Tekstin koko

Blogi

Arkisto

Seurakunnan Blogit

Kuka enkeliksi joulukuvaelmaan?

Maanantaina 14. joulukuuta 2015 | Anna-Mari Tukeva

Seimiasetelma Hyvinkään kirkossa

Saanko minä olla enkeli? Tämä on kysymys, jonka kuulen ensimmäisenä joka kerta, kun alamme valmistautua lasten kanssa joulukuvaelmaan. Niin koulujen kuin päiväkotienkin joulukirkoissa ja joulujuhlissa enkelien roolit menevät ensin. Sitten pitää asettaa sanansa tarkasti, että ovat ne toisetkin roolit tärkeitä. Ilman Mariaa, Joosefia ja paimenia emme saisi kuvaelmaa valmiiksi. Kaikkia tarvitaan. Ja kaikille etukäteen ilmoittautuneille esiintyjille löytyy rooli ja roolivaatteet.

Tällä ja ensi viikolla saamme jälleen olla toteuttamassa päiväkotien ja pikkulapsiperheiden joulukirkkoja. Ne ovat hienoja hetkiä niin lapsille kuin aikuisillekin. Tunnelma on juhlallinen ja odottava. Milloin on esityksen aika? Kuka pääsee soittamaan triangelia? Lauletaanko se joululaulu, jota olemme harjoitelleet? Lapset saavat seurata toisten lasten esiintymistä, laulaa tuttuja ja tutuiksi tulevia joululauluja sekä kokea kirkossa rauhallista joulutunnelmaa. Se on upea osa perheiden kristillistä kasvatusta ja päiväkotien uskonto- ja kulttuurikasvatusta. Yhteiskuntamme juuret nousevat monista kristillisistä perinteistä. Niihin on hyvä tutustua ja osallistua kukin omalla tavallaan.

Lapset osallistuvat mielellään kaikenlaiseen joulun valmisteluun. Yhdessä tekeminen on hauskaa ja antoisaa. Askarteleminen on hyvää yhdessä puuhastelemista. Kauniita enkelikoristeita voi tehdä pienistä kakkupapereista ja enkelikiiltokuvista. Tarvitset vain lisäksi liimaa ja mielikuvitusta. Ehkä vielä vähän kimalletta koristamaan enkelin helmaa ja siipiä!

Enkelit ovat joulussa kaikkialla läsnä. Jouluevankeliumissa enkeli ilmoitti paimenille ilosanoman.
Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.

Tervetuloa joulun ajan kirkkoihin ja muihin tapahtumiin!

Lauantai 19.12.
16.00 Perheiden joulukirkko Vanhassa kirkossa.

Ei kommentteja

Vain hipaisu

Maanantaina 7. joulukuuta 2015 | Tuija Mattila

Turvapaikanhakijalapsi

Hänellä on musta tukka, ruskeat silmät, oliivin ruskea iho.
Hän, pieni kolmevuotias poika katsoa napittaa silmiin edessään olevaa parivuotiasta tyttöä.
Tytöllä on siniset silmät, vaalea iho ja hiukset.
Tyttö huomaa pojan katseen.

Tuo pieni tyttö kohottaa kätensä, hipaisee sormellaan pojan poskea.
Kuin tunnustelisi, että siinä on toinen hänen kaltaisensa ihminen.
Tyttö sipaisee uudestaan pojan poskea ja sitten - tyttö ja poika hymyilevät toisilleen.

Tuo hipaisun hetki on ohi ja molemmat pienet ihmisentaimet istahtavat lattialle vierekkäin leikkimään. Hyvinkään kirkon eteisessä lasten leikkipaikassa on turvallista leikkiä.

Välillä tyttö ja poika katsovat toisiaan - kuin tarkistaisivat, että "olethan sinä vielä siinä" - ja sitten he taas leikkivät.
Yhteistä kieltä ei ole, sillä tyttö on syntyjään suomalainen ja poika on kotoisin Irakista.
Siinä he istuvat vierekkäin kaikessa rauhassa toistensa seurassa.

Kirkkosalin puolella on menossa Tullaan tutuiksi -ilta.
Seurakunta on kutsunut iltaan Tervamäentien vastaanottokeskuksen asukkaita sekä kaikkia hyvinkääläisiä.
Illan tavoitteena on, että paikkakunnalla asuvat ja kaukaa tulleet tapaisivat toisiansa
ja olisivat hetken yhdessä katsellen, kuunnellen ja jutellen.

Kirkon eteisessä, lasten leikkipaikassa istuvat vierekkäin pieni ruskeasilmäinen poika ja vaaleahiuksinen tyttö.
Katseet kohtaavat ja molemmat hymyilevät toisilleen.

Yksi kommentti

Paimen tulee adventtina

Keskiviikkona 25. marraskuuta 2015 | Anne Blomqvist

Pop up -tila Paimen

Adventtina Paimen leiriytyy kauppakeskus Willaan. Paimen on seurakunnan avoimien ovien tila adventin aikana. Ennen vanhaan kirkonmäki oli kokoontumispaikka, missä vaihdettiin kuulumiset. Nykyajan kaupunkielämässä kauppakeskukset ovat tuttujen tapaamispaikkoja. Sieltä haetaan jokapäiväistä leipää. Sieltä haetaan mielihyvää shoppailusta ja uusista tavaroista kauniissa paketeissa. Siellä hoidetaan asioita ja ostetaan palveluita. Adventtina seurakunta haluaa valmistautua suureen juhlaan, Vapahtajan syntymäjuhlaan, siellä missä ihmiset liikkuvat. Jeesuksen syntymä kertoo Jumalan rakkaudesta ihmistä kohtaan, oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvoisuudesta. Nämä ovat arvoja, joille ei voi antaa rahallista hintalappua.

Paimenta käytetään Raamatussa vertauskuvana Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta. Paimenpsalmi ja vertaus kadonneesta lampaasta ovat meille rakkaita Raamatun tekstejä. Paimen merkitsee huolenpitoa ja turvallisuutta. Paimen kuljettaa lampaansa vaikeiden paikkojen läpi. Paimen ruokkii lampaansa ja suojelee niitä vaaroilta. Jeesus kutsui itseään hyväksi paimeneksi. Pastorin ammattinimike tulee latinan paimenta tarkoittavasta sanasta. Kirkon tehtävä on huolehtia seurakunnasta, kaitsea sille uskottua laumaa. Tätä tehtävää varten kirkolla on pappeja, työntekijöitä ja vapaaehtoisia, jotka yhdessä toimivat lähimmäisen rakkauden toteuttamisessa.

Paimeneen voi tulla tapaamaan seurakunnan pappeja, vapaaehtoisia, tuttuja ja vaikkapa tutustumaan uusiin ihmisiin. Pappi pitää arkisin Askel jouluun -hetken, missä yhdessä toisten kanssa voi pysähtyä ja hiljentyä. Paimenessa voi pistäytyä, istahtaa ja leikkiä. Sinne voi tulla asian kanssa tai ilman. Paimenessa on lammaskortteja vuoden aikana kastettujen lasten nimellä, perhe voi tulla hakemaan kortin ja sen voi laittaa vauvakirjan väliin muistoksi. Paimeneen tulee joulusoppi, josta voi hankkia joulumuistamisia lähetystyön hyväksi. Seurakunta tekee yhteistyötä Hyvinkäällä toimivan Medialähetysjärjestö Sanansaattajien kanssa, jonka kannatustuotteita Paimenesta voi ostaa. Paimenesta voi noutaa joulukuusesta lahjatoiveen, jolla ilahduttaa vähävaraisia hyvinkääläisiä. Siellä on myös ohjelmatuokioita, perinteinen joulunäytelmä ja kauneimpia joululauluja.

Paimenessa tavataan!

Ei kommentteja

Terveisiä Brasiliasta!

Torstaina 12. marraskuuta 2015 | Kosti Kallio

Kosti Kallio Sao Paulossa
Sao Paulon keskustaa pilvenpiirtäjän katolta nähtynä.

Saan olla parhaillaan tekemässä puolisoni kanssa jo pitkään suunniteltua tutustumismatkaa Brasiliaan. Japanissa Kiotossa lähetystyössä ollessamme naapuriseurakuntamme nuori vastavalmistunut pastori Hirotaka Tokuhiro opetti minua käyttämään tietokonetta 1990-luvun alussa. Nyt hän on vaimonsa Yumikon kanssa Japanin ev. Lut. kirkon lähettämänä lähetystyöntekijänä täällä Brasiliassa Sao Paulon japanilaisten siirtolaisten keskuuteen syntyneessä luterilaisessa seurakunnassa.

On ollut varsin mielenkiintoista tutustua Sao Paulon miljoonakaupunkiin ja siellä toimivaan pieneen japanilaiseen seurakuntaan. Aivan, kuin olisi tullut kotiinsa, kun on saanut japaniksi keskustella monen tänne muuttaneen tai jo toisen polven siirtolaisen kanssa. Vajaan kolmenkymmenen hengen jumalanpalvelus on monelle osallistujalle henkireikä ja voiman antaja alkavalle viikolle. Ilo on ollut seurata pastoriparin luontevaa työtä sekä seurakuntalaisten että etsijöiden, mutta myös käytännön asioiden hoitamisessa. Japanin kielen ohella portugalin kieli sujuu pariskunnalta jo mutkattomasti seitsemän vuoden maassaolon jälkeen.

Olemme saaneet palvella ja tuoda oman kortemme lähetystyön kekoon laulamalla ja puhumalla eri tilanteissa. Puheemme tulkataan aina paikallisella kielelle, jolloin myös japania osaamattomat pääsevät jakamaan kanssamme ilosanomaa Vapahtajastamme.

Lämpimin terveisin (eilen paikoin jopa +36 astetta!)

Pastori Tokuhiro ja Kallio Sao Paulossa
Pastorit Hirotaka Tokuhiro ja Kosti Kallio Sao Paulon luterilaisen kirkon edessä.

Japaninkielinen jumalanpalvelus Sao Paulossa.
Japaninkielinen jumalanpalvelus Sao Paulossa.

Japanilainen seurakunta ruokailemassa
Yhteinen ruokailu ja iloinen tapaaminen kirkon jälkeen.

Ei kommentteja

Sovinnon äärellä

Maanantaina 2. marraskuuta 2015 | Petra Pohjanraito

Joosefin tarina

Ihmiset tuntevat usein enemmän häpeää kuin syyllisyyttä. Häpeästä on kirjoitettu monia ajankohtaisia kirjoja. Aihetta on tutkittu viime aikoina vilkkaasti. Häpeän tunne johtuu monista syistä. Suurin syy on kenties arvottomuuden tunne. Arvoa rakennetaan liiaksi rahalla ja tavaralla. Voin arvostaa itseäni, kun olen muidenkin mielestä jonkun arvoinen. Saanut jotain näkyvää aikaan. Jos epäonnistun, menetän arvoni, koen häpeää. Häpeän loukkuun on helppo jäädä. Huonommuuden tunne jää päälle.

Kysymys voi kuitenkin olla myös syyllisyydestä. Voi olla, että syyllisyyden tunnetta on yritetty peitellä ja se on muuttunut häpeäksi, jopa pysyväksi alennuksen tilaksi. On puhdistavaa tuntea oikeaa syyllisyyttä, joka liittyy omaan väärään tekoon tai asenteeseen. Sen nimittäin voi saada anteeksi. Ei tarvitse tuntea häpeää. Ei huonommuutta. Voi myöntää, tein väärin. Jokainen tekee väärin ja virheitäkin. Jopa koko elämää lamaannuttavia. Anteeksianto auttaa eteenpäin. Vääryyden kokemuksissa sovinnon tekeminen koston sijaan. Katkeruuden siemenen kylväminen sisimpään on pahinta, mitä ihminen voi itselleen tehdä. Katkeruuden kasvusto tuhoaa ihmistä sisältä ja aiheuttaa myös paljon häpeää. Elämä kapeutuu ja ihmisten kohtaaminen vaikeutuu. Voi olla vaikeinta antaa anteeksi tai se tapahtuu viimeisenä.

Joosef on yksi kiehtovimmista Raamatun henkilöistä. Isänsä suosikki, nokkela ja älykäs mies, jota kuvataan myös komeaksi nuorukaiseksi. Kaikki menestyksen elementit taskussaan. Loistava tulevaisuus edessä. Kateus tulee kuitenkin tuhovoimallaan sotkemaan suunnitelmia. Joosefin veljet ovat tukehtua kateuteen. Ja päätyvät julmaan tekoon. Jättävät veljen kaivoon kuolemaan. Kuin kauhuelokuvasta. Valehtelevat isälleen. Isä suree loputtomasti. Valhetta on jatkettava.

Jumala kuitenkin pelastaa Joosefin. Ja ennen kuolemaansa Jaakob poikien isä antaa elämänviisaan neuvon veljeksille: "Anna veljillesi anteeksi heidän rikoksensa ja pahat tekonsa. Armahda heitä, vaikka he ovatkin tehneet sinulle pahaa." Veljet tiesivät Joosefin elävän ja syystä pelkäsivät kostoa. He pyysivät hirvittävää tekoaan nöyrästi anteeksi. Joosef liikuttui niin, että puhkesi itkuun. Jumala oli kääntänyt Joosefin kohtalon hyväksi, vaikka veljet tarkoittivat pahaa. Jumalalla oli suunnitelma, joka kääntyi monen parhaaksi. Ilman anteeksiantoa se ei olisi ollut mahdollista. Anteeksiantoa, jossa viha sulaa rakkaudeksi ja hyvyydeksi.

Jeesus on suurin esikuva anteeksiannolle, joka muuttaa elämän. Hän antoi avoimesti anteeksi niille, jotka tuhosivat hänen elämänsä tuskallisella tavalla sanoen:" Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät." Eivät tienneet, että ristillä riippui Jumalan poika harteillaan koko maailman synnit, kaikkien anteeksianto. Jumalan pelastussuunnitelma tulee todeksi. Kelpaako se sinulle? Jeesuksen antama mahdollisuus elää anteeksiannossa. Rukous: "Anna meille meidän syntimme anteeksi niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet." Jos sovinnon tekeminen tuntuu vaikealta, voit rukoilla Jumalalta apua antaa ja pyytää anteeksi. Jumalan rakkauden valossa arvosi on mittaamaton. Saat elää sovussa Jumalan, lähimmäisten ja mikä tärkeää, itsesi kanssa.

Kuva on Giovanni Andrea de Ferrarin (1598-1669) maalaus, jossa Joosefin veljet näyttävät isälleen hänen veristä viittaansa. Maalaus on El Pason taidemuseossa Texasin osavaltiossa USA:ssa.

2 kommenttia

Matkalla pyhäinpäivään

Perjantaina 30. lokakuuta 2015 | Merja Telsavaara

Pyhäinpäivä

Minulla on oikeus surra, itkeä ja olla allapäin. Mutta minulla on myös oikeus nauraa, iloita, riemuita ja vuodattaa vaikkapa ilon kyyneleitä. Kerrankin päivä, milloin minulla on oikeus näyttää tunteeni ilman toisten ihmisten ihmetteleviä katseita! Tai onko oikeasti niin?

Pyhäinpäivää vietetään nykyään monenlaisin tavoin. Toiset hiljentyvät muistamaan jo kuolleita rakkaitaan ja vievät ehkä kynttilöitä tai kukkia heidän haudoilleen. Toiset taas viettävät päivää ja erityisesti pimeää syysiltaa halloweenin karkki tai kepponen -tunnelmissa.

Tunnustan itse olevani perinteiden kannattaja, eli muistelen pyhäinpäivänä edesmenneitä rakkaitani, sytytän kynttilöitä kotona ja menen mielelläni myös kävelylle hautausmaalle. Useina vuosina olen myös Facebookissa jakanut päivityksen: "Vietän pyhäinpäivää, en halloweenia!". Mutta oltuani jo pitkään lapsityön pappina minua myös kiinnostavat eri tavat, miten aikuiset käsittelevät lasten kanssa kuolemaan liittyviä asioita.

Läheisten ihmisten hautajaiset ovat vanhemmille raskaita tapahtumia. Miten selittää asia lapselle, kun omaakin surua on joskus vaikea käsitellä. Suurin osa aikuisista vaikuttaa jo ennen hautajaisia selittävän lapsilleen, että rakas läheinen, mummi tai ukki on siirtynyt taivaaseen ja katselee sieltä lapsiaan ja lastenlapsiaan. Mutta jotkut vanhemmat sulkevat lapset tietoisesti siunaustilaisuuden ulkopuolelle, ehkä peläten lasten surua tai heidän kysymyksiään kuolemasta. Lapsen osallistuminen hautajaisiin on silti sitä tärkeämpää, mitä läheisempi vainaja on ollut. Jos lapsi suljetaan tapahtumien ulkopuolelle, jää hänen surunsa huomiotta. Lapsen surun kohtaaminen oman surun lisäksi on raskasta, mutta yhteinen suru on silti helpompi kantaa kuin kätketty tai kielletty suru.

Pyhäinpäivänä ei tarvitse eikä kannatakaan jäädä vain suremaan edesmenneitä rakkaitaan, vaan tärkeää on muistaa myös kaikkia niitä iloisia ja onnellisia hetkiä, joita saimme viettää yhdessä heidän kanssaan.

Meidän aikuisten pitäisi ottaa lasten kanssa edes jollakin tasolla puheeksi asiat, jotka koskevat kuolemaa, tilanteesta riippuen. Surun keskellä lapsi kaipaa turvallisen aikuisen läsnäoloa, halauksia ja syliä. Hän tarvitsee aikaa surullisille hetkille, itkulle ja rakkaan vainajan muistelemiselle. Surun peittävät lopulta kaikki kauniit muistot, mitä edesmenneestä rakkaastamme löytyy.

Tänä pyhäinpäivänä vietämme lapsille ja lastenmielisille perhehartautta Puolimatkan kappelissa klo 16, jonka jälkeen on mahdollisuus käydä sytyttämässä kynttilä läheisen ihmisen haudalle. Hautausmaalla on muistopaikka myös muualle haudatuille vainajille, joten siellä voimme hiljentyä muistamaan niitä ihmisiä, joiden haudalle emme nyt eri syistä pääse.

Toivon rauhaa ja taivaan isän siunausta pyhäinpäivään seuraavan runon sanoin:

Pienen enkelin siipien alla, on minun aina hyvä olla.

Siellä olen turvassa, kaikilta maailman murheilta.

Pienen enkelin sylissä, pilven reunalla katselen.

Olen rauhassa ikuisessa, kanssa pienen enkelin.

(Valokuva: Aarne Ormio)

Yksi kommentti

"Psalmista 121 osa 3"

Torstaina 22. lokakuuta 2015 | Janne Rönni

Psalmista 121 osa 3

Yksi kommentti

En uskalla pyytää vähempää!

Maanantaina 19. lokakuuta 2015 | Anna Helenius

Ajelin tänä aamuna autolla tänne Hyvinkäälle. Kuten monesti, soi autossani tänäänkin radio-Dein kanava. Deiltä kuulee monenlaista uutta hengellistä musiikkia, sitä kuunnellessa pysyy ajan hermolla. Ilokseni kuulin uuden version virrestä 501 "Kuule, Isä taivaan, pyyntö tää." Tuossa sovituksessa säkeistöjen väliin oli lisätty räpättyjä säkeistöjä ja ote oli kaikin puolin tuore ja virkistävä.

Iloitsin siitä, että tuttu virsi uutena sovituksena sai ajattelemaan asioita uudelta kantilta! Välisäkeistössä räpättiin sanoilla "Siunaa koko maailmaa, en uskalla pyytää vähempää." Miten niin uskalla pyytää vähempää? Tässä virressä, sen neljässä säkeistössä luetellaan monia erityisesti. Toivotaan, ettei kukaan jää yksin, muistetaan nälänhädässä ja sodassa eläviä. Virren viimeisessä säkeistössä luetellaan vielä maanosatkin. Siunausta pyydetään moneen suuntaan ja vielä kertosäkeessä yhteisesti koko maailmalle. Ajatus siitä, ettei uskalla pyytää vähempää, onkin huomion arvoista. Tutumpaa meille lie se, ettei uskalla pyytää enempää! Mutta kun pyynnön kohteena on Taivaan Isä ja pyyntönä siunaus, onkin aivan luontevaa ajatella, ettei uskalla pyytää vähempää. Siunaa siis koko maailmaa, älä jätä ketään sen ulkopuolelle.

Toinen uusi ajatus liittyi virren toiseen säkeistöön. En ole aivan vieläkään varma, kuulinko sanat oikein. Kuulin laulettavan "Ethän, Isä taivaan, unohda lapsiasi somen jaloissa. Rauha anna, viha sammuta." Miten oivallinen ja ajankohtainen esirukouskohde! Somessa, jossa on paljon hyvää ja hienoa, on kuitenkin myös polkuja, joille lasten ei ole hyvä joutua. Rauhasta ja vihan sammumisesta somessakin on syytäkin laulaa ja rukoilla sehän on monelle hyvin suuri osa jokapäiväistä elämää.

Muistetaan siis, että Jumala on kaikkivaltias. Uskotaan paljon ja isosti! Siunaa koko maailmaa, ei yhtään vähempää!

Ei kommentteja

Kaikki ei ole sitä miltä se näyttää

Maanantaina 5. lokakuuta 2015 | Anja Tauriainen

Hiekkaa käsissä

Jumala on luonut meidät kaikki omaksi kuvakseen. Näin muistelen joskus kuulleeni, aivan varma siitä onko se keskeinen oppi uskonnossamme, en ole. Kuitenkin ajatus siitä, että Jumala on meidät omaksi kuvakseen luonut kuulostaa hyvältä, suvaitsevaiselta ja rakastavalta. Joku saattaisi pitää ajatusta narsistisena, mutta minun mielestäni siinä on suuri, suuri opetus meille ihmisille Jumalalta. Hän on yksi, mutta haluaa rakkaudessaan näyttää monelta. Olisikin varmasti vaikeaa ollut luoda vain yhden näköisiä ihmisiä ja tylsää olisi, mikäli kaikki samalta näyttäisimme.

"Jumala on luonut meidät kaikki omaksi kuvakseen" on mielestäni tavattoman kaunis ja lohdullinen ajatus. On joku joka hyväksyy meidät sellaisina kuin olemme. Joku joka kutsuu meitä kaikkia omaksi kuvakseen, hän ei häpeä meitä. Siis Hänen kuviaan ovat kaikki naiset, miehet, lapset ihonväriin, sukupuoleen katsomatta. Hän ei meitä erottele minkään luokituksen mukaan vaan olemme hänen kuviaan kaikki.

Voisimmeko me arjessamme toteuttaa käytännön suvaitsevaisuutta ja hyväksyä ihmisen sellaisena kuin hän on. Tässä hektisessä ajassa kaikki voi muuttua hetkessä ja paljon muuttuukin, ainoa mikä on pysyvää on ihmisyys. Hyväksymmekö ihmisen rinnallemme sellaisena kuin hän on? On helpompi hyväksyä samankaltainen kuin itse on, mutta tulisi hyväksyä kaikki ihmiset - erilaisetkin.

Ihminen voi olla näkyvästi tai näkymättömästi erilainen. Hän voi käyttäytyä eri tavoin. On ulkoisia vammoja, sisäisiä vammoja, pieni- tai iso nenäisiä, korvat erilaiset, hiukset erilaiset, silmien väri erilainen, ihon väri erilainen. Kuitenkin kaikki ovat ihmisiä.

Kaikilla ihmisillä on omat käsityksensä siitä, miltä näyttää päihteiden käyttäjä, itsensä myyjä, rosvo, vammainen, pahasti sairas tai pakolainen. Kuitenkaan ainoa, mikä edellä mainittuja ryhmiä yhdistää on se, että hekin ovat ihmisiä. Kaikki ei aina ole sitä miltä se näyttää.

Viimeaikaisissa keskusteluissa on puhuttu paljon siitä kuinka maahamme tulee "vale"pakolaisia. Pakolaiset ovat liian hyvin pukeutuneita ja heillä on hienot kännykät ja kellot - he ovat varmasti varakkaita ja pisteeksi i:n päälle he ovat nuoria miehiä. Mitä tämä kertoo meistä ihmisistä? Sitä, että meillä on päähämme piirtyneinä jonkinlainen pakolaisen kuva. Miltä ajalta kuvamme on?

Tämän päivän pakolaiset eivät tule suoraan Suomeen. He ovat saattaneet pyöriä EU maissa jo pidempään. Ovathan he ehtineet siistiytyäkin toki. Osalla heistä saattaa olla rahaakin. Usein kuitenkin suku kerää rahaa auttaakseen edes yhden pois. Ja pois lähetettävän on kestettävä ja pärjättävä yksin, tällöin ratkaisuna ovat nuoret miehet, koska heille maailman vaarat ovat pienemmät kuin naisille. Olen miettinyt, että eikö varakkailla ole oikeutta pelastautua sodan melskeistä? Sota on käsittääkseni samanlaista sekä köyhille että rikkaille. Pommit eivät erottele.

Onko niin, että meidän olisi täällä helpompi hyväksyä pakolaiset joukkoomme, jos osaisimme heidät asettaa heti lokeroida? Jos pakolaisen hyväksymistä helpottaisi se, että hän tulisi maahamme rähjäisenä, köyhänä, likaisena ja rikkinäisenä, tällöinhän rajavartiolaitos voisi stailata heille meille paremmin sopivan ulkoisen olemuksen. Vähän kuraa kasvoille, sideharsoa ja laastareita. Sittenkö säälimme kautta voisimme heidät helpommin hyväksyä joukkoomme ja olisimme valmiita antamaan apua?

Lopuksi pari säkeistöä Eino Leinon Hymyilevästä Apollosta. Näihin säkeistöihin palaan aina uudelleen halutessani palauttaa ajatuksiani ihmisistä ja ihmisyydestä raiteilleen.

Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk' ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss' ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell' on Jumalakin. 

Ken yhtä ihmistä rakastaa,
se kaikkia rakastaapi.
Ken kerran voi itsensä unhoittaa,
se unten onnen saapi.
Ken kerran itse on onnellinen,
se tahtois onnehen jokaisen
ja antaa ja antaa ja antaa vaan
oman onnensa aarteistaan.

Yksi kommentti

Yli kaiken - sisulla!

Tiistaina 29. syyskuuta 2015 | Jarno Hellström

Tämä kirjoitus on erityisesti sinulle, jolla on vaikeaa - kuka näitä nyt aallonharjalla miettisi?

Jeesuksen opetuksen voi tiivistää tuttuun rakkauden kaksoiskäskyyn: "Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi." Käsky lienee useimmille tuttu rippikoulusta, ja juuri rippikoulussa itsekin olen sitä opettanut. Monille käsky toimii parhaiten käännetyssä järjestyksessä: helpointa on rakastaa itseään, vaikeinta Jumalaa. Lähimmäinen pyörii jossain siinä välissä - joskus rakkautta ja joskus rakkaudettomuutta kokien.

Mitä tuo Jumalan rakastaminen 'yli kaiken' oikein tarkoittaa? Luonnollisestikin sen voi selittää monella tavalla. Yksi ja ehkäpä tutuin (ja saattaa se olla oikeinkin) selitys on, että Jumalan rakastamisen pitäisi olla elämässämme ykkössijalla, tärkeintä, suurinta, kauneintakin. Siis rakkautta yli kaiken muun, enemmän kuin mitään muuta kohtaan. Juuri tämä ajatukset helposti vertailuun johtava merkitys tässä käskyssä joskus tökkii. Tuntuu järjettömältä kysyä, että ketä kolmesta pojastani rakastan enemmän. Yhtä järjettömältä tuntuu kysyä, että rakastanko enemmän Jumalaa vai vaimoani. Enkö voi sanoa että rakastan Jumalaa ja poikiani ja vaimoani kaikkia paljon, ilman vertailua? Varmaan voinkin.

Jotain olen kuitenkin viime vuodesta oppinut, vuodesta jota voisi kutsua vaikkapa hankalaksi. Kuten tiedämme, elämä on kova juttu, elämä heittää osaksemme sairautta, epäoikeudenmukaisuutta, työttömyyttä, onnettomuuksia tai juuri sitä minkä tunnistat omassa elämässäsi kuuluvan tähän joukkoon. Tästä näkökulmasta uskon että voimme antaa tuolle 'yli kaiken' tärkeän sivumerkityksen.

Voisiko tuon rakkauden kaksoiskäskyn alku 'Rakasta Jumalaa yli kaiken' tarkoittaa tätä: tärkeää elämässä on se, että tuo elämä meidän eteemme - tai oikeastaan meidän ja Jumalan väliin - minkälaisia vastoinkäymisiä tahansa, niin meidän tulisi yrittää rakastaa Jumalaa yli kaiken sen mikä aiheuttaa meille tuskaa ja kärsimystä, yli kaiken sen mikä tuntuu vievän meitä kauemmas Jumalasta ja yli kaiken sen mikä tuntuu puhuvan elämän mielettömyydestä ja jopa merkityksettömyydestä kaiken kokemamme keskellä. Opettiko Jeesus siis meille sitä, että Jumalan rakastamisen yksi keskeinen tekijä on sisu? Tarvitseeko Jumala meidän sisukkuuttamme siihen, että meidän rakkautemme hiipuessa hänen rakkautensa kasvaa, ja läpäisee esteen joka sijaitsee meidän ja hänen välissään? Uskon että juuri näin on. 

Vihkikaavan esirukouksessa on kohta, joka sopii hyvin tähän, kuvatkoon se niin tuota ilmausta 'yli kaiken', ihmisen ja Jumalan suhdetta yleensä ja tietysti sitä mitä varten se on alun perin laadittu, kahden ihmisen välistä suhdetta: "Varjele heitä sairaudelta ja onnettomuuksilta, kaikelta, mikä saattaisi vahingoittaa. Jos jokin koettelemus kohtaa, anna sen viedä heitä entistä lähemmäksi toisiaan ja sinua." Siksi sanon sinulle joka olet nyt heikoilla: koeta kestää, usko huomiseen, pure hammasta, rakasta Jumalaa yli kaiken - sisulla!

Ei kommentteja

Viikon onnellisuusvinkki

Maanantaina 21. syyskuuta 2015 | Marja Liisa Liimatta

Sain seitsemän vuotta sitten sähköpostiini joulukalenterin. Sen lähetti itä-suomalaisen teollisuusyrityksen turvallisuuspäällikkö, jonka johdolla sain tehdä työpaikkatyötä kyseisen yrityksen irtisanomisaikoina. Tuon joulukalenterin jokaisesta luukusta alkoi soida joululaulu kauniin kuvan ja runon kera. Joka päivä eri laulu, eri kuva ja eri runo. Sen kalenterin äärellä mieli lepäsi ja sydän uudistui.

Muistelen tuota sähköpostiini tullutta lahjaa lämmöllä vielä edelleen. Joku halusi ilahduttaa minua! Hän loi lahjallaan minun joulukuun aamuihini keidashetken, jossa sain olla onnellinen ilman odotuksia, kiirettä, hälinää ja kaikkea jouluista hyörinää. Tuota hänen ideaansa - ilahduttaa ihmistä, jonka ei odota saavan sinulta mitään - haluaisin olla vaalimassa. Siitä syntyy onni antajalle ja varmasti myös saajalle. Ainakin minulle. Mottoni onkin: "Onnellisen elämän salaisuutena ovat jatkuvat pienet ilot."

Ei kommentteja

Rajat oman sydämen sisällä

Keskiviikkona 16. syyskuuta 2015 | Virpi Koivisto

Mielipiteet puolesta ja vastaan räiskyvät sekä suhteessa kysymykseen pakolaisista että hallituksen määräämistä säästötoimista. Suomalainen tuttu turvallisuus on järkkynyt ja epävarmuus kasvanut.

Pakolaisten yllättävä virta on nostanut mieleen pakolaisvirrat oman maan historiasta kun sota pakotti tuhannet ihmiset evakkomatkalle, monet useamman kerran. Ruotsiin siirtyi 70 000 lasta sotaa pakoon. Tuo kaikki on omaa lähihistoriaamme.

Syyt tämän päivän pakolaisvirtoihin ovat monet, suurimpana syynä sodat ja rauhattomuudet. Emme olleet varautuneet tällaiseen kansainvaellukseen. Vastustusta on paljon mutta samaan aikaan myös runsaasti auttamisen halua. Tätä kirjoitettaessa päivän uutinen on että Nurmijärvelle avataan pakolaiskeskus Röykän sairaalaan.

Jokainen joutuu tutkimaan omia asenteitaan näiden kysymysten äärellä. Toinen avaa oman kotinsa, toinen osallistuu keräykseen, toinen vastustaa kiivaasti pakolaisten vastaanottamista.

Jeesuksen sanat Matteuksen evankeliumissa paljastavat ne kaikkein vaikeimmin ylitettävät rajat, jotka ovat lopulta oman sydämemme sisällä: "Minun oli nälkä, mutta te ette antaneet minulle ruokaa. Minun oli jano, mutta te ette antaneet minulle juotavaa. 43 Minä olin koditon, mutta te ette ottaneet minua luoksenne. Minä olin alasti, mutta te ette vaatettaneet minua. Minä olin sairas ja vankilassa, mutta te ette käyneet minua katsomassa.'

44 "Silloin nämäkin kysyvät: 'Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?' 45 Silloin hän vastaa heille: 'Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.' " Matt. 25.

 

Ei kommentteja

Kolmatta linjaa takaisin näin kuljen…

Tiistaina 1. syyskuuta 2015

Silloin kun Fredi oli vielä "folk", hän kuljeskeli Helsingin Kallion kadulla etsien kauan sitten kadonnutta aikaa ja pois haihtunutta nuoruuttaan. Fredin oivallus on, että mennyttä ei saa takaisin, mutta silti on joskus hyvä arvioida, miten on tähän tultu ja mitä on saatu aikaan.

Nopea katsahdus menneeseen kertoo, että Hyvinkään sairaalasielunhoito on viiden viime vuoden aikana kokenut monta muutosta. Paljon on panostettu työn tunnettavuuteen ja kynnystä lähestyä sairaalapappia on koetettu madaltaa joka rintamalla. Potilaita, omaisia ja hoitohenkilökuntaa on uutterasti informoitu papin palveluksista ja heitä on rohkaistu ottamaan yhteyttä, olipa mieltä askarruttava asia iso tai pieni.  Tyytyväisinä olemme voineet todeta, että kaikkia apua tarvitsevia on kyetty palvelemaan nopeasti ja joustavasti 24/7 vuoden jokaisena päivänä.

Hyvinkään sairaalasielunhoito otti 2014 huomaansa Uudenmaan sairaalasielunhoidon seurakuntainliiton ja laajensi toimintaansa Järvenpään, Mäntsälän, Nurmijärven ja Tuusulan alueilla sijaitseviin hoitolaitoksiin. Päihdesairaalaan, Ohkolan nuoriso-osastolle, Kiljavan sairaalaan ja Kellokosken sairaalaan Hyvinkäällä toiminnan piiriin tuli myös Ridasjärven päihdehoitokeskus.

Hyvinkään sairaalapappien määrä lisääntyi kertaheitolla viiteen ja olemme tällä hetkellä yksi maamme monipuolisimmista sairaalasielunhoitotiimeistä, josta löytyy sielunhoidon osaamista niin somaattisen, psykiatrisen, geriatrisen sairauden maailmaan sekä päihderiippuvuuksien kanssa kamppailevien elämänkysymyksiin.

Yhteistyö sekä sairaalan että seurakunnan hallinnon kanssa on ollut hedelmällistä ja luontevaa. Erityisesti saattohoitoon ja vapaaehtoistyöhön on panostettu ja olemme olleet sitä yhdessä sairaalan- ja terveyskeskussairaalan henkilökunnan kanssa kehittämässä. Hyvistä yhteistyösuhteista ehkä näkyvimpänä osoituksena on Hyvinkään sairaalaan tämän vuoden alussa valmistunut Hiljainen Huone, toistakymmentä vuotta kaavailtu projekti saatiin vihdoin toteutettua ja nyt sairaalassa on oma paikka hiljentymistä, rukousta ja ekumeniaa varten.

Omalla kohdallani on tullut aika suunnata ainakin puoleksi vuodeksi kohti uusia haasteita Helsingin seurakuntayhtymän johtavaksi sairaalapapiksi ja Suomen suurimman sairaalapappitiimin esimieheksi. Helsingissä minua odottaa parikymmentä sairaalapappia ja lisäksi tiimiin kuuluu poliisipappi. Virkapaikkani on syyskuun alusta tuolla Fredin laulun maisemassa, Kallion kaupunginosan Kolmannella Linjalla.

Toivon että voin edistää siellä Hyvinkäällä hyviksi havaittuja käytäntöjä ja välittää pääkaupungissa tehtävään sielunhoitotyöhön samaa innokkuutta ja motivaatiota, josta olen voinut olla Hyvinkään tiimissämme ylpeä. Sijaisekseni johtavaksi sairaalapastoriksi tulee Marja Liisa Liimatta ja hänen pestinsä Järvenpään sosiaalisairaalassa ottaa hoitoonsa teol.maist. Johanna Suban. Muilta osin työ jatkuu tuttuun tapaan entisin voimin; Hyvinkään sairaalapastorina jatkaa Carina Lievendahl ja Kellokoskella sairaalapastorit Kai Ojala ja Irmeli Enckell.

Toivotan kaikille blogejani lukeneille terveyttä, voimia, virkeyttä ja Taivaan Isän siunausta pian alkavaan syksyyn. 

2 kommenttia

Amazing Race

Tiistaina 25. elokuuta 2015 | Outi Korppinen

The Amazing Race

Vietimme rippikoulujen jatkoriparia, nuorisotyön kesäkauden päätöstä ja syksyn toiminnan starttia Kuutsin merkeissä 14.-16.8. Päiväkummun kurssikeskuksessa Orivedellä. Teemana oli Amazing Race ja nuoremme Joel Räsänen ja Mila Kotala kirjoittivat leiristä seuraavaa:

"Kesä on taas lähestymässä loppuaan, ja on Kuutsin aika. Kuutsi on siis viikonloppuleiri kaikille saman kesän rippikoululaisille ja isosille, ja miksei muillekin. Yleensä osallistujia on kahdensadan molemmin puolin, joista poikia noin kolmasosa. 

Kuutsilla tapaa tuttuja ja tutustuu uusiin ihmisiin. Ohjelmaan kuuluu mm. yhteisiä tilaisuuksia isossa teltassa, kanavia, joista saa valita mieleisimmät, työpajoja, hauskaa vapaa-aikaa, sketsejä, musiikkiesityksiä, hullu konsertti ja tietysti tärkein, 5 maukasta ateriaa päivässä :). Siksi Kuutsilla olosta varmasti nauttii jokainen. Saa kuunnella nuorisotyöntekijöiden huonoja puujalkavitsejä sekä mahdollisesti pelata jalkapalloa jättipallolla. Illalla nukkumaan mennessä voi todellakin tuntea koko päivän kestäneen hauskanpidon vaikutuksen. Monet ovatkin olleet vuodesta toiseen Kuutsilla, joka varmasti jo puhuu puolestaan. Kuitenkaan ensikertalainenkaan ei jää asioiden ulkopuolelle, vaan kaikki pääsevät nopeasti mukaan. Ja jos Kuutsilla on jo ollut aiemmin, voi ottaa vähän vastuuta ja tulla avustajaksi. Silloin hoidetaan pieniä tehtäviä (ohjelmavalvoja, toimittaja, keittiöavustaja ym.) hieman pienempää leirimaksua vastaan. Ja onhan kivaa olla edes pieni pomo.

Eetu Piilola (14), joka oli ensimmäistä kertaa Kuutsilla, Salla Salonen ja Heidi Lappi (17), joilla on jo kolmas Kuutsi menossa sekä Jere Lappi (22), joka ei edes jaksa muistaa omien leiriensä määrää, nautiskelevat kovasti kesäsäästä ja hyvästä ohjelmasta. Jere on ehtinyt isoskoulutuksen jälkeen olla jopa ohjaajana muun muassa nuortenleirillä ja Kuutsilla. Eetu taas on ennen rippileiriä ollut kokkikerhossa ja varhaisnuortenleireillä leiriläisenä. Riparin jälkeen Eetu päätti lähteä Kuutsille ja ilmoittautui isoskoulutukseen niin kuin monet muutkin rippikoulunsa käyneet. Salla Salonen ja Heidi Lappi ovat olleet molemmat kerhonohjaajina sekä hekin isoskoulutuksessa molempina vuosina.. Isosenakin on oltu monenmoisilla leireillä, niin ripareilla kuin muillakin.. Heidi on ollut myös MaataNäkyvissä -festareilla, kun taas Salla on ollut telttaleirillä ja Eetun kanssa nuorten ja nuorten aikuisten purjehdusleirillä.

Melkein kaikilla koittaa haikeus Kuutsin loppuessa. Onneksi taas seuraavana vuonna pääsee takaisin. :)"

Ei kommentteja

Paras opettaja

Torstaina 20. elokuuta 2015 | Carina Lievendahl

Yrjö Granlund

Virressä 409 pyydetään, että "suo Jeesus paras opettaja, itseni oikein tuntea, sinulle rakas Vapahtaja, nyt sydämeni avata". Tämä on yksi viime pyhän virsistä. Vietimme itsensä tutkimisen sunnuntaita. Se ei ole omassa varassa olemista, vaan luottamista Jumalan armoon. Voimme tuoda vain Jumalalle tyhjät kätemme ja avoimen sydämen.

Tiistaina vietettiin Sotainvalidien Veljesliiton 75-vuotisjuhlaa Helsingin Messukeskuksessa. Helsingin Sanomissa oli kirjoitus ja kuva 97-vuotiaasta sotainvalidi Yrjö Granlundista, joka aloitti juhlaan valmistautumisen Kaunialan sairaalasta. Hän istuu kuvassa mustan auton takapenkillä ja juhlasaattueen siivittämänä 12 sotainvalidia aloitti sieltä matkan kohti järjestön viimeistä yhteistä suurta juhlaa. Huomioni kiinnittyi hänen katseensa, joka on lempeä ja hymyilevä.

Granlund kertoo, miten hän menetti oikean kätensä 24-vuotiaana rintamalla. Sotasairaalassa Granlund häilyi kahdeksan päivän ajan tajunnan rajamailla. Hän selvisi hengissä räjähtävästä luodista, joka oli osunut käteen. Taitavasti hän käyttää yhtä kättä tehdäkseen juhlapäivän aamuna ranskalaisen solmun kravattiinsa ja kietoo sen kaulaansa. Ihailin lukiessani, miten hänen aikansa kuluu vieläkin sukututkimuksen, kielten opiskelun ja mieskuoron parissa. Jumalan suurta armoa, että mies tutkii ja harrastaa, on elämän virrassa mukana.

Granlund oli ollut naimisissa yli 60 vuoden ajan ja jäänyt leskeksi kuusi vuotta sitten. Hän totesi kauniisti: "Olen monesti ihmetellyt, mitä nuoret naiset meissä haavoittuneissa ja halkaistuissa miehissä näkivät, kun ottivat meidät aviomiehikseen ja olivat vielä ylpeitäkin meistä."

Seurakunta olemme me ihmiset. Erilaiset ihmiset. Sinä ja minä, me yhdessä. Siksi Jeesuksen kehoitus nähdä toinen ihminen veljenä ja sisarena, liittää meidät yhteiseen perheväkeen. Meillä on vain yksi Isä, yhteinen Taivaan Isä. Parhaimmillaan nähdyksi tulemisen kokemus on, kun vierelle asettuu toinen ihminen, joka hyväksyy sinut juuri sellaisena kuin olet. Sanotaan, että kauneus on katsojan silmissä. Sinulle, joka olet Granlundin tavoin haavoittunut, saanut särön - joko ulkoisesti tai sisäisesti - on lupaus, että
Jeesus on rinnallasi parhaana opettajana. Hän on se paras sielunhoitaja, joka näkee meidät elämän haavoitetut rakkaudella. Sotainvalidi Grandlundkaan ei ollut yksin rintamalla eikä ole vanhanakaan sitä Kaunialassa. 

Jumalalta annettua voimaa on se, kun ojennamme tyhjät kädet toistemme puoleen. Niin tekivät veljetkin sodassa. Näkivät ja auttoivat. Meitäkin kutsutaan vaalimaan tätä perintöä. Sodan jälkeiset vuodet ja silloiset aviovaimot näkivät haavoittuneissa sotainvalideissa Kristuksen kasvot. Sotainvalidit palvelivat meitä. Tuloksena on itsenäinen Suomi. Jeesuksen armorikkaan katseen saattelemana on hyvä tehdä elämän matkaa vapaassa Suomessa. "Teillä on vain yksi Mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija." Tällaisen peilin Jeesus asettaa meidän eteemme, saamme tutkia elämäntapaamme ja asenteitamme. Millainen näkökykymme on, näemmekö Kristuksen jokaisessa ihmisessä ja olemmeko toisistamme ylpeitä? Suo Jeesus, paras opettaja, nyt sydämemme avata. Sinulle, Kristus ja toisillemme.

Kuvat Helsingin Sanomien Yrjö Granlund -videosta.

Ei kommentteja

Pintaa syvemmälle

Keskiviikkona 12. elokuuta 2015


Pintaa syvemmälle

(Daavidin Psalmi 139, jakeet 2-18 ja 23-24)

1. Herra, sinä olet minut tutkinut,
sinä tunnet minut.
2. Missä olenkin, minne menenkin,
sen sinä tiedät,
jo kaukaa sinä näet aikeeni.
3. Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut,
perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni.
4. Kielelläni ei ole yhtäkään sanaa,
jota sinä, Herra, et tuntisi.
5. Sinä suojaat minua edestä ja takaa,
sinä lasket kätesi minun päälleni.
6. Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä.

7. Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta,
minne voisin paeta sinun edestäsi?
8. Vaikka nousisin taivaaseen,
sinä olet siellä,
vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan,
sielläkin sinä olet.
9. Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin
tai muuttaisin merten taa,
10. sielläkin sinä minua ohjaat,
talutat väkevällä kädelläsi.
11. Vaikka sanoisin: "Nyt olen pimeyden kätköissä,
yö peittää päivän valon",
12. sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo.

13. Sinä olet luonut minut sisintäni myöten,
äitini kohdussa olet minut punonut.
14. Minä olen ihme, suuri ihme,
ja kiitän sinua siitä.
Ihmeellisiä ovat sinun tekosi,
minä tiedän sen.
15. Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä,
muotoni kuin syvällä maan alla,
mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.
16. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani,
sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.
Ennen kuin olin elänyt päivääkään,
olivat kaikki päiväni jo luodut.
17. Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi,
Jumala,
kuinka valtava onkaan niiden määrä!
18. Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta tiedän: sinä olet kanssani.

23. Tutki minut, Jumala,
katso sydämeeni.
Koettele minua,
katso ajatuksiini.
24. Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle.

Yksi kommentti

Vielä on kesää jäljellä

Torstaina 23. heinäkuuta 2015 | Anne Blomqvist

 Päivänkakkarat

Heinäkuussa alkaa tuntea haikeutta siitä, että kesä kohta päättyy. Näin sanoo Rampe keskustellessaan vävykokelaan kanssa samalla, kun sitoo saunavihtaa vajan takana. Kohtaus on uudessa kotimaisessa elokuvassa Eila, Rampe ja likka. Lausahdus vastaa omaa tuntemusta. Vaikka kesä on kaikessa vehreydessään läsnä, jokin on jäänyt vielä toteutumatta. Tänä kesänä minulla on kolme isoa haastetta: tyttären rippijuhlat ja kaksi rippileiriä. Kaksi niistä on jo takana. Kaikkiin näihin liittyy iso panostus. Kesäkuussa haravoitiin havut takapihalta ja istutettiin kukat, siivottiin huusholli, päivitettiin astiastoa. Kuin jouluun valmistautumista, yhtä päivää varten kaiken pitää olla kunnossa. Rippikoululeirillä kun yhden oppitunnin saa pidettyä, hetken huoahdus ja sitten alkaa valmistautua seuraavaan.

Viime sunnuntaina oli kirkastussunnuntai. Silloin muistetaan Jeesuksen ja opetuslasten kirkastusvuorikokemusta. Sitä verrataan elämän hyviin hetkiin, jotka antavat voimaa tulevaan. Moni kokee, ettei tämä kesä ole täyttänyt odotuksia. Epävakaa sää, helteet antaa odottaa itseään. Aurinko kurkistaa hetkittäin pilvien välistä, mutta se oleminen vaan auringon lämmössä antaa odottaa itseään. Moni meistä odottaa, suunnittelee ja puuhaa koko ajan jotain, eikä uskalla heittäytyä siihen, että asiat voivat tapahtua omalla tavallaan. Ainakin voi todeta, että kukat ovat ehtineet pihalla kasvaa yli mittansa, vaikkei niitä ole juhlien jälkeen juuri kasteltu. Luonto elää omaa elämäänsä valittamatta. Kukoistamalla se kiittää Luojaansa.

Mirjami Lähteenkorvan runo: Niityn kukat

Jumala on kulkenut tästä kukkivan niityn yli.

Kimaltaa nurmen syli nyt kastepisaroin. On tertut tervakkoin niin iloiset ja heleät kuin kynttilät. Ja aurinkoa tulvillaan on leinikit. Ja nöyrät lemmikit on ojan luona polvillaan. Niin ihmeellisen hohtavat on päivänkakkarat, ja kissankello kuulas on kuin taivas varjoton.

Ja kaikki kukkaset on hiljaiset.

Kirkasta, pyhää maata tomuisin mielen vaeltaa tänään en saata.

Vaikka kukka olla soisin ja kasvoin aurinkoisin ylistää Jumalaa.

On pienten hyvä olla maan suuren nurmikolla. Jumala katsoo hymyillen ylitse niittyjen.

Ei kommentteja

Yhdessä!

Perjantaina 10. heinäkuuta 2015 | Kosti Kallio

Rippikirkko

Tänä kesänä on jälleen kaikissa seurakunnissa ollut ja on edelleen runsaasti rippijuhlia, niin myös meillä Hyvinkäällä. Nuoret haluavat osallistua rippikouluun runsain joukoin. Yhdessä sukulaisten ja ystävien kanssa sitten vietetään kirkossa konfirmaatiota. Kesäkuun lopussa otettu oheinen kuva Hyvinkään kirkosta kertoo, kuinka kirkkomme on lähes täysi konfirmaatiopyhänä.

Nuorille rippikouluun osallistumisessa yksi tärkeimpiä asioita on saada uusia kavereita. Varsinkin leirijaksolla nuoret tutustuvat toisiinsa. Kirkossa yhteen kokoontuminen on tärkeää siksi, että koemme yhteenkuuluvuutta. Olemme Jumalan lapsia. Kuulumme yhteen. Kasteessa jo Jumala otti lapsekseen sekä perheyhteyteensä. Ehtoollisella hän ruokkii leivällä ja viinillä, ruumiillaan ja verellään, joilla Jeesus sovitti syntimme Jumalan edessä. Kaikille ihmisille tie Taivaaseen on näin auki! Yhdessä saamme vaeltaa taivaskotiin toinen toistamme tukien. Rippikoulussa saatu kaveri voi olla kaveri läpi elämän!

Jumala kutsuu meitä sanansa ääreen kirkkoon joka pyhä, ei vain rippipyhänä. Tervetuloa mukaan osallistumaan, nauttimaan sekä Sanasta, musiikista, laulusta että myös Herran Pyhästä ehtoollisesta!

Ei kommentteja

Sydänten prinsessa

Keskiviikkona 1. heinäkuuta 2015 | Tuija Mattila

Hän on tasan 1,5 vuotta vanha sydänten prinsessa. Hän - rakas lapsenlapseni - on valloittanut meidät kaikki ympärillään olevat aikuiset. Olen opettanut hänelle, että minua voi kutsua sanalla "mamma".  En siis ole mummi, mummu tai mummo vaan mamma. Kuinka ihanalta kuulostaakaan, kun hän pienellä lapsen äänellään sanoo tuon sanan " mamma" ja katsoo suoraan silmiini.

On suuri etuoikeus saada ottaa hänet syliin, vaihtaa vaippoja tai syöttää hänelle aamupuuroa nallelautaselta. On etuoikeus katsoa häntä, kun hän istuu lattialla ja leikkii. Mieleeni on tullut useammankin kerran ajatus, että mitähän kaikkia taakkoja nuo nyt vielä niin pienet hartiat tulevat hänen elämänsä aikana kantamaan? Mitä hän tulee noilla kauniilla käsillään tekemään? Mitä hänen silmänsä tulevat vuosien kuluessa näkemään?

Mieleni valtaa haikeus, huoli ja suojelun halu. Voisinpa tasoittaa hänen tietänsä, varjella häntä vaaroilta ja suojella häntä elämän murheilta ja iskuilta. Jotain voinkin ehkä hänen hyväkseen tehdä, mutta suuremmassa mittakaavassa en voi muuta kuin ajatella, että se on " korkeemmas käres" hänenkin elämänpolkunsa.

En voi muuta kuin laittaa omat käteni ristiin ja rukoilla hänen puolestaan. Rukoilla, että Jumala varjelisi häntä ja lähettäisi suojelusenkelinsä vartioimaan tuon pienen sydänten prinsessan taivalta tässä suuressa maailmassa. Toisaalta, suurinta mitä me mammat, mummot ja mummit voimme tehdä onkin juuri tuo rukous. Esirukous lasten ja lastenlastemme puolesta -  kaikkien meille niin rakkaitten sydänten prinsessojen ja prinssien puolesta.

Yksi kommentti

Luomakunnan sunnuntai

Maanantaina 8. kesäkuuta 2015 | Merja Telsavaara

Luominen

Kauan sitten, aivan aikojen alussa oli suuri räjähdys, big bang, ja siitä ihan vahingossa syntyi tämä meidän kaunis luomakuntamme. Vai miten se nyt menikään?

No minä henkilökohtaisesti tunnustan olevani skeptikko tämän teorian suhteen ja edustan sitä joidenkin mielestä "vanhanaikaista" kantaa, että Jumala on suunnitellut tämän maailman jokaista pientä kirppua tai heinänkortta myöten.

Tietenkään emme voi tietää, kuinka pitkän ajan sisällä maapallomme jokaista pienintäkin piirtoa myöten on syntynyt. Mutta ei meidän tarvitsekaan tietää tai pohdiskella sitä, sillä Jumalan luomistyö jatkuu yhä. Tänäkin keväänä syntyy paljon uutta: olemattoman pienestä siemenestä kehittyy kukka, jollaista emme ole aikaisemmin nähneet. Läheisestä puusta taas kuuluu piipitys, kun aivan ainutlaatuiset linnunpoikaset kuoriutuvat munastaan ja kerjäävät äidiltään ruokaa. Ja ennen kaikkea: jokaisena päivänä syntyy maailmassamme paljon lapsia, joista yksikään ei ole täysin samanlainen. Ja silti Jumala on luonut kaikki ihmiset omaksi kuvakseen.

Meillä on tapana ylistää erilaisia taiteilijoita, jotka osaavat valmistaa taideteoksia tai suunnitella vaikkapa upeita muotivaatteita tai toinen toistaan suurempia ja mahtavampia taloja ja muita rakennelmia. Mutta kukaan noista taiteilijoista ei pysty luomaan mitään niin kaunista ja ainutkertaista kuin meidän luomakuntamme; sen kasvit, eläimet ja ihmiset. Myöskään pitkälle kehittynyt lääketiede ei ole löytänyt sitä niin kauan etsittyä nuoruudenlähdettä tai parannuskeinoa kaikkiin mahdollisiin sairauksiin.

On totta, että ihmiset ovat saaneet aikaiseksi paljon hyvää, mutta toisella puolella vaakakupissa painaa kuitenkin kaikki se tuho, jota olemme luomakunnalle itsekkyydellämme aiheuttaneet. Pohjavedet saastuvat, kun teille kylvetään talvisin suolaa, ja monet järvet ovat kasvaneet umpeen, kun maa on pitänyt saada tehokkaaseen käyttöön vesirajaa myöten. Etelän maissa taas aavikoituminen lisääntyy, kun hakkaamme puita omiin tarpeisiimme, ja meret saastuvat, kun öljylastissa olevat laivat ajavat karille tai tarkoituksella upotamme mereen roskaa ja myrkkyjä. Olemmepa saaneet aikaan jopa ilmastonmuutoksen, jolloin ilmaston lämpenemisen seurauksena mannerjäätiköt sulavat ja merenpinta nousee. Esimerkkejä meidän ihmisten itsekkyydestä löytyisi varmasti vaikka kuinka paljon.

Raamatussa kerrotaan, että ihminen sai jo aikojen alussa tehtäväkseen viljellä ja varjella Jumalan luomaa maailmaa. Olemme hoitaneet tuon tehtävän huonosti, mutta vähitellen silmämme ovat auenneet. Nykyään teemme paljon työtä säilyttääksemme luonnon ja eläimet sellaisina kuin ne nyt ovat, tai jos mahdollista, pyrimme jopa korjaamaan tekemiämme virheitä.

On tärkeää että jokainen meistä kantaa vastuun yhteisestä luomakunnastamme. Eikä kyse ole vain jostain ikävästä velvollisuudesta, vaan Jumalan hyvien luomistekojen rakastamisesta. Usein erehdymme ajattelemaan, että vasta taivaassa kaikki on hyvää, kaunista ja rakastettavaa. Mutta moniko meistä tulee ajatelleeksi, että Jumalan ihmeelliset luomisteot ympäröivät meitä jo nyt?

Meillä on pala taivasta keskellämme. Kyse on vain siitä, näemmekö sen ja osaammeko arvostaa sitä. Luomakuntamme sisältää lukemattomia ja toinen toistaan suurempia ihmeitä. Olipa kyse sitten pienestä rikkaruohosta, joka litistyy kenkämme alle, tai jättiläisvalaasta meren syvyyksissä, ne ovat Jumalan suunnittelemia ja niillä kaikilla on oma tarkoituksensa. Meidän tarkoituksemme ja tehtävämme on pitää hyvää huolta luonnosta ja toinen toisistamme.

Saarnaajan kirjan kolmannesta luvusta, vanhasta käännöksestä:
"Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla. Kaiken hän on tehnyt kauniisti aikanansa, myös iankaikkisuuden hän on pannut heidän sydämeensä; mutta niin on, ettei ihminen käsitä tekoja, jotka Jumala on tehnyt, ei alkua eikä loppua."

Ei kommentteja

Harrasta kansaa

Keskiviikkona 27. toukokuuta 2015 | Outi Korppinen

Harrasta kansaa,

työikäistä väkeä

paikoillaan, hiljaa

keskittyneinä mietiskelyyn.

 

Kunnioitan heidän tarvettaan hiljentyä.

 

Pidän suuni kiinni

junassa.

 

-Eeva Kauppi

Ei kommentteja

Aina mun pitää

Maanantaina 18. toukokuuta 2015

Kreikan tarustossa kerrotaan Korintin kaupungin perustajan ja ensimmäisen kuninkaan Sisyfoksen tarinaa. Tämä viekas ja ahne kuningas hallitsi ylimielisesti kaupunkia, joka paljon myöhemmin tuli tunnetuksi Apostoli Paavalilta saamistaan kirjeistä.

Tarun mukaan Sisyfos uhmasi jopa kuolemankin mahtia, kunnes hänet lopulta noudettiin manalaan. Siellä hänet rangaistukseksi määrättiin työntämään kivijärkälettä vuoren huipulle. Aina kun hän oli saamassa kiven huipulle, se vieri takaisin laaksoon ja Sisyfos joutui aloittamaan kaiken alusta.

Sisyfoksen kertomus on jäänyt elämään ehkä juuri siksi, että se tuntuu niin perin inhimilliseltä. Meillä on kaikilla oma kivenjärkäleemme, jota edellämme pyöritämme. Kivi voi saada monta muotoa; elämä kun tuntuu ponnistelulta mitä erilaisimmista syistä - ja mikä toiselle on kevyttä saattaa uuvuttaa toisen. Esimerkit eivät luettelemalla lopu: sairaus, kipu, menetys, yksinäisyys, vieraus, suru, pettymys tai aivan samoin työn tai työttömyyden paineet, perhe-elon vaateet tai toisten ihmisten odotukset ovat raskaita kiviä. Raskasta on myös työntää edellään kiveä, jonka nimenä on piittaamattomuus, oman edun tavoittelu, itsekkyys, halu menestyä, saada huomiota tai hyväksyntää. Lista on pitkä ja uuvuttava kuin Sisyfoksen matka vuorta ylös.

Kokemus kertoo, että harva meistä on valmis jättämään oman lohkareensa välinpitämättömästi laakson pohjalle. Kivi jota meistä itsekukin kuljettaa on juuri meille annettu. Raskaanakin se on osa persoonamme, koettua ja elettyä elämää, oppia ja opettelua, viisautta, jota ilman olemme vailla suuntaa ja päämäärää. Kun näemme oman kivemme ja tarkastelemme sitä, tiedämme, että sillä on selvä tehtävä. Se pitää jalkamme maassa ja suussamme elämän maun. Ilman kiveä, ja usein sen meiltä salattuakin tehtävää, elämä ei tunnu samalta ja elämisen arvoiselta.

Olipa lohkare minkämoinen hyvänsä, kevyttä elämää ei yksinkertaisesti ole. Pyörittämämme kivi kulkee joskus joutuisammin ja toisinaan vie kaikki voimat. Tavoite, vuorenhuippu, jonka olemme asettaneet itsellemme, tai joka on meille asetettu, lähestyy, mutta samalla tehtävä vaikeutuu, kun vuori jyrkkenee.

Matkan varrella voimme etsiä erilaisia tapoja kuljettaa elämän kiveä ja katsella voisimmeko oppia jotakin toistemme tavasta vierittää omaa siirtolohkarettaan. Sitten kun se kirpoaa otteesta ja pyörii alkupisteeseen, ei ole aika toivottomuuden ja lannistumisen vaan entistä parempi tilaisuus seisahtua ja hengähtää tutkimaan kulkemaamme maastoa ja maisemaa. Olisiko mahdollista seuraavalla kerralla löytää vaihtoehtoisia reittejä?

Kiven vierittyä laaksoon on tilaa uudelle. On aika alkaa uusi ajanjakso, taas yhtä kokemusta rikkaampana. Kiirettä ei ole, kivi jaksaa odottaa. Se odottaa voimiemme palaamista, sitä että jälleen otamme elämän haasteen vastaan ja käymme rohkeasti tehtävämme kimppuun.

 Jussi K.K. Ollila

Ei kommentteja

Äitienpäivä

Tiistaina 5. toukokuuta 2015 | Anja Tauriainen

Äiti ja lapsi

Äitienpäivää vietämme tämän viikon sunnuntaina (10.5.), toukokuun toisena sunnuntaina. Suomessa äitienpäivää on vietetty vuodesta 1918 ja omalla paikallaan toukokuun toisena sunnuntaina se on ollut vuodesta 1927 alkaen. Vuodesta 1947 äitienpäivästä tuli virallinen liputuspäivä. Lähtöisin äitienpäivä on mistäpä muualtakaan kuin Yhdysvalloista.

Etenkin äitienpäivän aika saa minut miettimään äitinä olemista ja sen mukanaan tuomia suuria haasteita. Äitinä sitä astuu suuriin saappaisiin ja kuitenkin on selvittävä ihmisen taidoilla ilman koulutusta. Onneksi vielä johonkin kelpaa ilman oppiarvoa. Saan olla äiti kolmelle lapselleni. Välillä eksyksissä vaeltaen olen tällä äitiyden polulla taivaltanut. Joskus olen metsästä etsinyt vastauksia vaikeina hetkinä siihen kuinka toimisin. Olen ollut onnekas siinä, että minulla neuvonantajina olivat oma äiti, anoppi, ystävät ja läheiset. Heiltä pystyin kysymään apua ja neuvoja.  

Äitiys antaa paljon sekä älyttömän suurta iloa ja onnea, mutta myös murhetta. Oman lapsen rakkaus on jotain jota en osaa selittää. Kuinka osata rakastaa lastaan vaatien tarpeeksi, muttei liian vähän tai paljon. Epätoivoisina hetkinä joskus ajattelin, että onkohan minusta kasvattajaksi lapsilleni? Oppivatko he johdollani mitään tai muistavatkohan he mitään opettamaani. Jääkö heille samanlaista "sisäistä" äidin ääntä kuin minulle on omasta äidistäni jäänyt.  Joskus olen kaivannut kauhaa, jolla tietoja ja taitoja olisin lasteni päihin ammentanut ilman jankuttamista.

Äitiys ei ole myyttinen asia. Äitiyden kerran saatuaan, on äiti ainiaan. Niinpä äitienpäiväkin on joka päivä - ei ainoastaan virallisena Äitienpäivänä. Edesmenneen äitini käyttämän sanonnan sanoin: "Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön." Niinpä niin - äitiydestä ei voi irtisanoutua. Sitä ei voi muuttaa mikään - ei edes lapsestansa erossa oleminen. Kerran äiti niin saat aina olla äiti. Aikuisten lasten äitinä olemisessa haasteena on se miten osata elää omaa elämäänsä ja antaa lasten elää omaa elämäänsä niin, että he tietävät tarvitessaan aina voivansa kääntyä puoleesi. Kuinka osata olla olematta taakkana lapsilleen siten, ettei vaadi mitään siksi, että saa olla heidän äitinsä.

Maria Jotunin teksti jotakuinkin 1920-luvun vaiheilta kertoo ajatuksiani äitinä olemisesta:

"Et tiedä, miten paljon sinua rakastan. Tahtoisin olla olematta tämä ihminen, tahtoisin olla vain suuri rakkaus, joka siunaisin askeleitasi. Tahtoisin nähdä sinussa, miten ihminen kulkee tiensä suoraan, tahtoisin nähdä, että pysyisit niin puhtaana kuin olet, ei kokemattomana, vaan kokien, kärsien ja kasvaen, tallettaen sen hyvän, mikä meissä kaikissa on, piilossa ja uinumassa ja erheidenkin keskellä, mikä meissä on ihmistä, mikä meissä on elämää tulevaisuutta varten. Kun minä olen poissa, en lakkaa rakastamasta sinua ja siunaamasta ihmistä sinussa."

Hyvää Äitienpäivää!

2 kommenttia

Onko yhteistä hyvää olemassa?

Torstaina 30. huhtikuuta 2015 | Virpi Koivisto

Kuluneena vaalikeväänä sattui silmiin piispojen 15 vuotta sitten julkaisema puheenvuoro "Kohti yhteistä hyvää". Puheenvuoro on pohjoismaisen hyvinvointivaltion puolustus ylikansallisten päätösten yksinvaltaa vastaan. Mitä tällaiset asiat kirkonmiehille kuuluvat? Eikö kysymys ole politiikasta ja kirkon tulisi vastata vain sielun pelastuksesta? Miksi piispat silloin kun suunsa avaavat sotkeutuvat aisoihin jotka eivät heille kuulu? Entä onko keskustelua syntynyt? Kenen ja missä tästä asiasta tulisi keskustella?

"Vapaat markkinat eivät takaa kaikille ihmisille riittäviä elinmahdollisuuksia. Siksi tarvitaan valtiota, joka suojelee heikkoja ja puolustaa oikeudenmukaisuutta." Sanoivat piispat. "Sosiaalista vastuuta kantava pohjoismainen yhteiskunta on saavutus, josta ei tule luopua." He jatkoivat. Kysymys on kuuma tälläkin hetkellä hallitusneuvotteluiden ollessa menossa.

Kiistaton ja vaikeasti hyväksyttävä tosiasia on, että Jeesus asettui aina kaikessa köyhien puolelle. Ei ainoastaan hengellisesti itsensä köyhiksi tuntevien vaan oikeasti köyhien ihmisten puolelle. Pelkkä oman sielun pelastus ei ollenkaan riitä, vaan kristityn on elettävä tässä maailmassa toisten ihmisten, niiden lähimmäistensä kanssa. On pakko elää myös toisten ihmisten vaikeuksien ja ongelmien kanssa. Siitä ei ole pakotietä. Emme saa olla rauhassa.

Hankalaa tässä maailmanajassa on se, että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ostinpa kaupasta kahvia tai jalkapallon, se vaikuttaa lähes maailmanlaajasti. Vaadinko itselleni palkankorotusta, maksanko verot kaikesta mistä kuuluukin? Ja samalla on totta tilanne: "Pieni -ja keskituloisia verotetaan niin ankarasti, että lapsiperheelle, jonka vanhemmat käyvät työssä, saattaa jäädä vähemmän varoja elämiseen kuin toimeentulotuen ja muiden tulonsiirtojen varassa olevalle perheelle."

"Elämä ei ole pelkästään kaupankäyntiä, kuluttamista ja markkinoita. Ihminen on myös lahjoittaja ja lahjojen vastaanottaja, hoitaja ja hoivaaja, seurustelija ja leikkijä." Köyhyytemme tai rikkautemme keskellä onko meillä tilaa enää millekään muulle kuin rahalle, sen hankkimiselle tai sen puutteelle, kuluttamiselle? Olenko enää ihminen, olenko vain kuluttaja?  Onko kaiken tekemisen taustalla vain taloudellinen laskelmointi?

Moniarvoisuudesta on tullut melkeinpä ainoa sallittu arvo. Haluammeko enää tunnustaa ihmiskunnan yhteistä eettistä lähtökohtaa, kultaista sääntöä: "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille." (Matt. 7:12). Ymmärrämmekö kultaisen säännön vain omasta hyvästämme käsin, jaksammeko asettua toisen ihmisen asemaan? Kysymään, mitä toivoisimme itsellemme tehtävän jos olisimme toisen ihmisen asemassa. 

"Kultaisen säännön mukaisesti asioita tulee katsoa ensisijaisesti toisen ja toisten kannalta, tulee asettua toisen ihmisen asemaan. Oma ihmisarvo on tällöin aina mukana, mutta se ei johda muista piittaamattomaan itsensä toteuttamiseen. Yksilöllisyys ja yksilönvapaus asettuvat yhteisön taustavaloon." Tärkeää puhetta edelleen.

Yksi kommentti

Kolmantena päivänä

Tiistaina 7. huhtikuuta 2015 | Anne Blomqvist

Tyhjä hauta

Uskontunnustuksessa sanomme Jeesuksen nousseen kuolleista kolmantena päivänä. Kolmas päivä lasketaan juutalaisen tavan mukaan, vuorokausi vaihtui illalla auringonlaskun aikaan. Jeesus kuoli pitkäperjantaina, hän oli haudassa lauantain, sapatin ajan ja nousi kuolleista ani varhain, viikon ensimmäisenä päivänä. Jeesus puhui opetuslapsilleen etukäteen kuolemastaan ja siitä, että hän nousee kuolleista kolmantena päivänä. Jeesus puhui siitä, kun he kulkivat Galileassa, kun he olivat Jerikon seudulla ja kun he kulkivat kohti Jerusalemia.

Miksi juuri kolmantena päivänä? Piispa Eero Huovinen pohtii tätä tuoreessa kirjassaan "Uusi ilo. Pääsiäisen evankeliumi". Kolmannen päivän vapautuksella on juurensa Vanhassa testamentissa, jossa monessa kohdassa kärsimys kestää kolme päivää. Abraham oli kolme päivää matkalla kuuliaisena uhratakseen Iisakin, mutta Herran enkeli päästi Abrahamin suuresta ahdistuksesta kolmantena päivänä. Egyptissä Joosef järjesti petolliset veljensä vankilaan, mutta kolmantena päivänä armahti heidät. Profeetta Hoosea kehotti kansaa palaamaan Jumalan luo: "Vain päivä tai kaksi, ja hän virvoittaa meidät, kolmantena päivänä hän nostaa meidät ylös." Joona oli valaan vatsassa kolme päivää, kaikki oli pimeää ja toivotonta, mutta kolmantena päivänä hänet päästettiin valaan vatsasta.

Piispa Huovisen mukaan kolme päivää merkitsee rajattua aikaa. Kun kärsimys kohtaa, se ei kestä loputtomiin. Jumalalla, ajan Herralla on omat aikataulunsa. Mitään ei tapahdu sattumalta. Ihminen on kärsimätön, hän ei näe kokonaisuutta niin kuin Jumala näkee. Ihminen näkee ahdistuksessa edessään olevan seinän, Jumala avaa siinä oven, kun aika on valmis. Kolme päivää tässä ei tarkoita konkreettisesti kolmea päivää - vaan sitä, että Jumala ei anna pimeyden kestää loputtomiin. Kolmella päivällä Jumala muistuttaa ahdistuksen keskellä: Jumala ei koettele rajattomasti.

Tiedämme, että ihmisillä on raskaita taakkoja: menetyksiä, kipua ja hylkäämistä. On syyllisyyttä ja häpeää. On itseinhoa ja masennusta. On toivottomuutta ja näköalattomuutta. Tilanteesta ei näytä olevan ulospääsyä, eikä kaikki jaksa odottaa parempaa aikaa. Mikään kärsimys ei ole Jumalan pelastavalle armolle kuitenkaan mahdoton tilanne. Jeesus Kristus kuoli jokaisen ihmisen tähden. Haudankin takana loistaa valo.

 

Ei kommentteja

Ylösnousemus ja iankaikkinen elämä

Maanantaina 30. maaliskuuta 2015 | Kirsi Kupiainen

On hiljainen viikko. Vaikka ei se meillä täällä kasvatuksen käytävällä ole kovin hiljainen. Haluamme viestittää kristinuskon synnyttänyttä, kristinuskon tärkeintä sanomaa lapsille ja käytävältä kuuluvat elämän iloiset äänet. Yksi lapsi oli pukeutunut teeman mukaan pupupukuun. Itse valmistaudun Anssin ja Jennin kera keskiviikkona lähtemään nuorten ja perheiden kanssa Lapin pääsiäisleirille ja keskiviikkona on rippikoululaisten pääsiäisnäytelmä.

"Kristus nousi kuolleista!", kaikuu sunnuntaiaamuna maailman suurin ja paras sanoma kirkoissa. Minä uskon siihen. Minä uskon ruumiin ylösnousemiseen ja iankaikkiseen elämään hyvän Jumalan luona taivaan kodissa. Siellä ei ole kipua, valitusta, murhetta eikä vaivaa. Siellä on hyvä olla. Rukoukseni on, että Jumala rakastaisi minua sen verran, että taivas olisi lopullinen sijoituspaikkani - ja kaikkien maailman ihmisten.

Olen aina liikkunut hyvin erilaisten ihmisten parissa. Se on elämäni rikkaus. Minulla on monia ateistiksi itsensä määritteleviä ystäviä. Keskustelemme harvemmin uskonnosta, mutta välillä myös siitä. Heidän on vaikea uskoa kristinuskon keskeisimpiin asioihin. Jokaisenhan on jo tänä päivänä myönnettävä se, että henkilö nimeltä Jeesus Nasaretilainen on elänyt, opettanut ja kuollut. Hänestä kerrotaan juutalaisten ja roomalaisten historiankirjoissa sen verran harmillisena kaverina, että tiedemiehetkin myöntävät hänen eläneen. Mutta hänen ylösnousemuksensa ja Jumalan Pojan asema ovat uskon asioita. Uskon asioita ei voi todistaa. Kunnes sitten jonain päivänä usko vaihtuu näkemiseksi.

Iankaikkisesta elämästä
Ystäviltäni, kuten minultakin, on vuosien varrella kuollut läheisiä, tärkeitä ihmisiä. Ystävilleni kuolema on kaiken loppu. Minulle kuolema on loppu tässä ajassa. Minulle jää toivo. Toivo iankaikkisesta elämästä, toivo jälleennäkemisestä, toivo taivaan kodista. Ystäväni ovat joskus kysyneet, että enkö tule hulluksi tuollaisen järjettömän turhan uskomuksen vuoksi. Minä tulisin hulluksi, ellei sitä toivoa olisi! Ja kumma kyllä, johtuneeko tuosta järjettömyydestä, minä olen ollut se, joka toipuu läheisten menetyksestä edes jonkinlaiseen kuntoon. Jotkut ystävistäni piehtaroivat surussaan vielä kymmenen vuoden jälkeen. Olen siis mielelläni järjetön, koska se antaa minulle toivoa.

Kristus nousi kuolleista!

Ei kommentteja

Kohtaamisen kirkko

Torstaina 19. maaliskuuta 2015

Kohtaamisen kirkko -kansi

Vuoteen 2020 katsova Kohtaamisen kirkko -strategia ottaa lähtökohdaksi kirkon jäsenen ja kohtaamisen. Yhteydessä kirkkoon ihminen voi kohdata Jumalan ja lähimmäisensä sekä oman elämänsä todellisuuden. Tavoitteena on, että kirkon jäsen kokee uskon Jumalaan voimavarana ja että yhä useampi pitää yhteyttä kirkkoon merkittävänä.

Kohtaamisen kirkossa ovet avautuvat ulospäin. Ihmiset eivät toimi kirkossa vaan kirkko toimii siellä, missä ihmiset elävät ja liikkuvat. Kohtaaminen lähtee tasa-arvoisesta vuorovaikutuksesta, joten kirkossa tarvitaan uudenlaista toimintakulttuuria. Ihmisten kohtaaminen heidän arjessa on vaikeampaa kuin seurakuntatalon seinien sisäpuolella pysytteleminen.

Seurakunnissa on ollut perinteisesti tapana kutsua kaikkia osallistumaan toimintaan. Näkökulma on käännettävä ympäri ja katsottava tilannetta - ei seurakunnan - vaan jäsenen näkökulmasta. Kohtaamisen kirkossa lähtökohtana on, että jokainen jäsen on yhtä arvokas. Kristityt toimivat kukin omilla paikoillaan eikä Kohtaamisen kirkko vaadi ketään tulemaan tai osallistumaan. Monet kokevat kirkon jäsenyyden tärkeänä, vaikka eivät kirkon penkkiä kuluttaisikaan.

Seurakuntalaisten palaute auttaa ohjaamaan toimintaa. Palautteen kerääminen ei ole kovin yleistä, mutta sitä on kokeiltu muutamissa seurakunnissa. Esimerkiksi kastekoteja on lähestytty jälkikäteen palautelomakkeella, mistä saadut kokemukset ovat olleet myönteisiä. Seurakuntalaisten toiveiden ja ideoiden kuunteleminen kannattaa, koska se voi yllättää iloisesti ja siitä voi oppia.

Kohtaamisella ja henkilökohtaiselle yhteydenotolla voidaan vahvistaa yhteyttä seurakuntaan. Tavoitteena on tavoittaa jokainen jäsen kerran vuodessa laadukkaasti. Viestinnälle on tärkeä rooli, joten se on hoidettava huolella. Minkälaisen viestin sinä haluaisit saada seurakunnastasi vaikkapa seurakuntalehden tai seurakuntavaaleista kertovan kirjeen välityksellä?

Kohtaamisen kirkko hyväksyttiin kirkon toiminnan suunnaksi vuonna 2014 ja se on ohjenuorana vuoteen 2020 asti. Materiaali sisältää ideoita ja kysymyksiä, joihin seurakunnat voivat tarttua. Tarkoituksena ei ole tuottaa uusia ja uusia papereita, vaan herättää ajatuksia. Erityisesti pitäisi pohtia, tavoitammeko kaikki seurakunnan jäsenet. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin toimia sen puolesta, että kirkko olisi läsnä siellä, missä ihmiset elävät ja liikkuvat.

Kohtaamisen kirkko verkossa:
http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/sp?Open&cid=Content2656A1

 

Yksi kommentti

Kevään odottaja

Maanantaina 16. maaliskuuta 2015

Kevätkukat

Tunnustan olevani kevään odottaja. Vaikka pidän myös muista vuodenajoista, niin mielestäni ei ole kevään voittanutta, jos vuodenaikoja verrataan. Talven pimeys vie minusta ylimääräistä energiaa, enkä tahdo jaksaa harrastaa ja toimia samalla tavalla kuin esimerkiksi kesällä. Talvella lähtiessäni töihin on pimeää ja kun sitten tulen töistä kotiin on silloinkin pimeää. Väkisinkin tämä pimeys vaikuttaa mielialaan ja energiatasoon.

Kun nyt pitkän ja harmaan ajan jakson jälkeen voin nauttia keväästä ja auringonvalon lämmöstä, tunnen oloni uudestisyntyneeksi. Erityisen mukavalta kevät on tuntunut tänä keväänä, kun kevät on normaalista aikataulusta aikaisemmassa vaiheessa. Etelä-Suomessa on jossakin päästy pelaamaan jo golfia ja lumikinoksetkin ovat sulaneet silmiennähtävällä tavalla. Kevät on täällä! Samalla on minun tunnustettava, että kevät yllättää minut joka kerta. Pimeyden keskellä on vaikeaa uskoa, että valo vielä voittaa ja talvenselkä katkeaa.

Elämme nyt paastonaikaa. Kristilliseen traditioon kuuluu, että kristityt viettävät paastonaikaa, joka kestää 40 arkipäivää ennen pääsiäistä. Paastonaikana ihmistä kutsutaan tutkimaan itseään ja katumaan syntejään. Se on myös aikaa, jossa ihmisiä rohkaistaan mietiskelemään Jumalan pyhyyttä, joka ilmenee Jeesuksen Kristuksen kärsimyksessä ja kuolemassa. Paastonaika valmistaa meitä pääsiäiseen. Paastonaika saa minussa kevään odottajan ajatukset heräämään. Pimeyden keskellä on vaikeaa nähdä valoa. Pitkänperjantain varjossa on opetuslasten tavoin vaikeaa uskoa pääsiäiseen ja ylösnousemuksen ihmeeseen.

Kaikista näistä ajatuksista huolimatta on armon aurinko nousemassa ja kuljemme vääjäämättä kohden pääsiäistä. Malakian kirjan kolmannessa luvussa ja sen jakeessa 20 kirjoitetaan seuraavasti. "Mutta teille, jotka pelkäätte minun nimeäni, on nouseva pelastuksen aurinko, ja te parannutte sen siipien alla. Te astutte ulos, hypitte riemusta kuin vasikat laitumella". Malakian kirja puhuu pelastuksen auringosta, joka tuo tullessaan riemua ja parantumista. Malakian tavoin haluan rohkaista sinua paastonajan keskellä uskomaan pääsiäiseen ja elämänvoiman voittoon. Kevät saa minut kukkimaan. Vielä tätäkin enemmän voimaannut pääsiäisen sanomasta: "minä ja sinä me kelpaamme uskon kautta Jumalalle, Kristuksen täytetyt työn tähden". Haluan toivottaa sinulle parantumista pääsiäisen sanoman ja auringon valon lämpöisten säteiden alla.

Ystävällisesti sairaalapastori Kai Ojala

Ei kommentteja

Eipä oo hääppöstä - ehkä sittenkin on

Maanantaina 16. helmikuuta 2015 | Petra Pohjanraito

Oletko sinä juuri nyt flunssan kourissa? Minä olen. Koko pää on tukossa ja kuume vie voimat. Tuntuu, että mielikin on tukossa, ei jaksaisi sairastella kotona, kun ulkona paistaa kevät tai ainakin keväinen talvi. Ihana aurinko kevään toivotuksineen jää sinne ja minä täällä sisällä. Onneksi sentään paistaa ja antaa hyvää mieltä, onhan hiihtoloma, ja lapsilla intoa ulkoilla ja liikkua.

Eipä oo hääppöstä, sanoo 2-vuotias kummityttöni, jostain tosi hyvästä, suussa sulavasta herkusta, kuten suklaakeksistä. Hän ei ymmärrä, mitä sanonnalla tarkoitetaan. Luulee, että sillä ilmaistaan hyvää mieltä ja tyytyväisyyttä. Ja meillä aikuisilla on hauskaa. Eipä oo hääppöstä.  Nyt tuntuu juuri siltä oikeasti, ettei oo hääppöstä, mutta entä jos kääntäisinkin sanonnan toisin päin, kuten lapsi sen ymmärsi.  Olisin tyytyväinen siihen, mitä on nyt, että on armon päivä, että on saanut nousta tähän päivään. Tähänkin flunssaan, joka ärsyttää ja tekee kipeääkin. 

Jokin tarkoitus on sillä, että ihminen joutuu pysähtymään, oli syynä flunssa tai mikä tahansa siihen pakottava asia. Jos ulkona paistaa aurinko, miksei mielen sisälläkin voisi paistaa, vaikka onkin kipeä ja surkea olo. Uskon, että voi, jos ei samaistu liikaa oloonsa. Ei edes seuraavaan pohdintaan.

Olen ehtinyt pohtimaan uskoani varsinkin nyt kun olen kotona, enkä jaksa tehdä mitään. Välillä tuntuu siltä, että uskosta tulee taakka, joka heijastaa pettymyksiä uskoviin ihmisiin, omaan itseen, omaan tapaan uskoa ja Jumalan avuttomuuteen.  Lapsenuskossani olen ajatellut, että Jumala vastaa rukouksiini, kuten olisin toivonut tai kuten olisi kohtuullista. Uskossani olen jättänyt asiat Jumalan käsiin. Sanonut joskus, että olen luottanut liikaa, enkä aina toiminut itse. Toisinaan olen taas ajatellut, että olen luottanut liian vähän ja toiminut liikaa itse, omasta viisaudestani käsin.

Myös ajatus siitä, millainen uskovan pitäisi olla, ja varsinkin papin, mietityttää. Tällaisilla kahleilla meitä kahlitaan ja me kahlitsemme itseämme. Mutta ne ovat ihmisten kahleita, eivät Jumalan. Jos kerran Jumala rakastaa meitä sellaisina kuin olemme, se millaisia olemme, ei voi olla väärää jonkun toisen mielestä, eikä edes omasta mielestämme. Ei uskovaisuus voi olla virheisiin tuijottamista, jos on, eipä oo hääppöstä uskoa!

Moni on hylännyt kirkon, eikä palaa! Ei ole nähnyt hääppöseksi kuulua luterilaiseen kirkkoon. Ehkä juuri se, että kirkon kyky uudistua on heikko, ajaa ihmiset pois! Jos kirkko ajatellaan instituutiona, niin käykin! Kuva kirkosta typistyy, median kuvaksi ja mielipiteeksi, joka ei ole positiivinen. Miten saisimme kevätauringon säteitä luterilaiseen uskoon? Niin, että kyselevä ja epäileväkin voisi kokea kuuluvansa, sellainenkin, joka ei edusta uskovaisen keskivertoa.

Sanotaan, että kirkossa ei kuulla ihmisten aitoja kysymyksiä, eikä vastata heidän tarpeisiinsa, vaikka pitäisi. Ajatellaan, ettei kirkon tarvitse kosiskella, mutta tarvitsee kohdata ja kuunnella. Mutta mehän teemme niin, yrittää moni työntekijä ilmaista! Me kohtaamme ja kuuntelemme, autamme, jaamme uskonasioita ja rukoilemme ihmisten kanssa. Vaikka mekin tarvitsemme uudistumista, kun teemme parhaamme, se riittää! Jumala hoitaa loput! 

Ja pieni toive on, että kirkon päättäjilläkin olisi tahtoa ja visio uudistaa kirkkoa, jotta se tulisi lähemmäksi ja kuulisi enemmän meitä kaikkia! Suurin ilo on, että saamme säteillä kirkon ainoaa valonlähdettä Jeesusta Kristusta, jonka valo on armollisen uskon ja luottamuksen valoa!  Kevätaurinkoa kirkkaampaa!

Pohdinpa uskoani miten paljon tahansa, se ei muuta sitä uskon tosiasiaa, että Jumala kuitenkin kantaa! Eikä sillä ole merkitystä, millainen uskoni on tai osaanko uskoa oikein, saan jättää senkin Jumalan käteen! Myös pettymykseni saan tuoda hänelle! Ja huomaan, että olen palannut luottamukseen, ja voin aikuisena sanoa: kyllä on hääppöstä!

 

Ei kommentteja

Hyvinkään Seurakunta | PL 29 (Hämeenkatu 16), 05801 Hyvinkää | puh. 040 8050 200 |