Tekstin koko

Blogi

Arkisto

Seurakunnan Blogit

Ystävyydestä

Maanantaina 9. helmikuuta 2015 | Anja Tauriainen

Kalenterissani lukee ISOILLA KIRJAIMILLA viikon 7 kohdalla: "Kirjoitus seurakunnan blogiin!!!!" Olen pari viikkoa katsellut merkintää ja pyöritellyt päässäni aiheita, kunnes jossain vaiheessa hoksasin, että kyseisellä viikollahan on ystävänpäivä. Heureka, kirjoitanpa ystävyydestä. Ja siitäpä syntyikin aivomyrskyn seurauksena suoranainen aivosolmu, joka ei ota auetakseen. Liian paljon ideoita, punainen lanka hukassa ja deadline tuli vastaan. A-p-u-v-a nyt on sitten vain kirjoitettava!  

Ystävyys määritellään kahden tai useamman ihmisen väliseksi ihmissuhteeksi, joka on tuttavuutta läheisempää. No johan on yksinkertaista. Ja niin olikin siihen asti, kun aloin miettimään minkälaista ystävyyttä minun elämässäni on ja niiden kautta määrittelin muutamia erilaisia ystävyyden tasoja; tosiystäviä, sydänystäviä, asiayhteysystäviä ja ystäväapuystäviä. Ja kun oikein laveasti ajattelemme, huomaamme, että meillä kaikilla on ystäviä.

Joku on joskus sanonut, että ystäväsi on hän joka tietää sinusta kaiken ja silti pitää sinusta. Ajatella, että ystäväsi tietäessään kaiken sinusta - vieläkin pitää sinusta. Tosiystävä on rinnallasi myös vaikeina aikoina - silloinkin kun muut sinut hylkäävät. Sananlaskussakin sanotaan, että hädässä ystävä tunnetaan.

Voin tunnustaa olevan onnellinen ihminen ystävien suhteen. Olen löytänyt elämääni tosiystäviä, sydänystäviä, ystäväapuystäviä ja asiayhteysystäviä. Minulla on jo lapsuudessa solmittuja ja edelleen jatkuvia ystävyyssuhteita sekä elämän polun varrelta saatuja uusia ystäviä. Minulla on tosiystäviä, jotka tietävät ja tuntevat minut läpikotaisin. Ystäviä, jotka jollain merkillisellä tavalla vaistoavat sen milloin olen kuuntelijan ja lohdutuksen tarpeessa. Minulla on ystäviä, jotka kestävät myös heikkouteni ja rikkinäisyyteni. Tosiystävät ovat olleet vaikeina aikoina tukenani ja yhdessä kanssani koonneet minua ehjäksi.

Olen kiitollinen kaikista ystävistäni - myös edesmenneistä. Ystävyys on asia, joka ei lopu, vaikka kuolemakin tulisi väliin. Tosiystävyys ei kärsi välimatkasta tai pitkästä ajasta tapaamisten välillä. Yhteisiä muistoja ei voi ottaa pois, ne ovat aina pääomana elämän matkalla.

Marleena Ansion runossa sanotetaan ystävyyttä näin: 

"Toivoisin olevani olkapää,
johon voit nojata,
kun tukea kaipailet.
Toivoisin olevani
kuuleva korva,
jolle huolesi kertoilet.
Toivoisin olevani
lämmin syli,
kun hellyyttä haikailet.
Toivoisin olevani enkeli,
kun suojelusta tarvitset."

Hyvää ystävänpäivän viikkoa ja ystävänpäivää!  

 

 

4 kommenttia

Joka aamu on armo uus

Torstaina 5. helmikuuta 2015

Tarina kertoo, että aikoinaan Amerikassa eräs mies tappoi toisen, ja sai tämän vuoksi kuolemanrangaistuksen. Hän joutui kuitenkin odottelemaan pitkän aikaa sellissä tuomiotaan, ja tänä aikana paikkakunnan pormestarille rupesi satelemaan vetoomuksia miehen puolesta, että tämä armahdettaisiin. Lopulta pormestari sitten päättikin armahtaa miehen. Vakaumuksellisena kristittynä hän kuitenkin halusi toimittaa armahduksen miehelle hieman erikoisella tavalla: nimittäin papiksi pukeutuneena.

Niinpä pormestari lähti armahduspaperi kourassaan ja papinliperit kaulassa kohti miehen selliä, mutta kun tämä huomasi papin lähestyvän ja olevan tulossa häntä tapaamaan, alkoi mies huutaa kovaan ääneen, ettei halua missään tapauksessa tavata pappia. Näin ollen pormestari ei päässytkään toimittamaan armahduspaperia miehelle. Rangaistus jatkui, ja kuolemantuomio odotti. Mies sai sitten myöhemmin kuulla, että olisi saanut armahduksen, jos vain olisi ottanut papinasuun pukeutuneen pormestarin vastaan. Saattoi hieman harmittaa! Ennen kuolemantuomion täytäntöönpanoa mieheltä kysyttiin viimeisiä sanoja, ja hän vastasi: "En kuole rikokseni tähden, vaan sen takia, etten vastaanottanut armahdusta."

Valitusvirsi 3:23 toteaa, että joka aamu Herran armo on uusi, ja sama asia sanoitetaan myös virressä 547: "Joka aamu on armo uus." Jokainen meistä tarvitsee armoa ja armahdusta. Ilman armoa on vaikea elää. Jokainen meistä on syntinen ja tekee väärin ajatuksin, sanoin ja teoin ja rikkoo suhdettaan Jumalaan, lähimmäiseen, itseensä, luontoon.  Raamatussa sanotaan, että synnin palkka on kuolema - synti siis johtaa eroon Jumalasta, lähimmäisestä ja synti rikkoo meitä itseämme ja se johtaa meitä tuhoon. Meistä jokainen on tietyssä mielessä kuin tuo tarinan kuolemantuomiota odottava vanki - omassa itsessämme ja omilla teoillamme ansaitsemme rangaistuksen, mutta meidän ei tarvitse kärsiäkään rangaistusta syntiemme tähden, sillä meidät on jo armahdettu ristinpuulla. Kristus on kuollut kaikkien syntiemme tähden, että saisimme kaiken anteeksi, että saisimme armon, ilon, rauhan ja toivon sydämeemme ja että saisimme iankaikkisen elämän uskomalla häneen.

Jumala tarjoaa meille armoaan joka päivä. Vaikka erehtyisimme ja lankeaisimme kuinka monta kertaa hyvänsä, joka aamu on armo uus. Armo on ansaitsematonta rakkautta minun osakseni. Armon varassa on hyvää ja turvallista elää. Jumalan armon varassa on kaikki - koko elämämme. On suurta Jumalan armoa ja hyvyyttä, että saamme elää ja hengittää, ja että saamme hänen armostaan heikkoina ja vajavaisina aina turvautua hänen voimaansa ja hyvyyteensä ja elää iankaikkisen elämän toivoa todeksi jo tässä elämässä. Me olemme Jumalan armon lähettiläitä - tehtävämme on viedä armon ja armahduksen sanomaa kaikille keitä kohtaammekin. Meidät on myös kutsuttu armahtamaan niitä, ketkä ovat meitä vastaan rikkoneet, ja armahtamaan myös itse itseämme. Joka päivä on armo uusi!

Ei kommentteja

Sukset ulos survaiskaa

Sunnuntaina 25. tammikuuta 2015

Ensimmäisellä vuosisadalla elänyt roomalainen sanankäyttäjä Decimus Junius Juvenalis on jäänyt muutamilla osuvilla sanonnoillaan maailmanhistoriaan. Olympialaistenkin tunnuslauseeksi mainittu "Terve sielu terveessä ruumiissa" on lähtöisin hänen kynästään. Tosin jos oikein tarkkoja ollaan Juvenalis kirjoitti: Rukoilkaamme, että meillä olisi terve sielu terveessä ruumiissa.

Juvenaliksen sanat sopivat mainiosti etenkin seurakunnallisen toiminnan piiriin. On ollut ilo huomata että Hyvinkään seurakunta on mukavan positiivisesti profiloitunut liikunnan edistäjänä. Työntekijät saavat käyttöönsä vuosittain pienen kannustuksen, jolla seurakunta tukee työntekijöiden liikunta- ja kulttuuriharrastuksia. Näkyvänä mainostempauksena, juuri menneenä viikonloppuna, seurakuntamme isännöi naisten koripalloturnausta ja tuoreessa muistissa on myös kesän pesäpalloisännyys. Tällä kaikella seurakunta haluaa viestittää, että myönteinen suhtautuminen liikunnallisuuteen on hyväksi meille kaikille, niin ruumiille kuin sielullekin. Se auttaa jaksamaan ja saa iloiselle mielelle.

Kokemus osoittaa, että hyvä ruumiillinen vointi pitää myös sielun vireänä. Kääntäen terveyden pettäessä myös mieli mustuu. Moni on minulle maininnut, että vasta kun kulku vaikeutuu tai loppuu kokonaan, tulee oivaltaneeksi kuinka mukavaa olikin silloin kun pääsi itse liikkumaan. Kukaan ei tiedä koska iskee sellainen fyysinen vaiva, että niinkin jokapäiväisestä asiasta kuin liikkumisesta tulee vaikeaa. Niinpä ei kannata aikailla hetkeäkään, jos tossu vielä notkeasti nousee. Hyötyliikunta on kaikkien parasta liikuntaa. Liikkumaan pääsee kotiovelta eikä tarvita sykemittareita eikä kuntovempaimia eikä huippuhienoja välineitä. Esimerkiksi juuri nyt kannattaa kaivaa sukset varastosta (jos ei sitä ole jo tehnyt) ja suunnata lykkimään laadukkaille laduille. Tyylillä ei ole väliä vaan tärkeää on nauttia raittiista ilmasta, linnunlaulusta tai vaikkapa hiihtomajojen pullakahveista. Kyllä kelpaa sivakoida kun lumettoman viime talven jälkeen Hyvinkään latuverkosto on taas kunnossa. Harvalla kaupunkilaisella on niin lyhyt matka lähimmälle suksireitille kuin meillä. Ihan käy sääliksi pääkaupungin asukkaita kun joutuvat kalossit loskassa kulkemaan samaan aikaan, kun meillä täällä on hienot pikkupakkaset ja hohtavat hanget.

Ei kommentteja

Ihmettelen

Keskiviikkona 21. tammikuuta 2015 | Outi Korppinen

Vuoden vaihteen tienoilla kiinnitin huomiota kahteen sosiaalisessa mediassa pyörineeseen juttuun.

Toinen oli uutinen, jossa kerrottiin opiskelijan hyvästä työstä. Hän pelasti eksyneen kiinalaistytön talvipakkasesta, maksoi tälle yön hotellissa ja huolehti, että tyttö löytää seuraavana päivänä bussiasemalle, josta pääsee jatkamaan matkaansa.

Toinen oli Länsi-Uudenmaan poliisin jakama kuva, jossa oli 2-vuotiaan lapsen ulko- ja sisävaatteet, joiden lahkeisiin oli palanut reikiä uuden vuoden raketeista. Lapsi oli ollut vanhempiensa kanssa katsomassa ilotulitusta onnellisesti pulkassa istuen ja yllättäen lapsen syliin oli lennähtänyt vaakasuunnassa raketti, joka oli räjähtänyt ja aiheutti lapselle palovammoja. Poliisin viesti oli, että vanhemmat, olkaa tarkkoina rakettien kanssa, älkää antako raketteja alaikäisille ja huolehtikaa aina turvallisuudesta.

Se, mikä erityisesti huomioni näissä kahdessa jutussa herätti, oli kommentoijien reaktiot. Sosiaalisessa mediassa, keskustelupalstoilla ja muuallakin internetin ihmemaailmassa ihmisiltä toisinaan katoaa kyky ajatella ja sanotaan mitä sylki suuhun tai ehkä ennemminkin hermoimpulssi sormenpäihin sattuu tuomaan.

Ensimmäisen uutisen kohdalla vähäteltiin opiskelijan hyvää tekoa, ja kyseltiin, että missä ovat auttajat silloin kun suuri joukko ihmisiä on hädässä maailmalla. Niinkuin yhden avuntarvitsijan ja yhden auttajan kohtaamisella ei olisi väliä. Poliisin jakaman kuvan kommenteissa tuumattiin, josko kuva kuitenkin olisi poliisin manipuloima kuva, "fotoshopattu", ja että onko ne raketit nyt sitten kuitenkaan niin vaarallisia.

Ja sitä ihmettelen. Mikä meitä ihmisiä vaivaa?

Yksi kommentti

Listan täytteestä luottamushenkilöksi

Maanantaina 5. tammikuuta 2015 | Anja Tauriainen

Aloitin nelivuotiskauteni seurakunnan luottamushenkilönä vuoden 2010 seurakuntavaalien jälkiseurauksena. Lupautuessani Lähellä Ihmistä "listan täytteeksi" en tiennyt tarkalleen mihin lupauduin. Toimintaan mukaan lähtemistä on seurannut pelkkää hyvää, siis iso kiitos minua mukaan pyytäneelle Eiralle.  

Pääsin seurakunnan viestintätoimikuntaan jäseneksi ja varapuheenjohtajaksi. Onnekseni kirkkoherramme on aina ollut paikalla, joten en puheenjohtajaksi ole päätynyt. Ensimmäisen kokouksen alun odottamisen muistan kuin eilisen päivän. Jännityksestä jäykkänä istuin kokoushuoneen oven takana ja mietiskelin, että mihin kummaan minä olen mukaan taas lupautunut. Enhän minä mitään viestinnästä ymmärrä ja mitä minä tavallinen kirkkouskovainen mistään tiedän. Pelkäsin myös sitä, että hyväksytäänkö minua. Tunsin tuolloin suurta halua paeta paikalta, vaan sisu ei antanut myöten, kun kerran lupautunut olin.  

Nyt neljän vuoden jälkeen olen miettinyt tuota ensimmäisen kokouksen mietteitäni. Olen ajatellut, että niin meillä kirkossa enemmistönä olevilla riviuskovaisilla kuin enemmän seurakunnan toiminnoissa ja arjessaan uskossa elävillä on toisiamme kohtaa turhia ennakkoluuloja. Näistä ennakkoluuloista syntyy usein väärinkäsityksiä. Viestintätoimikunnassa olemme kaikki olleet sovussa ja hyvässä yhteistyössä, toinen toisemme hyväksyen. Olen saanut paljon erilaisia näkökulmia ajatella asioita ja uusia ihmisiä elämääni. Olen saanut tutustua seurakuntaan sisältä käsin ja ymmärtää laajemmin sen asioita. Olen kiitollinen muille toimikunnan jäsenille siitä, että he ovat hyväksyneet minut joukkoonsa.

Edelleenkin jatkan toimintaani seurakunnassa, nyt vapaaehtoisena. Aluksi kirjoitan blogia ja myöhemmin ehkä löytyy jotain uusia haasteita. 

Onnellista Uutta Vuotta 2015!

 

2 kommenttia

Erilainen joulu

Perjantaina 19. joulukuuta 2014
Ei kommentteja Lue koko kirjoitus

Jeesus-bensaa

Perjantaina 12. joulukuuta 2014 | Petra Pohjanraito

Marraskuu oli valottomin 50 vuoteen. Olemme eläneet hämärän hyssyä yli monen kestokyvyn. Hymyt ovat kaikonneet kesän aurinkoon, jota tuskin muistetaan. Kuun kylmän kaihertava pilkotus pilven takaa on tutumpaa. Onhan siinä melankolista romantiikkaa. Valitusvirret alkavat olla huulilla, suomalaisuudesta tulee esille alakulo! Alakulo, joka levittäytyy toiveikkuuden ympärille synkkänä verhona. Pimeää, luen lehdestä irtisanomisista. Tiedän ihmisiä, joilla ei ole työpaikasta toivoakaan. Ajattelen, fiksujen ihmisten elämää hukataan. Mieli jää pimeään.

Joulukuu on tuonut kaivattua valoa, pihoilla tuikkivat led-valot monissa eri väreissään ja sykkeissään, terasseilla hämyisät lyhdyt jäävät yöksikin eläimiä valaisemaan. Kun nukahdan, tiedän että valoa on jossain. Valoa vihdoinkin! Valoa! Joulu lähestyy. Lähestyn joulua itsekin varovasti, päivä kerrallaan. En pysy perässä, tahtini on päiviä hitaampi. Jouluhan on jo kahden viikon päässä.

Sitten kiirehdinkin edelle. Mietin, jo miten joulun jälkeen luovun kauneimmasta kirkkaan punaisesta väristä vaihtaen sen puhtaaseen lumen valkeaan. Joulun jälkeen joulu on auttamatta ohi. Joulu kuluu kuin huomaamatta pois. Sitä ennen on aikaa, aikaa pysähtyä jouluun. En tahdo tammikuussa palata marraskuisiin tunnelmiin. Taas pimeään.

Aion tankata joulua. Se ei ole 98E10:iä eikä Shellin V-Poweria, vaan paljon rikkaampaa polttoainetta. Polttoainetta, joka puhdistaa moottoria ja joka antaa voimia kulkea kevään toivoon ja pääsiäisen lämpimään keltaiseen. Tankkaan jouluna sitä, minkä aistit tavoittavat: sydämestä nousevia lauluja, mausteisia, tuttuja tuoksuja ja makuja, kirkkaita punaisia, kultaisia ja hopeisia värejä sekä jouluisten valojen lämmintä hämyä.

Tankkaan joulua. Joulu on Jeesus-bensaa. Eivät laulut, värit tai valot ole mitään ilman ilosanomaa. Seimen äärellä Jeesus-lapsen kasvot loistavat iankaikkista valkeutta, kuten aiemmin valoa ja kirkkautta ilmaistiin. Valkeutta, sitä kaipaan aivan erityisesti. Valkeutta, joka puhdistaa sydämen loat ja synnin kertymät, valkeutta tuomaan toivoa. Toivoa tuo ajatus mahdollisuudesta auttaa ja tulla autetuksi.

Toivo kannattelee tulevaisuutta, joka on turvallisesti Jumalan käsissä. Jeesus-lapsi on valkeuden toivo pimeimmässäkin päivässä.

Tällä kertaa lainaan vanhaa raamatunkäännöstä vuodelta 1938, sillä tänä jouluna seuraava evankeliumin kohta ja Jeesuksen sanat puhuttelevat minua aivan erityisesti.

Joh. 8:12 "Minä olen maailman valkeus; joka minua seuraa, se ei pimeydessä vaella, vaan hänellä on oleva elämän valkeus".

Seuraavan kerran tankkaamaan mennessäni kysyn huoltoasemalta Jeesus-bensaa.

3 kommenttia

Jouluvalmistelut

Maanantaina 8. joulukuuta 2014 | Anne Blomqvist

Tyttäreni sanoi tänä syksynä, ettei pidä joulusta. "Koska sinä, äiti olet aina niin kireä ennen sitä". Miksi pitää yrittää tehdä yhdestä päivästä mahdollisimman täydellinen? Vaikka jouluun valmistautuminen ja perinteet ovat mukavia, myönnän, että menee välillä stressin puolelle.

Lapsuuteni perheessä oli neljä lasta ja nykyajan kielellä sen sanottaisiin eläneen köyhyysrajan alapuolella. Äitini valmisteli joulua huolella, hän kutoi neuleita koko suvulle ja valmisti barbin vaatteita joululahjaksi. Ikkunoilla ei ollut marketeista ostettavia led-valosarjoja, vaan itse askarrellut tonttuketjut ja lumihiutaleet.  Sitten tuli sekin joulu, kun edesmennyt äitini ei enää jaksanut panostaa siihen, mikä oli traumaattinen kokemus. Ehkä tästä on osittain tullut itselleni tarve panostaa perheen jouluun. Enkä usko, että olemme ainoa perhe, jossa jonkun perheenjäsenen joulutouhut menevät toisten mielestä jossain kohdin överiksi.

Minusta Vapahtajan syntymäjuhlan kuuluu nousta arjen yläpuolelle. Historian aikana joulua on valmisteltu erilaisissa taloudellisissa oloissa, mutta hyvin niukoistakin tarvikkeista on kyetty tekemään juhla. Joulu kuuluu kaikille, niillekin, jotka ovat uupuneita ja niille, joilla ei ole varoja siihen. Joulu kuuluu myös tänne tulleille maahanmuuttajille, joiden lähtömaan kulttuuriin joulu ei kuulunut.  

Seurakuntien joulupuukeräyksistä on muutamassa vuodessa tullut suosittuja, sillä ne antavat mahdollisuuden antaa aineellista apua ja iloa lähiympäristön vähävaraisten jouluun. Vaikka joulumme on aikamoinen kulutusjuhla, säästämisen ja ekologisuuden hyve ei lohduta niitä lapsia, jotka eivät saa samoja lahjoja kuin luokkatoverit. Siksi tarvitaan paljon yhteisöllistä vastuuta. Ilahduin, kun Facebookissa on perustettu tänä vuonna ryhmä, jossa jouluapua tarvitsevat ja antavat suomalaiset kohtaavat. Apua tarvitsevat perheet kertovat tarpeistaan, jotka ovat liikuttavan yksinkertaisia: lasten vaatteita, leluja ja suihkusaippuaa. Toisten kaapeista löytyvät käytetyt ja tarpeettomaksi jääneet tavarat pelastavat toisten joulun. Valmistakaamme näin yhdessä joulua kaikille!

 

Ei kommentteja

Kuuluuko, kuulutko?

Maanantaina 10. marraskuuta 2014

Parhaimmat onnittelut uusille seurakunnan vastuunkantajille.

Vaalitulosta arvioidessa voimme iloita pätevistä uusista kirkkovaltuutetuista sekä siitä, että äänioikeutetuista lähes 16 % halusi käyttää äänioikeuttaan ja olla mukana päätöksenteossa.

Mitä voi sanoa sitten siitä, että 84% jätti käyttämättä oikeutensa seurakunnalliseen vaikuttamiseen, onkin jo toinen juttu.

 Ulkomailla asuessani moni ulkomaalainen kehui meitä suomalaisia siitä, että vieraisiin maihin Suomesta lähteneet voivat edelleen tuntea kuuluvansa omaan, alkuperäiseen yhteisöönsä eli ulkomailla toimiviin suomalaisiin seurakuntiin. Ulkosuomalaisille ei ole niinkään tärkeä se, että he pääsisivät itse aina osallistumaan toimintaan, vaan tärkeää on ennen kaikkea se, että he tietävät, että heillä on kuulumisen ja osallistumisen oikeus ja mahdollisuus tallella. Heitä varten on olemassa yhteisö, jossa kunnioitetaan jokaisen oikeutta kuulua siihen.

Tämmöistä ajattelua en ole viime aikoina meillä kotosuomalaisilla kovasti havainnut.

 Sääli sinänsä, sillä tietoisuus siitä, että kuulumme johonkin meitä suurempan yhteisöön, on erittäin tärkeää - jopa elintärkeää. Jos menetämme kuulumisen kokemuksen vaikkapa konkreettisesti puolison, perheen, työn, ystävän, viiteryhmän tai yleisemmin koko elämän mielekkyyden katoamisen muodossa, saatamme pudota irrallisuuteen, jossa leijuminen saattaa koitua kohtalokkaaksi. Kokemus osoittaa, että moni elämän tuulen tuivertama on saanut avun jo ihan kuulumisen oikeudesta ja mahdollisuudesta. Auttamisen yhteisö nappaa irrallaan leijuvan suojiinsa, kuulumaan johonkin. Tietysti tapaa myös sellaistakin kuulumisen vimmaa, että yksilölle ei enää riitä pelkkä kuulumiseen tyytyminen vaan yhteisön on miltei kuuluttava hänelle. Mutta yhtäkaikki samaa kuulumisen ja sen menettämisen pelon problematiikkaa.

 Seurakunnan merkitystä ei toki mitata jumalanpalveluskäyntien määrässä eikä äänestysaktiivisuudessa, vaan siinä, että niin minulla kuin sinullakin, yhdessä toistemme kanssa on oikeus olla mukana, oikeus kuulua, mahdollisuus osallistua, olla hyödyksi, avuksi ja talkoissa paremman maailman rakennukseksi.

Kysymys kuuluukin: haluatko kuulua ja olla Hengessä mukana?

 

Yksi kommentti

Kun kulttuurit kohtaavat

Tiistaina 4. marraskuuta 2014 | Outi Korppinen

Liikennemerkki

Seurakunnassa toiminnot ovat monella tapaa eriytyneet ja se on käytännössä järkevää. On mielekästä kokoontua sellaisen joukon kesken, joita yhdistää samankaltainen elämäntilanne. Mutta tiet myös kohtaavat. 

Viime viikolla oli seurakuntavaalien ennakkoäänestysviikko. Perjantaina seurakunnan nuorisotila Betaniassa oli nuorten AfterSchool -iltapäivä ja nuorten toiveesta sen aikana oli myös mahdollisuus äänestää ennakkoon. Betania keräsi äänestäjiä nuorten lisäksi myös muista Betanian lähellä asuvista ihmisistä. 

Aikuisten ja vanhusten maailman risteäminen nuorten maailman kanssa jäi pysyvästi mieleen. Monet olivat kiinnostuneita siitä, miltä Betaniassa näyttää, ketä siellä käy ja millaista toimintaa siellä nuorille järjestetään. Joidenkin mielestä oli mukavaa nähdä ja kuulla nuorten elämää. Mutta oli myös niitä, jotka olivat silminnähden hämmästyneitä ja jopa närkästyneitä siitä, että tullessaan nuorten tilaan äänestämään, he joutuivat tekemisiin nuorten maailman kanssa. Nuorten elämää oli oikeasti reaaliajassa nähtävissä ja kuultavissa.

Tällainen kohtaaminen tekee kaikille hyvää. On silmiä avaavaa huomata, miten erilaisissa maailmoissa eri sukupolvet elävät ja miten erilaisia asioita eri sukupolvet pitävät tärkeinä. Kohtaaminen on arvokasta ja arvokasta on myös, kun risteykseen saavutaan hieman hidastaen ja toista kunnioittaen.

Yksi kommentti

Usko hyvän tekemiseen

Maanantaina 3. marraskuuta 2014 | Anne Blomqvist

"Jumalan valtakunta on kuin sinapinsiemen, jonka mies kylvi kasvimaahansa. Sen taimi kasvoi ja oli lopulta kuin puu, ja taivaan linnut rakensivat pesäänsä sen oksille." (Luuk. 13:19)

Jeesuksen antama kuva seurakunnasta puuna, jonka oksat antavat turvallisen kodin, on yksi lempikohtiani evankeliumeissa. Raamatussa puilla ja kasveilla on tärkeä merkitys. Paratiisin Hyvän ja pahan tiedon puun vastustaminen on ihmiselle ylivoimaista. Jumala lupasi Moosekselle vievänsä kansansa luvattuun maahan, vehnän, ohran, viiniköynnöksen, viikunapuun, granaattiomenapuun, oliiviöljyn ja hunajan maahan (5. Moos. 8:8). Granattiomenapuuta kutsutaan yhdeksi Vanhan testamentin seitsemästä siunatusta kasvista. Temppelin sisäänkäyntiä koristivat granaattiomenaköynnökset. Granaattiomena, puun hedelmä on vertauskuva siunauksille ja hyville lahjoille, joita Jumala antaa ja joita tarvitsemme hyvinvointiimme.

Seurakuntavaalien valtakunnallisen kampanjan otsikko on: Usko hyvän tekemiseen. Sen perään voisi laittaa huutomerkin ja silloin se olisi kehotus uskoa, että hyviä tekoja tapahtuu. Kampanjaa on kritisoitu siitä, että se antaa liikaa painoa inhimillisille teoille eikä viittaa Jumalan tekoihin. Kun Jumala loi maailman, hän näki, että se oli hyvä. Rakkauden kaksoiskäsky ja kultainen sääntö ohjaavat meitä lähimmäisen rakkauteen. Jumala kehottaa meitä pistämään hyvän kiertämään. Silloin, kun toimimme yhdessä, saamme enemmän aikaan kuin silloin, kun jokainen toimii itsekseen. Kutsutaanhan seurakuntaa Raamatussa myös Kristuksen ruumiiksi. Vaalikampanja pyrkii muistuttamaan kirkon mahdollisuuksista toteuttaa hyviä asioita. Diakoniatyö kohtaa monia vammaisia, päihderiippuvaisia, vähävaraisia ja vanhuksia. Kirkon kasvatustyö tukee syrjäytymisvaarassa olevia lapsia ja nuoria. Kirkko on paikalla menetysten, surun ja kriisien hetkellä.

Seurakuntavaaleissa äänestämme henkilöitä, joiden ominaisuuksia tarvitaan yhteisessä pohdinnassa ja päätöksen teossa. Joku haluaa päätöksen tekoon nuoruutta ja suoruutta, toinen iän tuomaa kokemusta ja viisautta. Äänestäminen on osallistumista yhteiseen päätöksen tekoon. Ketkä päättävät, mitä kirkon hyvän tekeminen tulevaisuudessa on? Ketkä seurakunnan alueella tarvitsevat erityistä huomiota? Kuka käyttää seurakuntalaisen ääntä? Hyvät teot ovat hedelmiä, granaattiomenoita, joita tarvitseva saa seurakuntapuusta poimia ja tulla siunatuksi. Jumala, joka kutsuu meitä luokseen, myös lähettää meitä tekemään hyvää toisille, kasvattamaan puuta, joka antaa hyviä hedelmiä. Isänpäivänä ehtii vielä äänestämään seurakuntavaaleissa omassa kotikirkossa.

Hyvinkään kirkonmäellä on vaalipäivänä tapahtuma "Vaikuta ja virkisty". Tapahtumassa voit kirjoittaa terveiset uuden kauden aloittaville päättäjille: Mitä hyviä tekoja toivot seurakunnassa tehtävän tulevalla vaalikaudella 2015-2018. 

Ei kommentteja

Pyhäinpäivä ei ole pimeyden vaan valon juhla

Perjantaina 31. lokakuuta 2014 | Virpi Koivisto

Virpi Koivisto jakaa emerituspiispa Wille Riekkisen kirjoituksen pyhäinpäivästä:

Pyhäinpäivänä vietetään vainajien ja edesmenneitten pyhien muistopäivää. Tällöin hautausmaita koristavat kynttilämeret. Kynttilöiden sytytys on perimmiltään signaali iankaikkisuuden toivosta ja uskosta kuoleman jälkeiseen elämään.

Viime vuosina on ollut yhä enenevässä määrin painetta siihen suuntaan, että pyhäinpäivästä tehtäisiin vain yleinen vainajien muistelupäivä tai henkivaltojen tai jopa kummitusten "nimikkopyhä". Siitä kielivät kritiikittömät kurpitsanaamarien kaupustelijat amerikkalaislähtöisen Halloween-hömppänsä lumoissa - rahastusta unohtamatta. Tätä henkisesti heitteille jättämistä ei ole mitään syytä edistää.

Pimeyden voimilla pelottelu ja kuoleman esilläpito eivät näet ole juhlapäivän arvoisia asioita. Sen sijaan kuoleman voittaminen ja pimeyden voimista vapautuminen sitä ovat. Tätä Kristus tarjoaa meille tänäkin juhlapäivänä.

Pyhäinpäivän sanomassa olennaista on usko pyhien yhteyteen eli uskossa elävien ja uskossa jo kuolleiden yhteenkuuluvuuteen. Yhdistävänä tekijänä on Jeesuksen julistama Jumalan valtakunta, jota meidän vuoromme on nyt elää todeksi pyrkimällä oikeamielisyyteen, iloon ja rauhaan, jotka Pyhä Henki meille antaa.

Jeesuksen Vuorisaarnaa (Matt. 5-8) on sanottu Jumalan valtakunnan perustuslaiksi. Päivän päätekstissä julistetaan autuaiksi muun muassa armahtavaiset, hiljaiset, nälkäiset, rauhantekijät, vainotut ja itkevät. Sanat ohjaavat meidät kerta toisensa jälkeen kysymään, miten me nyt voimme levittää uskoa, toivoa ja rakkautta tähän pimeään maailmaan. Miten lohtua, oikeudenmukaisuutta ja rauhaa? Näiden Valtakunnan arvojen tulee näet ilmetä kirkossa, ikiaikaisessa pyhien yhteisössä, jonka osallisia olemme.

"Autuaita ovat rauhantekijät; he saavat Jumalan lapsen nimen."

 

Yksi kommentti

Nyt äänestämään!

Tiistaina 28. lokakuuta 2014 | Virpi Koivisto

Seurakuntavaalien ennakkoäänestys on parhaillaan käynnissä. Äänestyspaikkoja on ennakkoäänestysviikolla paljon eri puolilla kaupunkia. Varsinainen äänestyspäivä on 9.11. Hyvinkään seurakunnassa ehdokkaita on 125. Vaalikone auttaa löytämään omia ajatuksia lähellä olevan ehdokkaan. Nyt on tilaisuus vaikuttaa siihen, mihin suuntaan seurakunnan työtä kehitetään. Käy sinäkin antamassa äänesi, silloin vaikutat ja välität. Lisätietoa löytyy Kirkonmäeltä-lehdestä, joka viime viikolla tipahti postiluukusta mainospostin mukana. Uskotaan hyvään ja hyvän tekemiseen! Oma seurakunta on tärkeä. Sinä olet tärkeä.

Ei kommentteja

Kulutatko rauhaa?

Maanantaina 20. lokakuuta 2014 | Virpi Koivisto

Ekumeeninen vastuuviikko 19.-26.10.2014
Väkivallan markkinat: Kulutatko rauhaa?

Mikä vastuuviikko?
Vastuuviikko on Suomen kaikkien kirkkojen ja monien kristillisten järjestöjen ihmisoikeuskampanja, jossa kirkot toimivat oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Suomen Ekumeeninen Neuvosto järjestää ja koordinoi Vastuuviikkoa.

Ekumenia, Suomen Ekumeeninen Neuvosto - häh? Ei hätää, kohta se selviää!

Suomen Ekumeeninen Neuvosto (SEN) on kirkkojen ja kristillisten yhteisöjen yhteistyöelin. Jäseniksi voidaan hyväksyä yhteisöjä, jotka tunnustavat Herran Jeesuksen Jumalaksi ja Vapahtajaksi Raamatun mukaan ja jotka sen vuoksi pyrkivät yhdessä täyttämään yhteistä kutsumustaan yhden Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kunniaksi.

Ekumenian tavoitteena on hajallaan elävän kristikunnan saattaminen keskinäiseen yhteyteen. Kristittyjen yhteys on sekä uskon että elämän yhteyttä. Se on Raamatun mukaan sekä annettu lahja että rukouksen ja työn kohde. Työ kristittyjen yhteyden ja Kristuksen kirkon ykseyden puolesta perustuu Jeesuksen rukoukseen: Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut. (Joh. 17:21)

Ekumenia tulee kreikankielen sanasta oikoumene ja tarkoittaa koko asuttua maailmaa. Ekumeeninen liike on kristillisen kirkon historiassa melko nuori ilmiö. Se on kristillisiin kirkkoihin ja yhteisöihin kuuluvien kristittyjen yhteinen liike, joka syntyi 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.

Suomen Ekumeeninen Neuvosto (SEN) on maassamme toimivien kirkkojen, kristillisten yhteisöjen ja seurakuntien yhteistyöjärjestö. SEN on yksi maailman vanhimmista kansallisista ekumeenisista neuvostoista. Perustamisvuosi on 1917.

Neuvosto toimii kirkkojen ja järjestöjen yhteistyöelimenä ja sen tarkoitus on:

  • edistää pyrkimyksiä kohti Kristuksen kirkon näkyvää ykseyttä
  • vahvistaa kristittyjen yhteyttä, palvelua ja todistusta Suomessa
  • toimia kirkkojen ja kristillisten yhteisöjen kohtaamispaikkana
Ei kommentteja

Sukkia ja saippuaa

Maanantaina 13. lokakuuta 2014 | Virpi Koivisto

Perjantaina 17.10. illansuussa syttyvät tulet eri puolilla Suomea asunnottomien yön merkeissä. Hyvinkäällä tapahtuma sijoittuu pääasiassa kirjastoaukiolle ja vanhalle kirkolle, tapahtuman avaus on klo 18 kirjastoaukiolla. Eri tahoja ja toimijoita on mukana noin kymmenen.

Jo syyskuulla A-klinikat eri puolilla Suomea käynnistivät villasukkakeräyksen asunnottomia varten ja sukkia onkin kertynyt jo oikein mukava määrä myös täällä Hyvinkäällä asunnottomille jaettavaksi. Myös saippuaa on saatu lahjoituksena ja soppaa ja sielunhoitoakin on tarjolla. Tarkempi ohjelma avautuu linkistä kirjoituksen lopussa.

Asunnottomien yö on valtakunnallinen tapahtuma jota vietetään YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisena päivänä 17.10. vuosittain, Suomessa asunnottomuus on vakiintunut tuon päivän teemaksi.

Onko Hyvinkäällä sitten asunnottomuutta ja kuinka paljon asunnottomia on? Valitettavasti vastaus on myönteinen ja luku vaihtelee 60 - 300 välillä riippuen keneltä asiaa kysyy. Asuntolapaikkoja tarjoavat paikalliset toimijat Toimari ja Mäntylä, niissä on yhteensä 46 asuntolapaikkaa, jotka ovat kaikki tällä hetkellä täynnä. Molempiin asuntoloihin on myös jonoa.

Asunnottomuus ei ole kasvoton ja nimetön ongelma. Tavalliset ihmiset tarvitsevat tavallisia koteja ja asunnottomalla on nimi, vaikka osoitteena onkin vain postilokeron numero.

Asunnottomien yö muistuttaa meitä noista nimistä ja kasvoista, kodin ja oman asunnon tarpeesta, johon jokaisella tulisi olla oikeus. Sukat, saippua, soppa ja sielunhoito auttavat hetken. Koko ongelman ratkaisu vaatii vielä paljon työtä, yhteistä tahtoa ja päättäväisyyttä että kenenkään ei tarvitsisi etsiä suojaa roskalaatikoista tai katoksista eikä majoittua telttaan talviaikaan. Kaikkia meitä tarvitaan toimimaan sen puolesta että kaikilla olisi koti.

http://www.hyvinkaanseurakunta.fi/ajankohtaista/seurakunnan_uutiset/601/asunnottomien_yo_hyvinkaalla_pe_17.10.

Ei kommentteja

Tervetuloa huoltoasemalle

Tiistaina 30. syyskuuta 2014 | Paula Kallio

Monilla vuonna 2000 syntyneillä on näinä päivinä paljon mietittävää ja päätöksiä tehtävänä. Heidän pitää valita missä haluaisivat käydä rippikoulunsa ensi vuonna. Pohditaan kenen kaverin kanssa haluaa samaan ryhmään, mikä olisi hyvä paikka, millaista siellä rippikoulussa on? Lyödäänkö siellä Raamatulla päähän, yrittääkö ne tehdä musta uskovan? Moni kysymys kiertää mielessä, saattaapa joitakin pelottaa tai ainakin jännittää.

Rippikoulu ei vaikuta ainoastaan nuoren elämään, tuo noin puolivuotta kestävä matka vaikuttaa koko perheeseen. Vanhemmat joutuvat päästämään nuorensa ensimmäistä kertaa ilman vanhempia viikoksi matkalle, sisarukset saattavat alkaa pohtia omaa tulevaa tai mennyttä rippikoulua.  Ensi kertaa saattaa huomata, kuinka isoksi oma lapsi on tullut.

Rippikoulu on ensimmäinen etappi kohti aikuisuutta; ensimmäisiä kertoja ollaan ilman vanhempia ja joudutaan kantamaan vastuuta omista päätöksistä. Rippikoulun käynyt saa oikeuksia, joita hänellä ei ennen ollut. Kuusitoistavuotiaana pääsee äänestämään seurakuntavaaleissa, pääsee kummiksi. Joillakin voi olla jo ensi vuonna tähän aikaan oma kummilapsi. Kummina olo on vastuullinen tehtävä.

Onko olemassa ihanne rippikoululainen? Miten me seurakunnan työntekijät haluamme rippikouluun tulevien käyttäytyvän tai tekevän? Pitääkö uskoa?

Omasta mielestäni "ihanne" rippikoululainen on kiinnostunut jotenkin uskon asioista. Kiinnostus voi olla isoa tai pientä. Sen ei tarvitse tulla esille mitenkään rippikoulussa.  Se, joka istuu koko rippikoulun ajan hiljaa, ei ole yhtään sen huonompi, kuin se, joka kyselee koko ajan. En vaadi keneltäkään edes uskoa, voi olla uskomatta, myös rippikoulun jälkeen. Toivon, että nuori innostuu pohtimaan asioita, vaikka omassa mielessään.

Toivoisin, että rippikoulun jälkeen uskonto tai uskominen ei ole mitään hävettävää, että se ei ole jotain, jota tehdään kirkossa, että usko voisi olla osa jokapäiväistä elämää, niin pienesti tai isosti kuin haluat. Toivoisin, että rippikoulun käynyt tietää mistä saa apua, kun sitä tarvitsee, että Jumala olisi edes joskus mielessä.

Rippikoulu on matkan alku, ei loppu. Rippikoulussa ei opita kaikkea uskosta, sieltä saa eväitä tien löytämiseen. Rippikoulu on kuin iso täydenpalvelun huoltoasema, voit tankata siellä autoosi lisää bensaa, ruokkia ruumiisi ja pysähtyä tutkimaan karttaa oikean tien löytämiseksi. Tankkauksen jälkeen voit jatkaa matkaasi kohti Jumalaa. Todennäköisesti tulet tarvitsemaan elämäsi varrella uusia pysähdyksiä huoltoasemalla, mutta rippikoulusta saat kartan, mistä voit nuo muuta asemat löytää.
Tervetuloa tankkaamaan itsesi, huoltoasemalle!

Ei kommentteja

Psalmista 121

Perjantaina 26. syyskuuta 2014 | Janne Rönni

Yksi kommentti

Leirielämä kasvattaa

Perjantaina 22. elokuuta 2014 | Kirsi Kupiainen

Palasin noin viikko sitten kesälomalta. Sinä aikana en töitä ajatellut - itse asiassa unohdin, missä olen töissä.

Yksi asia mielessäni kuitenkin pyöri: yhteiskunnan ja kirkon arvot, kun on kysymys rahasta. Se, mihin rahat riittävät ja mihin ei. Sanotaan, että tarjolla on vain niukkuutta jaettavaksi. Toisaalta ymmärrän sen. Toinen puoli minusta ei suostu sitä hyväksymään - idealisti? Raha riittää siihen, mihin haluamme sen riittävän. Haluammeko sijoittaa sen rakennuksiin? Haluammeko sijoittaa sen ihmisiin? Haluammeko sijoittaa sen rikkaiden rikastumiseen vai köyhien siedettävään elintasoon? Haluammeko sijoittaa sen rakennuksiin vai ihmisten kohtaamiseen erilaisissa elämäntilanteissa ja eri ikäkausina?

Kesän aikana saimme lukea Riihimäen kaupungin suunnitelmista lakkauttaa lasten kesäleirit. Koska minulle ei tällä hetkellä tule Aamupostia, en tiedä, mitä asiasta on päätetty, mutta minun mielestäni se on hyvin lyhytnäköistä ajattelua ja toimintaa. Jos minä saisin päättää, kirkon seinätkin saisivat lahota ennen kuin lopettaisin leiritoiminnan.

Leiritoimintaa kokonaisvaltaisempaa kasvattamista ei ole. Leirillä elät lasten kanssa. Siihen elämiseen kuuluu kymmenien asioiden opettaminen: toisten, erilaisten ihmisten hyväksyminen; suvaitsevaisuus; toisten huomioon ottaminen; kiusaamistoleranssi nolla; tervehtimisen opettelu; hyvät ruokailutavat; hygieniasta huolehtiminen; sängyn petaaminen; siivoaminen; käden taitojen harjoittaminen; ulkoilu ja liikunta; telttamajoituksessa pärjääminen; luonnon ihmetteleminen; jätteiden lajitteleminen ja kierrätys; itsenäistyminen ja koti-ikävän voittaminen; uusien ystävien saaminen; riitojen sopiminen; lapset opettavat toisiaan ja ohjaajia; toisten ihmisten - kaukanakin asuvien - auttaminen; oman paikan löytyminen maailmassa; monenlaisten raittiiden elämysten tarjoaminen; päihteiden riskeistä kertominen; ja mikä parasta kirkon työssä: rakastavasta Jumalasta kertominen. Kaikki edellä mainitut asiat saattavat auttaa ihmistä elämässä selviämisessä - jotkut niistä voivat ennaltaehkäistä vaikeuksia. Viimeksi mainittu saattaa ennaltaehkäistä niin, että se pelastaa ihmisen Taivaan kotiin hyvän Jumalan luokse.

Yksi kommentti

Sinisiä hetkiä

Perjantaina 15. elokuuta 2014 | Tuija Mattila

Siitä on 20 vuotta. Olin sairaslomalla selkäleikkauksen jälkeen ja katselin selälläni maaten formulakisoja televisiosta. Vanhin lapsistani toi päivän postin luettavakseni. Postin seasta löysin kirjeen.

Entinen työtoverini ja ystäväni oli lähettänyt minulle kirjeen, jonka kirjekuori oli epätavallisen paksu. Sen sisälle oli niukin naukin saatu mahtumaan makea yllätys - Fazerin sininen suklaalevy. Kuoren sisällä ei ollut mitään muuta kuin tuo suklaalevy.

Kirjekuoren taakse työkaverini oli kirjoittanut yhden lauseen, jota en koskaan unohda. Lause kuului näin: "Mitä tummempi taivas, sen kirkkaammat tähdet".

Muistan vieläkin, kuinka kyyneleet alkoivat vuotaa silmistäni ja haikeuden itku kuristi kurkkuani. Ajattelin, että kuinka ihmeessä ystäväni jaksaa minua muistaa lähettämällä oikein kirjeen ja vieläpä makean sellaisen? Minähän olin toipumassa "vain" selkäleikkauksesta, mutta hän kamppaili paljon pahemman sairauden kanssa - nimittäin syövän kanssa.

Kesken pohdintani kuulin TV-selostajan hätääntyneen äänen. Juuri sillä hetkellä Ayrton Senna ajoi kohtalokkaan kolarin, jonka seurauksena hän menehtyi. Uutiskuvaajat juoksivat pitkin Imolan rataa ja helikopterit lensivät onnettomuuspaikan yllä.

Vielä tänäänkin muistan tuon lyhyen hetken aivan tarkasti: sininen Fazerin suklaalevy kädessäni, leikkaushaavojen kipu selässäni, Sennan kuolonkolarin kuvat silmissäni ja huoleni vakavasti sairaasta ystävästäni. Ajattelin, että kuinka hauras ja arvokas asia onkaan lahjaksi saamamme elämä.

Ystäväni kuoli 14 vuotta sitten vain 36-vuotiaana, mutta hänen kirjeen taakse kirjoittamansa lause "mitä tummempi taivas, sen kirkkaammat tähdet" on lohduttanut monen monta kertaa elämän eri vaiheissa.

Ajattelen, että näin se varmaankin meidän ihmisten elämässä on: vasta vastoinkäymisten keskellä ja jälkeen opimme hieman paremmin näkemään ja arvostamaan elämän hyviä ja iloisia asioita - niitä oikeasti merkityksellisiä elämän sinisiä hetkiä.

Ei kommentteja

Tervehdys rippikoulun maailmasta

Torstaina 31. heinäkuuta 2014 | Jussi Hokkanen

Rakkauden kutsu. Jeesus sanoo: "Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle." (Matt. 25:45)

Meidän kesäteologien aika menee pitkälti rippikoululeirejä pitäessä. Nyt alkaa olla kesä jo niin pitkällä, että leirit on saatu hyvillä mielin maaliin. Yksi leiri käsittää aina useamman työntekijän, joukon isosia ja yövalvojan sekä tietysti ne leirin tärkeimmät henkilöt eli rippikoululaiset. Yhdellä rippikoululeirillä väkeä onkin helposti yli kolmekymmentä. Siinä riittää tilaisuuksia opetella ja toteuttaa käytännössä kuluvan viikon kirkkovuoden teemaa, Rakkauden lakia. Kuinka isossa ryhmässä kaikki huomioidaan tai esimerkiksi otetaan jälkiruokaa niin, että kaikille riittää.

Jeesus kutsuu meitä jakamaan omastamme ja huolehtimaan toisistamme. Samalla palvelemme suoraan Jeesusta itseään. Omastaan antamisessa ei suinkaan ole aina kyse rahasta, vaan esimerkiksi rippikoulussa oman musiikin lahjan käyttämisestä yhteiseksi iloksi tai oman positiivisen energian jakamisesta hymyssä ja naurussa muille leiriläisille. Työntekijän tehtävänä on joskus, menon yltyessä liian villiksi, toteuttaa rakkautta antamalla rajoja. Samalla ollen se turvallinen aikuinen, jota vastaan saa myös purnata ja kapinoida ilman pelkoa rakkauden menettämisestä.

Samalla tavalla rakkauden pitäisi saada olla voimissaan myös normaalissa arjessamme. Aina välillä on hyvä pohtia, olenko osannut antaa jotain niistä lahjoista, mitä Jumala on minulle suonut yhteiseksi hyväksi ja iloksi, ovat ne sitten aineellisia tai aineettomia. Tai uskaltavatkohan läheiseni olla vapaasti minun kanssani tietäen, että rakkauteeni ei sisälly ehtoja tai vaatimuksia? Tai välittyyköhän ajatus rakkaudesta ilman ehtoja myös sanoissani ja teoissani?

Jeesus antaa meille yksiselitteisen tehtävän, ihmisen tehtävä on rakastaa. Jeesuksen antaman tehtävän mukana kulkee kuitenkin lupaus myös Jeesuksen rakkaudesta ihmisiä kohtaan. Ja Jeesuksen rakkaus meitä kohtaan on riippumatonta siitä, kuinka me itse kykenemme ja onnistumme rakastamaan. Pohjimmiltaan juuri Jumalan antama rakkaus vahvistaa myös meitä rakastamaan silloinkin kuin katkeruus, suru tai vaikka pelko pyrkii tulemaan sydämessä rakkauden paikalle.

Illat alkavat vähitellen hämärtyä, minkä huomaa myös rippikoulussa iltahartauksien aikana. Hartaudessa palaa yleensä kynttilä ja ilta illan hämärtyessä yhä pimeämmäksi loistaa kynttilä yhä kirkkaampana. Jumalan rakkaus toimii samoin, mitä pimeämpi hetki tulee vastaan elämässä, sitä kirkkaammin loistaa myös Jumalan rakkaus meitä kohtaan.

Herra, opeta ja vahvista meitä rakastamaan toinen toisiamme niin, että ymmärrämme, että rakkaus, jonka kätkemme ja säilömme vain itsellemme, tulee menettämään voimansa. Mutta se rakkaus, jonka jaamme maailmassa eteenpäin, tulee vahvistumaan ja loistamaan yhä kirkkaampana.

Herra, anna sydämemme myös aina muistaa pohjaton rakkautesi meihin. Se rakkaus vei poikasi Jeesuksen Kristuksen ristinpuulle meidän ihmisten puolesta. Sillä samalla rakkaudella haluat hoitaa meitä yhä tänäkin päivänä. Aamen.

 

Ei kommentteja

Lainavaatteissa

Tiistaina 15. heinäkuuta 2014 | Matti Välimäki

Konfirmaatiosaarnasta 6.7.2014                 

Luuk. 15: 11-32

Jeesus sanoi:
 "Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Nuorempi heistä sanoi isälleen: 'Isä, anna minulle osuuteni omaisuudestasi.' Isä jakoi omaisuutensa poikien kesken. Jo muutaman päivän päästä nuorempi kokosi kaikki varansa ja lähti kauas vieraille maille. Siellä hän tuhlasi koko omaisuutensa viettäen holtitonta elämää. Kun hän oli pannut kaiken menemään, siihen maahan tuli ankara nälänhätä, ja hän joutui kärsimään puutetta. Silloin hän meni erään sikäläisen miehen palvelukseen, ja tämä lähetti hänet tiluksilleen sikopaimeneksi. Nälkäänsä hän olisi halunnut syödä palkoja, sikojen ruokaa, mutta niitäkään ei hänelle annettu.

Silloin poika meni itseensä ja ajatteli: 'Minun isäni palkkalaisilla on kaikilla yllin kyllin ruokaa, mutta minä näännyn täällä nälkään. Ei, nyt minä lähden isäni luo ja sanon hänelle: Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Ota minut palkkalaistesi joukkoon.' Niin hän lähti isänsä luo.

Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Poika sanoi hänelle: 'Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.' Mutta isä sanoi palvelijoilleen: 'Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.' Niin alkoi iloinen juhla.

Vanhempi poika oli pellolla. Kun hän sieltä palatessaan lähestyi kotia, hän kuuli laulun, soiton ja tanssin. Hän huusi luokseen yhden palvelijoista ja kysyi, mitä oli tekeillä. Palvelija vastasi: 'Veljesi tuli kotiin, ja isäsi käski teurastaa syöttövasikan, kun sai hänet terveenä takaisin.' Silloin vanhempi veli suuttui eikä halunnut mennä sisään. Isä tuli ulos ja suostutteli häntä, mutta hän vastasi: 'Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi enkä ole kertaakaan jättänyt käskyäsi täyttämättä. Silti et ole koskaan antanut minulle edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa. Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!' Isä vastasi hänelle: 'Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt."

Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. (Luuk. 15:22)

Rippileirillä saimme nähdä, että kengät voivat menossa ja hulinassa päätyä omille teilleen, jopa katolle! Niin oudolta kuin se kuulostaakin, aina välillä matkaa leirikeskuksen rakennusten välillä taitettiin jopa sukkasillaan, kun omat kengät olivat jääneet toiseen rakennukseen. Välillä leiriläiset osoittivat yhteishenkeä ja kantoivat kengättömiä tovereitaan reppuselässä. Joskus tilaisuuden tullen myös lainattiin muiden kenkiä. Kengät jalassa eivät siis olleet itsestään selvyys leiriläisillemmekään.

Tuhlaajapoika sai lopulta kengät jalkaansa, ykköset päälle ja sormuksen sormeen.

Ennen sormus kertoi asemasta ja suvusta johon sormuksen haltija kuului. Tuhlaajapojan Isä ei ottanut poikaa töihin palvelijakseen, vaan tunnusti tämän omaksi pojakseen, perillisekseen, ja otti hänet takaisin perheeseen. Pojalle palautettiin se asema, mikä hänellä oli alun perin ollutkin, se mistä hän oli omilla toimillaan luopunut.

Usein rippilahjaksi saatava risti kuvastaa tunnustautumista Jeesuksen seuraajaksi ja uskoa siihen, että Jeesuksen sovitustyön tähden Jumala tunnustaa meidät omiksi lapsikseen. Se tekee meistä taivaan valtakunnan perillisiä. Konfirmaation myötä rippikoululaiset saavat myös monia oikeuksia, ja pian heistä tulee täysivaltaisia seurakunnan jäseniä.

Miksi konfirmoitavien nuorten hienot rippipuvut ja kauniit mekot, juuri tätä juhlapäivää varten hankitut juhla-asut, piilotetaan valkoisten kaapujen alle? Juuri kun on saatu ykköset päälle, parhaat vaatteet!

Taivaan ilojuhlaan ei päästä kuin lainavaatteissa. Jeesus kertoi myös vertauksen kuninkaallisesta hääjuhlasta, jossa kuningas järjesti häät pojalleen, ja myös vaatetti vieraat, koska vieraita oli erilaisista taustoista ja lähtökohdista, oli niin sanotusti sekalaista seurakuntaa. Kaikki eivät välttämättä omistaneet juhlaan kelpaavia vaatteita. Juhlaa ei kuitenkaan sopinut halventaa. Tässä piti kunnioittaa kuninkaan tahtoa. Se, joka kävi pöytään omissa vaatteissaan, ajettiin pois.

Valkoiset vaatteet, albat, kuten jo vauvan kastemekkokin, kuvastavat Kristuksen vanhurskautta, johon meidät on kasteessa puettu. Ne muistuttavat meitä siitä, miten Jumala näkee meidät Jeesuksen sovitustyön tähden, pyhinä ja puhtaina. Kastettu säilyttää epäonnistumisistaan ja kompuroinneistaan huolimatta Jumalan lapsen aseman ja on aina tervetullut takaisin Jumalan yhteyteen.

Meillä ihmisillä on tapana ihastella ja kauhistella toisiamme paitsi omien ennakkoluulojemme, myös henkilön käytöksen ja muiden ulkoisten seikkojen perusteella. Helposti ajattelemme kuin tuo vanhempi veli, jolle oli käsittämätöntä, että isää loukannut ja elämänsä pilannut tuhlaajaveli saa samanlaisen tai jopa paremman kohtelun kuin hän, joka ei ollut koskaan lähtenyt isän luota, ja oli elänyt koko elämänsä kuuliaisena isän tahdolle. Samalla kuitenkin sen, että joku tekee parannuksen tai saa siunausta osakseen, pitäisi olla meille ilon, eikä kateuden ja katkeruuden aihe.

Suhteessa Jumalaan olemme tasavertaisessa asemassa, eikä omilla ansioilla, asemalla, ulkonäöllä, rikkaudella, älykkyydellä, tai muillakaan ominaisuuksilla ole merkitystä. Ehtoollispöytään ihmisellä ei ole muuta tuotavaa kuin oma syntisyytensä ja syntien anteeksiannosta nouseva kiitollinen mieli.

Kun me tuhlaajapojat ja -tyttäret tunnustamme Jumalan Isäksemme ja Jeesuksen Herraksemme ja Vapahtajaksemme, tuoden hänelle syntimme ja syyllisyytemme, niin Hän tunnustaa meidät omikseen. Silloin olemme jo matkalla kotiin. Silloin olemme valkopukuisia taivaan kansalaisia, iankaikkisen elämän perillisiä. 

Yksi kommentti

Rakas taivaallinen Isä, älä anna minulle rikkautta!

Tiistaina 8. heinäkuuta 2014

Sananlaskut 30: 7 - 9

Kahta minä sinulta pyydän -
niin kauan kuin elän, älä niitä kiellä:
pidä minusta kaukana vilppi ja valhe,
älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan.
Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen.
Jos saan kovin paljon, saatan kieltää Jumalan
ja kysyä mielessäni: "Mikä on Herra?"
Jos ylen määrin köyhdyn, saatan varastaa
ja vannoa väärin, rikkoa Jumalani nimeä vastaan.

Niin Raamatussa kuin elämässä yleensäkin rikas ja köyhä esitetään vastapareina, toisiaan peilaavina ääripäinä. Siinä missä rikas on ahne ja saita, omahyväinen ja laiska, köyhä esiintyy nöyränä ja vaiteliaana raukkana, joka ahkeruudestaan huolimatta ei saa palkkaa kärsimyksistään. Tässä Sananlaskujen kirjasta löytyvässä katkelmassa kumpaakaan ääripäätä - rikkautta tai köyhyyttä - ei kirota sen paremmin kuin ylistetäkään. Kumpikin ääripää nähdään pahana, sillä kummassakin on vaaransa.

Rikas ei muista Jumalaansa, köyhä hylkää Hänet. Jos unohdetaan puheet rahasta ja omaisuudesta, miten muut elämän lahjat näyttäytyvät tässä kontekstissa? Jos ihminen saa "lahjaksi" tai "ilmaiseksi" paljon hyvää, osaako hän nauttia siitä? Tuleeko tyytyväisyyden tilalle halu saada lisää, ahneus omistaa enemmän? Ehkä rikas tulee kiittämättömäksi, ajattelee kaiken hyvän tulevan hänelle ilman muuta. Saamisesta tulee itsestäänselvyys eikä kaipaukselle jää sijaa. Pikkuhiljaa ihminen tuudittautuu ajatukseen, että hän on itse ansainnut hyvillä töillään ja ahkeruudellaan onnensa. Ei hän tarvitse Jumalaa. Onhan hänellä itsensä. Omaisuus toimii turvana ja hyvä onni suojelijana. Mitä sellaista Jumala voisi hänelle antaa, mitä hänellä ei jo ole?

Miltä näyttää kolikon toinen puoli? Hädän hetkellä moni turvautuu Jumalaan. Kun toinen ihminen ei osaa enää auttaa ja elämä näyttää ainoastaan nurjan puolensa, ihminen kääntyy usein Kaikkivaltiaan puoleen. Mutta mitä tapahtuu jos onnettomuus on vallannut ihmisen koko elämän? Jos on niin nälkä, ettei jaksa uskoa selviävänsä tai niin väsynyt kaikkeen, ettei mikään määrä lepoa maailmassa tunnu virkistävän? Mitä tapahtuu, kun ihminen menettää toivonsa? Kokonaan. Missä Jumala on, kun kaikki kaatuu päälle, miettii pieni ihminen. Missä on apu, kun sitä eniten tarvitsisi? Saattaa tuntua siltä, että Jumala on jossain kaukana, liian kaukana. Usko horjuu. Kuuleeko Jumala ollenkaan?

Jeesus puhuu katoavista ja katoamattomista aarteista. Mikä elämässämme on pysyvää? Mitkä aarteista ovat hienosti rakennettuja, mutta helposti hajoavia? Mitä jää jäljelle, kun elämä koettelee ja kaikki minkä varaan on rakentanut, tuntuu sortuvan ympäriltä? Mikä määrä onnea ja toisaalta onnettomuutta on meille siunaukseksi? Milloin siunauksesta tulee kirous? Ja - ennen kaikkea - miten osaisimme iloinemme ja suruinemme, kiitollisina ja murtuneina, aina turvautua Jumalaan, ainoaan pysyvään asiaan elämässämme? Kun maallinen omaisuus katoaa ja kaikki vankasti rakennettu ja järkevä häviää, jäljelle jää usko. Usko hyvään ja rakastavaan Jumalaan, joka on Sanassaan luvannut pysyä meidän rinnallamme aina päiviemme loppuun asti. Se on aarre, joka on ja pysyy. Ikuisesti.

Yksi kommentti

Kutsu Jumalan valtakuntaan

Tiistaina 1. heinäkuuta 2014 | Katja Saarikoski

Kutsu Jumalan valtakuntaan

Luuk. 19:1-10

 

Jeesus ja Sakkeus

1 Jeesus tuli Jerikoon ja kulki kaupungin halki.

2 Siellä asui mies, jonka nimi oli Sakkeus. Hän oli publikaanien esimies ja hyvin rikas.

3 Hän halusi nähdä, mikä mies Jeesus oli, mutta ei pienikokoisena ylettynyt kurkistamaan väkijoukon takaa.

4 Niinpä hän juoksi jonkin matkaa edemmäs ja kiipesi metsäviikunapuuhun nähdäkseen Jeesuksen, joka oli tulossa sitä tietä.

5 Mutta tultuaan sille kohtaa Jeesus katsoi ylös ja sanoi: "Sakkeus, tule kiireesti alas. Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi."

6 Sakkeus tuli kiireesti alas ja otti iloiten Jeesuksen vieraakseen.

7 Kun ihmiset näkivät tämän, he sanoivat paheksuen: "Syntisen miehen talon hän otti majapaikakseen."

8 Mutta Sakkeus sanoi Herralle kaikkien kuullen: "Herra, näin minä teen: puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin."

9 Sen kuultuaan Jeesus sanoi häneen viitaten: "Tänään on pelastus tullut tämän perheen osaksi. Onhan hänkin Abrahamin poika.

10 Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan."

Tämän viikon aiheena on kutsu Jumalan valtakuntaan. Evankeliumin teksti kertoo Sakkeuksesta, jonka ihmiset ovat leimanneet syntiseksi mieheksi. Tämä johtuu hänen halveksitusta ammatistaan. Hän on publikaani eli veronkerääjä, kiskuri, josta ihmiset eivät pidä. Sakkeus on toiminut väärin harjoittaessaan ammattiaan. Hän on ottanut liikaa rahaa ihmisiltä ja siten hankkinut itselleen varallisuutta epärehellisin keinoin. Väkijoukko pitää häntä ahneena ja itsekkäänä, minkä vuoksi he paheksuvat sitä, että Herra on päättänyt tulla Sakkeuksen luo. Sakkeus on varmasti viimeinen, jonka luokse he olivat kuvitelleet Jeesuksen asettuvan vieraaksi

Olen juuri valmistunut teologisesta tiedekunnasta, papiksi valmistavalta linjalta. Tämä on varmasti ollut monen mielestä yllättävä valinta - eikä vähinten omasta mielestäni. Aloittaessani opintojani en kokenut olevani mitenkään sopiva pappislinjalle. En osannut pitää puheita, enkä ole koskaan nauttinut esiintymisestä. Vakuutin tuolloin itselleni, ettei minulla ole edellytyksiä kirkon työhön ja koetin valita toisen linjan, mutta Jumala ei antanut rauhaa. Jumalalla on omat suunnitelmansa. Tuskin Sakkeuskaan olisi arvannut, että Jumala tulee juuri hänen luokseen - hänen, jota ihmiset pitivät syntisenä ja liian ansiottomana majoittamaan Herraa.

Kertomus Sakkeuksesta osoittaa, että Jumala kutsuu luokseen jokaista ja tahtoo jokaisen kautta vaikuttaa myös muihin ihmisiin. Jumalalla on meille suunnitelma, joka voi joskus yllättää meidät. Sakkeuskin yllättyi siitä, että Jeesus tuli juuri hänen luokseen. Omasta mielestään hän ei tätä ansainnut. Hänhän oli vain pieni ja ansioton mies, mutta Jeesus ei halveksinut häntä muiden tavoin, vaan osoitti hyväksyntää. Tästä hyväksytyksitulemisen kokemuksesta seurasi niin suuri ilo, että Sakkeus oli valmis muuttamaan elämäntyylinsä täysin. Jumala kutsui Sakkeusta. Jumala on kutsunut minua. Jumala kutsuu myös sinua.

Jumala voi muuttaa ne, jotka eivät koe olevansa kelvollisia. Juuri näin olen kokenut myös opintojeni suhteen. Ei ole minun tehtäväni päättää siitä, millaisen kutsun Jumala minulle esittää. Jumala kutsuu toimimaan ja voin vain päättää otanko kutsun vastaan. Kukin voi omalla kohdallaan vastata siihen, antaako Jeesuksen vaikuttaa elämäänsä Sakkeuksen tavoin. Jeesuksen vierailu muutti Sakkeuksen koko elämän. Muut ihmiset eivät pitäneet häntä riittävän hyvänä siihen, että hän saattaisi ottaa Herran vastaan kotiinsa. Sakkeus sai kuitenkin itse päättää siitä, ottaako hän Jeesuksen vastaan. Jeesus ei valikoi, vaan kutsuu jokaista kohtaamaan itsensä ja ottamaan hänet vastaan.

Jeesus opettaa meille, että me kaikki olemme Abrahamin poikia. Meidän ei tarvitse, eikä pidä erotella ihmisiä Jumalalle kelpaaviin ja kelpaamattomiin. Ei ole meidän tehtävämme määritellä ketkä ansaitsevat kutsun Jumalan valtakuntaan, vaan kutsu tulee esittää kaikille. Ainoastaan siten pelastus voi tulla myös niiden osaksi, jotka mielestämme tuntuvat olevan kaukana Jumalan valtakunnasta ja Jumalan tahdosta. Sakkeuskin vaikutti ihmisten silmissä olevan kaukana Jumalasta, mutta Jeesus tiesi, että hän oli lähellä muutosta. Jeesus halusi tulla juuri hänen luokseen. Juuri Sakkeuksen Jeesus halusi kutsua Jumalan valtakuntaan.

Jeesus haluaa tulla meidän kaikkien luokse riippumatta siitä, millaisia olemme toisten silmissä. Sakkeus ei kelvannut omasta mielestään, eikä toisten mielestä. Jeesus oli kuitenkin tullut juuri häntä varten. Jeesus tuli maailmaan meistä jokaisen vuoksi. Tämä sanoma on uskottu välitettäväksi kaikille ihmisille. Sillä ei ole väliä, kuinka olet elänyt, sillä Jeesus haluaa tulla juuri sinun luoksesi. Tänään Jeesus tahtoo olla vieraana sinun kodissasi. Hän kutsuu meitä ottamaan vastaan kutsun Jumalan valtakuntaan. Saamme iloita kutsusta, joka on osoitettu myös läheisillemme. Kukaan, joka Sakkeuksen tavoin haluaa kohdata Jeesuksen, ei jää ilman kutsua.

Ihmisen Poika on tullut etsimään kadonneita juuri minun kauttani ja juuri sinun kauttasi. Kutsu Jumalan valtakuntaan saa kauttamme kulkea eteenpäin. Se on osoitettu kaikille ja saamme olla sitä välittämässä. Tämän viestin kautta Jeesus etsii yhä jokaista, jota kutsu ei vielä ole tavoittanut. Jeesus sanoi opetuslapsisilleen:

"Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle."

Sanoma kulkee siis niiden kautta, jotka ovat ottaneet Jeesuksen vastaan. Siten Jeesus valitsee yhä omansa. Sanoma Jeesuksesta merkitsee samaa kuin Jumala itse sanoisi meille tänään: "Tervetuloa Jumalan valtakuntaan - sinut on kutsuttu."

Rukous Bo Giertzin hartauskirjasta Minä olen teidän kanssanne II:

Uskallanko pyytää, Herra, että vierailisit minunkin kodissani? Luulen uskaltavani. Tulit Sakkeuksen vieraaksi, koska hänkin oli Abrahamin poika. Olenhan minäkin sinun omalla kädelläsi kastettu. Sinä sen päätit, en minä. Kun tulit silloinkin, tiedän, ettet tänäänkään kieltäydy. Niinpä rukoilen, että tulisit lempeänä ja toisit ilosi, niin että se täyttäisi sydämeni ja kotini. Tule itse, Herra, ja täytä arkipäivä ja hiljaisuus, keskustelut ja naurut, työskentely ja kiireet. Ja täytä tyhjyyskin, kun sen aika tulee. Tule, Herra Jeesus. Aamen.

Ei kommentteja

Paha ahneus, hyvä ahneus

Perjantaina 27. kesäkuuta 2014 | Erkki Hannonen

Viime sunnuntain evankeliumitekstissä Jeesus varoittaa ihmisiä ahneudesta. Luukkaan evankeliumin kohdassa varsinainen huomio kiinnitetään siihen, että omaisuudella ja rikkaudella ei ole tämän elämän jälkeen mitään arvoa tai käyttöä. Silti pysähdyin itse miettimään enemmän ahneutta, koska nykyinen jatkuvaan kasvuun perustuva talousjärjestelmä näyttäisi olevan niin pitkälle perustettu juuri ihmisen ahneuden varaan. Miksi ahneus sitten olisi paha asia, jos sen avulla voidaan tuottaa tehokkaammin hyvää ihmisille? Onko paha asia tahtoa itselleen hyvää? Sananlaskujen kirjassa sanotaan aiheesta näin:

"Kahta minä sinulta pyydän -
niin kauan kuin elän, älä niitä kiellä:
pidä minusta kaukana vilppi ja valhe,
älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan.
Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen.
Jos saan kovin paljon, saatan kieltää Jumalan
ja kysyä mielessäni: "Mikä on Herra?"
Jos ylen määrin köyhdyn, saatan varastaa
ja vannoa väärin, rikkoa Jumalani nimeä vastaan."

Ahneus ei olemukseltaan ole pelkkää ihmisen luontaista itsekkyyttä. Se on kohtuuttomuutta, joka viime kädessä kääntyy ihmistä ja hänen lähimmäistään vastaan. Maailman hyvinvoinnin epätasaisesta jakautumisesta on hyvä puhua, mutta tavallisen ihmisen elämänpiiristä koko maailmaa koskevat ongelmat ovat usein niin kaukana, ettei niihin osaa tai jaksa puuttua. Siksi kohtuullisuus voisi olla se sana, jonka ihminen tai yritys voisi ottaa tavoitteekseen. Silloin talouselämässä kenties olisi helpompaa ajatella nopeitten voittojen sijaan kestävämpää yhteiskuntaa ja ihmisen elämässä omaisuuden sijaan lähimmäistä ja Jumalaa.

Ei kommentteja

Rippikouluterveisiä!

Keskiviikkona 18. kesäkuuta 2014 | Petra Pohjanraito

Tänään saimme kokea luonnon ihmeen, kesäkuisen lumisateen! Arktinen leiri alkaa olla takana ja kaikki taitavat odottaa jo juhannusta, vaikka haikeutta on ilmassa. Riparin viimeinen kokonainen päivä! Nuoret muistavat vielä vuosikymmenten päästä ainakin lumisateen! Mutta mitä toivoisimme heidän muistavan? Emme ainoastaan kavereita ja yhteistä kivaa tai saunomista ja kilpalaulantaa! Tahtoisimme nuorten muistavan jotain myös oppitunneista ja hartauksista. Yritimme välittää heille sanoman rakastavasta ja armollisesta Jumalasta, joka on lähellämme, vaikka on salattu. Emme tehneet tätä vain sanoin, vaan myös huolenpidon kautta. Annoimme tilaa Jumalan Pyhälle Hengelle. Kutsuimme häntä rukouksissamme luoksemme. Hän saa tehdä hiljaista työtä nuorten sydämissä. Kaikki, mitä olemme voineet tehdä, on jo melkein tehty. Loppu jääköön Jumalalle!

Rakas Vapahtajamme, Jeesus Kristus.
Rukoilemme nuorten puolesta.
Pidä heistä kiinni rakkauden köysin.
Anna heille rohkeutta kuunnella ääntäsi ja seurata sinua.
Auta heitä luottamaan lupauksiisi armosta ja iankaikkisesta elämästä.
Siunaa myös heidän vanhempiaan, kummejaan ja läheisiään.
Aamen.

Ei kommentteja

Kosketus

Perjantaina 13. kesäkuuta 2014 | Jarno Hellström

Katso hetki käsiäsi. Mitä ne kertovat sinulle? Kertovatko omat kätesi työstä, jota olet tehnyt? Ovatko ne ahavoituneet tai pinttyneet tummaksi työstä tai kenties autotallissa puuhailusta? Pystytkö osoittamaan arven, joka on tullut jostain tietystä tilanteesta?

Mitä tarinaa kertoo sormus nimettömässä, tai se että siinä ei ole sormusta. Kertovatko syödyt kynnet käsissäsi stressistä, joka on painanut? Ovatko kynnenalusesi mullassa, kun alkukesä on houkuttanut puutarhaan? Onko kämmenselkä palanut, kun kesän ensimmäiset helteet näyttivät voimansa?

Entä mitä olet käsilläsi tehnyt? Ketä ne ovat koskettaneet? Tai kuka on koskettanut sinua? Suurin osa meistä pystyy nimeämään merkityksellisiä kosketuksia. Tilanteita, joissa jonkun ihmisen kosketus on ollut juuri se asia, jonka siinä hetkessä olemme tarvinneet. Joku on pyytämättä tullut lähelle ja koskettanut, osoittanut, että emme ole yksin.

Ja ehkä niitäkin hetkiä, jolloin tuo kosketus ja muu lohdutus on jäänyt saamatta. Hylkäämisen kokemus, yksin jäämisen, lohduttomuuden kokemus.

Toisaalta silloin, kun sanomme että jalkaan koskee, tarkoitammekin kipua. Silloin siis koskeminen tarkoittaakin kipua. Ja käsillä voi myös koskettaa niin, että satuttaa. Mutta ehkä silloin ei enää puhutakaan koskettamisesta. Hyvä koskettaminen on jotain lempeää. Lyöminen, töniminen, puristaminen ei ole hyvää kosketusta. Siihenkin kätemme pystyvät.

Miltä näyttivät Jeesuksen kädet? Jeesus oli rakentaja, käsityöläinen, puuseppä. Taiteessa Jeesus kuvataan usein hyvin vaaleaihoiseksi, sirorakenteiseksi ja jos käsiä katsoo, näyttäisi siltä, kuin Jeesus olisi juuri käynyt manikyyrissä. Luulen, että Jeesuksen käsissä näkyi kolhuja ja ne olivat ahavoituneen ruskeat.

Mutta nuo kädet ne vasta koskettivat. Jeesuksen kerrotaan useita kertoja koskettaneen ihmisiä, jotka pyysivät Jeesusta parantamaan heidät. Jeesuksen tuskin olisi tarvinnut koskettaa, parantaminen olisi onnistunut Jumalan Pojalta ilmankin. Mutta ehkä kyse ei ollutkaan siitä, mitä Jumala tarvitsee, vaan siitä, mitä ihminen tarvitsee. Kosketus on jotain sellaista hyvää, jota jokainen meistä voi laittaa kiertämään.

Jumalalla ei ole tässä maailmassa muita käsiä, kuin meidän kädet. Meidän kätemme saavat tuoda toivoa, iloa, sovinnon ja lohdutuksen. Kukin vuorollaan saa antaa ja ottaa vastaan. Kukin vuorollaan saa koskettaa, ja tulla kosketetuksi.

Ei kommentteja

Monin verroin enemmän

Keskiviikkona 11. kesäkuuta 2014 | Virpi Koivisto

Rovasti Virpi Koivisto, sosiaalityöntekijä Angela Lui ja pastori Richard Lui

Vajaat 50 vuotta sitten Suomen Lähetysseura aloitti työn Hongkongissa sen jälkeen kun työ Kiinassa oli käynyt mahdottomaksi. Lähetysseura perusti nuorisokeskuksia ja niiden yhteyteen seurakuntia. Syntyi Hongkongin luterilainen kirkko, jonka yhteistyökumppaneita olivat luterilaiset lähetysjärjestöt Suomen lisäksi myös Norjasta ja USA:sta. Nykyään kirkolla on noin 17 000 jäsentä useissa eri seurakunnissa. Kirkko toimii itsenäisenä ja se on lähettänyt ensimmäiset omat lähetystyöntekijänsä. Luterilainen teologinen seminaari kouluttaa kirkon työntekijät ja ulkomaalaisten lähetystyöntekijöitten rooli on väistyä. Myös yhteydet Kiinaan ovat jälleen avautuneet.

Viime viikonvaihteessa (6. - 8.6.) Suomen lähetysseura vietti vuosijuhlaansa Vaasassa. Juhlille osallistui 15 hengen ryhmä Hongkongista Yuen Longin seurakunnan papin Lui Hing Tongin johdolla. Mukana oli tavallisten seurakuntalaisten lisäksi kirkon työntekijöinä eri tehtävissä toimivia ihmisiä. Monissa eri ohjelmaosuuksissa ryhmä toi hyvin puhuttelevalla tavalla esiin kiitollisuutensa siitä, että lähetystyön tuloksena he olivat saaneet kuulla evankeliumin, saada koulutusta ja päästä elämässä eteenpäin. Suomessa tunnetaan parhaiten Lähetysseuran tekemä huumevieroitustyö Hongkongissa. Kuitenkin myös monilla tavallisilla ihmisillä elämän lähtökohdat ovat aikanaan olleet hyvin vaikeat vaikka huumeiden käyttöä ei ole heidän kohdallaan tapahtunutkaan. Pelastus on merkinnyt paitsi hengellistä elämänmuutosta, myös pelastusta pois kadulta, pääsyä kouluun, opiskelemaan ja työhön. Monien opiskelu on ollut mahdollista vain Lähetysseuran stipendituella tai työn ohessa kouluttautumalla. Hongkongilaisten vieraiden ja monien muiden heidän kaltaistensa ensimmäisen polven kristittyjen kiitollisuus Jumalan hyvyydestä ja Jumalan suurista teoista on aito ja puhutteleva, heidän todistustaan ei voi kuunnella kyynelten nousematta silmiin.

Myös meille, jotka olemme saaneet olla rukoilemassa, tukemassa sekä pieneltä osin myös osallistumassa lähetystyöhön Hongkongissa, tuo viesti on rohkaiseva. Vaikka kirkon kasvu Aasiassa on hyvin paljon hitaampaa kuin mihin on totuttu Afrikan lähetyskentillä, myös Aasian suunnalla Kristuksen kirkko elää ja toimii. Nykyisin seurakunnat vastaavat itse omasta toiminnastaan taloudellisestikin. Vaikka taloudellista tukea ei enää tarvita, kristittyjen yhteys ja vuorovaikutus on tavattoman tärkeää. Meille vanhojen kirkkojen kristityille nuorten kirkkojen kristittyjen todistus evankeliumin voimasta antaa luottamusta siihen, että sama voima voi vaikuttaa meidänkin keskellämme. Samalla tämä kanssakäyminen on aivan kuin saisimme moninkertaisena takaisin sen lahjan, jota aikanamme olemme saaneet olla uskon varassa lähetystyölle antamassa.

Omalla kohdallani tuo Vaasassa toteutunut suomalais-kiinalainen kohtaaminen oli myös entisten työtovereitten ja monien hyvien ystävien kohtaamista. Virren sanoja mukaillen saattoi kokea: "olemme yhtä perhettä kaikista kansoista.. kun Kristus meidät hengellään yhdeksi yhdistää". Luonteva yhteys syntyi Hongkongin vieraiden ja lähetysjuhlien kävijöiden kesken myös tapahtumapisteessä, jossa saattoi saada itselleen kiinalaisen nimen kiinalaisilla kirjoitusmerkeillä kirjoitettuna. Vilske tuon kirjoituspöydän äärellä olikin melkoinen.

Nyt vieraat ovat jatkaneet matkaa. Yhteyksien säilyttäminen merten yli on nykyisin vaivatonta internetin kautta. Yhdessä jaettu ja koettu siunaus antaa voimaa kullekin tahollaan. "Näin nousee monista sydämistä kiitos Jumalalle siitä armosta, jota hän on osoittanut meitä kohtaan" 2. Kor. 1:11.

Kuvassa ovat rovasti Virpi Koivisto, sosiaalityöntekijä Angela Lui ja pastori Richard Lui Vaasassa 6.6.2014.

Ei kommentteja

rendezvous

Maanantaina 5. toukokuuta 2014

Me sairaalapapit tapaamme päivittäin ihmisiä, joille elämän varjoisa puoli on tuttu. Taitamme elämänmatkaa sairaiden, kuolevien, ikääntyneiden, mielenterveys- ja päihdeongelmista kärsivien parissa. Olemme siellä, missä arkisesti usein ajatellaan olevan jo toivottomia tilanteita, missä elämä inhimillisesti katsoen on tuottanut tappion ja missä tulevaisuuden toivo on heitetty. Siksi kysymme: Jos ihmisestä on tullut vuodepaikan numero tai hoitolaitoksen yhteiskunnallinen kuluerä, mitä vielä on tehtävissä? Vieläkö aito kohtaaminen onnistuu?

Paras vastaus löytyy vaikkapa terveyskeskuksen vuodeosastolta. Kun sinne menee ja katselee hieman tarkemmin ympärilleen saattaa kokea yllätyksen, siellä ei näykään vain parantumattomasti sairaita, loppuun kuluneita ja tyhjin silmin katsovia ihmisiä, vaan siellä kohtaakin elämänkokemuksen tuomaa ymmärrystä ja viisautta, välittämisen iloa, luopumisen hyväksymistä ja arvokasta ihmisyyttä, syvää ymmärrystä siitä mitä elämä ja kuolema pohjimmiltaan on. Kristus itse on siellä vuodepotilaana. Emme kohtaa siellä kuolevaa tai kuollutta Ihmisen Poikaa vaan Jumalan kuvan, lähimmäisen.

Vuoteen vierellä arkisessa kohtaamisessa lyhyessäkin keskustelussa, hymyssä tai huokauksessa voi huomata että noissa kohtaamisissa on jotakin Pyhää. Ehkäpä onkin niin, että Pyhä Henki on se, joka auttaa kannustaa ja rohkaisee meitä näkemään toinen toisemme arvokkaina, aitoina ihmisinä, joita tulee kohdella hienovaraisesti ja kunnioittavasti loppuun asti.

Me sairaalapastorit uskomme kohtaamisen parantavaan voimaan ja siinä piilevään Pyhän läsnäoloon. Kun sairaalapappimme Kellokoskella, Ohkolassa tai Järvenpään sosiaalisairaalassa kurkistavat hoidossa olevien ihmisten; aikuisten, nuorten ja perheiden elämään, se voi olla jopa aivan ensimmäinen kerta kun joku on aidosti kiinnostunut, mitä heidän elämäänsä kuuluu ja parhaimmillaan silloin alkaa kohtaaminen, hidas matka kohti ehjää ihmisyyttä, elämää jossa on tulevaisuuden toivoa, uskoa ja rakkautta.

Läsnäolo on arvokkain lahja, jonka ihminen voi toiselle antaa. Sen voi antaa kohtaamalla toisen aidosti arvokkaana ihmisenä. Syvällisen yhteyden toiseen voi saavuttaa, kun uskaltautuu paljastamaan myös jotain itsestään, jakamaan omat toiveensa ja unelmansa sekä pelkonsa ja huolensa. Kaikilla lienee kokemuksia siitä, miten aito kohtaaminen ja inhimillinen vuorovaikutus toisten kanssa luo toivoa ja kohottaa mielialaa. Tiedämme myös, miltä tuntuu tyly, torjuva tai tuomitseva asenne. Ihmissuhteisiin toki kuuluu myös epätäydellisyyden hyväksyminen. Täydellisiä ihmissuhteita tuskin on olemassa, vaan ne jäävät usein keskeneräisiksi ja ovat joka tapauksessa rajallisia. Armollisuus ja myötätunto itseä sekä toisia kohtaan auttavat meitä ymmärtämään elämää sen kaikessa monimuotoisuudessa.

Kohdatuksi, nähdyksi ja kuulluksi tuleminen avaa elämään uusia toivon näkökulmia, suljetut ovet voivat aueta.

Yksi kommentti

Hyviä uutisia

Keskiviikkona 30. huhtikuuta 2014 | Outi Korppinen

Olen aina välillä miettinyt, että olisi mahtavaa, jos iltapäivälehdet päättäisivät vaikkapa kerran viikossa tehdä lööppejä vain hyvistä uutisista. Tietysti ymmärrän, että myynti on myyntiä ja kohahduttavat lööpit saavat ihmiset tarttumaan lehtiin herkemmin. Mutta välillä ihmettelen, miksi näin on?

No, oli miten oli. Päätin, että tässä blogikirjoituksessa kirjoitan vain hyviä asioita.

Päivästä toiseen ja viikosta toiseen saan tehdä työtä mahtavien nuorten kanssa ja lähes aina töistä kotiin palatessani olen onnellinen siitä, että teen juuri tätä mitä teen. Viikosta toiseen nuorisotila Betania kerää kymmeniä nuoria hengailemaan, pelailemaan erilaisia pelejä ja viettämään aikaa yhdessä Jumalan ja kavereiden kanssa.

Tänäkin vuonna hyvinkäällä on 19 rippikoulua, joista itse olen mukana kolmessa. Kaikkiaan noin 450 hyvinkääläistä nuorta haluaa liittyä pitkiin perinteisiin ja kokea riparin, joka on ainutlaatuinen juttu elämässä. Ja tänäkin vuonna useat kymmenet nuoret haluavat lähteä isosiksi ripareille ja lasten leireille, sekä toimia kerhonohjaajina ympäri kaupunkia nuoremmilleen. Ja sen lisäksi on niitä nuoria, jotka haluavat olla ylipäänsä mukana isoskoulutuksessa ja etsiä omia polkujaan. Parin viikon päästä vietämmekin yhdessä jumalanpalvelusta, jossa nuoret siunataan tehtäviinsä. Ja niitä tehtäviä on muitakin kuin leireillä toimiminen: nuoret tarvitsevat siunausta jokapäiväiseen elämäänsä, kaverisuhteisiin, kouluun, kesätöihin ja kotiin. 

Tänään, vappuaattona, kun väki vaeltaa kaupungille juhlimaan ja jotkut juhlijat koettelevat omia rajojaan monella tavoin, niin on myös niitä nuoria, jotka valitsevat toisin. Tänään Betanian ovet ovat auki ja nuoria kerääntyy sinne jälleen viettämään aikaa, kuuntelemaan Tommi Kaleniuksen musiikkia, pelaamaan Betanian biljardin mestaruudesta ja juhlimaan vappua valtavirrasta poikkeavalla tavalla. Tommi Kalenius Trio Betskussa klo 19.30, saa tulla kuuntelemaan ja katsomaan, miltä nuoren seurakunnan maailma tänään näyttää.

Ei kommentteja

Ihana ja hauska keski-ikä

Maanantaina 28. huhtikuuta 2014 | Anne Blomqvist

Viikolla vietettiin seurakunnassamme tänä vuonna 50 ja 60 vuotta täyttävien ja heidän seuralaistensa kutsutilaisuutta. Juhlavieraat kutsuttiin Outin ja Leen konserttiin. Outi on laulanut gospelmusiikkia nimellä Outi Terho 1970-80-luvuilla.  Siinä mielessä konsertti oli nostalginen meille, jotka elimme nuoruutta tuolloin. Outi on nyt 56 ja Lee täyttää 50. He asuvat Itävallassa ja laulavat itsensä tekemiä lauluja uskosta ja vuosien tuomista tunnoista: kaiken tarkoituksesta, luopumisesta, sovinnosta oman historian ja Jeesuksen kanssa. Konsertin jälkeen oli kakkukahvit.

Keski-iässä elämänkokemus on tuonut viisautta, tasapainoa ja taitoa. Keski-ikää kutsutaan kukoistavaksi elämänvaiheeksi, jossa huolehditaan ikääntyvien vanhempien, lasten ja lastenlasten hyvinvoinnista. Keski-ikäisellä on vielä eläkeiässäkin paljon annettavaa toisille. Seurakuntaan voi tulla vapaaehtoiseksi, tekemään jotain, mitä ei ole ehtinyt aikaisemmin työn ja perheen takia. Voi tulla johonkin perinteiseen tehtävään tai tuoda osaamisensa ihan kokonaan uudella alueella.

Juhlaa varten poimin muutaman ajatelman keski-iästä, niistä asioista, joissa voimme välillä nauraa itsellemme:

Tiedät olevasi vanhentunut, kun suurin osa levyistäsi kuuluu vanhojen hyvien aikojen luokkaan. Sen sijaan, että etsit toimintaa, kaipaat rauhaa ja hiljaisuutta.

Olet keski-ikäinen, kun yllättäen toteat, että vanhempasi ovat vanhoja, lapsesi täysi-ikäisiä ja itse et ole muuttunut mitenkään.

Voit sanoa yhä useammalle: Kun minä olin sinun iässäsi.

Tarvitset lasit löytääksesi lasit.

Teet kolmea asia yhtä aikaa, mutta unohdat, mitkä ne kaksi muuta olivat.

Alat ostella kevyttuotteita ja huomaat, että niiden tuoteselosteet kirjoitetaan koko ajan pienemmällä.

Ei kommentteja

Hyvinkään Seurakunta | PL 29 (Hämeenkatu 16), 05801 Hyvinkää | puh. 040 8050 200 |