Tekstin koko

Blogi

Arkisto

Seurakunnan Blogit

Adventti

Torstaina 29. marraskuuta 2012 | Ilkka Järvinen

Hoosianna, Daavidin Poika, kiitetty olkoon hän! Näin laulettiin joka vuosi kyläkoulun joulujuhlassa, sitten keskikoulussa ja lukiossakin. Näin on laulettu maassamme ja kristikunnassa vuosisatojen ajan. Minäkin, kuten suurin osa meistä suomalaisista, olen pienenä poikana Hoosiannaa innolla laulanut ja aikuisenakin yhä odotan sitä, että H-hetki koittaa. Se on silloin, kun Adventin evankeliumi (Matteus 21:1-9) on luettu ja urut alkavat soida. Tai sitten kuoro pohjustaa sitä oikein voimallisesti "Hoosianna, hoosianna, hoosianna". Silloin on adventti.

Alkuaan Hoosianna ei ole ollut erityisesti adventin laulu. Sehän lauletaan tavallaan jokaisessa ehtoollismessussa Pyhä-ylistyksen lopussa. Tämä juontaa jo ihan varhaisesta kristillisen kirkon alusta. Tule Jeesus.

Eihän pieni poika voinut ymmärtää, mitä tarkoitti ja tarkoittaa Hoosianna, Daavidin Poika. Onko se nimi ja kenen nimi on Hoosianna? Joulupukki tuli jo pienellekin varhain selväksi. Valkopartainen ukko, joka toi lahjat. Mutta kuka oli tämä mystinen Hoosianna? Lasten maailmassa kyllä osataan yhtyä lauluun ja iloon, vaikka ei ymmärrettäisikään asioita kovin syvällisesti. Tai hetkinen - ehkä lapset ovatkin syvällisempiä kuin me aikuiset! Lähtevät mukaan iloitsemaan, leikkimään ja ihmettelemään. Sääli, että aikuinen maailma on sen kyvyn suhteen niin varautunut.

Siis kuka on Hoosianna, Daavidin Poika? Myöhemmin olen tullut tietämään, että hän on Jeesus Kristus. Ei tarvinnut sitä varten sinänsä opiskella papiksi. Jokainen kristitty tietää ja hänen tulee tietää, että Jeesus Kristus on uskomme mukaan Jumalan oma poika, pelastajamme.

Hoosianna ei ole nimi vaan rukous Herra, auta. Kansa siis odotti pelastajaansa ja iloitsi, kun Jeesus tuli. Mitä sinä odotat ja mikä on kuiskauksesi tai huutosi. Riemunkiljahdus tai nöyrä avunpyyntö? Saat tänäkin adventtina tuoda pyyntösi Hänelle, olitpa iso tai pieni ihminen.

Hyvää alkavaa adventtiaikaa

Ilkka Järvinen
kirkkoherra

Ei kommentteja

Martinpäivillä

Lauantaina 10. marraskuuta 2012

Martin koulujen vanhempainyhdistys järjesti torstaina 8.11. perinteisen martinpäivän tapahtuman. Luokat järjestivät toiminta- ja myyntipisteitä. Lisäksi paikalla oli mm. palokunta, joitakin yhdistyksiä ja muutama yritys esittäytymässä sekä tanssikoulun esitys. Kävijöitä oli satoja, ellei jopa yli 1000.

Seurakunnan aluetyöllä oli pöytä, jolta sai käydä hakemassa rukouskarkin. Karkinhakijan piti rukoilla mielessään sellaisen ihmisen puolesta, jonka nimi alkaa karkin kirjaimella. Tai jos jollain ei ollut tapana rukoilla, sai myös toivoa hyvää sille ihmiselle. Lisäksi seurakunta järjesti yhteislaulua yhdessä luokassa. Otin kuvia, mutta aluetyön sivulla ei ole niille tilaa, eivätkä ne ole kovin onnistuneitakaan. Mietin, laitanko kuvia Facebookiin Hyvinkään seurakunnan, Betsku.netin, Hyvinkään seurakunnan lasten ja perheiden tai Hyvinkään Martin sivulle. Päädyin kuitenkin siihen, että sopivin paikka näille kuville on täällä blogissa.

Hauskaa oli! Kiitos soittajatytöt Mari ja Sanna, päivystäjät Ilkka ja Tero sekä kantajapojat Frans ja Matti!

Ei kommentteja

Sinulle, jolla on ruumis

Torstaina 1. marraskuuta 2012

Ihminen ei ole pelkkä sielu. Yleinen käsitys uskonelämästä oli kuitenkin pitkään hyvin rajoittunut. Hartaus merkitsi istumista lukien, kuunnellen tai rukoillen. Fyysisyyden huipentuma hartaudenharjoituksessa oli laulaminen.

Viime vuosina on herätty ruumiillisuuteen. Teologiassa ja kirkossa on kiinnitetty huomiota siihen, että ihminen on kokonaisuus, johon kuuluu myös ruumis. On alettu käyttää kaikkia aisteja ja liikettä opetus- ja hartaustilanteissa. Myös keskustelut sukupuolisuudesta ja seksuaalisuudesta liittyvät samaan heilurinliikkeeseen pois ajattelutavasta, joka unohtaa uskovan ihmisen ruumiillisuuden.

Lokakuussa osallistuin seminaariin, jossa kysyttiin taipuuko kirkko joogaan. Seminaari oli yksi tilaisuus käsitellä ruumiin ja sielun kokemuksen yhteyttä.

Joogaseminaarin jälkeen kirjoitin verkkolehti Kirkonkellariin hartauskirjoituksen. Osoitin sen lukijalle, joka on (tai jolla on?) sekä sielu että ruumis.

Sinäkin olet sellainen lukija. Kirjoitukseni on luettavissa tämän linkin takaa.

Yksi kommentti

Kirjuri tulee seurakuntiin

Keskiviikkona 3. lokakuuta 2012

Seurakunnat ovat pitäneet jäsentensä tietoja yllä jo satoja vuosia, aina 1600-luvulta lähtien. Tietoja on vuosisatojen saatossa kerätty kunnioitusta herättäviin suuriin kirkonkirjoihin ja myöhemmin 1960-luvulta lähtien ns. perhelehtiin, jolloin yhden perheen tiedot olivat pääsääntöisesti yhdellä paperiarkilla. Seuraava askel oli 1970-luvulla, kun väestörekisterikeskus perustettiin. Tästä ajankohdasta alkoi sähköisten järjestelmien aika. Vuonna 2004 kaikissa maamme seurakunnissa oli käytössä sähköinen jäsentietojärjestelmä, joko Innofactorin Sirius tai Status Papinkirja, kuten meillä Hyvinkään seurakunnassa viime vuosina.

Nyt vuonna 2012 ollaan jälleen ottamassa isoa askelta uuteen. Lokakuussa 2012 kaikissa Suomen ev.lut. seurakunnissa otetaan käyttöön Kirjuri-järjestelmä, joka muuttaa seurakuntien kirkonkirjojenpitoa merkittävästi. Kaikkien ev.lut. seurakuntien jäsenten tiedot ovat sen jälkeen yhteisessä tietokannassa, kirkon omistamassa Kirjurissa. Järjestelmään tullaan tallentamaan digitaaliseen muotoon myös kaikki vanhat kirkonkirjat ja perhelehdet.

Uuden järjestelmän hyötyjä

Asiakaspalvelu tehostuu ja tietoturva ja -suoja kehittyvät. Kirkonkirjojen arkistointi valtakunnallisesti paranee ja sen luotettavuus kasvaa. Kustannussäästöjä uskotaan myös saatavan pidemmällä aikajanalla.

Mikä muuttuu seurakuntalaisen näkökulmasta

Asiakaspalvelu tehostuu ajan mittaan siten, että seurakuntalainen voi tulevaisuudessa hoitaa virastoasioitaan minkä tahansa paikkakunnan kirkkoherranvirastossa. Tämän siis mahdollistaa se, että seurakunnat saavat järjestelmän ansiosta toistensa jäsenrekisteritiedot reaaliaikaisesti käyttöönsä. Tätä tilannetta saamme kuitenkin vielä hetken odotella, koska tämän vuoden lokakuussa lähdemme liikkeelle ohjelman käytössä vasta paikallisin oikeuksin.

Järjestelmän käyttö on siis vasta aivan alussa. Kehitys- ja valmistelutyötä tarvitaan ennen kuin ohjelma kaikilta osin palvelee hyvin.

Virastoissa odotamme ohjelmaa uteliaan jännittyneinä. Uskomme kuitenkin siihen, että voimme edelleen palvella kaikkia hyvinkääläisiä ja sitten aikanaan myös muualta asiakkaiksemme tulevia laadukkaasti.

Tervetuloa asioimaan kirkkoherranvirastoon!

Ei kommentteja

Mikkelinpäivä

Torstaina 27. syyskuuta 2012

 

Sana sunnuntaiksi 30.9.2012

Mikkelinpäivänä puhutaan enkeleistä. Perinteisen kristillisen käsityksen mukaan enkelit ovat alati läsnä maailmassamme. Lapsille enkelit ovat konkreettinen tapa ymmärtää Jumalan varjelusta ja huolenpitoa. On siksi luontevaa, että enkelit kuuluvat lasten virsiin ja rukouksiin. Jokaisella lapsella on oikeus luottaa olevansa enkelien turvallisessa suojeluksessa. On perin onnellista elää varmassa, inhimillisistä olosuhteista riippumattomassa suojassa, jonka vilpitön usko Taivaalliseen Isään antaa. Onkin kovin suuri sääli, että nykyään niin moni aikuinen haluaa omahyväisesti tuon perusturvan lapsilta riistää.

Ajatellaan että meillä jokaisella on oma suojelusenkeli. Raamatun kertomuksissa enkeli ilmestyy näyttämölle aina kun tapahtuu jotain merkittävää. Enkeli on paikalla, kun Jeesus syntyy, silloin kun Hän kärsii Getsemanessa ja Jeesuksen tyhjällä haudallakin portieerinä häärii enkeli. Eittämättä lienee siis myös niin, että jokaisen ihmisen syntymässä, elämänmatkan käänteissä ja viimein kuolemassa on mukana Jumalan enkeli. Siksi kristinusko opettaa, että yksin emme elämänmatkaamme tee ; vaikkei meillä olisi ketään ihmistä lähellämme, on enkelien joukko meitä lohduttamassa, vahvistamassa ja rukoilemassa puolestamme. Enkeli on viestinvälittäjä Jumalan ja ihmisen välillä, airut näkymättömän ja näkyvän maailman rajalla. Enkelien myötä voimme arkisen elämämme keskellä tavoittaa pilkahduksen uskon silmin avautuvasta jumalallisesta maailmasta.

Kuva suojelusenkelistä on lohduttava, mutta toki myös ongelmallinen, etenkin silloin kun suojaus murtuu, iskee sairaus tai kohtaa kriisi tai kuolema. On turha luulla, että suojelusenkeli tekisi meistä vahingoittumattomia. Silloinhan juuri enkeleitä eniten tarvitaan, kun jalka osuu oikein kunnolla kiveen. Kohtalon kouran kohdellessa meitä epäoikeudenmukaisesti , inhimillinen kokemus usein on, että Jumala ei vastaa pyyntöihimme. Vastaamisen sijasta Hän asettaakin meille kysymyksiä ja panee meidät vastaamaan. Kristillinen puhe enkeleistä viestii, että Jumala ei jätä meitä yksin vaikeuksiemme keskelle.Yrittäessämme suunnistaa vailla valmiita vastauksia, on lohdullista ajatella, että vaikka olisimmekin eksyksissä , enkelit kulkevat meidän rinnallamme ja rukoilevat Jumalaa meidän puolestamme.


Jussi Ollila

johtava sairaalapastori

 

Ei kommentteja

Anna-Maija Raittilan hautajaiset

Tiistaina 25. syyskuuta 2012

Lauantaina 22.9. siunattiin Helsingissä haudan lepoon Anna-Maija Raittila. Katsoin sunnuntaiaamuna hautajaiset netin kautta. Tapasin Anna-Maijan jo lapsena Omenapuukylän yhteisössä, mutta aikuisenakin oma tieni kävi hänen tiensä kanssa ristiin joitakin kertoja. Hän oli ihminen, joka vaikutti minuun monella tavalla sekä kohtaamisten että tekstien kautta.

Työtoverini kysyi minulta äskettäin, millainen Anna-Maija oli persoonana. En osannut vastata! Ne määreet, joilla ihmisiä yleensä kuvaillaan, eivät olleet keskeisiä hänen persoonassaan. Tuntuu, etten nytkään osaa kertoa hänestä.

Anna-Maijan hautajaisissa pidetyistä muistopuheista kävi ilmi hänen elämäntyönsä laajuus. Hän oli teologi, runoilija, kirjailija, kääntäjä ja virsien kirjoittaja. Monet olivat tutustuneet häneen opettajana tai kristillisen yhteisön perustajana. Mutta hän oli myös erittäin merkittävä henkilö suurelle joukolle Itä-Euroopan kristittyjä 1960-luvulta asti.

Anna-Maija oli myös ihminen, joka omassa elämässään koki paljon hyvin raskaita koettelemuksia. Hänen sisarensa ja tämän poika kuolivat auto-onnettomuudessa, ja seitsemän lasta jäi orvoiksi. Anna-Maija ja hänen miehensä Taisto puolestaan eivät koskaan saaneet lapsia. Taiston elämä päättyi itsemurhaan, minkä jälkeen Anna-Maija halvaantui ja eli viimeiset vuotensa sairauden kanssa. Ei ihme, että esimerkiksi surukirja nimeltä Ota hänet vastaan on niin lohdullinen. Olen antanut sitä seurakunnan lahjana monille sureville. Sen toinen tekijä on Anna-Mari Kaskinen.

Muistopuheista ja hautajaisten musiikista jäi mieleeni paljon koskettavia asioita. Olen muun muassa palannut monta kertaa Kaisa Raittilan sanoihin, kun hän esitteli Niilo Rauhalan tämän tullessa pitämään omaa puheenvuoroaan. Kaisa sanoi, että vuoden 1986 virsikirja oli Anna-Maija Raittilan ja Niilo Rauhalan voimannäyte. Voima ei ole ominaisuus, joka yleensä liitetään runoilijoihin. Mutta näillä kahdella runoilijalla sitä oli. Heidän työnsä on koitunut siunaukseksi miljoonille ihmisille.

http://www.kotimaa24.fi/uutiset/kulttuuri/8907-anna-maija-raittila-oli-kirkkomme-hengellinen-aiti

http://www.kotimaa24.fi/uutiset/kulttuuri/9163-luottamus-kuljetti-hanta-rohkeuden-poluille

 

Ei kommentteja

Lapsuus seurakunnassa

Sunnuntaina 9. syyskuuta 2012

Viime viikolla olin työyhteisön kaksipäiväisellä matkalla Turussa. Matkaan sisältyi vierailu kahdessa kirkossa, jotka sattuivat olemaan minun entisiä kotikirkkojani. Raisiossa asuin lapsuudesta ja nuoruudesta toistakymmentä vuotta, ja Turun tuomiokirkkoseurakuntaan kuuluin lukiolaisena ja nuorena aikuisena.

Kummassakin paikassa mieleeni palasi lukemattomia kokemuksia vuosikymmenten takaa. Raision kirkossa minut on konfirmoitu ja Turun tuomiokirkossa vihitty papiksi. Muistojen joukossa on myös nuoren tytön, partiokaverin, laskeminen hautaan Raisiossa, kun itsekin olin vielä aivan nuori. Ja sekin, kun vihin parhaan lapsuudenystäväni Raision kirkossa avioliittoon.

Eniten mietin kuitenkin sitä, miten paljon merkitsee se, mitä olen lapsena kokenut kirkoissa ja seurakuntataloissa. Muistan kattojen akustiikkalevyt ja pullansiivut, jotka litistin sormien välissä ennen syömistä. Muistan lastenkirjat ja lelut, joita minulla ja pikkusiskolla oli mukana ajankuluksi aikuisten tilaisuuksissa. Muistan virrenveisuun ja pianosäestyksen tai urkujen soinnin. Muistan, kuinka ihmiset olivat iloisia tavatessaan toisensa ja saadessaan olla yhdessä. Ja muistan, miten kivaa oli päiväkerhossa, pyhäkoulussa ja partiossa.

Huomaan nyt miettiväni, kuinka paljon seurakunnan tilat merkitsevät. Tietenkin kirkkoarkkitehtuuri ja kirkkotaiteen symboliikka ovat tärkeitä. Mutta tärkeää on myös se, että ylipäätään on paikkoja, joihin tullaan olemaan yhdessä seurakuntana. Jos olisin saanut kristillistä kasvatusta vain kotona, eikä minua olisi viety seurakunnan tiloihin, olisin jotain olennaista köyhempi. Aivan pienestä lapsesta asti olen aistinut kaikilla aisteilla sekä seurakunnan tiloja että seurakuntalaisten välistä yhteyttä.

On selvää, että Raision kirkon katosta riippuvan ison krusifiksin katseleminen on ollut vaikuttavaa. Hautausmaalla olen lapsen tavalla pohtinut elämää ja kuolemaa. Päiväkerhossa raamatunkertomusten kuvituksena nähdyt flanellot ovat muokanneet käsitystäni Jeesuksesta. Mutta myös jo se, että olen ollut siellä, mikä on seurakunnan paikka, on merkittävää. Olen aistinut sen, että ihmiset välittävät toisistaan. Olen kuunnellut, kun aikuiset keskustelevat siitä, mitä hyvää he voisivat tehdä maailman köyhille tai paikkakunnan vähäosaisille. Olen kuullut heidän pohtivan yhteiskunnallisia kysymyksiä. Olen aikuisten esimerkistä järjestänyt lasten omat lähetysmyyjäiset ja repinyt vanhoja lakanoita sidetarpeiksi kehitysmaihin. Olen osallistunut rukoilemiseen ja laulamiseen yhdessä aikuisten kanssa, vaikka olen vielä ollut lapsi.

Päiväkerhossa ja pyhäkoulussa lapsia opetettiin, mutta niihin sisältyi myös lasten omaa hartauselämää. Partiossa hengellisyys kuului asiaan, ja siihen ei tarvittu edes aikuisia. Olimme nuoria, mutta huolehdimme siitä, että iltahartaus pidettiin, johtajat lauloivat teltoissa unta odottaville lapsille iltavirren ja lippukuntalehden viimeisellä sivulla oli aina henkevä kirjoitus. Ja tästä tullaankin siihen, että vaikka paikat ja tilat ovat tärkeitä, niin seurakunta elää myös siellä, missä ei ole erityisiä seurakunnan tiloja. Vaikka metsässä. Tai kodeissa.

Ei kommentteja

Kohtaamisia

Maanantaina 20. elokuuta 2012

Aamuposti tarttui tämän päiväisessä (20.8.) numerossaan tärkeään teemaan; nimittäin terveydenhuoltotyön muutoksiin ja henkilökunnan jaksamiseen. Erityisen iloinen olin siitä, että juttu virisi Hyvinkään seurakunnan sairaalatyön järjestämän virkistyspäivän innoituksesta. Sääksin jo perinteeksi muodostuneessa virkistysillassa oli paikalla reilut 60 terveydenhuollon työntekijää ja eläkeläistä. Iloista yhdessäoloa, maistuvaa ruokaa, musiikkia ja tärkeitä puheenaiheita.

Sairaalaisielunhoidon eräs keskeinen tavoite onkin herättää keskustelua ja kysymyksiä myös siitä, minkä varassa sairaaloissa ja hoitolaitoksissa työskentelevät jaksavat, miten selviytyä usein hyvin haasteellisten potilaiden ja hoitotilanteiden kanssa, yhä kasvavien vaatimusten paineessa. Miten motivoitua, miten säilyttää innostus, työn mielekkyys ja palvelualttius.

Aamupostin artikkelissa peräänkuulutettiin kohtaamisen taitoa. Silmiin katsomista, pysähtymistä tai vaikkapa ystävällistä hymyä ja ymmärtäväistä sanaa. Yksinkertaista ja totta, muttei sittenkään niin itsestään selvää. Tuttua lienee se, että omaa väsymystä ja työn painetta puretaankin työtovereihin ja potilaisiin. Syntyy ärtyneisyyden kehä, joka alkaa ruokkia itseään ja pian metsä vastaa niinkuin sinne huudetaan. Niin ei tietenkään tarvitse olla, sillä reilun työilmapiirin voi saada aikaan ihan jokainen joka tervehtii, hymyilee, katsoo ystävällisesti ja etsii synkästäkin päivästä vaikkapa ihan pienen valonsäteen.

Olipa sitten kyse lääkärin, hoitajan, potilaan tai sielunhoitajan välisestä kanssakäymisestä, väitän että kohtaaminen eli toisen ihmisen kohdalla pysähtyminen, on hoitotyön onnistumisen edellytys.

Jos ihmiselle tulee tunne että nyt minua on kuunneltu, minuun on suhtauduttu inhimillisesti ja lämpimästi, niin silloin kohtaaminen on onnistunut.

Kuulemma ihan tutkimustenkin mukaan eräs tehokkain hoitomyönteisyyteen vaikuttava tekijä on se, että potilas voi kokea, että häntä kuunnellaan, hänen kanssaan ollaan valmiita keskustelemaan, hänen huolilleen, kysymyksilleen ja ajatuksilleen annetaan aikaa ja tilaa.

Olen varma, että myös hoitotyössä omaa työmotivaatiotaan voi parhaiten lisätä siten, että suhtautuu työssään kohtaamiinsa ihmisiin arvostavasti ja avoimesti. Eikä varmasti haitanne jos osaa katsella elämää sen kaikkine kummallisuuksineenkin positiivisesti ja tilanteen salliessa jopa pieni pilke silmäkulmassa.

ps.

Tänään vietimme tämän kesän toisen vanhainkotien ja laitosasukkaiden virkistyspäivän myös Sääsksin leirikeskuksessa. Kahdessa virkistyspäivässä osanottajia oli yhteensä yli 120 asukasta hoitajineen. Oli ilo nähdä miten tyytyväisiä laitoksissa asuvat olivat, kun saivat yhdessä hoitajiensa kanssa retkeillä ja viettää yhteistä laatuaikaa, jossa tutut hoitorutiinit unohtuivat. Hoitajien ilmeistä näkyi myös, että hyvä yhteishenki ja tyytyväiset potilaat auttavat jaksamaan ja innostumaan omasta tärkeästä työstä.

 Sääksin virkistyspäivä

 

Ei kommentteja

Jumalan vallan rajat

Keskiviikkona 20. kesäkuuta 2012

Miksei Jumala estä pahaa?

Yksi facebook -kavereistani, muuan Anne, kirjoitti minulle muutama viikko sitten kysymyksen "Jos Jumala on olemassa, niin miksi hän antaa ihmisten tehdä kauheita asioita?"

Kysymys tunnetaan vanhastaan teodikean (Jumalan puolustuksen) nimellä. Lähtökohtana on kirkon opetus Jumalasta: Jumala on sekä hyvä että kaikkivaltias. Maailmassa on kuitenkin pahaa ja kärsimystä. Miten voidaan puolustaa sitä, että Jumala sallii pahan ja kärsimyksen?

Vastaan Annelle näin: Jumala ei ole kaikkivaltias. Hän on itse vapaaehtoisesti rajoittanut valtaansa.

Hän rajoitti valtaansa luomalla ihmisen, olennon, jolla on vapaa tahto. Ihminen kykenee hyvään ja pahaan. Niin kauan kuin Jumala haluaa, että on olemassa olento, jolla on vapaa tahto, hänen oma tahtonsa ei ole täysin vapaa. Hän ei voi estää pahaa.

Jumala toki voisi halutessaan estää ihmistä käyttämästä vapaata tahtoaan pahaan. Jos ihminen aikoisi valehdella, Jumala voisi tehdä hänen kielestään niin paksun, ettei saisi suustaan valheen sanaa. Jos Jumala havaitsisi ihmisen käden tavoittelevan asetta, hän voisi aiheuttaa ihmisen käsivarressa sellaisia kouristuksia, että miekka kirpoaisi hänen kädestään. Hän voisi rampauttaa ihmisen, joka pyrkii väärään suuntaan, ja saada pakkoliikkein hänet oikeaan suuntaan.

Niin, Jumala voisi estää ihmistä tekemästä pahaa tai pakottaa tekemään hyvää, mutta vain siten että hän peruuttaisi luomistyönsä, olennon, jolla on oma vapaa tahto. Ei olisi enää ihmistä, vaan sätkyukko tai robotti.

Ne, jotka syyttävät Jumalaa ihmisten tekemästä pahasta maailmassa ja vaativat, että hän lopettaisi pahan, vaativat että hän peruuttaisi ihmisen.

Itse asiassa yhdessä Raamatun kertomuksessa ihmisen peruuttaminen kävikin Jumalan päässä. Vedenpaisumuskertomuksessahan kerrotaan, kuinka Jumala hermostui ihmiseen, joka syntiinlankeemuksen jälkeen vajosi aina vain syvemmälle syntiin ja turmelukseen. Jumala päätti peruuttaa ihmisen. Sitähän vedenpaisumus tarkoitti: ihmisen hävittämistä maan päältä. Mutta Jumala katui ja peruutti päätöksensä. Hän rakasti liikaa luomaansa maailmaa ja luomaansa ihmistä. Sen tähden hän antoi ihmiskunnan elää ja jatkaa pahoja tekoja. Hän jopa vannoi, ettei enää milloinkaan uhkaisi ihmiskuntaa. Kertomuksen mukaan Jumala ripusti taivaalle sateenkaaren muistuttamaan itseään omasta lupauksestaan.

Jumala on sitoutunut omaan luomistyöhönsä ja rakastaa ihmistä. Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan rajoittaa hänen valtaansa. Sen tähden hän ei voi estää pahoja ihmisiä tekemästä pahaa. Jumala ei ole vastuussa maailman pahuudesta. Me ihmiset itse olemme vastuussa.

2 kommenttia

Lapsi ja uskonto

Maanantaina 11. kesäkuuta 2012 | Riikka Hautakoski

Kun lapsi kyselee Jumalasta, menee aikuinen helposti lukkoon. Ja miettii mitä vastaisi lapselle. Aikuinen voi ajatella ettei osaa vastata lapsen kysymykseen, koska ei itsekkään ymmärrä näitä asioita, tai ei hän voi vastata kun ei kuulu kirkkoon jne. Usein ajatellaan että en osaa vastata lapselle oikein. Mutta lapselle voi vastata "en tiedä", "minä ajattelen näin". Lapsen kuuluu joka tapauksessa saada vastauksia ja lapsella on oikeus saada uskontokasvatusta ja oikeus pohtia asioita. Jos lapsi ei saa vastauksia kysymyksiinsä miten hän jatkossa pystyy rakentamaan maailmankuvaansa?

Usein aikuiset ajattelevat että lapsi saa sitten isona itse päättää uskooko vai eikö usko. Miten hän voi päättää jos hän ei ole saanut mitään tietoa? Miten hän voi miettiä vaihtoehtoja jos hänelle ei ole lapsena vastattu kysymyksiin, kerrottu vaihtoehdoista ja annettu tilaisuutta pohtia asioita. Meidän aikuisten on mahdollistettava lapselle mahdollisuus kuulla ja saada uskontokasvatusta ja pohtia niitä asioita. Jos itse vanhemmat kokevat etteivät uskalla ja osaa, on hyvä pyytää apua isovanhemmilta, kummeilta tai viedä lapsi seurakunnan kerhoon, leirille. Jo pieni lapsi aistii pyhyyden ja hartauden tunteen. Alle yksivuotiaana lapsi ymmärtää jo sen että toiset asiat on totta ja toiset ei, ja yli kolmevuotiaana lapsi ymmärtää toivomuksen ja rukouksen eron. Hyvin usein pieni lapsi uskoo luonnostaan Jumalaan.

Monessa päiväkodissa ja koulussa on karsittu joulujuhlista, kevätkirkoista jne. paljon pois tai jätetty ne kokonaan pois, koska heillä on lapsia jotka ei ole kristittyjä.Suomessa laki kuitenkin määrää että lasten varhaiskasvatukseen ja perusopetukseen kuuluu uskontokasvatusta. Se tarkoittaa perustietoa omasta/enemmistön uskonnosta ja lähellä olevista katsomuksista. Kuitenkin joulujuhlat ja kevätkirkot ovat osa meidän suomalaista perinnettä, niihin kuuluu joulukuvaelma, enkeli taivaan ja suvivirsi. Monessa muussa maassa uskonto on paljon enemmän esillä ihmsten arkipäivässä, kouluissa, päiväkodeissa jne. kuin mitä se meillä Suomessa.

Ei kommentteja

Karismaattisuus seurakunnan yhteyden rakentajana

Maanantaina 4. kesäkuuta 2012 | Ilkka Järvinen

Hyvinkäällä vietetään Hengen uudistuksen kesäjuhlaa 3. - 5.8.2012. Paikkana on Kirkonmäki ja 1961 valmistunut "kolmiokirkko". Tässä Herran huoneessa on se erikoisuus, että se rakentuu kolmioista. Sen suunnittelija arkkitehti Aarno Ruusuvuori kuvaili ajatuksiaan Hyvinkään kirkosta: "Kirkon ei tarvitse olla muodoltaan tavanomainen, on muodon vapaus, yksi muoto ei ole toista pyhempi." Omalla tavallaan kirkkomme puhuttelee vierailijaa syvällisesti juuri muodon kautta ja valon suhteen. Arkkitehti on suunnitellut asian niin, että aamuvalo kohdistuu oikeassa kulmassa alttarille ja tuo mieleeni Jumalan sanan valon.

Tätä kirjoittaessa on kulunut muutama päivä Hyvinkään traagisesta viikonlopusta. Paikkakuntamme koki ankaran herätyksen 26.5. Nuoria kuoli ja haavoittui vakavasti ampumavälikohtauksessa. Yhteinen suru oli ja on käsin kosketeltavaa. Seurakunta oli alusta asti mukana kohtaamassa surevia. Kirkon ovet avautuivat sadoille nuorille ja vanhemmille surijoille. Piispamme Tapio Luoma oli mukana suruhartaudessa. Tuli tunne, että kirkkoa tarvitaan ja etenkin Jumalan sanan valoa ja rukousta kaivataan vaikeina hetkinä. Ne kantavat, kun muut tuet pettävät. Helluntain rukouksesta Tule, Pyhä Henki nousi esiin lohdutuksen sanat: sinä paras lohduttaja, paranna se mikä on haavoittunut. Musiikilla oli myös tärkeä osuus surun käsittelemisessä. Seurakunta palvelee ihmisiä niillä lahjoilla, joita Jumala on meille antanut. Näin tehdessämme toimimme yhteisönä.

Tunteet olivat tuona vaikeana viikonloppuna pinnassa ja monen kohdalla jatkossakin. Nuoret puhuvat tapahtuneesta kavereidensa kanssa paljon. Myös kriisiapua on järjestetty. Seurakunta on mukana auttamassa mm. nuoriso- ja diakoniatyön kautta. Uskon, että Hengen uudistuksen kesäjuhlilla myös halutaan muistaa niitä ihmisiä, jotka elävät tämän kesän surun koskettamina Hyvinkäällä ja muualla. Karismaattisuuteen ja hengelliseen herätykseen suo mielellään tänä päivänä liittymisen ihmisten todellisuuteen ja kirkon yhteiseen työhön. Yhteistä työtä on tietenkin evankeliumin julistaminen ja sakramenttien hoitaminen, etenkin jumalanpalvelus.

Piispa Yrjö Sariola kirjoitti 80-luvun alussa hyvän kirjan Tunnustuksessa pysyen - pohdintoja Augsburgin tunnustuksen äärellä. Yhdessä kohdassa käsitellään kysymystä kirkosta tosiuskovaisten ja epäuskoisten kannalta. Miten on epäuskoisten laita? Onko heidät erotettava kirkosta, koska kirkko on uskovien yhteisö? (s. 54). Vain Jumala voi tehdä eron tosiuskovien ja epäuskoisten välillä. Kokemuspohjaisesti ei ole olemassa pelkkien pyhien ja tosiuskovaisten joukkoa. Sellaisen kirkkoyhteisön perustamisyritykset ovat aina kariutuneet. Sen sijaan, kuten Tuomo Mannermaa sanoo, Kristuksen todellinen ruumis on "liittynyt empiiriseen kirkkoon."

Miten karismaattisuus voi rakentaa seurakuntayhteyttä? Ehkäpä tunnustamalla ja näin on varmaan tapahtunutkin, että kirkko on näkyvä ja edellä kuvatulla tavalla olemassa ei vain sydänten yhteytenä vaan todellisesti. Omat seurakuntamme eivät ole olleet samalla tavalla karismaattisia kuin monet muut toisissa kirkoissa. Meillä on ollut vaarana ylikorostaa mm. hallintoa jopa jumalanpalveluksen kustannuksella. Puheissa jumalanpalvelus on se keskus, mutta miten on oikeasti? Tarvitsemme jumalanpalvelusherätystä laidasta laitaan! Usko on lahja, jonka aikaansaaja on Pyhä Henki. Hengelliset kokemukset ovat lisälahja "yli jokapäiväisen leivän". Silloin karismaattisuudella on suuri painoarvo, jos se on johtamassa terveellä tavalla ihmisiä kirkon yhteiseen elämään ja taisteluun.

Hyvinkään kolmiokirkon on sanottu tarkoittavan yhtä kuin Isä, Poika ja Pyhä Henki. Ehkäpä myös Usko, Toivo ja Rakkaus.

Ei kommentteja

Kun ei itse jaksa rukoilla

Tiistaina 29. toukokuuta 2012

Silloin kun en itse jaksa rukoilla,
kun on sydämeni tyhjä sanoista,
tule sinä Jeesus, hiljaa rukoile,
kanna kuivuudesta ilon lähteelle.

Silloin kun en itse jaksa uskoa,
kun on sydämeni liekki hiipuva,
tule sinä, Jeesus, usko minussa,
pimeyteni valtaa taivaan valolla.

Silloin kun en itse jaksa rakastaa,
kun on sydämeni kuiva erämaa,
tule sinä Jeesus, hiljaa rakasta,
anna minun löytää rauha sinussa.

Silloin kun en itse jaksa ollenkaan,
kun on kaikki voima poissa kokonaan,
tule sinä Jeesus, tällaisena jään,
pienen lapsen lailla syliin lepäämään.

(Anna-Mari Kaskinen)

Yksi kommentti

Äärimmäisen äärellä

Sunnuntaina 29. huhtikuuta 2012

Nopea poiminta uutisvirrasta osoittaa, että elämä ympärillämme on kovin äärimmäistä.

 ”Kansainvälinen yhteisö on äärimmäisen huolissaan Sudanin tilanteesta”

Presidentti Niinistön mukaan perhesurmia on äärimmäisen vaikea käsittää”

Vankisairaalan ylilääkäri Lauerma sanoo Varkauden tapauksen olleen äärimmäisen harvinainen”

”Jääkiekkovalmentaja Jalosen mukaan taistelu pelipaikoista on äärimmäisen tiukkaa. ”

 Moni asia kuuluu siis olevan nyt äärimmäinen.

Kun toimittajat, poliitikot tai muuten vaan sanottavaansa tärkeänä pitävät henkilöt puhuvat, on kovin muodikasta sanoa, että käsillä oleva asia on äärimmäisen mielenkiintoinen, äärimmäisen tärkeä, äärimmäisen haastava tai muuten vaan jotakin äärimmäistä.

Nyky-suomen sanakirja selittää, että äärimmäinen on mm. uloin, etäisin, perimmäisin, mahdollisimman suuri. Tieteissarjassa sanapari ”final frontier” on suomennettu: ”käymättömistä korpimaista vihoviimeinen”.

Kertoneeko ajastamme jotakin se, että muotiadjektiiviksi valikoituu keskimääräisestä kauimmas ulottuva, viimeisellä rajalla oleva. Enää ei kohtuullisuus maistu miltään vaan sanojen ja valitettavasti yhä useammin myös tekojen oltava äärimmäisiä, jotta toivottu julkisuusvaikutus saadaan aikaan.

Äärimmäisyys-sana tehokeinona jää kuitenkin auttamattomasti puolitiehen, sillä sehän on vasta alku äärettömyydelle, jolla ei ole loppua. Muistan kirjallisuuden professori Tarmo Kunnaksen joskus sanoneen että, “jos ihmisyhteisöllä ei ole käsitystä äärettömyydestä, jonka paras vertauskuva on Jumala, siltä puuttuu jotain oleellista”. Kunnas tarkoittaa elämänarvoihin sisäistynyttä pyhyyttä; tunne-elämän syvyyttä, jossa kunnioitetaan perinteitä, halutaan ponnistella kohti parempaa ja johon kuuluu kokemus liittymisestä itseään suurempaan.

Huoli siitä, että ihmisten kosketus äärettömyyden ja pyhyyden todellisuuteen häviää, ei ole turha. Jos omaa itseä suuremmille arvoille ei anneta sijaa, niin silloin moni ihmistä suojaava rakenne murtuu. Kun perhe, suku, yhteisö tai usko menettää merkityksensä on vaarana menettää suhteellisuuden taju, kuvitella itsensä ja voimansa suuremmiksi kuin ne todellisuudessa ovat.Oma rajallisuus unohtuu.

Seurakunnan yhtenä tehtävänä on kertoa ihmisille, että kaikki näkyvä ja näennäinen ei ole koko totuus ihmisen elämästä; me tarvitsemme pyhyyden tuntoa, ihanteiden tajua ja ymmärrystä ihmisenä olemisen perusteista. Toista ihmistä varten oleminen ja lähimmäisestä välittäminen viestivät elämänarvoihin sisäistynyttä pyhyyttä. Äärimmilleen viedyn yksilöllisyydenkin keskellä tarvitaan läheisiä ihmisiä, perhe, koti, yhteisö ja seurakunta, jotta voi kuulua ja tulla kuulluksi. Päästä äärimmäisyyksien sijasta äärettömyydestä osalliseksi.

Yksi kommentti

Oman onnensa varassa?

Maanantaina 16. huhtikuuta 2012 | Jarno Hellström

Viimeisen vuoden aikana on Suomessa tapahtunut seitsemän perhesurmaa. Ryhtymättä vertailemaan erilaisten tragedioiden koskettavuutta uskon näiden tapahtumien järkyttävän ja koskettavan meitä aivan erityisellä tavalla. Jo tuo sana "perhesurma" pitää sisällään niin suuren ristiriidan, että jo sen kirjoittaminen tuntuu ahdistavalta.

Poliisin näkökulmasta kyse ei enää ole sattumasta, puhutaan ilmiöstä ja mallioppimisesta. Yhteinen piirre tapahtumissa näyttää olevan se, että ne liittyvät perhe-elämän ja parisuhteen vaikeuksiin ja vastoinkäymisiin, mutta mm. sosiaalisiin tekijöihin, varallisuuteen, ikään ja sukupuoleen liittyviin tekijöihin ei ole enää syytä vedota tai mennä niiden taakse.

Leo Tolstoi kirjoittaa kirjassaan Anna Karenina lauseen, joka näitä tapahtumia miettiessä nousee mieleen: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Omalla tavallaan.

Tulee mieleen kysymys, että olivatko he omillaan, oman onnensa varassa - ja lopulta oman onnettomuutensa varassa? Eikö kukaan nähnyt pahaa oloa, eikö kukaan ollut huolissaan, eikö kukaan todellakaan tajunnut?

Näistä kysymyksistä, saati itse tapahtumista, ei saa masentua eikä syyllistyä, vaan niiden pitää herättää meissä halu vastuun ottamiseen. Vastuun ottamiseen niin omasta itsestämme, kuin toisista ihmisistä - ja sitä vastuuta voi kantaa avaamalla suunsa. Pyytämällä apua silloin kun ei jaksa tai pysty omin voimin, hakemalla tukea perhe-elämän ongelmiin - liittyvät ne sitten lapsiin tai parisuhteeseen - tai pysähtymällä ja kysymällä naapurilta, työtoverilta, ojaan kaatuneelta, rengasrikon kokeneelta, huolestuneen näköiseltä, itkuiselta, heikolta tai joskus jopa peilin edessä itseltään kysymyksen, jonka Jeesus aikoinaan esitti sokealle miehelle: "Mitä sinä haluat minun tekevän sinulle?" Tai vähän lyhyemmin, kuinka voin auttaa?

Jos näitä järjettömiä tekoja voi pitää lukuisten onnettomien yhteensattumien summana, niin ehkä niiden estäminenkin on onnellisten yhteensattumien summa. Harva asia elämässä tuntuu niin hyvältä, kuin saada tukea ja apua hädän hetkellä - ja kääntäen tunne siitä, ettei kukaan näe, välitä tai halua auttaa on elämän ahdistavimpia kokemuksia.

Hyvässä ihmissuhteessa jaetaan surut ja tuplataan ilot. Kenen surun voisit tänään jakaa, kenen ilon voisit tuplata? Sitä tämä maa ja kansa tarvitsee, parempia ihmissuhteita. Juuri nyt, enemmän kuin koskaan.

Ei kommentteja

Pääsiäisen vietto

Lauantaina 7. huhtikuuta 2012

Ruotsalainen kukkakauppaketju julkaisi joitakin viikkoja sitten mainoksen, jossa pääsiäistä kerrottiin vietettävän kevään kunniaksi.  Monet asiakkaat reagoivat ja muistuttivat, että pääsiäinen on kristillinen ja juutalainen juhla, jonka sisältö on hengellinen. Liikeketjun sivuille ilmestyi pahoittelu: "Epäonnistunut ja väärä sanamuoto on valitettavasti päässyt laadunvalvontamme ohi. Pyydämme syvästi anteeksi, ja tietysti mekin olemme sitä mieltä, että pääsiäistä edelleen vietetään myös uskonnollisista syistä."

Pahoittelu oli aiheellinen. Kaikki asiakkaat eivät silti olleet täysin tyytyväisiä. Joku huomautti, että pääsiäistä vietetään nimenomaan uskonnollisista syistä, ja muut ihmiset vain nauttivat vapaapäivistä. Moni kuitenkin kiitti oikaisusta ja pahoittelusta.

Viettäköön jokainen tätä keväistä hengähdystaukoa niin kuin haluaa. Itse en kuitenkaan halua päästää mitään hukkaan, enkä sen takia pitäisi vain vapaapäiviä (no, ei niitä yleensä pääsiäisenä olekaan). Mielestäni menee paljon hukkaan, jos jättää pääsiäisen viettämättä.

Pääsiäistä hengellisessä mielessä voi viettää monella tavalla. On sitten kotona tai matkoilla, on helppo jokaisena päivänä lukea Raamatusta tai vaikka netistä pääsiäisen tapahtumia, rukoilla ja kuunnella pääsiäismusiikkia tai laulaa itse. Tämän voi tehdä yksin tai yhdessä. Radiosta, TV:stä tai vaikka Mobiilikirkosta voi seurata hartauksia.

Itse saisin pääsiäisestä eniten irti, jos tuhkakeskiviikosta alkaen kävisin joka pyhä kirkossa, ja hiljaisella viikolla joka päivä. Paastonajan ja pääsiäisen jumalanpalvelukset koskettavat syvästi, minkä taas koin niissä tilaisuuksissa, joissa olin mukana. Meidän seurakunnassamme tasokas musiikki ja draama vielä syventävät hengellistä kokemusta. Nyt on myöhäistä ryhtyä sataprosenttisen aktiiviseksi tämän vuoden osalta, mutta kyllä se tekisi hyvää. Jospa ensi vuonna?

Pääsiäisaika ei muuten kirkkovuodessa lopu pääsiäismaanantaihin, vaan jatkuu helluntaihin asti. Pääsiäisviikko on vasta pääsiäisen jälkeinen viikko, ja myös silloin on ollut tapana pitää jumalanpalveluksia joka päivä. Niin suuri juhla pääsiäinen on. Olisipa muuten hienoa, jos sitä vietettäisiin kirkossa päivittäin kahden viikon ajan!

Kuva: ChristianPhotos.Net - Free High Resolution Photos for Christian Publications

3 kommenttia

Pääsiäinen ruokapöydässä

Keskiviikkona 4. huhtikuuta 2012 | Outi Korppinen

Nuorisotyössä pääsee usein leirikeskuksiin valmiiseen ruokapöytään syömään. Leirillä ruokailut rytmittävät päivää, ruokapöytään kun istutaan parhaimmillaan viisi kertaa päivässä. Rippikoulussa kuulee nuorten kyselevän, miksi syödään näin usein, mutta kun sitten siirrytään mukaan nuorten toimintaan ja isoskoulutukseen, on ruokarytmiin jo totuttu ja sitä jopa odotetaan, että leireillä syödään jatkuvasti. Myös työntekijänä leirielämän ruokailuita osaa arvostaa. Minun ei itse tarvitse nähdä vaivaa ruuan hankkimiseen ja valmistamiseen, ja voin olla varma, että ruoka on lähes aina maittavaa, monipuolista ja sitä on riittävästi. Ja usein viimeisen leiripäivän ruokapöytäkeskustelussa harmitellaan sitä, että kotona odottaa tyhjä jääkaappi ja seuraavana aamuna aamiainen täytyy valmistaa itse.

Nuorille on tärkeää myös opettaa ruuan arvostamista. Kiitoslaulut ennen ja jälkeen ruokailuiden ovat tärkeitä. Eräs kollega on kerran sanonut, että jos rippikoulussa nuori oppii toimimaan ruokapöydässä hyvin, hän on oppinut jo paljon elämästä yleensä. Nimittäin silloin ruokapöydässä on läsnä kiitollisuus Jumalalle, lähimmäisen kunnioitus, ja myös itsensä arvostaminen.

Pääsiäinen on kristikunnan suurin juhla, ja myös siihen liittyy monenlaisia aterioita. Evankeliumeissa pääsiäisen sanoma välittyy monessa ruokapöydässä. Jeesus asettaa ehtoollisen ollessaan viimeistä kertaa yhdessä koolla aterialla opetuslastensa kanssa ennen kuolemaansa. Jeesuksen kuoleman jälkeen opetuslapset ovat ahdistuneita ja hukassa, mutta hyvän voitto alkaa todella kirkastua heille aterioiden yhteydessä. Emmauksen tien kulkijat kutsuivat vieraan luokseen aterialle ja kun vieras sitten aterioi heidän kanssaan, kiitti Jumalaa ja mursi leipää, opetuslapset tunnistivat vieraan ylösnousseeksi Jeesukseksi. Jeesus myös ilmestyy opetuslapsille suljettujen ovien taakse, jossa oletettavasti opetuslapset ovat juuri aterioineet, koska Jeesus pyytää heiltä syötävää ja he tarjoavat hänelle paistettua kalaa. Myös Tiberiaanjärvellä Jeesus ilmestyy kalastamassa oleville opetuslapsilleen, jotka eivät Jeesusta heti tunnista. Jeesus kysyy heiltä: "Onko teillä mitään syötävää?" ja kun ruokaa ei ole, Jeesus antaa ohjeen heittää verkot veneen oikealle puolelle. Kun sieltä nousee mahtava kalasaalis, opetuslapset tunnistavat Jeesuksen Jeesukseksi ja he aterioivat yhdessä rannalla nuotion ääressä.

Ruoka ei ole kaikille itsestäänselvyys. Jumala haluaa ruokkia meitä, niin ruumistamme kuin henkeämmekin. Ja jotta ihminen voi iloita pääsiäisen hengellisestä sanomasta, tarvitsee hänen saada myös ruumiilleen riittävästi ravintoa. Kun tänä pääsiäisenä istut ruokapöydässä aterialla perheesi tai ystäviesi kanssa, toivon että voit olla siitä hetkestä kiitollinen Jumalalle, rukoilla niiden puolesta, joilla ruokaa ei ole riittävästi ja muistaa myös pääsiäisen tärkeimmän viestin: Niin paljon on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainoan poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. (Joh. 3:16)

Siunattua pääsiäistä!

Ei kommentteja

Muista minua

Maanantaina 27. helmikuuta 2012

REMINISCERE -MUISTA MINUA

Tyttäreni kysyi minulta juuri, mikä on lempikukkani. Vastasin, että ehdoton suosikkini on aina ollut lemmikki, vaikka se ei sesonkikukka näin talvisaikaan olekaan. Mutta toisaalta, kun tarkemmin asiaa ryhdyin ajattelemaan, lemmikki onkin vertauskuvana mitä ajankohtaisin kukka juuri nyt. Paastonaikana liturgiset värit ovat lemmikin värit; sininen ja violetti. Tulevan 2. paastonajan sunnuntain latinankielinen nimi on reminiscere, joka suomeksi tarkoittaa muista minua. Ja kuinka ollakaan, kotoisen lemmikkimme kansainvälinen nimi on monissa kielissä "Älä unohda minua" (esimerkiksi förgätmigej (ruotsiksi), forget me not (englanniksi) ja vergeet mij niet (hollanniksi), el nomeolvides (espanjaksi).

Vaatimattomuudessaan kauniin hennolle kasville on annettu monessa kielessä vahvan puhutteleva nimi. Tarkemmin ajateltuna nimi sisältää elämän syvän totuuden ja perustoiveen. Luonto, luomakunta, jokainen meistä haluaa, että olisi joku joka meitä muistaisi. Kukapa haluaisi tulla unohdetuksi.

Niin kauan kuin meidät muistetaan, emme ole yksin, niin kauan kuin joku muistaa meitä olemme olemassa, vaikka olisimmekin poissa. Kuolemakaan ei erota meitä läheisistämme silloin kun muistot elävät.

Kirkkovuosi ei turhaan meitä kehota muistamaan. Ei tarvitse olla kovinkaan harjaantunut empiirinen havainnoitsija, kun huomaa mitä muistamisen laiminlyöminen saa aikaan. Luonnon unohtaminen tuo mukanaan saastetta, synkkyyttä ja surua, lähimmäisen unohduksesta seuraa yksinäisyyttä ja ylimielisyyttä, Jumalan unhoittaminen aiheuttaa pelkoa ja pimeyttä. Synniksikin tuota piittaamattomuutta aiheellisesti sanotaan.

Oikeastaan muista minua –toive on rukous, se on ihmisen pyyntö Jumalalle, että Hän ei hylkäisi meitä. Varmasti on myös niin, että Jumalalla on sama toive meidän ihmisten suhteen, ettemme unohtaisi Häntä ja kaikkea sitä hyvää mitä meillä on.

Muistamisessa on sekin hyvä puoli, ettei se maksa juuri mitään, aikaakaan se ei liiemmin vaadi, eikä se rasita. Mutta se antaa paljon enemmän kuin ottaa.

Osaatkos sen paremmin sanoa kuin Kärjen Topi laulutekstissään Muista minua:

Sinä muista minua silloin, kun on valkea suvinen yö / muista minua silloin, sade syksyinen ruutuun kun lyö.

Muista minua silloin, sinun huulillas nauru kun soi / muista minua silloin, kun et murheille hymyillä voi.

Silloin en ole yksin /silloin taas oisin onnellinen

Muista minua silloin/ muuta pyydä mä sinulta en

 

Yksi kommentti

Anna äänen soida!

Maanantaina 23. tammikuuta 2012 | Helena Lehtinen

Tammikuussa ajatukset siirtyvät jo kummasti kohti kevättä ja kesää. Toimintaa on mietittävä ja järjesteltävä kohti uusia vuodenaikoja, vaikka samanaikaisesti vielä luodaan näitä talven lumia ja heitellään sointupalloja ilmaan. Kuorojen harjoitukset käyvät kiivaana kohti pääsiäistä ja kesäteatteriakin viritellään toden teolla.

Tässä kaiken touhun keskellä sain onnekseni osallistua lauluyhtye KokoNaisen kanssa lauluyhtyekurssille kahden päivän ajan. Kouluttajana toimi lauluyhtye Rajattomista monille tutuksi tullut Soila Sariola. Kurssipaikkana oli Nurmijärven Klaukkalan Aitohelmi.

Viikonlopun anti oli erinomainen. Päivät olivat positiivisia ja innostavia eikä vähiten siksi, että viisi hyvin erilaista lauluyhtyettä oli koolla janoamassa uutta tuoreutta tekemiseensä ja saamassa palautetta laulamisestaan. Kurssilla tarjoutui mahdollisuus kuunnella muiden ryhmien laulamista, kommentoida sitä, saada ja antaa palautetta, peilata omaa tekemistään ja osaamistaan toisten laulajien kanssa. Äänenkäytölliset ja ryhmädynaamiset vapauttavat harjoitukset olivat täyteläisiä ja erittäin kokonaisvaltaisia. Evääksi meille jäi useampia asioita ja muutama todellinen helmi työkaluksi laulamiseemme. Niiden asioiden kimpussa nyt sitten ahkeroimme. Kiitos loistavalle Soila Sariolalle innostavasta, ammattitaitoisesta ja tuoreesta ohjauksesta

Merkittävää näin työntekijän silmin oli huomata tälläkin kurssilla seurakuntien merkitys kuorolauluharrastuksen kasvattajana. Kurssi ei ollut siis kirkon järjestämää koulutusta vaan kansalaisopiston toimintaa. Tästä huolimatta viidestä ryhmästä kolme oli tavalla tai toisella seurakunnan toiminnasta lähtöisin ja ohjelmistot koostuivat siten paljolti hengellisistä lauluista. Tämä on mielestäni erittäin merkittävää. Ilman seurakuntien ylläpitämää aktiivista ja monipuolista musiikkielämää laulamisen harrastamiseen olisi huomattavasti vähemmän mahdollisuuksia. Merkittävä etu on myös se, että seurakuntien kuorojen ja lauluryhmien vetäjät ovat palkattuja työntekijöitä. Tämä nimenomaan mahdollistaa näin laaja-alaisen ja samalla myös tasokkaan kuorotarjonnan, jota seurakunnat kautta Suomenmaan tarjoavat kaikille halukkaille. Vuoden 2010 tilaston mukaan seurakunnissa oli yhteensä yli 3000 musiikkiryhmää. Kirkon työntekijänä olen tästä ylpeä ja onnellinen.

Kurssilla puhuttiin paljon myös musiikin parantavasta voimasta, josta olen jo aiemmin tänne kirjoittanut. Musiikki ja ääni ovat meissä ihmisissä hyvin vahvasti. Se on lahjaksi annettu ja sitä on lupa käyttää monin eri tavoin. Musiikki ja ääni ovat luomakunnassa läsnä. Ääni on jotain alkukantaista. Se on meissä sisällä, se soi ja kuuluu vaikka et olisi kykenevä puhumaan tai kuulemaan. Äänet ja äänteet merkitsevät muutakin kuin ymmärretyksi tai väärin ymmärretyksi tulemista puhumisen muodossa. Omatuntokin soi, se suorastaan soimaa.

Kurssin aikana lauluyhtye iHMeTyS lauloi Pekka Simojoen laulun jonka kertosäkeessä on fraasi: "Tartu käteen Jumalan älä minkään anna estää, kuule kuinka sydämesi sykkii ja soi." Tämän fraasin myötä toivon, että etsit ja ihmettelet. Kokeile, et voi epäonnistua. Soi.

 

 

 

 

Yksi kommentti

Sana 3. sunnuntaille loppiaisesta

Lauantaina 21. tammikuuta 2012

Jeesus herättää uskon (Julkaistu Aamupostissa 22.1.2012)

Mark. 1:29–39   

Synagogasta he menivät suoraan Simonin ja Andreaksen kotiin. Jaakob ja Johannes olivat mukana. Simonin anoppi makasi kuumeessa, ja hänestä kerrottiin heti Jeesukselle. Jeesus meni hänen luokseen, otti häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille. Kuume lähti naisesta, ja hän alkoi palvella vieraitaan.
    Illalla, auringonlaskun jälkeen Jeesuksen luo tuotiin kaikki sairaat ja pahojen henkien vaivaamat. Koko kaupunki oli kerääntynyt oven edustalle. Hän paransi useita erilaisten tautien vaivaamia ja ajoi ulos monia pahoja henkiä. Hän ei antanut henkien puhua, koska ne tunsivat hänet.
    Varhain aamulla, kun vielä oli pimeä, Jeesus nousi ja lähti ulos. Hän meni paikkaan, jossa hän sai olla yksin, ja rukoili siellä. Simon ja hänen toverinsa riensivät etsimään Jeesusta ja löysivät hänet. He sanoivat hänelle: "Kaikki etsivät sinua." Mutta Jeesus sanoi: "Me lähdemme nyt täältä ja menemme naapurikyliin. Minun on saarnattava sielläkin, sitä vartenhan minä täällä olen." Niin hän lähti ja kiersi kaikkialla Galileassa, saarnasi synagogissa ja karkotti pahoja henkiä.

Tämän pyhän evankeliumitekstissä ollaan Jeesuksen opetuslasten Simonin ja Andreaksen kotona, jonne Jeesus ystävineen on pistäytynyt kylään. Jumala itse on saapunut vieraaksi. Hän on läsnä ja kohtaa meidät ihmiset sellaisina kuin olemme, ilman muotomenoja, aivan tavallisen elämän keskellä. Emme olekaan enää jokapäiväisyyden vankeja, emme ahdistusten, sairauden, huoliemme ja murheittemme  kanssa yksin, vaan Jumala tulee luoksemme. Jeesuksen persoonassa Hän saapuu kaikkein omimmalle alueellemme; meidän sydämemme kotiin. Meiltä ei edellytetä omia ponnistuksia, suorituksia eikä yrityksiä pyrkiä taivaisiin, vaan Jumala tulee alas arkisen elämän keskelle, meidän luoksemme. Kun Jeesus tulee kylään, alkaa tapahtua mielenkiintoisia asioita. Elämänusko ja elämänilo nostavat päätään, lähtevät liikkeelle ja muuttuvat rakkauden teoiksi.

Kyläreissullaan Jeesus kohtaa Simonin anopin, joka on sairaana. Jeesus saapuu hänen luokseen, ojentaa kätensä ja auttaa ylös. Vapahtajan kohtaaminen parantaa. Sairauden keskelle, ihmisen monien ongelmien pelkojen ja puutteiden keskelle, saapuu  Kristus, joka parantaa ja lohduttaa. Jeesus ojentaa heikolle kätensä ja antaa rohkeuden lähteä liikkeelle. Kristuksen viesti on, että Hän auttaa eteenpäin juuri silloin, kun omat voimat eivät riitä. Hän tuo elämän vaikeuksien keskelle toivon ja vapauden ilosanoman. Jeesus saapuu rinnallemme, jos joudumme kulkemaan ahdistuksen, sairauden ja kuoleman keskellä.  Sairaana oleva saa kokea, että häntä kuullaan ja ymmärretään; hänen tilanteensa otetaan vakavasti. Jumala tulee ihmisen luokse ja vierelle, ilman vaatimuksia, mukanaan armo ja anteeksianto.

Yksi kommentti

Sateenkaariliitto

Lauantaina 14. tammikuuta 2012

(Julkaistu Aamupostin Sana sunnuntaiksi-palstalla 8.1.-12)

Maailman ensimmäisestä sateenkaariliitosta kerrotaan ensimmäisessä Mooseksen kirjassa. Se ei olekaan sellainen liitto, mikä helposti tulee ensimmäisenä sanasta mieleen. Se on liitto, jonka itse Jumala tekee kaikkien maan päällä elävien olentojen kanssa. Jumala lupaa, että tuo liitto kestää kaikkiin tuleviin sukupolviin asti. Jumalan ja maan välisestä liitosta merkiksi Jumala asettaa sateenkaaren pilviin.

Sateenkaarta on kiehtovaa katsella. Sitä tähyilee silloin, kun yhtä aikaa sataa ja paistaa aurinko, mutta läheskään aina kaarta ei näy. Se ilmestyy näkyviin, kun ilmestyy. Auringonvalo taittuu ja heijastuu vesipisaroista hajoten väreiksi, katselijan iloksi, mutta täysin ilman ihmisen mahdollisuutta vaikuttaa sateenkaaren näkemiseen.

Kun Jumala Raamatussa puhuu liitostaan elävien olentojen kanssa ja tuon liiton merkistä, hän sanoo: "Kun annan pilvien nousta taivaalle ja sateenkaari näkyy pilvissä, muistan liiton, jonka olen tehnyt kaikkien elävien olentojen, kaiken elollisen kanssa." Sateenkaaren näkyessä Jumala muistaa solmimaansa liittoa! Jumala muistaa liittyneensä ja liittyvänsä niiden elämään, jotka elävät maan päällä. On kai siis myös ihmisen syytä pitää sateenkaarta muistutuksena Jumalan uskollisuudesta. Liiton muistaminen vahvistaa sitoutumista liittoon. Kun tulee mieleen, että "minä olen liitossa Jumalan kanssa", niin mieleen tulee myös: "Jumala on pysynyt uskollisena, ja niin haluan minäkin pysyä liittoon uskollisesti sitoutuneena".

Liitto, josta sateenkaari muistuttaa, koskee kaikkea elävää maan päällä. Siihen sisältyy Luojan lupaus, ettei hän enää koskaan anna tulla sellaista tuhotulvaa, josta Nooa arkkeineen pelastui mutta joka hukutti kaiken muun. Luoja ei välitä vain ihmisestä, vaan koko luomakunnasta. Sateenkaari kaartuu yli kaiken: ihmisten, eläinten, metsien, peltojen, vesien. Se muistuttaa Jumalan valtavasta lupauksesta ja antaa toivon myös sukupolville, joita ympäristön tila ja kysymys sen tulevaisuudesta ahdistavat.

Jumala sanoo: "Kaari näkyy pilvissä, ja kun minä sen näen, muistan ikuisen liiton, jonka olen tehnyt kaikkien elävien olentojen, kaikkien maan päällä elävien kanssa."

2 kommenttia

Matkaevästä uuteen vuoteen

Keskiviikkona 4. tammikuuta 2012

Loppiaisena pääsemme jälleen seuramaan idän tietäjien matkaa, kuinka nuo pelottomat veikot kameleineen kulkivat rohkeasti omia polkujaan kuningas Herodesta uhmaten. Lieneeköhän ollut niin, että tietäjätkin olivat saaneet matkaevääkseen jouluevankeliumin enkelin lausumat sanat: "Älkää pelätkö"

Raamatun tutkijat ovat kuulemma laskeneet, että sanat "älkää pelätkö" toistuvat Raamatussa 365 kertaa. Yhden kerran jokaista vuoden päivää kohden.

Ikiaikainen viesti on yhä vahva. Älkää pelätkö yhtenäkään päivänä, sillä teille on syntynyt Vapahtaja; Jumala syntyi ihmiseksi meidän keskellemme. Se on meille merkkinä siitä, että Kristus haluaa olla läsnä meidän elämässämme, johdattaa kulkuamme ja olla meidän kanssamme vuoden jokaisena päivänä. Siksi meillä ei ole mitään syytä pelätä.
Jumalan viesti ihmiselle on rohkaiseva. Älkää pelätkö elää. Olkaa rohkeita ja uskaltakaa peloista huolimatta lähestyä toisianne, katsella ympärillenne ja etsiä elämästä positiivisia asioita. Älkää etsikö pelon aiheita, vaan keskittykää siihen, mikä on hyvää ja arvokasta. Juuri pelko kaventaa elämää ja syntyy kierre, joka ruokkii itse itseään. Siksi Raamattu toistaa Jumalan rohkaisun sanoja
meille yhä uudestaan ja uudestaan.

Älkää pelätkö toisianne, älkää sulkeko ovianne vierailta ja muukalaisilta, vaan ottakaa heidät vastaan. Silloin ennakkoluulot ja pelot häipyvät ja vieraanvaraisuus ja ystävyys syntyvät. Uskaltakaa lähestyä ihmisiä ja uskaltakaa päästää heidät lähemmäs. Älkää pelätkö puolustaa elämää ja luomakuntaa. Tukekaa niitä, joita kohdellaan huonosti ja niitä, jotka eivät osaa pitää puoliaan.

Tänäkin vuonna voimme luottaa siihen, että silloinkin kun pelkäämme, saamme luottaa Jumalan olevan meitä rohkaisemassa. Hän ei meitä jätä. Kun emme pelkää, näemme paremmin tien, jonka Jumala on kuljettavaksemme antanut.

Ei kommentteja

Harras harrastus

Torstaina 29. joulukuuta 2011

On aika koota tilastoja seurakunnan toiminnasta. Tarvitsemme mitattavia tietoja, kuten tilaisuuksien, ryhmien ja leirien lukumääriä ja osallistujamääriä. Muuten olemme sen varassa, mitä luulemme vuoden aikana tapahtuneen: onko toiminta lisääntynyt vai vähentynyt, ja miltä osin se on muuttunut. Haluamme järjestää sellaista toimintaa, johon ihmiset mielellään osallistuvat. On paljon, mikä säilytetään vuodesta toiseen. Joka vuosi aloitetaan myös jotain uutta, ja jotta uudelle olisi tilaa, täytyy jotain joskus lopettaakin.

Seurakunnalla on toimintaa. Monenlaista toimintaa. Seurakunta näkyy toimintansa kautta. Se on kuitenkin olemassa, vaikka ei olisi yhtään palkattua työntekijää, joka järjestää toimintaa ja ilmoittaa toiminnasta erilaisin viestein. Seurakunta olisi todella olemassa, vaikka sillä ei olisi "toimintaa"! Sillä niin kauan kuin on ihmisiä, jotka uskovat Kristukseen ja pitävät toisiinsa yhteyttä, on olemassa kristillinen seurakunta. Ensimmäiset kristityt tunnustivat, että Jeesus Kristus on Herra (Jumalan Poika), ja tämän tunnustuksen ympärille seurakunta edelleen muodostuu. Ei tarvita näkyvää toimintaa. Sellainen melko näkymätön toiminta kuin että kaksi ihmistä rukoilee yhdessä, joku rukoilee toisten puolesta tai joku auttaa avun tarvitsijaa, on seurakunnan toimintaa. Siitä ei ilmoiteta lehdissä, mutta jos näin tapahtuu, seurakunta on olemassa.

Tämän takia vuositilastojen äärellä mieleeni tulevat aina perhosharrastajat. Kerran perhosten keräilijää haastateltiin, ja hän toivoi sydämestään, että nuoret löytäisivät tämän mielenkiintoisen harrastuksen. Seurakunnan toiminnan ei pitäisi olla samassa mielessä harrastus. Ei pidä toivoa, kuten perhosharrastaja, että laji saisi lisää harrastajia. Pitää toivoa ja rukoilla, että Jumala kutsuisi seurakuntansa yhteyteen yhä uusia ihmisiä. Usko on tärkeintä, ei aktiivisuus. Kaikkien usko ei ole näkyvää sillä lailla, että he osallistuvat ja toimivat seurakunnassa. Usko ja seurakunta eivät ole harrastuksia. Ne ovat jotain, mikä on olemassa tilastoihin saatavista lukumääristä riippumatta. Ne ovat olemassa silloinkin, kun niitä ei voi mitata, nähdä eikä kuulla.

Pidän tilastoista. Niitä harrastan mielelläni.

Yksi kommentti

Joulun odotus

Maanantaina 19. joulukuuta 2011 | Riikka Hautakoski

Pienten päiväkerholaisten kanssa joulun odotus on jännää aikaa. Mietitään mitä toivotaan pukilta, kirjoitetaan pukille lahjatoivekirje ja sitten aletaan jännittyneinä odottaan sitä suurta päivää jouluaattoa. Monesti itse aikuisena meinaa unohtaa sen miten jännää ja pitkää on pienelle tuo odottaminen. Kumpa me aikuisetkin voisimme iloita odottamisesta ja kaikesta pienestä. Heittäytyä lapsenlailla tähän hetkeen, uskaltautua tekemään lumienkeleitä lumeen, iloita joulun odotuksesta.

Vaikka kerhossa puhummekin joulupukista ja jännittyneinä odotetaan joulua lasten kanssa, emme unohda sitä mitä ensimmäisenä jouluna tapahtui, Jeesus syntyi ja paimenet ja tietäjät kävivät katsomassa Jeesusta. Leikkien lomassa lapset pysähtyy kerhossa olevan seimen äärelle katselemaan ihan omaan tahtiin. Joskus joku pysähtyy siihen pitemmäksikin aikaa joskus vain vilasee ohimennen. Voi kun osaisi itsekin pysähtyä edes pieneksi hetkeksi kaiken joulun valmistelun keskellä. Itselläni on tämän adventin aikana soinut usein päässä Lumienkeleitä- laulu ja sitä on tullut useampia kertoja kuunneltuakin.

Kerran kun aamupiirissä juteltiin mitä kukin on toivonut pukilta, kun lapset oli kaikki vastanneet kysyi työpari myös minulta. Häkellyin ja mietin hetken, lopulta sanoin että toivon jonkun hyvän kirjan. Pieni hetki meni niin eräs pieni poika tuumas "toivo Hevisaurus-kirjaa", oli vaikeaa pitää pokkaa kun toinen sydämestään yritti auttaa minua, mutta ei ihan taida olla kirjamaku sama tuolla pienellä pojalla ja minulla. Mutta hän oli heti valmis auttamaan minua, kun en osannut itse päättää mitä kirjaa toivon.

Nyt ihan viimeisillä viikoilla on jännitys ja odottaminen tiivistynyt aika ylitsepääsemättömäksi. Varsinkin pienet koululaiset on väsyneitä syksyn uurastukseen ja jännitys ja odottaminen voi tuntua monesti ylivoimaiselta. Mutta vielä on jaksettava monta pitkää päivää odottaa.

Haluan toivottaa teille kaikille tuon allaolevan laulun säkeistön myötä oikein rauhallista ja siunattua joulun odotusta ja joulun aikaa.

"Aikaan kynttilöiden, kirkkaan adventin,

joulukuisten öiden, kuulen jostakin:

Hoosianna, meitä lapsia.

Hoosianna auta Jumala."

Ei kommentteja

Minä riitän - joulunakin.

Maanantaina 19. joulukuuta 2011 | Outi Korppinen

Jouluun liittyy paljon monenlaisia odotuksia ja paineita. Pitää olla oikeanlaista ruokaa, lahjoja, lunta, koristeltu ja mieluummin aito joulukuusi. Kauniisti katettua, hyvin siivottua, pölytöntä ja puhdasta. Kireäilmeiset ihmiset kiiruhtavat ruuhkissa kauppakeskuksiin, ärsyyntyvät jonoista ja radion joulurallatuksista. Ja kun joulu vihdoin koittaa, ollaan niin väsyneitä, että itku tulee kun piparit palavat uunissa ja glögi on liian kuumaa.

Myös joulun keskeiseen sanomaan liittyy odotuksia. Vanha testamentti on pullollaan ennustuksia, joissa profeetat ennustivat, että Daavidin sukuun syntyy suuri kuningas, joka hallitsee Israelia ja joka pelastaa kansan kurjuudesta ja lopettaa sodat kansojen keskellä. Että Jumala itse nostaa hallitsijan tästä suvusta. Jesajan kirjassa sanotaan näin:

Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Suuri on hänen valtansa, ja rauha on loputon Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnassaan.

Uudessa testamentissa kerrotaan kuinka Jumalan Poika syntyi jouluna vaatimattomassa eläinten suojassa ja nukkui ensimmäiset yönsä eläinten ruokakaukalossa. Elämänsä Jeesus eli tavallisen kansan keskellä ja vietti aikaansa jopa kaikkein halveksituimpien kanssa. Hän käveli suurimman osan matkoistaan ja jos ei kävellyt, otti ratsukseen aasin eikä hevosta, toisin kuin kuninkailla yleensä oli tapana. Pääsiäisenä Jeesus vangittiin syytettynä Jumalan pilkasta ja tapettiin kuin kuka tahansa rikollinen. Vastasiko Jeesus niitä odotuksia, joita hänelle oli asetettu?

Jeesus itse sanoo Ilmestyskirjassa, Raamatun viimeisillä lehdillä: "Minä olen Daavidin juuriverso ja suku, kirkas aamutähti." Pääsiäisaamun tyhjän haudan nähneet naiset ja tämän jälkeen Jeesuksen nähneet opetuslapset todistavat siitä, että jotakin suurta on tapahtunut.

Joulun sanoma ei ole se, että pitäisi ylittää itsensä, venyä enemmän kuin voi ja kerätä suorituspisteitä. Jumala syntyi keskelle tavallisten ihmisten elämää. Maria ja Joosef - kokemattomat vanhemmat, paimenet - yötöissä olevat raskaan työn raatajat ja vaatimaton eläinten suoja ovat jouluevankeliumin ytimessä. Näinkö siksi, että me saisimme taas tänäkin jouluna huokaista, että tämä riittää? Minun ei tarvitse olla itseäni suurempi, riittää että Jumala on.

Nuorisotyön puolesta haluan toivottaa sinulle, hyvä blogin lukija, siunattua ja levollista joulua!

 

Ei kommentteja

Joulun lahja

Tiistaina 13. joulukuuta 2011
Ei kommentteja Lue koko kirjoitus

Hyvä yhteishenki

Lauantaina 26. marraskuuta 2011

 

 

 

 

 

 

 

Lapseni lähti seurakunnan syyslomaleirille Sääksiin tietämättä, tunteeko hän muita osallistujia ennestään. Bussimatkalta tuli tekstiviestejä. Kysyin sitten viestillä, onko bussissa tuttuja, ja vastaus oli lyhyt "ei". Äidin omalletunnolle tämä tietenkin kävi, mutta olo huojentui illalla, kun lapsi soitti sanoakseen hyvää yötä. Hän kertoi iloisella äänellä päivän tapahtumista, ja aloitti toteamalla: "Täällä on ihan hyvä yhteishenki."

Leiristä tuli jälleen kerran hieno kokemus lapselle. Äitinä lähetän hänet aina matkaan luottavaisin mielin, sillä tiedän leirin olevan ammattitaitoisten ihmisten toteuttama. He haluavat ja osaavat järjestää leirejä, joilla on hyvä yhteishenki ja joilla kaikista osallistujista huolehditaan. Heidän toimintaansa ohjaavat hyvät (siis omieni mukaiset) arvot ja tavoitteet, vaikka ne eivät aina lapsille näy. Lapsilla on vain leirillä kivaa, he saavat uusia kavereista ja mieleenpainuvia elämyksiä.

Lapsille on tarjolla monia hyviä harrastuksia ja arvostan kaikkia aikuisia, jotka esimerkiksi valmentavat jossain lajissa. Arvostan heitä todella paljon. Mutta minua harmittaa joka kerta, kun lasten harrastusten parissa toimivat aikuiset kiroilevat tai puhuvat muuten asiattomia, tupakoivat lasten nähden tai pukeutuvat olutmainospaitaan. Ehkä olen tässä asiassa vähän moralisti, mutta mielestäni aikuiset käyttäytyvät silloin harkitsemattomasti. Seurakunnan toiminnassa aikuiset tiedostavat olevansa lapsille esimerkkejä ja esikuvia, ja valitsevat sekä sanansa, tapansa että vaatteensa sen mukaisesti. Osaltaan tämä myös luo lapsille turvallisuutta ja sen myötä sitä hyvää yhteishenkeä.

Ei voi mitään, nyt tuli kehutuksi omia. Mutta myös "asiakkaana", "palvelujen käyttäjänä" ja seurakuntalaisena voin todella suositella Sääksin leirejä ja seurakunnan kerhotoimintaa!

Ei kommentteja

Mukana ystävä kallehin

Torstaina 17. marraskuuta 2011

Taannoin kuulin taas vanhan tutun Kari Rydmanin "Niin kaunis on maa" kappaleen. Tuo koskettava laulu on alunperin sävelletty auto-onnettomuudessa kuolleen lapsen muistoksi ja sanoitettu arvoneutraalissa hengessä. Olin kuulevinani siinä sanottavan.. "Au-rin-ko nou-see oon kas-teet-ta maas-sa"...Oivalsin huolimattomasti kuulemieni sanojen sisältävän lähes kirkkososiologisen profetian 70- luvulta, joka alkaa pikku hiljaa käydä toteen. Aika moni lapsi nimittäin on jo maassamme ilman kristillistä kastetta. Tällä hetkellä on Suomessa kastettavien lasten määrä laskenut alle 80 %:n, ja Helsingissä kasteen saaneiden lasten määrä on enää noin puolet syntyneistä lapsista.

Kuljemme siis vauhdilla kohti arvoneutraalia yhteiskuntaa. Yhä useamman vanhemman selitys lapsensa kastamatta jättämiselle on, että lapsi saa aikuistuttuaan itse valita uskonto- ja kirkkokuntansa. Kääntäen voisi ajatella, että yhä harvempi kasvattaja haluaa ottaa vastuuta siitä, millainen arvoperusta ja uskonkäsitys jälkikasvulle muodostuu. Lieneekö kohta myös niin, että vastuuta väistävät vanhemmat eivät myöskään aio ottaa kantaa muihinkaan lapsellensa valmiiksi tarjottuihin malleihin kuten äidinkieleen, sukupuoleen tai kansallisuuteen. Sukupuolineutraaleja kasvatusmallejahan jo on kokeiltukin. Samalla logiikalla voisi kysyä, miksi siis puhua vauvalle suomea, jos hän itse vartuttuaan haluaisikin mieluummin äidinkielekseen kiinan tai espanjan.

Mutta vakavasti ajatellen, millainen on ihminen, joka pienestä pitäen samoilee arvoviidakossa ilman navigaattoria ja rämpii erilaisten uskomusten hetteikössä vailla pitkospuita. Mitä tuumaa ihmistaimi, joka aikuistuttuaan joutuu pohtimaan ollako mies vai nainen, suomalainen vai venäläinen, kristitty vai shintolainen, puhuako äidinkielenä suomea vai serbokroatiaa.

Vastaus on helppo. Sellainen ihminen on eksyksissä ja turvaton. Turvattomalta ihmiseltä puuttuu perusarvojen tuoma mielenrauha, tieto siitä kuka hän on, mistä hän on tulossa ja minne menossa. Kun näitä kysymyksiä omin voimin ratkoo ja niihin vastauksia maailman markkinoilta etsii, niin ihminen joutuu hukkaan, tuskastuu, turhautuu, kiertää kehää ja jää lopulta hyvin yksin.

Lapsuuden vuosina, kun elämää opitaan ja rakennetaan, turvallisuuden tunne on keskeinen. Olipa mörkö minkämoinen hyvänsä, niin turvallisen, rajat piirtävän ja vastuuta ottavan aikuisen läsnäoloa ja ohjausta tarvitaan. Kun sen lisäksi voi vielä uskoa siihen, että vaikka polku olisi kuinka liukas tai tie kivinen, niin sittenkin suojelusenkeli varjelee, Jeesus kulkee vierellä ja Taivaan Isä antaa suojan. Se on parasta turvaa, mitä ihminen voi kasvaessaan saada.

Sitten kun ehtoon hetki jokaiselle joskus koittaa ja kuolema koputtaa olkapäälle, parhaiten elämästä luopumisen tuskan kestävät meistä ne, joilla on vahva ja usein juuri lapsuudessa luotu perusturvallisuuden tunne. Turvaa tuo luottamus siihen, että ei jää yksin missään tilantessa. Kuoleman lähestyessä parasta, mitä ihminen voi toivoa, on saada pitää vierellä turvallinen lähimmäinen ja luja usko siihen, että edelleen suojelusenkeli varjelee, Jeesus kulkee vierellä ja Taivaan Isä antaa suojan.

 Ajattelen niin, että on vastuullisuutta antaa lapsensa saada kaikki ne turvallisen elämän arvot, jotka ovat ympärillämme jo olemassa, helposti saatavilla ja perinteeseen sidottuja. Sille pohjalle voi sitten huoletta rakentaa oman, myös kriittisenkin, arvopohjan. Luja perusta kestää maailman tuulissakin. Kristillisen kasvatuksen ja siihen liittyvien arvojen kanssa saa aikuistua turvallisin mielin, sitä turvaa ei tarvitse ostaa eikä ansaita, se on lahja, joka kantaa koko elämänmatkan. Se jää vielä silloinkin, kun kaikki muu riisutaan.

Yksi kommentti

Musiikilla läpi harmaan syksyn

Tiistaina 15. marraskuuta 2011 | Helena Lehtinen

Ranskassa vietetyn viiden viikon lomamatkan jälkeen tänne syksyiseen Suomeen palaaminen tuntui sekä ikävältä että mukavalta. Katukuva oli muuttunut kovasti erinäköiseksi kuin mitä se oli lähtiessä: lehdettömiä puita, kuraisia kadun varsia ja vaatteisiinsa pakkautuneita ihmisiä. Lisäksi uskomattoman paljon vakavia kasvoja, lannistuneita ja vihaisia, kesän lämmön unohtaneita. Paluuni jälkeen etsin edes yhtä innostunutta ystävällistä ilmettä ensimmäisinä päivinä kaupassa käydessäni tai koiraa ulkoiluttaessani. Harvassa oli. Joitakin sentään.

Noin viikko matkalta paluuni jälkeen aloitin jälleen kuoroharjoitusten pitämisen. Kyllä tuntui hyvältä kun kohtaamani ilmeet olivatkin sitten aivan toista kuin kaupungin kasvot. Oli iloisia ja innostuneita ihmisiä hymy kasvoillaan, kalsasta ja pimeydestä huolimatta. Seuraavan kahden tunnin ajan musiikki ja laulu, yhteisen tekemisen ilo ja yhteenkuuluvuuden tunne veivät meitä mukanaan laulusta toiseen. Mielessäni pyörähti tuon harjoituksen aikana kauan sitten oppimani Jukka Salmisen laulun sanat: "Kun tuuli ulvoo ulkona on lämmin sisällä, hyvältä näin tuntuu tämä pieni elämä".

Musiikilla on valtava merkitys ihmiselle. Se vaikuttaa meihin fyysisesti ja psyykkisesti monin eri tavoin. Näitä moninaisia vaikutuksia ei oikeastaan voi edes luetella. Riittävää lienee todeta että musiikilla on vapauttava vaikutus ihmiseen ja se lisää ihmisen mielihyvän tunnetta. Musiikin avulla voi jopa lisätä omien sisäisten prosessiensa ymmärtämisen tasoa, tehdä tunteistaan tiedostettuja ja käsitellä niitä tunteen tasolla. Voisi myös väittää että jokainen ihminen saa musiikista itselleen juuri sen mitä juuri sillä hetkellä kaipaa ja tarvitsee, tietoisesti tai tiedostamattaan. On jopa sanottu että musiikin avulla voidaan vähentää sellaista stressiä ja ahdistusta, joka voi häiritä lääketieteellistä prosessia ja hoitoa.

Näitä muutamia positiivia asioita ajatellessa ymmärtää miksi seurakunnan kuoroissa on paljon laulajia, vapaaehtoisia maallikoita jotka palvelevat seurakuntaa omalla merkittävällä panoksellaan. Ja merkittävää myös on että he samanaikaisesti hoitavat omaa hyvinvointiaan tässä mainiossa sosiaalisessa harrastuksessa. Näin hyvä kiertää.

Omassa työssäni koen usein miten musiikki virkistää ja puhdistaa ja antaa uutta voimaa. Sen avulla työpäiväkin voi olla virkistävä ja täynnä iloa ja valoa. Toisinaan kokousten ja palaverien tuoksinassa odotan innolla illan harjoituksia ja kuorolaisten kohtaamista, sitä "oikeaa työtä" joka antaa ja jossa saa jakaa yhdessä muiden kanssa jotakin näkymätöntä mutta silti niin koskettavaa. Musiikin avulla ei ehkä pääse läpi harmaan kiven, mutta läpi harmaan syksyn se varmasti vie, joten jätä huoletta levy päälle ja tule rohkeasti mukaan musiikin pariin!

Ei kommentteja

Hyvinkään Seurakunta | PL 29 (Hämeenkatu 16), 05801 Hyvinkää | puh. 040 8050 200 |