Saarnoja Tuomasmessuista
14.10.2007
Room. 4: 16–25 Lupaus ja usko kuuluvat yhteen sitä varten, että kaikki olisi armoa. Näin lupaus on varma ja koskee kaikkia Abrahamin jälkeläisiä, ei vain niitä joilla on laki, vaan myös niitä joilla on Abrahamin usko. Hän on meidän kaikkien isä, niin kuin on kirjoitettu: »Minä olen tehnyt sinut monien kansojen isäksi.» Tähän Jumalaan Abraham uskoi, häneen, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan. Abraham toivoi, vaikka toivoa ei ollut, ja niin hän uskoi tulevansa monien kansojen kantaisäksi näiden sanojen mukaisesti: »Näin suuri on oleva sinun jälkeläistesi luku.» Hänen uskonsa ei horjunut, vaikka hän, lähes satavuotiaana, tiesi elinvoimansa sammuneen ja Saaran kohdun kuihtuneen. Abraham ei ollut epäuskoinen eikä epäillyt Jumalan lupausta, vaan sai voimaa uskostaan. Hän antoi Jumalalle kunnian varmana siitä, että Jumala pystyy tekemään sen mitä on luvannut. Sen vuoksi Jumala katsoikin hänet vanhurskaaksi.
Näitä sanoja ei kuitenkaan ole kirjoitettu vain hänen tähtensä, vaan myös meidän vuoksemme. Jumala on katsova vanhurskaiksi meidätkin, kun uskomme häneen, joka on herättänyt kuolleista Herramme Jeesuksen. Jumala antoi Kristuksen kuolla meidän rikkomustemme tähden ja herätti hänet kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden.
Yhdessä lempilauluistani lauletaan:
”Vielä mä toivon, vaikkei täällä, toivoa olis ollenkaan. Tarraudun käteen Vapahtajan, käy Herra meitä siunaamaan.”
Aina toivoa ei näy. Välillä tuntuu, ettei sitä edes ole. Tosinaan toivo näyttää itsestään vain pieniä pilkahduksia, toisinaan me voimme tyytyä vain ikävöimään toivoa, armon pilkahdusta elämän pimeyden keskellä. Toivon symboli on ankkuri, mutta niin usein tuntuu, että se ankkuri saa vain pieniä ja hajanaisia pohjakosketuksia ja tarraa huonosti kiinni, tai ehkä ennemminkin meidän otteemme ankkuri köydestä on huono ja pitämätön.
Päivän teksti asettaa uskon esikuvaksi Abrahamin. Abraham uskoi ja luotti Jumalan lupaukseen. Ilman lupausta hän ei olisi uskonut, ilman lupausta ei uskoa voi olla. Abraham uskoi, koska Jumala oli luvannut. Ja aikamoista uskoa se vaatikin, melkein satavuotias mies uskoo, että hänellä tulee olemaan jälkeläisiä kuin taivaan tähtiä. Ja vaimokin oli yhtä vanha.
Saara ei ollut kuin Abraham, kun Saara kuuli asiasta hän nauroi, hän tiesi kyllä kuinka vanha oli ja kuinka todennäköistä olisi saada vielä satavuotiaana lapsia. Saara nauroi, mutta Abraham uskoi ja luotti.
Heprealaiskirje sanoo, että usko on sen todellisuutta mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.
Usko tekee toivosta todellisuutta. Usko piirtää näkymättömän meidän silmiemme eteen, niin että voimme kulkea sitä kohti, usko antaa meille suunnan ja maalin, johon tähdätä. Usko Jumalan lupaukseen vei Abrahamia eteenpäin silloinkin kun Saara nauroi, silloinkin, kun satavuotiaita jäseniä kolotti eikä lasta kuulunut. Ja myöhemmin Abraham oli taas uskon varassa, kun Jumala käski uhrata tuon ainoan pojan. Tuolloinkin Abraham totteli ja oli valmis kuin lukkari sotaan. Viime hetkellä enkeli kielsi häntä ja antoi oinaan uhrattavaksi Isakin sijaan.
Abrahamille Jumalan lupaus muuttui uskon kautta todellisuudeksi, jota hän määrätietoisesti sai elää.
Mutta kuinka usein me tunnemme samanlaista varmuutta? Kuinka usein me voimme otsa kirkkaana kulkea kohti päämäärää epäilemättä ja epäröimättä?
Ei kovinkaan usein. En minä ainakaan.
Minua puhuttelee Anthony de Mellon runo:
Varmuus
on
fanaatikkojen,
terroristien
ja fariseusten
synti.
Myötätunto
saa meidät ajattelemaan,
että saatamme olla väärässä.
Varmuuden sijasta useimmiten toivon, vaikka en näkisi toivoa, tai yritän toivoa, vaikka se mitä toivon, ei muuttuisikaan silmieni edessä näkyväksi todellisuudeksi, joka kuljettaa minua varmasti ja takuulla eteenpäin.
Lauloimme aiemmin palmumatolla rukoilemisesta. Laulun sanoissa rukoilija lepää palmumatolla, toivoo, että Jumala kuulee ja näkee hänen ajatuksensa, pelkonsa ja haaveensa ja rukoilee kaiken yötä. Minulle tuon rukoilijan rukous ei ole suoritusrukousta.
Viipyy Jumalan edessä, jalkojen juuressa, toivoo, että Jumala katsahtaisi hänen puoleensa.
Keskellä yötä, pimeydessä, yksin omien ajatusten ja Jumalan kanssa hän hartaasti toivoo, ja silloin, kun ei osaa edes rukoilla, vain ikävöi Jumalaa ja hänen armoaan.
Ja yhtäkkiä, pimeyden ja yksinäisyyden keskellä voi pilkahtaa valo, välähdys Jumalan rakkautta ja läsnäoloa.
Minä uskon, että Jumalalla on omat keinonsa muistuttaa meitä läsnäolostaan, toisinaan me huomaamme ne, toisinaan emme. Tämä kuulostaa varmasti pöhköltä, mutta itse uskon, että Jumala voi joskus käyttää katulamppuja. Iltakävelyllä huomaan joskus yksittäisen katulampun sammuvan juuri kun kävelen sen ohi. Minä uskon, että Jumala haluaa muistuttaa näkevänsä minut ja kulkevansa kanssani. Ehkä se on vain omaa keksintöäni, ehkä sähkömagneettista säteilyä ja nyt kaupunki lähettää laskun kun hoksaa mistä kaikki ne rikkoutuneet lamput johtuvat, mutta yhtä kaikki, se auttaa minua muistamaan Jumalan ja hänen läsnäolonsa.
Abraham katsottiin uskonsa tähden vanhurskaaksi, Jumalalle kelpaavaksi. Hänen varmuutensa osoitti Jumalalle että Abraham kelpaa.
Roomalaiskirje lupaa: Jumala antoi Kristuksen kuolla meidän rikkomustemme tähden ja herätti hänet kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden. – Kristus on herätetty kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden. Meitä ei vanhurskauta uskonvarmuus vaan Kristus. Jumala ei kulje mittaamassa uskomme varmuutta mittarilla, vaan kun Jumala katsoo meitä, Kristukseen kastettuja, hän ei näe meitä ja meidän heikkouttamme ja uskomme pienuutta vaan hän näkee Kristuksen.
Me saamme turvautua Kristukseen, etsiä häntä, ikävöidä häntä, jättäytyä hänen jalkojensa juureen odottamaan, että hän huomaa ja kuulee meitä.
Ilman Jumalaa meissä ei ole voimaa uskoa, ilman Jumalaa meissä ei ole voimaa toivoa. Ilman Jumalan lupausta ei ole mitään mihin uskoa ja mihin toivoa. Jo uskon ikävä tai toivon pilkahdus on todiste Jumalan olemassaolosta, ilman Jumalaa ei olisi olemassa uskoa tai toivoa.
Maria Siekkinen
Tuomasmessu 18.11.2007 Valvomisen sunnuntai
Jeesus puhui tämän vertauksen: »Silloin taivasten valtakunta on oleva tällainen. Oli kymmenen morsiusneitoa, jotka ottivat lamppunsa ja lähtivät sulhasta vastaan. Viisi heistä oli tyhmää ja viisi viisasta. Tyhmät ottivat lamppunsa mutta eivät varanneet mukaansa öljyä. Viisaat sitä vastoin ottivat lampun lisäksi mukaansa öljyastian. Kun sulhanen viipyi, heitä kaikkia alkoi väsyttää ja he nukahtivat. Mutta keskellä yötä kuului huuto: 'Ylkä tulee! Menkää häntä vastaan!' Silloin kaikki morsiusneidot heräsivät ja panivat lamppunsa kuntoon. Tyhmät sanoivat viisaille: 'Antakaa meille vähän öljyä, meidän lamppumme sammuvat.' Mutta viisaat vastasivat: 'Emme me voi, ei se riitä meille kaikille. Menkää ostamaan kauppiailta.' Mutta kun he olivat ostamassa öljyä, sulhanen tuli. Ne, jotka olivat valmiit, menivät hänen kanssaan häätaloon, ja ovi suljettiin. Jonkin ajan kuluttua toisetkin saapuivat sinne ja huusivat: 'Herra, Herra, avaa meille!' Mutta hän vastasi: 'Totisesti, minä en tunne teitä.'
Valvokaa siis, sillä te ette tiedä päivää ettekä hetkeä.»
Tänä iltana sytytetään/sytytettiin Hyvinkään kirkon portaille kynttilöitä vuoden aikana itsemurhan tehneiden Hyvinkääläisten muistoksi. Edellisen kerran suuri määrä kynttilöitä paloi kirkon nurkalla vain reilu viikko sitten. Tuolloin oli kyseessä Jokelan tapahtumien johdosta järjestetty hartaustilaisuus.
Päällimmäinen tunne näitä kynttilöitä sytytettäessä on yleensä suru. Suru rakkaan läheisen poismenosta.
Suru on läsnä myös pyhäinpäivänä, kun kaikkien vuoden aikana kuolleiden seurakuntalaisten muistoksi sytytetään kynttilöitä kirkoissa kautta koko maan. Samoin suru on läsnä juhlapäivien aikaan, kun ikävöivät omaiset vaeltavat joukoin hautausmaille sytyttämään kynttilöitä rakkaittensa haudoille. Suru on väkevästi läsnä myös hautajaisissa, joissa menetyksestä on kulunut vasta vähän aikaa.
Mutta vaikka suru yhdistää kaikkia näitä tilanteita, on tämän päivän kynttilöillä ja Jokelan tapahtumien vuoksi sytytetyillä kynttilöillä muitakin yhdistäviä tunteita. Niille on yhteistä suuri järkytys, pelko ja ahdistus. Yksilön itsetuhoisen väkivallan seuraukset jäävät elämään vuosikausiksi, jopa loppuelämäksi, niiden lukemattomien omaisten ja ystävien sydämiin, jotka ovat menettäneet läheisensä.
Läheisen ihmisen kuolemaa on aina vaikea, lähes mahdoton, hyväksyä. Silti väkivaltainen, ennenaikainen kuolema jättää meille eloonjääneille suuremman tuskan. Niin paljon avoimia kysymyksiä, jotka jäävät vaille vastausta.
Evankeliumin morsiusneidot väsyivät odottamaan sulhasen saapumista ja nukahtivat. Heidän lamppunsa sammuivat, ja sitten yön pimeydestä kuului huuto: ”Menkää ylkää vastaan!” Toisilla heistä oli mukanaan hieman öljyä, jolla he täyttivät lamppunsa, kun taas toiset eivät olleet varanneet sitä mukaansa. He lähtivät hakemaan sitä, mutta myöhästyivät –ylkä oli saapunut ja juhlatalon ovi oli suljettu.
Helpoin, ja ilmiselvin, tulkinta tästä tekstistähän on, että nuo, jotka antoivat lamppujensa sammua, ovat niitä, jotka eivät pääse taivaaseen.
Entäs, jos tutkisimme tätä tekstiä hieman toisin?
Toisilla morsiusneidoilla oli mukanaan öljyä. Kun ne, joilta öljy oli loppunut, pyysivät heiltä apua, nämä sanoivat vain tylysti: ”Emme me voi antaa teille öljyä, silloinhan se saattaisi loppua meiltä itseltämme!”
Tämäkö oli Jeesuksen opetus?
Että pidä vain huoli itsestäsi ja varmista omilla teoillasi pääsy taivaaseen?
En usko.
Monessa, monessa muussa Raamatun kohdassa Jeesus kehottaa pitämään huolta niistä lähimmäisistä, jotka ovat vähäosaisia. Useasti hän osoittaa, että oppineet, viisaat, ovat väärässä noudattaessaan orjallisesti juutalaisen lain vaatimuksia.
Eikö siis tässäkin tilanteessa ”viisaiden” olisi pitänyt antaa omasta öljystään ”tyhmille”, sillä heillä sitä oli luultavasti yllin kyllin –eiväthän hekään voineet sen paremmin tietää, kuinka kauan ylkä loppujen lopuksi viipyi? Ja eivätkö he kaikki, niin viisaat kuin tyhmätkin, toimineetkin vallan itsekkäästi koko ajan, kun eivät huomioineet sitä mahdollisuutta, että lamppuöljyä olisi voinut käyttää säästeliäästi odotusaikana, niin että sitä olisi sitten juhlan koittaessa riittänyt kaikille?
Kaiken lisäksi lamppu on usein Jeesuksen puheissa ihmisen ajattelukyvyn vertauskuva. Eivätkö silloin nuo tyhmät morsiusneidot olleetkin niitä, joiden omat voimat olivat hiipumassa, oma jaksaminen loppumassa? Ja nuo viisaat, he eivät auttaneet toisia, kun nämä apua pyysivät?
Jälkiviisas on helppo olla.
Kovin helppo.
Mutta tehtyä ei saa enää tekemättömäksi. Eikä tekemätöntä tehdyksi, kun ovi on jo suljettu.
Meidän ei pitäisikään käpertyä menneeseen ja syyttää itseämme tai toinen toisiamme siitä, mitä kukin on tehnyt tai jättänyt tekemättä toisten hyväksi. Ei, vaan meidän pitäisi yrittää oppia valvomaan.
Kaikki morsiusneidot nukahtivat, ja siksi kukaan ei ajoissa huomannut, että öljyä ei riitä kaikille. Kukaan ei jaksanut valvoa.
Meidän tulisikin esittää itsellemme kysymys: ”Nukummeko me?”
Kysy itseltäsi nyt.
”Nukunko minä?”
…
Rukoilemme.
Sinä olet ajan ja ikuisuuden Herra,
sinun tiedossasi ovat elämämme päivät.
Opeta meitä käyttämään oikein
tämä lyhyt aika,
jonka olet antanut elettäväksemme.
Auta valvomaan, rohkaise rukoilemaan.
Anna kestävyyttä,
ettemme lakkaisi odottamasta,
vaan olisimme valmiina,
kun Herramme Jeesus Kristus
saapuu kirkkaudessaan.
Tätä rukoilemme hänen nimessään.
Meidän omat tekomme eivät riitä varmistamaan meille pääsyä taivaaseen. Siksi meidän onkin turha itsekkäästi kilpailla paikasta eturivissä, vaan meidän kannattaa pitää huolta toinen toisistamme. Meidän kannattaa valvoa, huolehtia siitä, ettei kenenkään lamppu pääse turhaan sammumaan ennen aikojaan.
Silloin, kun elämän vastoinkäymiset tuntuvat ylivoimaisilta, kun kaikki tuntuu merkityksettömältä ja turhalta, silloin on hyvä muistaa, mitä apostoli Paavali aikoinaan kirjoitti Rooman kristityille:
Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala –mutta hän julistaa vanhurskaaksi! Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus –mutta hän on kuollut meidän tähtemme, ja enemmänkin: hänet on herätetty kuolleista, hän istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee meidän puolestamme!
Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka?
On kirjoitettu: -Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken aikaa, meitä kohdellaan teuraslampaina.
Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut.
Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.
Jarkko Siekkinen
Tuomasmessu 9.12.
Evankeliumi Luuk. 12: 35-40
Jeesus sanoo: "Pitäkää vaatteenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa. Olkaa niin kuin palvelijat, jotka odottavat isäntäänsä häistä valmiina heti avaamaan oven, kun hän tulee ja kolkuttaa. Autuaita ne palvelijat, jotka heidän herransa palatessaan tapaa valvomasta! Totisesti: hän vyöttäytyy, kutsuu heidät pöytään ja jää itse palvelemaan heitä. Autuaita nuo palvelijat, jos hän tapaa heidät näin valvomasta, tulipa hän ennen sydänyötä tai sen jälkeen!
Ymmärrättehän, että jos talon isäntä tietäisi, minä yön tuntina varas tulee, hän ei antaisi murtautua taloonsa. Olkaa tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista."
Reilu vuosi sitten Ulvilassa tapahtui kammottava surma. kotiin murtautunut mies tappoi perheen isän kotiinsa keskellä yötä, vaimon ja lasten ollessa kotona. Surmaajat tulivat yllättäen keskellä yötä. Tämä tapaus on saanut varmasti monen laittamaan ulko-ovensa huolellisemmin lukkoon, miettimään kotinsa hälytysjärjestelmiä, kenties pelkäämään yksin oloakin.
Oma koti on turvallinen paikka, tai sen tulisi olla sitä jokaiselle, siksi tuollainen kotona tapahtuva surma tuntuu niin käsittämättömältä. Eikö sitä edes kotonaan ole turvassa?
Kaikkeen ei voi varautua, kaikkea ei voi ennakoida. Joka hetki ei voi elää varautuen aina pahimpaan. Ja jos me elämme jatkuvasti miettien, surren ja murehtien tulevaa, ei elämä ole enää elämää, se on vain yhtä murhetta, itkua ja hammasten kiristystä.
Ja kun jotakin pahaa tai ikävää on jo tapahtunut, on turha jumiutua siihenkään. Itsensä syyllistäminen tai jossittelu eivät vie asiaa eteenpäin. Suru ja kärsimys ovat osa meidän elämäämme, mutta niitä ei ole tarkoitettu pysyviksi olotiloiksi. Jumala ei halua, että me jäämme paikoillemme, syytämme loputtomasti itseämme, toisia ihmisiä tai Jumalaa ja lakkaamme elämästä. On etsittävä tie ulos umpikujasta, takaisin elämään.
Jumala on antanut meille elämän elettäväksi, hän on luonut maailman, kaiken mitä siinä on, että me näkisimme, ihastelisimme ja nauttisimme elämästä. Saarnaajan kirja on todennut tästä näin: ”Vaivannäkönsä keskellä ihmisellä ei ole muuta onnea kuin syödä ja juoda ja nauttia elämän iloista. Minä huomasin, että myös tämä tulee Jumalan kädestä.” Ja ennen kaikkea meidän tulee jakaa eteenpäin sitä rakkautta, jota Jumala on meihin tuhlannut.
Tämän päivän evankeliumi puhuu palvelijoista, isännästä ja valvomisesta. Palvelijat olemme me, isäntä on Jeesus ja kuvio on tuttu: Jeesus tulee, oletko valmis?
Evankeliumin valvominen ei ole murehtivaa, hermostunutta, ahdistunutta varautumista ja valvomista silmät ristissä ”voi ei, kohta se varmaan tulee, mä en kestä enää…”
Meitä ei ole tarkoitettu elämään itseemme käpertyneinä, murehtien joka hetki omasta navastamme ja omista tarpeistamme. Jumala on antanut meille elämän, jonka me saamme elää todeksi työssä ja kotona, rakkaittemme keskellä ja kaukana ja lähellä olevan lähimmäisen palvelemisessa. Siinä elämässä, elävässä arjessa Jumala haluaa olla läsnä, joka päivä.
Evankeliumin valvominen on levollista, rakkaan ystävän odotusta. Jeesus tuntee meidät ja haluaa meidän tuntevan hänet. Hänestä kertoo koko Raamattu, eikä Raamatun kuvaus kerro meille salaa saapuvasta pelottavasta ulosottomiehestä, vaan lempeästä, ymmärtävästä, suvaitsevasta ja rakastavasta Jeesuksesta, joka tulee kauan kaivattuna ja odotettuna ystävänä.
Evankeliumin isäntä menee kuvauksessa käsittämättömän pitkälle. Hän tapaa palvelijansa valvomasta, vyöttää itse viittansa ja ryhtyy palvelemaan palvelijoita. Täysin käsittämätön ja mahdoton kuvio. Ei niin olisi voinut tapahtua Jeesuksen ajan kulttuurissa. Luukkaan evankeliumissa on monia kohtia, jotka eivät meidän kulttuuriimme avaudu täydellisesti, mutta peilattuna Jeesuksen ajan elämään ovat kerta kaikkiaan ennen kuulumattomia, loukkaavia ja häpeällisiä. Kunnon juutalainen meis ei palvele palvelijoitaan, ei juokse poikaansa vastaan eikä miehille koskaan saanut kertoa vertauskuvia naisista, kuten Jeesus Luukkaan evankeliumissa usein tekee.
Jeesus itse isäntänä näyttää esimerkkiä ja sellaisena isäntänä hän myös tulee takaisin. Antamaan, ei saamaan. Palvelemaan, ei palveltavaksi. Rakastamaan, ei rakastamisen kohteeksi.
Kenenkään uskon liekki ei loista aina kirkkaasti. Kenenkään viitta ei ole aina vyötettynä, joka hetki täysillä valmiina Jumalan valtakunnan työhön vaan itse kukin meistä väsyy, horjuu ja pettyy.
En voi löytää Raamatun Jeesuksesta sellaista sadistista piirrettä että hän vakoilisi nurkan takana ja syöksyisi yllättämään, kun silmäluomemme alkavat painua.
Tänäänkin hän haluaa palvella ja rohkaista meitä jaksamaan. Hän antaa meille itsensä ehtoollispöydässä, että me jaksaisimme taas kappaleen matkaa.
Valveilla olo on häneen turvautumista, hänen puoleensa kääntymistä, välillä vahvalla, välillä heikolla uskolla. Häntä odotetaan kuin hyvää ystävää, arjen keskellä välillä kelloa vilkaisten, puuhien lomassa pihatielle kurkistaen. Kohta hän tulee. Voi kun hän tulisi jo!
Tämän Joulun opetus ja opettelun paikka meille jokaiselle voisi olla odottamisen opetteleminen. Odottavan aika on tunnetusti pitkä, mutta Joulun alla voimme opetella levollista, tyyntä ja rauhallista odottamista. Rakkaan ystävän saapumisen suloista ja onnellista odottamista.
Maria Siekkinen
Tuomasmessu 20.1.2008
Evankeliumi Matt. 19: 27-30
Pietari sanoi Jeesukselle: "Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?"
Jeesus sanoi heille: "Totisesti: kun Ihmisen Poika uuden maailman syntyessä istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, silloin tekin, jotka olette seuranneet minua, saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa. Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän. Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä."
Saarna
Jeesus lupasi korvata satakertaisesti kaiken sen, mistä kukin on joutunut hänen nimensä tähden luopumaan.
Miksi hän lupasi korvauksen nimenomaan satakertaisena? Miksei hän puhunut kymmenkertaisesta tai moninkertaisesta korvauksesta?
Yksinkertaisesti kyse oli siitä, että sata oli tuon ajan ihmisille valtavan suuri luku. Kun sormia ja varpaita ei yhteenlaskettunakaan ollut yli kahtakymmentä, ja harvalla oli lampaitakaan sen enempää, sata edusti ihmisille jotain todella suurta, lähes käsittämätöntä.
Entäpä nykypäivänä? Me kuulemme jatkuvasti puhuttavan suurista luvuista. Uutisissa kerrotaan satojen miljoonien hintaisista hankkeista ja kustannuksista. Jopa klassikoksi muodostuneessa lautapelissä, Monopolyssä, ovat luvut kasvaneet niin suuriksi, ettei niitä enää käsitellä leikkirahoilla, vaan pelaajille annetaan käteen pankkikortti ja elektroninen laskukone huolehtii kassavirroista.
Mutta pystymmekö me yhtään sen paremmin ymmärtämään tuota Jeesuksen lupausta?
Nykymaailmassa olemme tottuneet mittaamaan asioiden tärkeysjärjestystä rahalla. Melkein mille tahansa asialle voi joku määrittää rahallisen arvon. Elämä on pelkistetty sarjaksi investointeja, joista päätetään niiden tuottoprosentin ja takaisinmaksuajan perusteella. Taloudenpidossa investointia voidaan pitää kannattavana, mikäli sen vuotuinen tuotto on esimerkiksi kaksikymmentä prosenttia. Kuhmoisten kunnassa on uuden kuntalaisen syntymä määritelty tuhannen euron lahjan arvoiseksi.
Minulla on tässä kädessäni kolikko. Se ei varmaan näy sinne taakse kovinkaan tarkasti. Se on ihan tavallinen raha, yhteistä eurooppalaista valuuttaa. Yhden euron arvoinen.
Jeesuksen lupauksen mukaan euron menetys korvattaisiin siis sadalla eurolla.
Kuulostaa aika hurjalle. Nimittäin investoinnin tuottona ajateltuna. Sehän siis tarkoittaa jokseenkin mukavaa yhdeksäntuhannenyhdeksänsadan prosentin tuottoa. Se on aika paljon se. Komeasti menee yli kannattavuusrajan.
Tässä on sata euroa. Tämän kilinän te voitte ainakin kuulla sinne taaksekin.
Sata euroa on aika paljon rahaa. Harvoin sitä näin kolikoina edes käsitellään, vaan kevyemmin ja helpommin seteleinä. Kuitenkin se on monille meistä varsin arkipäiväinen summa. Se kuluu helposti kaupassa, kun menee ostamaan perheelle muutamaksi päiväksi ruokaa ja vähän pesuaineita. Sata euroa on summa, jonka moni meistäkin pystyy lupaamaan lahjaksi tai korvaukseksi sille, joka meidän vuoksemme joutuu omastaan uhraamaan. Sata euroa on meille helppo käsittää.
Päivän evankeliumissa ei kuitenkaan puhuta euroista ja muista pienistä asioista. Pietari toteaa heti alussa luopuneensa kaikesta. Hän, kalastaja, jätti ammattinsa, kotinsa, veneensä, toimeentulonsa.
Siinä meille vähän mittakaavaa tähän asiaan. Luovu autostasi –saat sata autoa tilalle! Anna talosi pois, niin sinä saat sata taloa.
Jeesuksen lupauksen valtavuus alkaa vähitellen hahmottua. Sata euroa me voimme vielä ymmärtää, mutta sata taloa alkaa jo olla siinä ja siinä.
Anna talosi pois, niin saat Taka-Martin.
Sitä paitsi kyse ei edelleenkään ole niin yksinkertaisesta asiasta kuin rahalla mitattavasta omaisuudesta. Pietari ja muut opetuslapset olivat lähteneet kodistaan.
Kyllähän ihmiset kautta aikojen ovat lähteneet kotoaan. Meistäkin täällä olijoista varmaan suurin osa on lähtenyt pois kotoa. Mutta Jeesus puhuu täydellisestä luopumisesta. Siitä, että kotia ei enää ole. Miten kodin arvo määritellään?
Ja Jeesus vain jatkaa, laittaa lisää vettä myllyyn: Talojen ja peltojen jatkoksi saavat mennä vielä isä ja äiti, sisarukset ja omat lapset.
Miten omaisten arvo määritellään?
Mitä tarkoittaa, että joku saa äitinsä satakertaisena takaisin? Tai lapsensa?
Minä en ainakaan voi sitä ymmärtää. Jeesuksen lupaus on jotain minun käsityskykyni ylittävää.
Opetuslapset olivat alkaneet epäillä tekojensa mielekkyyttä. He olivat jättäneet kaiken taakseen ja lähteneet vaeltamaan Jeesuksen seurassa hänen kutsunsa mukaan. Vaellukselle ei kuitenkaan näkynyt loppua, eikä kulkijan elämä varmasti ollut helppoa. Pietari puki heidän huolensa sanoiksi kysyessään tulevaa palkkaansa. Sopivan aasinsillan hänelle tarjosi rikas nuorukainen, joka tuli kyselemään Jeesukselta omia mahdollisuuksiaan päästä taivaaseen.
Jeesus haluaa rohkaista seuraajiaan lupaamalla niin paljon, ettei kukaan maan päällä voisi ylittää hänen tarjoustaan. ”Investoi minuun niin saat valtaisat voitot,” hän tuntuu sanovan.
Mitä Jeesus sanoi Tuomakselle? ”Älä ole epäuskoinen, vaan usko!”
Eikö tässä ole nähtävissä aivan selkeä yhtäläisyys? Opetuslapset epäilivät, aivan kuten Tuomas myöhemmin.
Saman viestin Jeesus haluaa meillekin antaa: ”Älkää olko epäuskoisia, vaan uskokaa!”
Niinäkin hetkenä, kun Jeesuksen seuraaminen tuntuu vaativan meiltä kipeitä menetyksiä.
Niinäkin hetkinä, kun joudumme repimään rikki jotain, mikä on meidän omaamme ja kuuluu meille.
Silloinkin, kun elämä ympärillä tuntuu luhistuvan, kun kaikki tuntuu merkityksettömälle.
”Älkää olko epäuskoisia, vaan uskokaa!”
Tuomaan tavoin me saamme epäillä. Hänen laillaan me saamme kohdata Herran.
Niin kuin epäilevät kristityt ennen meitä, mekin saamme nyt nousta ja tunnustaa yhdessä oman kristillisen uskomme.
Saarna Tuomasmessussa 20.4.2008
4. sunnuntai pääsiäisestä
Aihe: ”Sovinto voimanlähteenä”
Evankeliumi: Joh. 17:6–10
"Minä olen ilmoittanut sinun nimesi niille ihmisille, jotka valitsit maailmasta ja annoit minulle. He olivat sinun, ja sinä uskoit heidät minulle. He ovat ottaneet omakseen sinun sanasi ja tietävät nyt, että kaikki, minkä olet minulle antanut, on tullut sinulta. Kaiken sen, minkä olet puhuttavakseni antanut, minä olen puhunut heille, ja he ovat ottaneet puheeni vastaan. Nyt he tietävät, että minä olen tullut sinun luotasi, ja uskovat, että sinä olet minut lähettänyt. "Minä rukoilen heidän puolestaan. Maailman puolesta minä en rukoile, vaan niiden, jotka sinä olet minulle antanut, koska he kuuluvat sinulle. Kaikki, mikä on minun, on sinun, ja mikä on sinun, on minun, ja minun kirkkauteni on tullut julki heissä.
Rakkaat ystävät!
Vuosi sitten tässä vastaavassa tuomasmessussa vieraili kirkon sairaalasielunhoidon keskuksen johtaja rovasti Kirsti Aalto. Monet muistanevat hänen puheensa työssä jaksamisesta. Hän puhui avaimista, joita me käytämme joka päivä. Hän puhui myös siitä, kuinka Jeesuksen opetuslapset olivat peloissaan Jeesuksen ristinkuoleman jälkeen. He olivat lukittujen ovien takana. Yhtäkkiä Jeesus ilmestyi heidän keskelleen. Jeesuksella oli valta avata ovia ja lukkoja. Kirsti Aalto muistutti meitä kuulijoita siitä, että vaikka meillä saattaa olla monet ovet lukittuna tai meidän on vaikea avata joitain ovia, jopa oman kodin ovea, Jumala itse voi auttaa meitä ja avata meille ovia niin, että jaksamme työssämme ja elämässämme ja voimme katsoa tulevaisuuteen valoisasti.
Ystävät, miten me tänään jaksamme työssämme ja elämässämme?
Juuri tämä aika, kevät, on toivorikasta aikaa. Linnut laulavat. Lehtipuiden silmut kasvavat ja kukat, kuten sinivuokot ja leskenlehdet alkavat kukkia. Monille taas kevät voi olla myös raskasta aikaa, kun työn tai elämän monet paineet ja ristiriidat tuntuvat raskailta.
Siksi kysynkin, miten jaksaisimme paremmin?
Tärkeä pohja jaksamiseen on, että meillä on oikea käsitys elämän kokonaisuudesta, ihmisestä itsestään.
Mikä on siis ihminen ja mitä varten me olemme olemassa?
Nykyisin aika yleisesti opetetaan, että ihminen on vain pitkälle kehittynyt eläin. Jos näin ajattelemme, on suuri vaara, ettemme tunne kokonaisvastuuta elämästämme. Eläin toimii vain vaistojensa mukaan eikä se tunne pahuutta siinä mielessä kuin ihminen. Monet eläimet tappavat toisiaan, heikoimpia eläimiä pysyäkseen hengissä.
Tiedotusvälineissä oli viime viikolla uutinen Jokelan koulusurmien tutkimustuloksista. On ollut hätkähdyttävää lukea surmatyön tehneen nuoren ajatusmaailman kehittymisen juuri tämän nykyajan ajattelun pohjalta. Tutkimuksen mukaan surmaaja oli toisaalta hyvin älykäs, toisaalta hänen mielensä ei ollut täysin terve. Ajattelussaan hän päätyi siihen, että ihminen on pitkälle kehittynyt eläin, joka voi toimia oman mielensä mukaan ja valita kenet surmaa ja kenet jättää.
Raamattu opettaa kuitenkin aivan toisin. Jumala loi eläimet lajiensa mukaan ja viimeiseksi hän loi ihmisen. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen ja puhalsi häneen elämän hengen. Raamatusta opimme, että
1. Ihmisen yläpuolella on olemassa korkeampi voima, jolle ihminen on vastuussa tekemisistään ja myös tekemättä jättämisistään.
2. Ihmistä kiellettiin syömästä paratiisin keskimmäisestä puusta. Mutta ihminen rikkoi tätä kieltoa ja meni ja söi. Rangaistukseksi hän sai elämäänsä tuskan ja kärsimyksen ja kovalla työllä leivän hankkimisen. Samalla ihminen sai osakseen myös kuoleman. Tätä Adamin ja Evan perintöä me kannamme edelleen.
Syntiinlankeemuksessa Jumalan kuva turmeltui. Ihminen rupesi tekemään itsekkäitä tekoja. Ihmisten kesken tuli vihaa, kateutta, riitaa. Pahimmillaan voimme nähdä ihmisen itsekeskeisyyden monissa nykypäivän sodissa ja terroriteoissa, joissa ajatellaan vain omaa itseään eikä lähimmäistä, joka joutuu kärsimään, jopa kuolemaan.
Käytännössä olemme kaikki jollain tavoin pakosta mukana näissä ristiriidoissa, vaikka emme sitä tahtoisikaan. Monet ristiriidat omassa elinympäristössämme rasittavat meitä itseämme, perheitämme ja myös työyhteisöjämme.
Mistä saisimme avun?
Mitä apua Jumala itse tarjoaa meille?
Tälle päivälle annettu evankeliumin sana on Jeesuksen ylimmäispapillisesta rukouksesta kiirastorstai-iltana päivää ennen hänen kuolemaansa. Jeesus puhuu siitä, kuinka Jumala on antanut hänelle tietyt ihmiset, jotka uskovat häneen ja jotka luottavat, että hänen sanansa on totta. ”He ovat ottaneet omakseen sinun sanasi”.
Ensiksikin on tärkeätä luottaa siihen, että Raamattuun kirjoitettu sana on Jumalasta lähtöisin. Vaikka käytännössä ihmiset ovatkin sen kirjoittaneet, he ovat kirjoittaneet sen Pyhän Hengen vaikutuksesta. Siksi se on Jumalan Sanaa.
Toiseksi saamme uskoa, että Jumala on lähettänyt Poikansa tänne maailmaan ihmisten syntien sovitukseksi. Syntiinlankeemuksessa tapahtunutta ihmisen turmeltuneisuutta ei voi korjata millään muulla tavalla, kuin että on joku synnitön, joka sovittaa ihmisten synnit. Tätähän Jeesus juuri oli. Hän oli synnitön ja sovitti meidän syntimme ristillä.
Kun Jeesus kuoli ristillä, hän kuoli kaikkien puolesta. Tässä mielessä kaikilla on mahdollisuus pelastukseen. Kasteen kautta meidät on liitetty tähän pelastukseen ja nyt on tärkeää, että me uskomme tämän evankeliumin sanoman. Olemme siis niitä valittuja, jotka Jumala antoi Jeesukselle.
Näin meidän Jumala-suhteemme tulee kuntoon. Tästä sovinnosta Jumalan kanssa me saamme voimaa jokapäiväiseen elämäämme, kotona ja työpaikalla.
Päivän evankeliumitekstin mukaan Jeesus rukoilee seuraajiensa puolesta. Hän rukoilee siis meidän puolestamme, ei tämän maailman puolesta. Hän haluaa, että meillä olisi hyvä olla ja eläisimme sovussa keskenämme. Miksi enää riitelisimme, kun sovinto on jo saatu aikaan!
Tosiasia on toki kyllä se, että niin kauan, kuin maailmassa olemme, täällä on epäsopua ja riitaa ihmisten kesken. Emme tule yhtäkkiä enkeleiksi! Uskon kuitenkin, että tieto jo valmistetusta sovituksesta auttaa meitä sopimaan keskenämme asioita. Meillä ei ole kerrassaan varaa olla antamatta toisillemme anteeksi, kun Jumala itse on ensin antanut meille syntimme anteeksi!
Jeesus sanoo lopuksi tämän päivän evankeliumissa, että hänen seuraajissaan on tullut ilmi hänen kirkkautensa. Aitoina kristittyinä, syntisinä mutta armahdettuina kristittyinä olemme kirkastamassa Jumalan suuruutta ja hänen pelastustaan.
Aito Jumalan tuoma sovinto on voimanlähteenä meille kaikille. Se saa aikaan aitoa sovintoa ja sovittamisen halua sekä kodeissamme, työpaikoillamme ja myös ystäväpiirissämme. Evankeliumin ilosanoma luo uutta! Se avaa niitä lukkoja, joita me emme itse osaa avata.
Mikä auttaa sitten, jos meillä on epäsopua ja ristiriitoja työpaikallamme tai kotona? Tärkeätä on, että uskallamme ottaa vaikeatkin asiat puheeksi. Emme ole eläimiä, jotka ääntelehtivät toisille eläimille. Olemme ihmisiä, joille on annettu ymmärrettävä kieli, jolla voimme kommunikoida keskenämme. Kielellämme voimme vahingoittaa myös toista. Mutta keskustelemalla keskenämme ja joskus tarvittaessa myös asiantuntijan läsnä ollessa, löydämme ulos umpikujasta ja pääsemme sovintoon toistemme kanssa. Pahastakin riitapukarista voi tulla hyvä, jopa paras ystävä ja työtoveri, kunhan opimme ensin kuuntelemaan ja keskustelemaan, puhumaan asiat niin kuin ne ovat, rehellisesti ja vääristelemättä. Ihmisen on mahdollista päästä sovintoon toisensa kanssa, kun vain nähdään tarpeeksi vaivaa sovintoon pääsemiseksi.
Jumala on ensin rakastanut meitä, siksi mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme ja antamaan anteeksi sydämestämme. Sovintoon pääsy on yksi suurimpia lahjoja ihmiselle. Pyrkikäämme siis sovintoon, sillä Jumala on jo tehnyt sovinnon meidän kanssamme.
Kosti Kallio, sairaalapastori