunhätä on Jumalan lahjaa, hätä päästä hänen lähelleen. Oivallus tulla rukouksin Jumalan eteen ja löytää rauha hädän keskellä. Jeesuksen sanat ovat usein toistetut, mutta todet: "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. "Perässä ei ole huutomerkkiä, se on tosi toteamus, Jeesuksessa on lepo.

2 kommenttia

Päiväkotien pääsiäiskirkoissa tavataan!

Keskiviikkona 9. maaliskuuta 2016 | Merja Telsavaara

Pääsiäisalttari Martin seurakuntatalossa

Ulkona sataa vettä ja lumet sulavat kohisten. Olen ollut aina kevätihminen ja odotan jälleen kuumeisesti ensimmäisiä lämpimiä päiviä. Sitä ennen on kuitenkin edessä pääsiäinen, joka meille papeille on usein työlästä aikaa. Onneksi työ on kuitenkin mieleistä, itse en voi kuvitellakaan työskenteleväni muualla kuin seurakunnassa, ja mieluiten juuri lasten ja perheiden parissa.

Maanantaiaamuna pyörähtävät käyntiin päiväkotien pääsiäiskirkot, joihin myös muut lapset ja lastenmieliset ovat luonnollisesti tervetulleita. Käymme yhdessä läpi pääsiäiskertomuksen eli sen kuinka Jeesus aterioi opetuslastensa kanssa ja pesi heidän jalkansa, ja pian tuon jälkeen kuoli ristillä. Mutta ennen kaikkea juhlimme sitä, että Jeesus nousi ylös haudasta ja elää tänäkin päivänä. Ikään kuin valmiina rekvisiittana kaikissa kirkoissamme ja kappeleissamme on tyhjä risti, voiton ja uuden elämän merkki.

Pääsiäinen on mielestäni kirkkovuoden keskeisin juhla, koska siihen sisältyy kristinuskon tärkein sanoma. Yhteen lauseeseen tiivistettynä: Jeesus sovitti meidän syntimme, jotta me saisimme anteeksi ja meillä olisi iankaikkinen elämä. Pienten lasten kanssa pääsiäisen sanomaa ei voi käsitellä samoin kuin aikuisten kanssa, joten silloin on itsellänikin tilaisuus heittäytyä miettimään pääsiäiseen liittyvien symbolien merkitystä.

Tälläkin hetkellä yöpöydälläni puskee mullan alta esiin kolme astiallista ohranjyvistä idätettyä pääsiäisruohoa. Mutta kuinkahan moni meistä aikuisista tulee ajatelleeksi, miten pääsiäisruoho, tiput ja munat liittyvät kristilliseen pääsiäiseen? Itse asiassa pääsiäisruohon symboliikan voi liittää suoraan Jeesuksen sanoihin siitä, kuinka siemenestä kasvaa jotain suurta: "Jos ei nisun jyvä putoa maahan ja kuole, niin se jää yksin; mutta jos se kuolee, niin se tuottaa paljon hedelmää". (Joh. 12:24)

Myös pääsiäismunalla on paljon suurempi merkitys kuin se hienoon paperiin kiedottu hauras suklaaherkku antaa ymmärtää. Munan ehjä kuori kuvaa Jeesuksen hautaa, josta kuoren rikkouduttua nousee uusi elämä. Pääsiäistiput taas kuvaavat hauskasti mutta samalla kauniisti ylösnoussutta Kristusta. Uusi elämä koittaa siellä, mistä sitä ei välttämättä osata etsiä.

Pääsiäismunat, tiput ja muu lapsille tärkeä symboliikka on mukana myös päiväkotien ja pikkulapsiperheiden pääsiäiskirkoissa, ja niiden merkitystä käydään läpi lasten ehdoilla. Toivotankin kaikki lapsiperheet tervetulleiksi pääsiäishartauksiin aivan erityisesti Paavolan seurakuntakodille maanantaina 14.3. klo 9.00 ja 10.00, Martin seurakuntatalolle keskiviikkona ja torstaina 16.3. ja 17.3. klo 10.30, Hyvinkään kirkkoon perjantaina 18.3. klo 9.15 ja 10.15, Vanhaan kirkkoon perjantaina 18.3. klo 9.15 ja 10.15. tai Vehkojan seurakuntakeskukseen maanantaina 21.3. klo 10.30.

Hyvää paastonaikaa ja pääsiäisen odotusta!

Ei kommentteja

Ranskanleipä vs. ruisleipä vs. taivaanleipä

Torstaina 3. maaliskuuta 2016 | Janne Rönni

Ranskan- ja ruisleipä

Lapsena suosikkileipäni oli ranskanleipä. Koulusta kotiin tultuani saatoin syödä jopa puolet koko leivästä ja aina kun vanhempani kysyivät, että mitä leipää ostettaisiin niin saatoin toivoa juurikin tuota ranskanleipää ostettavaksi. Aina silloin tällöin toiveeni toteutui ja meille ostettiin tuota lempileipääni, mutta ilo oli lyhyt: leipä loppui aina liian nopeasti. Monesti myös toiveeni ei toteutunut vaan meille ostettiin jotain aivan muita leipiä. Näin hieman vanhempana on pakko todeta, että ranskanleivässä ei ole kuin yksi vika. Nimittäin se ei oikein kunnolla ravitse. Aika nopeasti, vaikka olisi syönyt kokonaisen ranskanleivän, tulee uudestaan nälkä ja pitääkin syödä jotain ravitsevampaa.

Kun vartuin ja ikää tuli lisää opin myös syömään ruisleipää. Lapsena en juurikaan tykännyt ruisleivästä yhtään, vaan jos oli jotain tarjolla ihan mitä tahansa muuta leipää niin se kelpasi huomattavasti paremmin kuin ruisleipä. Ruisleipä on monella tapaa ravitsevampi kuin tuo ranskanleipä. Ruisleipä ravitsee paremmin ja on siten parempi välipala. Nykyään tuleekin syötyä huomattavasti enemmän ruisleipää kuin muita. Lapsuuden ajan inhokkileipäni on päässyt suosiooni.

Myöhemmin opin, että on olemassa vielä ravitsevampaa leipää kuin ranskan- tai ruisleipä. Se leipä myös käy kaikille niin keliaakikoille, maidottomille, suolattomille, karppaajille ja niin edelleen. Nimittäin taivaanleipä. Siinä vasta leipä, mikä vasta ravitseekin. Ravitsee jopa tämän elämän jälkeenkin.

Taivaanleipää, kun pääsee nauttimaan niin silloin ei enää tule nälkäiseksi. Taivaanleipää voisi kutsua myös elämänleiväksi. Jeesus kutsuu itseään elämän leiväksi. Jeesus, joka syntyi Beetlehemissä eli leivän talossa, puhuu Johanneksen evankeliumin luvussa kuusi näin: "Minä olen elämän leipä. Teidän isänne söivät autiomaassa mannaa, ja silti he ovat kuolleet. Mutta tämä leipä tulee taivaasta, ja se, joka tätä syö, ei kuole. Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää."

Elämän leipää on tarjolla meille ehtoollisessa, Pyhässä ateriassa, jossa meille tarjotaan Jeesuksen ruumis ja veri, leivässä ja viinissä. "Sinun puolestasi annettu ja vuodatettu". Ehtoollisessa saamme sielun ravintoa, joka kantaa koko elämän ajan, kaikissa iloissa, murheissa, ja hämmennyksessä. Ehtoollinen on sinua varten, vahvistukseksi ja ravinnoksi. Aina. Kaikkialla.

Ps. Tämä on julkaistu aikaisemmin Aamupostissa 15.3.2015, mutta aina yhtä ajankohtainen teema.


Jeesus elämän leipä

Ei kommentteja

Korvamadon kertomaa

Maanantaina 22. helmikuuta 2016 | Anja Tauriainen




Muistojen maailmaan uppoudun. Tiedän, että onneksi aika kultaa muistot - sekä hyvät että huonot. Huonoina ja synkeinä aikoina voi muistojen aarrearkusta ammentaa lohtua, voimaa ja oppia. Sieltä löytyvät tarvittaessa myös juuret joihin voi tukeutua. Sieltä näkyy myös se tie, jota kulkien minusta on tullut minä. Lohdullista ihmisenä olemisessa on ollut oivaltaa se, ettei tule koskaan valmiiksi tai täydelliseksi.

Muistoihin olen päätynyt korvamatoni kautta. Jo pidemmän aikaa erilaisissa tilanteissa mieleeni on juolahtanut Juha Tapion Ohikiitävää kappaleesta: "Minkäläinen tie, sulle annettiin. Niin kaikki ohikiitävää. Ikävä ja riemu joka hetken värähtää. Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet ja jäljet häviää." Kokiessani elämäni epäoikeudenmukaiseksi ovat sanat kääntyneet päässäni muotoon: "Minkälainen tie mulle annettiin?".  

Olen kirjoittanut päiväkirjaa, kerännyt runoja ja mietteitä sekä koonnut kirjoittamattomien aiheideni kokoelmaa niin kauan kuin muistan. Kirjoittaminen on aina jäsentänyt maailmaani sekä välillä arkeeni pyrkivää kaaosta. Korvamadon kourissa ollessani juolahtivat mieleeni päiväkirjani ja muistojeni laatikko. Päätin kaivaa ne esille ja yrittää selvittää minkälainen tie minulle on annettu.

Varaston kätköistä löysinkin aarteeni. Uppouduin lukemaan kirjoituksiani. Palasin ajassa taaksepäin. Lopulta ymmärsin mitä korvamato oli minulle viestinyt. Se oli kertonut minun olevan elämän inventaariokohdassa. Raadollisemmin sanottuna olen ollut keskellä ikäkriisiä! Ei auttanut kuin tunnustaa tosiasiat.

Onneksi olen kirjoittanut ja nyt sitten pääsin kurkistamaan vuosien takaisen minäni ajatuksiin. Saan myös perspektiiviä tuntemuksiini ja vertailukohtaa siitä mihin olen tullut. Kirjoitukseni palauttivat mieleen elämän kirjoa sekä hyvine että huonoine asioineen. Ja sen, että elämästä selviää, siitä olen ennenkin selvinnyt. Ennen kaikkea sain jälleen pohjaa tulevalle ja muistin monta tärkeää asiaa. Ennen kaikkea vahvistui se, että olen onnekas ihminen, olen saanut kokemuksia, rakkautta, hyväksyntää ja rakkaita ihmisiä monipuolisesti elämääni. Ihmissuhteissa on tärkein voimavara, jolla elämässä selviää eteenpäin.

Inventaarioni lopuksi voin ristiä käteni ja kiittää Taivaan Isää, edesmenneitä vanhempiani ja läheisiäni kaikesta mitä olen saanut.   

Ei kommentteja

Ystävyys kantaa monen yli

Keskiviikkona 17. helmikuuta 2016 | Petteri Kerko

Sunnuntaina 14.2. vietimme Ystävänpäivää. Oli tilaisuus muistaa ystäviä jonkinlaisella tervehdyksellä, tapahtuipa se sosiaalisessa mediassa tai perinteisen kortin välityksellä tai vaikkapa tapaamalla. Ystävät ovat tärkeitä. Heidän kanssaan vietetyt hetket muodostuvat sitä tärkeämmiksi, mitä enemmän ikää tulee. Näin ainakin itsestäni tuntuu. Hyvä jos niitä ystäviä enää onkaan. Sanotaan, että saa olla iloinen, jos on vaikkapa kolmekin sellaista ystävää, joita voi todella sanoa ystäviksi ja joiden tapaaminen antaa voimia ja tuo siunausta elämään.

Ystävänpäivää vietettiin jo antiikin aikoina ja tuolloin juhlalla kunnioitettiin Junoa, roomalaista naisten ja avioliiton jumalatarta. Nykyään päivä on omistettu Valentinukselle, itse asiassa vuonna 350 tämä Valentinukselle omistaminen tapahtui. Sen jälkeen on tapahtunut paljon muuta, mutta ei mennä siihen tämän enempää.

Jeesus kutsui ystävikseen kaikkia, jotka halusivat kuulla häntä ja etsiä elämässään Jumalan tahtoa. Kristityt ovat ystäviä keskenään, tähän tulisi pyrkiä. Ja Kristuksen opetuksen mukaan ystävyyttä ja rakkautta tulee osoittaa vielä tämän rajan ylikin - kaikille ihmisille. Meidät on luotu toinen toistamme varten ja kutsumuksemme on antaa lahjamme ja voimamme lähimmäisen palvelemiseen. Tapahtuipa se millä tavalla tahansa. Tavoitteena on aina toisen ihmisen hyvä. Sen, minkä olet Luojalta saanut, olet saanut siksi, että sinulla on lähimmäinen, jota olet kutsuttu palvelemaan. Parhaillaan elettävä paastonaika on tarkoitettu meille mm. ajaksi, jolloin meidän pitäisi pohtia tätä hiukan syvällisemminkin. Ja taistella sitä pahaa vastaan, sitä riivaajaa vastaan, joka kutsuu itsekkyyteen ja ahneuteen.

Ei kommentteja

Kaikki erilaisia – kaikki samanarvoisia!

Perjantaina 12. helmikuuta 2016 | Jarno Hellström

Monet kotikutoiset tapamme näyttävät ulkomaalaisista oudoilta. Lämpimän saunan leppeä löyly rentouttaa. Välillä on virkistävää käydä talvella avannossa uimassa tai kieriskellä lumihangessa. Lapsista voi olla hauskaa tehdä lumienkeleitä. Kesällä vihdan tuoksu ja leppeä uintiretki tuo mielihyvän tunteen sisimpäämme. Koivuvihdan lempeä kosketus iholla saunan kuumuudessa. Mikä voisi olla tämän suomalaisempaa? Ja samalla - mikä voisi olla tämän kummallisempaa ihmisestä, joka ei jaa kanssamme samaa elämänkokemusta?

Suomalaisuuteen kuuluu myös erityinen uskon sielunmaisema. Emme puhu paljoakaan Jumalasta. Tilastojen mukaan käymme kirkossa harvoin. Rippikoulu muodostaa tärkeän muistikuvan. Siellä Jumala aivan kuin oli lähempänä. Toisten kanssa tuntui hyvältä nauraa ja itkeäkin, rukoilla ja puhua tavallisia nuorten asioita. Kastejuhlat ovat tärkeitä. Häissä mietimme rakkautta ja ehkä salassa rukoilemmekin yhdessä papin kanssa rakkaittemme puolesta. Kuoleman edessä, hautajaisissa, suremme avuttomina, mutta turvaamme kuitenkin Jeesukseen Kristukseen, kuoleman voittajaan.

Kirkossa käyttäydymme hillitysti. Otamme hatun pois päästä ja jätämme oman puhumisen vähiin. Istumme kännykät ja suut kiinni - vain varovaisia ja hiljaisia ohjeita lapsille antaen.

Kuinka erilaista onkaan jonkun toisen, meistä kaukana elävän kristityn ajattelutapa. Vaikkapa Yhdysvalloissa elävän tummaihoisen ihmisen joka käy joka sunnuntai kirkossa. Hän eläytyy saarnaan kiihkein välihuudoin. Tämä kristitty voi haltioituneena, musiikin innoittamana ryhtyä vaikka tanssimaan Jumalan kunniaksi. Hän ilmaisee uskoaan koko ruumiillaan ja kielellään yhdessä toisten sisarten ja veljien kanssa.

Monista meistä tummaihoisen kristityn tavat tuntuvat oudoilta. Vähintään yhtä kummallisena hän pitää meidän hillittyä käytöstämme ja pidättyväisyyttämme. Hänestä uskostamme puuttuu elämän syke, toisen ihmisen kohtaaminen ja aito kristittyjen välinen yhteys.

Niin varmaan puuttuukin. Jotenkin ajattelen kuitenkin että tällainen vertailu ei ole hedelmällistä. Meidän kristillisyytemme on jalostunut pohjoisen pimeyden, kivisen kasken, vaanivan vihulaisen, verenhimoisten sääskien ja kolean säätyypin aiheuttamassa vuosisataisessa ahjossa. Syvän etelän mustan miehen ja naisen kulttuurissa sorvina ovat toimineet orjuus ja rotusorto, vapauden kaiho ja olemassaolon ja tasa-arvoisuuden oikeutuksen heräävä vaatimus. Jotain samaa, jotain kertakaikkisen erilaista. Onko ihme että kristillisyytemme on erilaista?

Olennaista lienee kuitenkin se, että Pyhä Henki sytyttää liekin sydämeemme, ei se onko tuo uskon liekkimme sisään- vai ulospäin lämpiävää sorttia. Molemmille on tilausta ja tarvetta, niin syvässä etelässä kuin pohjan perukoilla. Ollaan vaan rohkeasti erilaisia, niin kristittyinä, naapureina kuin työtovereinakin. Eikös koko Kristuksen kirkko syntynytkin sen seurauksena että "hämmästys valtasi kaikki, sillä jokainen kuuli puhuttavan omaa kieltään." (Apt. 2:6) Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia. Hämmästyttävää tosiaan!

Ei kommentteja

Mitäs sinulle sanoisin?

Maanantaina 1. helmikuuta 2016 | Marja Liisa Liimatta

Vastottain kuolleen isäni tapoihin kuului lausua sutkauksia. Hän oli harvasanainen taustavaikuttaja ja tilanteiden seurailija, mutta näistä sutkauksista tuli hänen perintönsä meille jälkipolville. Ne kun liittyivät aina sillä hetkellä elettyyn tilanteeseen. Siksi ne niin hyvin muistaakin. Vaikkapa sen, kun hän tuiskun keskellä lumitöitä tehneelle naapurille oli huikannut: "kyllä se vielä iloksi muuttuu."

Sanatyöläisenä jään välillä sanattomaksi. Ja niin sen kai kuuluu ollakin. Ei ole mitään sanottavaa, jos ei osaa myös jäädä kuulolle. On sanottu, että kuunteleminen vaatii hiljaisuutta, rauhoittumista ja paikallaan oloa. Niin varmaan, mutta mitä silloin haluaa kuunnella? Itseään, ajatuksiaan ja tunteitaan, vastaavat elämäntaito-oppaat. Mutta elämään liittyvät monimerkitykselliset sanat ja sutkaukset löytyvät myös itsensä elämän keskeltä: kiireestä, kaaoksesta ja hälinästä. Ne on vain opittava kuulemaan. Ja se vaatii jo asennetta.

Mitä sinulle sanoisin, on blogini otsikko. En tiedä, koska sinun tämän hetkinen elämäntilanteesi on minulle tuntematon. Siksi kysynkin, millaisia sanoja elämääsi juuri nyt kaipaisit? Ja kun sen tiedät, etsi niitä. Joko itsestäsi hiljaisuuden ja rauhoittumisen avulla tai sitten keskellä ihmishälinää toisten katseiden ja tekojen kautta. Jumalan sanat sinulle ovat joka päivä nämä: "olet minulle rakas".

Ei kommentteja

Arkienkeli pelasti autonavaimet

Torstaina 28. tammikuuta 2016 | Saija Lottonen

Suomalainen näytelmäkirjailija Maria Jotuni on kirjoittanut: "Todella rakastaa ja tehdä oikein on suurinta, mihin kehittynyt ihminen pystyy."

Tämän sain itse kokea parisen viikkoa sitten - minulle tuntemattomalta ihmiseltä. Samalla se oli erittäin hyvä muistutus siitä, kuinka ympärillämme on paljon tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä, joilla on lämmin sydän ja konkreettisesti hyviä tekoja tekevät kädet.

Sinä päivänä taivaalta tuiskutti lunta ja juoksin korkokengissäni kovaa vauhtia nepalilaiseen ravintolaan syömään. Turhamaisena naisena en luovu edes talvisin korkokengistäni, vaikka nyt olisi ehkä pitänyt. Lensin nimittäin suojatiellä nurin, koska toinen kenkäni jumittui lumikökköön.

Palattuani takaisin työpöytäni ääreen, huomasin työpuhelimeen ilmestyneen tekstiviestin ja pari vastaamatonta puhelua.

Ystävällinen miesääni puhelimen toisessa päässä kertoi nähneensä komean ilmalentoni ja sen, miten kaatuessani taskustani oli tippunut autonavain. Tämä Arkienkelini oli tehnyt U-käännöksen ja käynyt noukkimassa avaimen, jonka jälkeen hän oli tehnyt melkoisen salapoliisityön selvittäessään kenelle avaimet kuuluvat.

Lumituiskusta ja työkiireistään huolimatta hän näki vuokseni suuren vaivan. Mutta kyllä minä olin kiitollinen ja olen sitä edelleen. Kauniilla teollaan hän pelasti päiväni, oikeastaan koko viikon!

"Mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä niin kuin tekisitte sen Herralle ettekä ihmiselle." Kol.3:23

Yksi kommentti

”...yksinkertaisuuteen...”

Maanantaina 18. tammikuuta 2016 | Veli-Pekka Toiviainen

Viestintä pyysi blogia. Torjunnan jälkeen mielessäni alkoi pyöriä otsikon sana: yksinkertaisuuteen. Pysähdyin, aloin selvittää, mitkä miellepurot sen nostivat pintaan.

Ensimmäisenä ajatus pysähtyi kahdeksan vuoden takaiseen paluuseen Suomeen kahdenkymmenenkahden (22) ulkomailla vietetyn vuoden jälkeen. Olin "äimänkäkenä" elämänmenosta koti-Suomessa. Jokainen tuntui juoksevan "pää kolmantena jalkana" kaupoissa, harrastussaleilla, lenkkipoluilla.

Korkeasuhdanteen aallonharjalla oli hauskaa surffailla. Etsin sitä kuvaavaa sanaa, se löytyi: koheltamista! Anteeksi vain, kanssasuomalaiset. Tämä mielle oli niin voimakas, että vielä tänään se näyttää pomppaavan ensimmäisenä pinnalle. Viikoittaiset postiluukusta tipahtavat 25-30 mainoslehtistä pitää siitä huolen? Onko elämänmallissamme nytkin koheltamisen pintavaahtoa? Vai jopa pohjavirtaus?

Toinen pakottava ajatus on median ja somen yhteisvaikutus, joka tuntuu sisuksissani painottavan otsikon alleviivausta: yksinkertaisuuteen. Muistamme Montesquieun vallan kolmijaon: poliittinen päätösvalta eduskunnalla, toimeenpanovalta hallituksella, tuomiovalta oikeuslaitoksella. Mediaa on jo pitkään kutsuttu neljänneksi valtiomahdiksi. Ruudun ja radion takaa asioita seuraavalta ei ole kuitenkaan voinut jäädä huomaamatta median yhä voimakkaampi uusvanha rooli: se tuntuu lähes aina tietävän paremmin, mitä asianomainen haastateltava milloinkin on tarkoittanut. Ja kun somea hiukan hämmentää kommenteilla ja otaksumilla, keskustelua voi sopivasti suunnata haluttuun suuntaan. Maahanmuuttoteema vihalla ryyditettynä on tarjonnut vertaansa vailla olevan näytelmän. Koheltamista uusin aihein!

Mitä siis tilalle? Yksinkertaisuutta, kohtuullisuutta. Jälkimmäinen on vuosisatojen ajan kuulunut neljän perushyveen joukkoon viisauden, oikeamielisyyden ja urhoollisuuden kanssa. "Kohtuus kaikessa" on vanha ja toimiva kansanviisaus. Sen kulkusuunta on kohti yksinkertaisuutta.

Mutta mistä tuo yksinkertaisuus on mieleni pohjalle asettunut? Virsikirjamme virrestä 202:6. "Paina meitä paremmin alas yksinkertaisuuteen tutustumaan syvemmin ristin suureen salaisuuteen". Ruotsalaisen papin Lars Nybergin kaunis virsi on kantanut sanomaansa monen muunkin ajatuksiin. Itselläni se tuntuu putkahtavan esiin kuin kaiken perustaksi silloin, kun käyn elämänläheistä keskustelua itseni kanssa.

Paastonaika lähestyy. Sopiva aika virittäytyä yksinkertaiseen elämäntapaan.

Yksi kommentti

Rukous uuteen vuoteen

Maanantaina 11. tammikuuta 2016

Rauhankyyhkynen

Vuosi vaihtui ja saattoi olla, että monet tekivät silloin uudenvuodenlupauksia. Näillä lupauksilla pyritään useimmiten tekemään elämästä jollain tavalla parempaa. Tarkoituksena on myös tuottaa iloa ja sisältöä elämään. Joku pudottaa painoa, toinen aloittaa aktiivisemman kuntoilun, kolmas uuden harrastuksen. Joku ehkä lupaa itselleen ottavansa kuluvana vuonna paremmin huomioon läheisiään. 

Toivottavasti kaikki uudenvuoden lupaukset pitävät ja toteutuvat. Jos näin ei satu käymään, ei elämä siihen kuitenkaan kaadu. Aina voi aloittaa alusta tai jatkaa vaikka kesken vuoden. Tärkeää on pyrkiä johonkin eikä vain olla tekemättä mitään. Tekeminen itsessään on palkitsevaa.

Suhteessa lähimmäisiimme hyvän esimerkin antaa Franciscus Assisilainen. Hän ei tee omavaraista uudenvuodenlupausta, vaan rukoilee rukouksen, jossa turvaa Jumalan muuttavaan voimaan. Jos tämä rukous saisi toteutua kaikkien ihmisten elämässä, elämä olisi hyvää ja sopuisaa. Tällä rukouksella on hyvä alkaa uusi vuosi.

Franciscus Assisilaisen rukous

Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale,
niin että sinne, missä on vihaa,
toisin rakkauden,
missä loukkausta, toisin anteeksiannon,
missä epäsopua, toisin yksimielisyyden,
missä erehdystä, osoittaisin totuuden,
missä epäilystä, auttaisin uskoon,
missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen,
missä pimeyttä, loisin sinun valoasi,
missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.

Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon
etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita,
hakea ymmärtämystä kuin ymmärtää toisia,
pyytää rakkautta kuin rakastaa muita,

sillä antaessaan saa,
kadottaessaan löytää,
unohtaessaan saa anteeksi,
kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.

 

Yksi kommentti

Joulun aika

Maanantaina 21. joulukuuta 2015 | Outi Korppinen

Joulun aika on kristikunnan suurinta sesonkia. Joulun sanoman lähettiläinä seurakunnan työntekijöitä kutsutaan edelleen moniin paikkoihin kertomaan hyvää sanaa siitä, mitä ensimmäisestä adventista asti odotetaan: Siihen aikaan antoi Keisari Augustus käskyn että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tuosta käskystä alkaa nuoren perheen matka kohti Betlehemiä ja keskelle kertomusta syntyy pieni viaton poikavauva vaatimattomaan eläinten suojaan. Joka vuosi uudestaan tuo kertomus muistuttaa meitä siitä, millaista Jumalan rakkaus on: ei kullalla ja jalokivillä koristeltua harvoille ja valituille tarkoitettua, vaan ihmistä lähelle tulevaa, vaikeudet voittavaa ja sellaista, josta jokaisen on mahdollista ammentaa toivoa ja voimia itselleen. Jouluna Jumala syntyi ihmiseksi ihmisten keskelle.

Nyt joulua edeltävä aherrus alkaa olla takana. Kiire pikkuhiljaa hidastuu, lasten jännitys alkaa olla käsin kosketeltavaa ja ilo on toivottavasti ylimmillään itse kullakin. Toivottavasti olet ehtinyt nauttia kaikesta joulun valmistelusta ja toivottavasti saat viettää joulua rakkaiden ihmisten kanssa rauhan ja ilon keskellä.

 "On sinullekin annettu
tehtävä jouluna
ja joulun jälkeen:
iloksi sinut on tarkoitettu
iloa viemään
valoa pimeään
hymyä, hyvää sanaa.

Kukaan ei niin köyhä
ettei jaettavaksi
ystävällisyyden lahjaa
kukaan ei niin rikas
ettei sitä tarvitsisi

Ilo annettu jaettavaksi
valo vietäväksi eteenpäin.

Hyvää Joulua ihmiset -
iloa,
valoa
rauhaa."

(Yleisradion jouluruno, esitetty 25.12.1984)

Ei kommentteja

Hyvinkään Seurakunta | PL 29 (Hämeenkatu 16), 05801 Hyvinkää | puh. 040 8050 200 |